Ei. huvita. pelata.

Välillä iskee kummallisia kausia. Ei nimittäin yhtään huvita pelata. Ajatuskin ohjaimen pitelemisestä tuntuu vastenmieliseltä tai ylitsepääsemättömän raskaalta.

Kuulostaa ihan terveelliseltä vaihtelulta.

Onko tämä sitten hyvä juttu? Innostaako se minua aktiivisempien harrastusten pariin? 

Olisikin niin.

Käytännössä olen tällä kertaa vaihtanut peliaikani lukemiseen sekä tv-sarjojen ja elokuvien tuijotteluun. Eli makaan edelleen sohvalla ihan yhtä paljon. Talvikeli ei houkuttele pihalle kuin pakon edestä. Kummallista, sillä ennen lumi teki minut suorastaan hulluksi ja vielä muutamia vuosia takaperin rakentelin yksikseni igluja takapihalle.

Pelaamattomia kausia onneksi mahtuu elämääni useamminkin, viime vuonna sellaiset olivat kuitenkin aivan merkillisen harvassa. Marras-joulukuussa tuli tahkottua niin paljon pelitunteja mittariin, että ehkä sain yliannostuksen.  

 Noh, pian päättyy jälleen tammikuu ja sen myötä Netflixin ilmaiskuukausi, joka on helppoudellaan varmasti myös vaikuttanut sohvakäyttäytymiseeni. Ehkä alan ensi kuussa jälleen herätellä kadonnutta pelihaluani. Tai lähden ihan jopa pihalle. Aurinkokin saattaa silloin jo paistaa.

Vuoden 2014 hetki

Hyvää uutta vuotta!
Olen tässä pohdiskellut, mikä olisi ollut hienoin ja koskettavin hetki, minkä olen jossain pelissä nähnyt tai kokenut viime vuonna. Lopulta päädyin kohtaukseen pelissä Dragon Age Inquisition.  Pelin prologi, jos sitä siksi voidaan kutsua, kestää pelitavasta riippuen n. 10-20 tuntia. Se päättyy jonkinlaiseen katastrofiin, jossa päähenkilö on lähellä uhrata oman henkensä muiden puolesta, mutta ihmeen kaupalla selviytyykin ja löytää tiensä muiden perustamaan pakolaisleiriin. Tilanne leirissä on kireä ja epätoivoinen, mutta sitten pappi aloittaa laulun, johon muut vähitellen yhtyvät. Aiempien tapahtumien seurauksena päähenkilö nähdään luojan lähettämänä toivon tuojana ja hän nousee lopulta inkvisition johtohahmoksi. Hienoa elokuvamaista tarinankerrontaa. Pelin loppukohtaus ei ole läheskään yhtä eeppinen kuin tämä hetki.