Arvostelussa Dragon's Dogma

Ah, kirjastot, nuo yhteiskunnan julkiset aarreaitat.
Luin Dragon's Dogmasta muistaakseni joskus arvostelun Pelaaja-lehdestä ja se herätti kyllä mielenkiintoni, mutta sitä kuvattiin paikoin kovin vaikeaksi. Eipä sitten koskaan tullut peliä hommattua, kun en ollut ihan varma, onko se itselleni mieluinen ja oli niin paljon muutakin kiinnostavaa pelattavaa. Tässä syksyllä peli sattui osumaan käsiini kirjastossa käydessäni. "Eihän tässä mitään menetä", totesin ja lainasin pelin. Ja nyt on jälleen uusi maailma minut imenyt otteeseensa. Tässä vaiheessa en ole pelissä vielä kovinkaan pitkällä, vaikka aikaa siihen olen kyllä kuluttanut jo melkein 20 tuntia. Olen hyvä käyttämään aikaa sivutehtäviin ja tutkiskeluun. Kirjoittelenpa nyt jo kuitenkin ajatukseni tässä vaiheessa.

Dragon's Dogma (pelin alkuperäinen v.2012 versio),
Capcom, xbox360, PEGI-18

Japanilainen ydin länsimaisessa kuoressa

Dragon's Dogma on toimintaroolipeli, jonka juoni on perus fantasiahuttua:
Puolustaessaan kotikyläänsä päähenkilö suututtaa lohikäärmeen, joka kirjaimellisesti repii tältä sydämen rinnasta. Kostomatkalle on lähdettävä ja maailmakin pitäisi varmaan pelastaa ja samalla jos jonkinlaista örkkiä kurmottaa. Vuosien saatossa peliä on myyty paljon, se on saanut hyviä arvosteluja ja sitä ilmeisesti pelataan vieläkin, joten jotain on varmasti tehty oikein.

Pelistä huomaa heti, että se on japanilainen, vaikka se muistuttaakin ulkoisesti länsimaisia roolipelejä. Alkuvalikossa soiva biisi tuo mieleen minkä tahansa geneerisen animen alkutunnarin.
Välillä pelatessa nousee Skyrim-fiilis, välillä tuntuu Shadow of the Colossukselta, välillä vähän jotain Dragon Agen kaltaista, välillä Final Fantasy XII, ihan tilanteesta riippuen. Tämä on coctail, johon on otettu aineksia sieltä täältä, mutta silti kokonaisuus on toimiva ja itsenäinen. Pelissä on myös ihan omiakin oivalluksia.

Hahmoeditorilla voi luoda oman hahmonsa vaikka kuinka tarkkojen yksityiskohtien mukaan. Aikuinen tai lapsi, laiha tai lihava, mies tai nainen, arpia, viikset ja afro. Mitä saisi olla? Tyydyin tälläkertaa yhteen pelin ehdottamista valmishahmoista, vain hiukset vaihdoin.
Päähenkilö ei puhu, mikä on aika tyypillistä japanilaisissa peleissä.

"Tuostapa vähän eväslihaa matkalle",
sanoi voro ja jännitti jousensa.
"Ottihan joku muuten säilykepurkin mukaan, ettei liha mätäne?"

Hahmoluokkina ovat perinteistäkin perinteisemmät soturi, voro ja velho, mutta pelin edetessä näiden yhdistelmiäkin on luvassa. Hahmoluokkaa voi myös vaihtaa kesken pelin ja tähän peli kehottaakin.
Jatkuva valikossa roikkuminen ja taitojen sekä varusteiden vaihtelu ja kehittäminen vie aikansa, mutta on jollain tavalla tyydyttävää, kun onnistuu yhdistelemään keräämistään aineksista uusia ja parempia.

 

Lataa apuri netistä!

Lohikäärmeen kirous saa aikaan sen, että hahmo pystyy ottamaan komentoonsa maailmassa vaeltavia ihmisen näköisiä, mutta vailla omaa tahtoa olevia Pawneja. Näistä muodostetaankin sitten oma tiimi. Pawnit ovat pelin suola: yksi hahmo luodaan itse ja se kulkee mukana koko pelin ajan. Kaksi muuta otetaan tiimiin aina vain hetkeksi aikaa. Nämä apurit eivät kehity, vaan pelaajan tasojen noustua ne jäävät liian heikoiksi ja ne täytyy vaihtaa uusiin parempitasoisiin. Jos haluaa apurin, joka on korkeammalla tasolla kuin oma hahmo, täytyy käyttää maksuksi kristalleja (pelin sisäistä erikoisrahaa). Omantasoiset apurit ovat ilmaisia. Juju on siinä, että pawnit ladataan verkosta ja ne ovat muiden pelaajien itselleen luomia apureita. Lainaamisen jälkeen ne vapautetaan ja kaikki niiden keräämä tieto eri tehtävistä ja aluesta latautuu niiden oikeiden omistajien käyttöön. Samoin kuka tahansa voisi ottaa tiimiinsä minunkin hahmoni.
Kokeneet Pawnit osaavat neuvoa pelaajaa tehtävien suorittamisessa tai vaikkapa kertoa, mihin jokin tie vie. On siis hyödyllistä vaihtaa apuria tarpeeksi usein.
Minua huvitti, kun löysin apurikseni Pawnin nimeltä Doctor. Sen luoja pelaa hahmolla nimeltä Clara. Muutenkin aika mielenkiintoisia hahmoja on tullut vastaan.

Vaikuttavat viholliset

Olin juuri testaamassa pelin omaa kuvausmoodia, kun aarnikotka lensi häiriköimään.
Ehkä sekin halusi kuvaan.
Kiipesin kyytiin, mutta mokoma lennähti ilmaan, enkä jaksanut pitää kiinni,
joten putosin kuolemaani.

Hirviöitä pyörii joka puolella kaupunkien ulkopuolella ja jos päätyy liian vaikeatasoiselle alueelle, kuolo korjaa välittömästi. Peli itsekin neuvoo, että karkuun juoksemisessa ei ole mitään hävettävää. Paljon on ihan tusinavihollisia, susia, hiisiä ja sen sellaisia. Isoissa hirviöissä on oma hienoutensa: niiden selkään voi kiivetä kuin kolossin konsanaan. Kerran pelin alkupuolella kävi tuuri: Apurini huutelivat, että "Vaikea vastus, pidä varasi". Hyppäsin kuitenkin ison kykloopin selkään, minkä seurauksena se horjahti alas todella korkealta ja kuoli. Itse pysyin kyydissä onneksi hengissä. Se oli nopea taistelu se. Kaikki muut eivät ole ihan niin helppoja olleet.

Ei mikään helppo homma

Peli on aika haastava. Parannustaiat eivät tehoa loputtomasti, vaan aina vahinkoa otettaessa energiapalkin maksimimääräkin kutistuu. Palkin saa takaisin normaaliksi joko mukana kannettavilla parannusesineillä tai lepäämällä majatalossa. Onkin siis syytä roudata mukana monenlaisia rohtoja. Parannusaineena toimiva ruoka pilantuu, jos sitä ei syö ajoissa tai säilö painavaan purnukkaan. Öisin ja pimeissä luolastoissa kulkiessa tarvitaan lamppua, jonka öljy kuluu loppuun, joten myös varaöljyä on syytä pitää mukana. (Toki tämän faktanhan opin jo pyhäkoulussa. Aina pitää olla varaöljyä mukana, ettei käy kuten vertauksen tyhmille morsiusneidoille.) Reppuun mahtuu rajallinen määrä tavaraa, mutta onneksi kuitenkin aika reilusti, ja apurien reput ovat myös helposti käytettävissä. Suoritettavissa tehtävissä ei myöskään ole aina pakko onnistua täydellisesti. Peli kyllä yleensä jatkuu eteenpäin, vaikka suojeltavana oleva kohde kuukahtaisi tai vallattava linnoitus jäisi lopullisesti örkkien omistukseen. Itse ei tietenkään saa kuolla, koska siitä seuraa Game Over.

 RRaaaaahh!

knok knok sanoi hakku, kun maasta materiaaleja revin.

 Peli on mielestäni pelaamisen arvoinen, mutta ärsytyksen aiheitakin on tullut vastaan: Helppoa pikamatkustustapaa ei ole. Tähän mennessä olen saanut käsiini muutamia harvinaisia porttikristalleja, joilla voi warpata kerran pääkaupunkiin. Paljon juoksua on siis luvassa ja vihollisia hyppii päälle koko ajan. Olisi edes oma hevonen. Ilmeisesti pelistä vuonna 2013 julkaistu paranneltu malli, joka kantaa lisänimeä Dark Arisen, korjaa muun muassa tätä pikamatkustusongelmaa.
Tallennusysteemikin on ärsyttävä: vain yksi tallennustiedosto, jonka päälle automaattitallennus tekee uuden vähän väliä. Tosi kiva silloin, jos sattuu jäämään jumiin. Onneksi majatalossa voi luoda itselleen yhden kiinteän välitallennuspisteen, johon voi tarvittaessa palata.
Kamera pyörii välillä mihin sattuu, mutta se nyt tuntuu olevan joka toisen pelin vakio-ongelma (ei se silti ole mikään peruste tehdä asiaa huonosti).
Peliin saa ladata HD-päivityksen, muttei se silti enää näteimmästä päästä ole. Itselleni grafiikka ei kuitenkaan koskaan ole pelin ydinasia.

Artikkelin kuvat on otettu pelin omalla some-jako-ominaisuudella, jolla saa postattua otoksia Facebookiin. Täytyy muistaa, että edellisellä konsolisukupolvella ei noin vain otettu ruudunkaappauksia, joten ihan kiva ominaisuus. Jostain syystä peli halusi laittaa jokaiseen otokseen kuvatekstiksi Pawnini nimen ja tason.

Ei kai auta, tätä kirjoittaessani ja tietoa googlatessani tulin lopulta tulokseen, että pakko minun on se mainitsemani paraneltu Dark Arisen -painos hankkia. Mikä säkä, että sainkin juuri läksiäislahjaksi entisen seurakuntani nuorilta lahjakortin pelikauppaan. Hmm. Terkkuja vaan tältä esimerkilliseltä roolimallilta ja kiitos. ;)