Pelien, elokuvien ja kirjojen maailmassa on mahdollista tehdä paluu tuttuun ja turvalliseen hetkeen. Joskus paluu tuntuu samalta. Joskus paluu aiheuttaa aivan uudenlaisia tunteita, kun huomaa, ettei olekaan itse enää sama ihminen kuin aiemmin samaa kokiessaan.
Mutta toista on
elämä. Ei ole mahdollista ladata edellistä tallennusta tai lainata
kirjastosta viime torstaita uudelleen.
Jälleen kerran havahdun itkemästä haikeaa kaipaavaa itkua. Mitä kaipaan? - Tätä hetkeä.
Rakastan nykyistä elämäntilannettani niin paljon (pandemiasta huolimatta), että tahtoisin vain painaa pysäytysnappia ja jäädä olemaan tähän kevääseen. Kuitenkin ainoa varma asia on muutos.
Tulevaisuus ja sen tuntemattomuus tuntuu joskus musertavan pelottavalta. Olisi niin ihanaa ja helppoa jäädä siihen hetkeen, jolloin kaikki tuntuu hyvältä. Yleensä itku tulee siirtymävaiheen kynnyksellä, mutta joskus se yllättää minut jo silloin, kun kaikki on vielä kesken. Itkin, kun yläaste loppui, vaikka osa kouluajasta olikin ollut yhtä tuskaa. Itkin, kun huomasin kasvavani etäälle ihmisistä, jotka olivat siihen asti olleet tärkeä osa elämääni. Itkin, kun yliopiston kieliharjoittelu naapurimaassa päättyi tai kun ihana yhteisöllinen vuosi raamattukoulussa oli loppumassa. Itkin, kun kuulin olevani raskaana ja piti lopettaa unelmatyö enkä yhtään tiennyt, mitä on tulla äidiksi. Itkin katsoessani vauvaani, koska tiesin, ettei hän ole vauva enää kuin pienen hetken.
Tuntuu aivan nurinkuriselta kokea surua loppumisesta, kun ihana hetki on vielä meneillään. Menettämisen pelkoa ennen menetystä. Eikö kaiken järjen mukaan surun aika ole vasta sitten jälkeenpäin? Huomaan kyllä kasvaneeni tässäkin suhteessa, sillä joskus menettämisen pelko on ollut niin kova, etten ole uskaltanut omistaakaan, jottei jälkeenpäin sattuisi niin paljon. Puoliteholla eletty elämä ei ehkä satuta kuin puoliteholla, mutta ei se myöskään anna kuin puoliteholla. Pelko ylipäätään on edelleen elämäni suurin rajoite. Ei Raamatussa turhaan ole vuoden jokaista päivää kohden kehoitus olla pelkäämättä.
Ehkä tärkeintä onkin siis uskaltaa nauttia jokaisesta hetkestä, joka meille
suodaan. Keskittyä hetkeen ja elää se täysillä nauttien silloin, kun se tapahtuu.
Askeleet kohti tuntematonta, kohti muutosta ovat pelottavia. Kuitenkin jokainen uusi vaihe on lopulta tuntunut, jos mahdollista, vielä edellistäkin paremmalta. Välillä minäkin toki tähyän tulevaisuuten toiveikkaana ja innostuneena eivätkä haikeus ja into sulje toisiaan pois. Ihmiseen mahtuu yhtä aikaa monia tunteita. Lisäksi kaiken muutoksen keskellä tuo varmuutta turvata Häneen, joka ei koskaan muutu.
Ehkä lähin vastine elämän pelitallennuksille on päiväkirjani, jonne välillä uppoudun. Aiempia ajatuksiani lukiessa huomaan, että olen muuttunut. Kannatti sittenkin uskaltaa eteenpäin ja kasvaa. Ja ehkä muistelun aiheuttama haikeus ja kaipaus kertovat myös siitä, että kaikkineen elämässäni on ollut todella paljon hyvää.
Kiitos Isä, kaiken antaja. Olen kiitollinen sekä menneestä että nykyisestä. Tulevaisuuden ja kaikki pelkoni siitä tahdon jättää sinun käsiisi. Tänäänkin. Aamen.
Jos tämä teksti olisi aamunavaus, loppuun soittaisin vielä bonuksena kepeän laulun menettämisen pelosta (vaikka laulu onkin venäjäksi). Ehta neuvostoklassikko "Jesli u vas njetu tjoti" (Jos sinulla ei ole tätiä) elokuvasta Ironija sudby ili sljohkim parom (kohtalon ivaa tai hyviä löylyjä). YouTube-videoon tästä. (Tekstitetty englanniksi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti