Väkivaltapelejä, verta sekä Laura, joka ei osaa ampua.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihmiset jollain tasolla kaipaavat konflikteja. Tarkennan hieman: ihmiset kaipaavat turvallisia konflikteja. Tuskin kukaan toivoo oikeasti elämäänsä menetyksiä, sotaa tai muuta ikävää. Paras tapa kokea konfliktit on turvallisen välimatkan päästä esimerkiksi television tai kirjojen kautta.  Kun elokuvan sankari lahtaa vihollisia supertykeillään tai kung fu -potkuillaan oikealta ja vasemmalta, tai kun tarinan paha vihollinen saa vihdoin palkkansa ja putoaa kuolemaan, saa kokea turvallisesti tyydytystä oikeudenmukaisuudesta.

Varmasti lähes jokainen lapsi leikkii jossain vaiheessa elämäänsä sotaleikkejä. Kyllä minäkin vietin lapsena paljon aikaa läheisellä soramontulla leikkipyssy kädessä. "PAM!" - Kuolit, laske viiteenkymmeneen ja herää takaisin henkiin. Ihan sama käytäntö aikuisten ja teinien videopelikentällä. Sota on hauskaa ja jännittävää, kun se on vain leikkiä.

Pelien väkivaltaan puututaan herkemmin kuin elokuvien, koska se on jollain tavalla syvällisempää ja suorempaa. Enää et vain seuraa sivusta, vaan olet itse painamassa liipaisinta tai heiluttamassa miekkaa. On hyvin harvoja pelejä, joissa ei ole minkäänlaista taistelua tai vihollisia. Itsekin siedän peliväkivaltaa ja jopa nautin väkivaltapeleistä, jos ne on toteutettu jotenkin mielekkäällä tavalla.

Lapsille vai aikuisille?

Välillä tuntuu, että hirveän monet yhä tänäkin päivänä mieltävät kaikki pelit jotenkin lasten viihteeksi. Tätä näkökulmaa en itse pelaajana voi käsittää. Seuraavan kerran, kun joku vanhempi miettii jonkin aikuisille suunnatun K-18-pelin ostamista lapselleen, sanoisin neuvoksi, että pelatkaa ensin itse ja vasta sen jälkeen päättäkää, onko tämä todellakin hyvää viihdettä sille kahdeksanvuotiaalle kullannupulle. Tai jos kuitenkin ostatte sen pelin kokeilematta, niin käykää sitten saman tien sitten vaikka Alkon tai aikuisviihdeosaston kautta hakemassa vähän muutakin tasapainottavaa materiaalia lapsillenne. K-18 pelien myyntiä rajoittavat alaikäiselle luovuttamisen suhteen samat säännökset kuin vaikkapa sitä alkoholia.

Lapsille sopivissa peleissä kuoleminen muunnetaan esimerkiksi katoamiseksi tai puhkeamiseksi slapstick-elementtien kautta. Yleensä ei edes selitetä, miksi jotkin viholliset pitää tuhota, ne ovat yksinkertaisesti vain pahoja tai satuttavat. Kuollessaan viholliset haihtuvat olemattomiin. Tällaista kuolemaa on myös useimmin jrpg-genressä (japanilaiset roolipelit), jossa kaiken lisäksi taisteluita puhkeaa aivan satunnaisesti ja tyhjästä. Lisäksi peleissä ei voi kehittyä tarpeeksi vahvaksi, jos ei kerää taisteluista kokemuspisteitä, joten vihollisia pitää metsästää ihan jo pystyäkseen etenemään seuraavalle tasolle tai voittaakseen seuraavan pomovihollisen. Yksinkertaisimmillaan tappaminen tapahtuu vaikka hyppäämällä vihollisen päälle tai lyömällä vihollista näpyttäen yhtä nappia, mutta parhaimmillaan taistelut ovat monipuolista strategista ajattelua ja reagointikykyä vaativia kokonaisuuksia.

 Muistan muuten yhä lapsuudestani erittäin poikkeavan taistelun Rayman-pelistä, jossa Rayman taisteli ilkeää moskiittoa vastaan. Kun Rayman voitti, ötökkä alkoikin itkeä. Rayman riensi lohduttamaan ja heistä tulikin kaverit. Yllättävän koskettava kohtaus. Seuraavassa kentässä Rayman lensi moskiiton selässä, joten sovintoa hyödynnettiin myös pelillisesti.

Realistisempaa raakuutta

Teini-ikäisten peleissä on jo melko realististakin taistelua, mutta tappaminen on siinä mielessä melko epärealistista, että joko ammutaan avaruusolentoja tai sitten ei näy verta, eikä tuskaa, viholliset vain kuukahtavat nurin tai hajoavat avaruuslimaksi. Miekaniskutkaan eivät välttämättä aiheuta verenvuotoa. Yleensä juuri veren määrä otetaan väkivallan mittariksi, mutta jos verellä läträäminen aiheuttaa ahdistusta, joistain K-18-peleistäkin verenvuodatuksen voi jopa kytkeä pois päältä. Lopulta veren määrälle voi oikeastaan sokeutuakin.

 

En todella todella moneen vuoteen pelannut juuri ollenkaan ensimmäisen persoonan räiskintäpelejä. Tai oikeastaan mitään pelejä, missä pitää ampua ja tähdätä. Ensinnäkin olen niissä oikeasti todella surkea ja toisekseen en oikein kokenut niiden pelaamista mielekkääksi. En kuitenkaan yritä väittää, että olisin vältellyt pelejä niiden väkivaltaisuuden vuoksi. Olen pelaajatyyppinä enemmän hakkaa päälle -tyylillä etenevä tankki kuin ammuskelija, koska minulla on välillä pieniä hahmotusongelmia varsinkin etäisyyksien ja tähtäämisen kanssa. 

Yksi suosikkipeleistäni, Dragon Age -roolipelisarja, yritti saada herätettyä yleisön mielenkiinnon erityisesti verisyytensä avulla, mutta itseäni pelissä kiinnosti lähes kaikki muu, paitsi tämä jopa naurettavaksi yltynyt verenroiske. Tälläkin alueella voi siis epäonnistua. Dragon Age -peleissä oli parasta valinnan mahdollisuus: kaikkia asioita ei todellakaan tarvinnut ratkaista tappamalla, vaan monista tilanteista saattoi selvitä pelkästään puhumalla ja näin vältettiin paikoitellen taisteleminen kokonaan. Dragon Age johdatti minut toisen Biowaren suositun roolipelisarjan, Mass Effectin pariin. Tämä scifiräiskintäroolipeli vähän lisäsi hahmotuskykyäni ammuntapeleissä, eivätkä ne enää tunnu ylitsepääsemättömiltä. Ja saahan vaikeustason aina vaihdettua helpoksi.

Ajatuksia herättävää väkivaltaa

Viime aikoina olen päätynyt pelaamaan jopa räiskintäpelejä, joissa väkivallan käsittely ainakin yrittää olla ajattelevaa. Tuntuu että syvällisyys on muutenkin lisääntynyt viime aikojen peleissä. Ne eivät kaikki ole vain pelkkää aivotonta putkiräiskintää, sillä pelaajatkin osaavat vaatia enemmän. Yhä edelleenkään minua ei saisi koskemaan tikullakaan mihinkään peliin, jonka ainoa idea tuntuu olevan vain löytää erilaisia aseita, joilla voi hakata zombeilta aivot pihalle, mutta siinä vaiheessa, kun väkivallan käyttöä edes hieman pohditaan, se ehkä saa vähän erilaisen piirteen.

Uusimmassa Tomb Raiderissa on todella raakaa ja realistista väkivaltaa. Lara Croftin kuolemat ovat melko lailla raakoja (uskokaa pois, näin niitä paljon ihan helpoimmallakin tasolla, en ole hyvä tähtääjä edelleenkään). Kuitenkin peli pistää ainakin hetkittäin miettimään, mitä ihminen olisi valmis tekemään selviytyäkseen.
Tomb Raiderissa tutkijajoukko jää myrskyn takia jumiin saarelle, jossa he kohtaavat väkivaltaisia rikollisia. Hengissä selvitäkseen täytyy mennä äärimmäisyyksiin. Ensimmäisen tapponsa jälkeen Lara itkee ahdistustaan. Tiimikaverien kuoleminen on joka kerta yhtä koskettavaa, varsinkin jos he ovat uhrautuneet Laran puolesta, mutta lopulta selviytymisestä tulee pääasia ja pohdinta jää taka-alalle. Lopulta Larasta itsestään tulee lähes teurastaja. Tässä oli kuitenkin jo yritystä.

Pelokkaasta Larasta kasvaa pakon edessä selviytyjä ja tappaja.

Eilen pelasin loppuun Bioshock Infiniten. Ensimmäistä Bioshockia olin seurannut sivusta, eikä se herättänyt minussa mitään halua osallistua pelaamiseen. Synkkä, pelottava ja kieroutunut vedenalainen maailma ja silmitöntä väkivaltaa. Kuitenkin peli oli yllätyksellinen se laittoi ajattelemaan esimerkiksi valinnan vapautta. Infiniten maailma taas oli alussa aivan liiankin valoisa ja puhdas, vaikkakin silti ahdistavan kiero. Pelihahmo ei järkyttynyt ensimmäisen taistelunsa jälkeen, mutta itse kyllä vähän säikähdin, kun päitä lähti irti ja veri vaan roiskui. Mutta mielestäni myös simuloidun tappamisen pitäisikin tuntua edes välillä pahalta. Tappamisen ei tarvitse olla huumorin lähde, eikä se sitä Infinitessä todellakaan ollut. Myöhemmin päähahmon seuraan liittyy Elisabeth, nuori nainen, joka menee shokkiin, kun huomaa, minkälainen murhaaja päähenkilö on. Näiden kahden päähenkilön välisissä keskusteluissa peli kyseenalaistaa melkein koko ajan kaikkea, mitä pelaaja tekee. Ihan näiden hahmojen ja äärettömän mielenkiintoisen tarinan vuoksi siedin itselleni ehkä paikoitellen vähän liiankin raakaa väkivaltaa.
 

Pelien grafiikoiden kehittyessä yhä realistisemmiksi, myös väkivalta näyttää todellisemmalta. Ensimmäisten räiskintäpelien pikseligrafiikka tuntuu lähes naurettavalta nykyaikaan nähden. Joka tapauksessa jokaisen tekisi hyvää välillä miettiä, miten paljon raakuutta on valmis ottamaan vastaan, ihan sen muodosta riippumatta. Yleensä kuitenkin on paljon helpompaa kestää vaikka miten julma peli verrattuna vaikkapa kymppiuutisiin. Todellisuus on kuitenkin aina todellisuutta.

Kun nyt verestä ja väkivallasta puhutaan, niin haluan mukaan myös kristinuskon, koska senkin ytimessä on veri. Raamattu on itse asiassa todella verinen kirja. Jeesuksen ristinkuolema oli hyvin verinen tapahtuma. Väkivalta ei ole missään mielessä Jumalan tahto, mutta jotenkin se on niin syvällä ihmisluonnossa, että siitä tuli Jumalan ainoa ratkaisu meidän pelastamiseksemme. Oikeudenmukaisessa maailmassa paha saa palkkansa ja kuolee. Todellisessa maailmassa paha ihminen armahdetaan ja joku ottaa hänen paikkansa. Välillä on ihan hyvä pysähtyä myös miettimään, edustaako kristittyjen hyvin usein viljelemä kiiltokuva-Jeesus todellakin sitä Jumalaa, joka otti vastaan ruoskaniskut ja ristinkuoleman ja vuodatti verensä meidän edestämme.