Assasiinin uskontunnustus

Joulukuussa sai ensi-iltansa elokuva Assasin's Creed (AC), jonka kävimme tällä viikolla Jimin kanssa katsomassa. AC on suosittu pelisarja, josta olen suunnilleen kärryillä ja välillä innostunut, en kuitenkaan mikään superfani. Oikeastaan Assasin's Creed on pelejä laajempi universumi, jonka maailmaa laajentavaa tarinaa on aiemmin nähty ainakin kirjoina ja sarjakuvina, nyt sitten myös elokuvana. Leffasta inspiroituneena päätin jotain aiheesta kirjoitella.

Oma Assasiinihistoriani

Jimi lainasi ensimmäisen pelin (ilmestyi 2007) kaveriltaan ja jostain juonen puolivälistä eteenpäin seurasin pelaamista tiiviisti. Pelisarjan huikein ja kantavin idea on vapaa seikkailu (lähes) todellisissa historiallisissa maisemissa: ensimmäisessä pelissä mm. 1100-luvun Jerusalemissa, myöhemmin vaikkapa renesanssin ajan Italiassa tai merirosvouksen kulta-ajan Karibialla. AC Brotherhood oli oikeastaan yksi suuri innottajamme sille, että teimme lomamatkan Roomaan. Palatinus-kukkulalla olikin yllättävän tuttuja maisemia nähtävänä. Matkamuistoksi ostimme tietysti kyseisestä pelistä tehdyn kirjan. Toki kirjakaupasta tarttui mukaan myös italiankielinen Raamattu kokoelmaamme täydentämään.

Kehyskertomus on kuitenkin ehtaa outoa scifiä ja salaliittoteorioita. Juoni ammentaa todellisesta historiasta, uskonnoista ja myyteistä ja sekoittelee näistä omanlaisensa scifi-sopan. Itse kuulun (ilmeisesti siihen harvalukuiseen) joukkoon, joka on alusta asti ollut kiinnostunut myös kehyskertomuksesta, vaikka onhan se kieltämättä paljastunut koko ajan oudommaksi. Ensimmäisessä pelissä paljastettiin hyvin vähän, mikä oli toimiva ratkaisu ja jätti haluamaan lisää. Seuraavissakin osissa merkittäviä tiedonmuruja kerättiin pienistä pulmallisista sivutehtävistä, mikä piti mielenkiintoa yllä, kunnes pääjuoni paljasti mullistavia asioita maailmanhistoriasta. Olen vähintään sivusilmällä seurannut kaikkien pelien kulkua, mutta silti tiedoissani on suuriakin aukkoja (en esim. vieläkään tiedä, mitä ensimmäisten pelien päähenkilölle Desmondille lopulta tapahtui).

Tietojeni sirpaleisuus johtuu siitä, että olen hankkinut sivistykseni lähinnä sivusta seuraamalla. Ensimmäisen pelin lopputekstejä seuratessani halusin nähdä myös koko pelin alkutilanteen, joten päätin aloittaa pelaamisen myös itse. Se sujuikin hyvin ensimmäiset 15 minuuttia, kunnes astuin Altairin saappaisiin muinaiseen assasiinijärjestöön ja sain ensimmäisen oikean tehtäväni: suorita salamurha. Noh, mitä muuta odotin peliltä, joka kertoo salamurhaajista?
Okei. pystyn hakkaamaan peleissä örkkejä tai mitä vaan, mikä hyppää naamalle ja kerjää hengenlähtöä uhkaamalla päähahmoani. Mutta aktiivinen murha. Ei onnistunut. En pysty siihen, edes pelissä. Simuloitu murhaaminen ei sittenkään tuntunut hirveän innostavalta, joten suljin pelin.

No, se oli silloin 10 vuotta sitten ja myönnetään, että sen jälkeen on tullut pelattua vähän kyseenalaisempia ja liiankin väkivaltaisia pelejä, mutta AC on sarjana jäänyt lähestulkoon pelaamatta. Lisäksi en ole oikein ikinä pitänyt hiiviskelytehtävistä, joita tässä sarjassa riittää. Olen kyllä aloittanut sarjan peleistä ainakin neljä, mutta aina intoni on lopahtanut puolen tunnin kohdalla. Yhdessä pelissä ongelmani oli kuitenkin ajastettu kiipeilytehtävä, jossa en onnistunut vielä kolmannellakaan yrittämällä, eli ei kyse todellakaan aina ole etiikasta ollut.

Entäs se elokuva?

Elokuva on alusta loppuun ehtaa Assasins creediä. Siitä tosin puuttuu se, mikä tekee peleistä niin hyviä: vapaa seikkailu ja kaiken kokeminen itse pelihahmon kautta, mikä ei tietenkään elokuvaformaatissa ole edes mahdollista. Elokuva ei mielestäni tuo AC-universumiin mitään uutta, vaan toistelee elokuvan keinoin peleistä tuttuja elementtejä ja juonikuvioita kertoen samalla kuitenkin uuden ihmisen tarinan. Elokuvan tehtävä on haastava, koska se yrittää palvella sekä faneja että pelistä mitään tietämättömiä massoja. Universumista paljastetaan vain sen verran kuin on pakko.
Sarjaa tuntemattomalle ummikolle elokuva on varmaankin paikoin tympeä ja hämmentävä kokemus ja pelisarjan fanit saavat vähän sitä samaa tuttua huttua hieman laimennettuna kokemuksena. vertailun vuoksi mainittakoon, että Aamulehden (oletettavasti) ummikon toimittajan arvostelussa elokuva sai tähtiä 1/5 ja Pelaaja-lehdessä sarjaa fanittavan toimittajan arvostelussa taas 3/5.

Pelisarja on ikärajaltaan yleisesti ottaen K-18, elokuva taas on saanut hilattua ikärajoituksensa niinkin alas kuin 12 vuoteen. Tappamista on luonnollisesti paljon, mutta kun (pelitermejä käyttäen) veriefektit on pääosin kytketty pois päältä, niin silläkin varmaan jo ikäraja laskee. Ja kyllähän tuo ikärajakikkailu tekijöiltä on selkeää tuottojen maksimointia, sillä näin mahdollistetaan laajempi yleisö. Itse en kyllä 12-vuotiaalle tätä näyttäisi.
Tarinan pääjuoni kulkee nykyajassa, historiallista osuutta käytetään vain nykyhetken tukena. Tällä kertaa päähenkilö hyppää Animus-laitteella keskelle Espanjan inkvisitiota. Miellyttävänä plussana Espanja-jaksoissa oikeasti puhutaan espanjaa eikä englantia.
Koko elokuvan tunnelma on hieman utuinen, mitä korostaa myös visuaalinen ilme, musiikki sekä hienovarainen äänisuunnittelu. Tykkäsin musiikin pääteemasta todella paljon, mutta alun 80-luvun musapätkä ei mielestäni sopinut elokuvaan ollenkaan.

Oleellisista AC-elementeistä mukana ovat ainakin seuraavat:
- todellisuudesta ammentava scifi-maailmankuva
- assasiinien ja temppeliritarien välinen jännite (perusteema)
- tapahtumien keskiössä tällä(kin) kertaa mystinen Eedenin omena (jota ei ehkä ihan riittävästi selitetä, mikä tekee koko juonesta pohjimmiltaan, no, aika kökön)
- historiamatkailu dnahan kätketyissä muistoissa Animus-laitteen avulla
- lentävät kamera-ajot kotkan johdattamana (tosin ilmakuvaa oli ehkä liikaakin)
- tutut aseet, kuten ranteeseen kätketty piiloterä (eihän olisi assasiinia ilman sitä)
- koreografista tappamista ja takaa-ajoa yhdistettynä lennokkaaseen parkourhyppelyyn (parkouria olisi voinut olla enemmänkin)
- Abstergon tutkimuskeskus ja luottamusta herättävä naislääkäri
- uskonhyppy, legendaarinen leap of faith  (joka ei ilmeisesti kuitenkaan päättynyt heinäkasaan)
- tunnettu historian henkilö assasiinien liittolaisena (yllätyskäänne!).

Mielenkiintoinen uudistus on Animus-virtuaalitodellisuuslaite. Peleissähän se on yksinkertainen makuutuoli, johon istutaan ja jonka kautta siirrytään historiamaailmaan, mutta elokuvassa laite kuvattiin hermostoon kiinnitettävänä palikkana sekä suurena kouramaisena laitteena, joka mahdollisti koehenkilön liikkumisen koehuoneessa historiatapahtumien tahtiin.Voisin väittää, että Animus oli elokuvan oikea päätähti.

Sarjasta olisi saanut ammennettua varmasti jotain syvällisempääkin, tällaisenaan elokuva oli lähinnä alkulämmittelyä ja AC-mytologian esittelyä. Loppuratkaisukin tuntuu huutavan jatko-osaa. Pelkkänä elokuvana kokemus oli yksi helposti unohdettava toimintarämistely muiden joukossa.

Yritin käyttää aikaani teatterissa hyödyksi ja pohtia edes vähän jotain syvällisempää. Kyllä elokuvan teemoista ihan ajateltavaakin löytyi, seuraavaksi pieni raapaisu siitä.

Kaikki on sallittua

Elokuvan päähenkilö on tuomittu kuolemaan, mutta herääkin kuolemanrangaistuksensa jälkeen Abstergon tutkimuskeskuksessa. Hän on aivan pihalla koko assasiinitouhusta ja pitää sitä naurettavana pelleilynä (kuten varmaan aluksi katsojakin, jos ei ole pelejä pelannut) Tutustuttuaan paremmin dna:staan kaivettuihin esi-isiensä muistoihin, hän lopulta kokee eräänlaisen assasiinin uskoontulon ja vannoo myös assasiinivalan.

Assasiinien uskontunnustushan kuuluu lyhyimmillään "Mikään ei ole totta. Kaikki on sallittua."
Lausunto ei ole "Millään ei ole mitää väliä" -paatosta, vaan ajatus korostaa ensisijaisesti yksilön valinnanvapautta. Ulkoinen taho ei voi määrittää totuutta kenenkään puolesta. Kaikki on sallittua, mutta jokainen kantaa teoistaan myös niiden seuraukset. (Elokuvassa lausunto taisi mennä hieman eri korostuksilla ja jäi vähän puolitiehen.)

En allekirjoita AC-mytologian ensimmäistä lausetta, sillä uskon, että on olemassa totuus. Uskon, että totuus löytyy Raamatusta. Toinen lause itse asiassa sieltä löytyykin, tosin pienen merkittävän lisäyksen kanssa. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole rakentavaa. (1 Kor 10:23-24).
Valinnanvapauteen sisältyy aina myös vastuu.

Valmis kuolemaan?

Assasiinit vannovat suojelevansa Eedenin omenaa, laitetta, jonka avulla voisi hallita ihmisten vapaata tahtoa. Temppeliritarit taas haluaisivat ottaa maailman hallintaansa tuon saman omenan avulla.  Pohjimmiltaan Assasiinit ovatkin siis vapaan tahdon ja valinnanvapauden puolustajia. He ovat valmiita kuolemaan (no, enimmäkseen tappamaan) uskonsa puolesta. Edes yksilön henki ei ole assasiinin tehtävää ja uskoa tärkeämpi.
Kristinusko ei salli tappamista (vaikka sen nimissä onkin paljon tapettu), mutta se vaatii kyllä tarvittaessa kuolemaan. Olisinko itse tosi tilanteen puolesta valmis kuolemaan uskoni vuoksi, siis ihan oikeasti? Entä olisinko valmis kuolemaan toisen ihmisen puolesta, vaikka hänen arvomaailmansa olisi minusta väärä? Mistä kaikesta olisin valmis luopumaan uskoni vuoksi? Olenko jo luopunut jostain? Onko se ollut sen  arvoista?

Elokuvan naistutkija uskoi rauhaan ja siihen, että omenan käyttäminen lopulta johtaisi hyvään. Hahmo oli puhetapaansa myöten hyvin rauhallinen ja jopa naiivi oman tutkimustyönsä kanssa eikä huomannut, miten muut käyttivät häntä hyväkseen. Hän antoi asioiden myös soljua eteenpäin omalla painollaan eikä ottanut teoistaan vastuuta ennen kuin oli liian myöhäistä. Elokuvan lopputekstejä katsellessani mieleeni jäi kummittelemaan ajatus, joka koskettaa myös omaa elämääni:
Pahin tekomme voi joskus olla se, ettemme tee mitään.