Tarinoista ja peleistä

Rakastan tarinoita. 

Rakastan sitä, kun voin imeytyä seikkailuun ja kiertää vaikka kaikki galaksit kotisohvalta käsin. Olen luonteeltani ihminen, joka nauttii melko useinkin yksinolosta. Minulle on palkinto, jos saan viettää silloin tällöin päivän yksin kotona, lukea hyviä kirjoja, pelata hyviä pelejä. Toki nautin myös ihmisten seurasta, mutta välillä tarvitsen aikaa latautumiseen.

Jäin joskus pohtimaan, miksi toisia tarinankerronnan muotoja arvostetaan enemmän kuin toisia.

Jos menen katsomaan tarinan oopperamuodossa, olen korkeakulttuurinen. Jos uppoudun kirjan maailmaan, olen edistyksellinen, koska luen. Jos nielen saman tarinan elokuvana, olen melko tavallinen. Mutta jos koen tarinan videopelinä, olen säälittävä ja tarvitsisin elämän. Vähintäänkin minun pitää tuntea hukkaan heitetystä ajasta jonkinasteista syyllisyyttä.

Vanhempien luona vielä asuessani saatoin helposti viettää kokonaisen päivän imeytyneenä kirjan maailmaan ja se oli ihan hyväksyttävää. No, tietysti kauniina päivänä kannatti mennä lukemaan ulos, että sai samalla raitista ilmaa, koska sehän oli äärimmäisen tärkeää. Mutta kun uppouduin, sanotaan nyt vaikka kahdeksaksi tunniksi päivässä Spyro-lohikäärmeen huikaisevaan maailmaan ja seikkailuun pleikkariykkösellä, vanhempani vaikuttivat huolestuneilta.

"On kaunis päivä, mikset menisi ulos pelaamaan?"

Pelit tarinankertojina ovat suhteellisen uusi ilmiö ja täytyy myöntää, ettei kovin moni peli siinä edes välttämättä onnistu kovin hyvin. Mutta vuosi vuodelta asiassa edetään ja viime aikoina on peleissä nähty todella syvällisiäkin tarinoita.

Itse pelasin viime viikolla läpi ruotsalaisen Starbreeze Studion luomuksen Brothers: A tale of two sons. Peli kertoo kauniin, haikean ja surumielisen tarinan kahdesta veljeksestä, jotka lähtevät etsimään lääkettä kuolemansairaalle isälleen. Pelihahmot eivät puhu mitään ymmärrettävää kieltä, vaan kaikki kommunikaatio tapahtuu hahmojen eleillä, puheen äänenpainoilla ja ilmeillä sekä erittäin toimivalla yksinkertaisella pelimekaniikalla. Molempia veljeksiä ohjataan yhtä aikaa erikseen molemmilla tateilla ja pysyäkseen kiinni esimerkiksi kallionreunassa, täytyi tarttumanappia pitää koko ajan pohjassa. Harvoin juuri pelimekaniikkaa on käytetty näin tehokkaasti hyväksi tarinankerronnallisena elementtinä. Spoilaamatta tarinaa on hankala kertoa enempää, suosittelenkin jokaista kokemaan tämän tarinan itse. Satukirjamaisesta grafiikastaan huolimatta peli ei todellakaan ole mikään lastenpeli, vaan käsittelee melko rankkojakin teemoja ja on itse asiassa saanut Pegi-merkinnäkseen K-16.

Jaahas, nyt kun näistä tarinoista höpisee, niin tekeekin mieli jatkaa tätä vapaapäivään uppoutumista. Aamupalaksi luinkin jo yhden satasivuisen satuseikkailun*, tästä on hyvä jatkaa.

Eläköön hyvät tarinat!

*Säde Loponen: Hippajaisen jäljillä. Suosittelen tätäkin! Päässäni yhdistyi ilotulituksen lailla välähdyksiä mm. Peukaloisen retkistä ja Artemis Fowlista sekä jostain ihan omalaatuisesta