Kun ohjain lentää seinään

Tällä viikolla Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa oli käsiteltävänä uutinen, jossa tutkimuksessa oli todettu, että pelaajien mahdollinen väkivaltaisuus ei johdu peleissä olevasta väkivallasta, vaan siitä, että pelaaja epäonnistuu tai kokee ettei osaa.

Kyllä täytyy itsekin myöntää, että hyvin vaikeassa tilanteessa adrenaliinin määrä kohoaa huippuunsa. Kun taistelun sitten lopulta kovan tahkoamisen jälkeen HÄVIÄÄ, niin kyllä siinä on vaarassa yhden jos toisenkin esineen lentäminen ikkunasta. Häpeillen tunnustan myös, että tiukka pelihetki vaikuttaa myös tapaani puhua (tiuskia) lähimmäisilleni.
En ehkä oikeasti ole heittämässä tavaroita ikkunasta, mutta kyllä sitä ärtymyksen tunnetta tulee purettua joskus esimerkiksi sohvatyynyihin. "KUN SE OLI VAAN NIIIIIIIN LÄHELLÄÄÄÄRGHH!".
Sitten vaan hermot kerälle ja uudelleen kipuamaan kolossin selkään.

Eläköön teräväpiirtopäivitykset

Vanhat pelit ovat kultaa.
Lähemmin tarkasteltuna täytyy kyllä myöntää, että vaikka ydin olisi kultaa, niin pinnalta ne näyttävät usein ihan kamalilta. Itseäni ei  myöskään juurikaan innosta retroilu pikseligrafiikalla, vaikka olen myös muutamia uusia pikselipelejä pelannutkin.

Nykyaikana tuntuu ennemminkin törmäävän peleihin, jotka ovat kuin lehtikullalla pinnoitettuja kakkakikkareita. Grafiikkaa on vaikka muille jakaa, mutta sisältö on ontto ja yhdentekevä.
Onkin siis (rahastuksen lisäksi) oikea kulttuuriteko kaivaa historian hämäristä aidot kultakimpaleet ja päällystää ne uudella pinnoitteella. Ehkä siinä samassa kannattaa tehdä muutamia parannuksia myös esimerkiksi ohjattavuuteen. Aika ajaa peleistä ohi joskus yllättävänkin nopeasti grafiikoiden lisäksi myös muilla osa-alueilla.

 Kestorakkauteni Kingdom hearts

Viimeinen niitti, joka johti minut ostamaan Playstation 3:n viime kesänä, oli HD-päivitys Kingdom Hearts -pelistä. Eikä se ollut pelkkä päivitys, sillä paketti sisälsi myös toisen pelin (Kingdom hearts Re: Chain of memories) johon ei aiemmin ollut päästy Euroopan mantereella edes käsiksi. Fani sai käsiinsä ehtaa kultaa.

Vaikka olen pelannut sarjan kakkososan jo aikanaan läpi kahdesti, en malta odottaa myös sen päivitettyä versiota saapuvaksi. Siihenkin on kylkeen pakattu extraa, nimittäin PSP:n peli Birth by sleep. Koska en ole kyseistä konsolia omistanut, on pelikin jäänyt aiemmin pelaamatta. HD-päivitys on siis myös mahdollisuus kokea uudelleen menetetty tilaisuus.

Vanhaan jumiutunut?

Viime viikolla totesin naureskellen, että kaikki parhaan omistamani pelit PS3:lla ovat PS2:n pelejä - kauniimmalla HD-kuorrutuksella. Olin juuri ostanun Final Fantasy X:n teräväpiirtoversion.
Pelin päivitys on paikoitellen hyvinkin ristiriitainen. Päähahmot ja maisemat ovat todellista silmäkarkkia, mutta sivuhahmot näyttävät välillä turpaansa saaneilta perunoilta. Mutta sen kestää. Tätä peliä en itse asiassa ole koskaan aiemmin pelannut läpi, olin vain kokeillut sitä vaivaisen kymmenen tunnin ajan pari vuotta sitten. Silloin suttuinen grafiikka ei juurikaan häirinnyt, tarinan alku oli niin mielenkiintoinen ja vuoropohjainen taistelu yllättävän toimivaa. Nyt pääsen vihdoin uppoutumaan pelin pariin ja paremmat grafiikat tulevat oikeastaan vain plussana.

Pari muuta mainitsemisen arvoista hiottua timanttia, jotka tuli ostettua latauspalvelusta: Ōkami HD sekä Shadow of the colossus HD.

Ōkami näytti kauniilta jo ilmestyessään ja se graafinen ratkaisu on yksinkertaisesti nerokas: se näytti ja näyttää vesivärimaalaukselta. Itse asiassa pelin latasi mieheni, joka oli aikanaan katsellut pelaamistani PS2:lla kymmenien tuntien ajan ja halusi nyt itse kokea tuon lumovoimaisen seikkailun.

Jälkimmäisen pelin alkuperäinen kappale minulla on yhä tallessa. Kauniin pahvikotelon sisällä on rikkinäinen peli, jota en kiekon hajoamisen takia koskaan päässyt loppuun asti. Peli ei tosin hajonnut sen takia, että olisin vihastuneen kohdellut sitä kaltoin. Ohjain oli kyllä lähellä lentää ikkunasta, sen verran vaikean haasteen peli paikoitellen tarjosi. Nyt minulla on uusi mahdollisuus yrittää läpäisyä - voi tosin olla, että ohjain on yhä vaarassa lentää seinään, sillä kolossien kaataminen on vaikeudessaan hermojaraastavaa puuhaa, eikä vähiten kameran takia, siihen kun ei jostain syystä ole päivityksessä koskettu. En edes meinnannut koskaan peliä uudelleen hankkia, mutta kun kaverin luona vähän tuli testailtua, niin nostalgiahuurut iskivät voimalla ja saivat kukkaroni aukeamaan. Tähän mennessä olen  kaatanut vasta kolme kolossia. Pieninä annoksina adrenaliini ei pääse nousemaan turhan suureksi.

Äh, nämä kaikki pelit ansaitsisivat kukin ihan oman artikkelinsa. Taidan siis varata toukokuun vanhojen hyvien pelien analysointiin ja fiilistelyyn :)

Kuten alussa tuli sanottua: Pinnalta siloittelu kannattaa vain silloin, kun itse ydin on jo valmiiksi kultaa. Läpimätää omenaa ei päällystämällä saa syötäväksi. Pätee niin peleihin kuin elämässä noin muutenkin.

Kohti ääretöntä ja sen yli! (sekä fiilistelyssä Mass Effect-trilogia)

Avaruus. Tuo käsittämättömän suuri maailmankaikkeus, joka avautuu jokaisessa suunnassa ympärillämme. Avaruus voi saada ihmiset ahdistumaan tai innostumaan. Yötaivaan tuijottelu saa ihmisen sisällä jotain liikahtamaan. Nousee mieleen kysymyksiä: mitä kaikkea noiden tähtien takana onkaan? Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Onko tämän kaiken takana Luoja?

Avaruus on aina saanut ihmisen mielikuvituksen liikkeelle. Jo muinaisajan mytologioissa kirjoitetaan avaruudesta. Planeetat tosin nimetään jumaluuksiksi ja tähdistä luetaan tulevaisuutta. Joissain kulttuureissa aurinkoa pidettiin jumalana, elämän antajana. Tätä maailmankuvaa vasten katsottuna Raamatun luomiskertomus on itse asiassa hyvin aikaansa edellä: tähdissä ei nähdä mitään mystistä, vaan niiden kerrotaan olevan vain Jumalan luomia taivaankappaleita. Ajan kuluessa tämän näkemyksen onkin havaittu olevan lähempänä totuutta. Avaruus ei olekaan niin mystinen eivätkä tähdet yliluonnollisia. Avaruutta on mahdollista tutkia. Mutta silti tähtiin ja avaruuteen liittyy yhä paljon selittämätöntä, tuntematonta. Ja juuri tuo suuri tuntematon antaa tilaa ihmisen mielikuvitukselle.