Matkalla uuteen maailmaan: Arvostelussa Dragon Age Inquisition

Pelille, jonka kehitystä seuraa ja odottaa kolmen vuoden ajan, alkaa väkisinkin asettaa ennakko-odotuksia. Lähes sadan pelitunnin jälkeen voin todeta, etten todellakaan odottanut ja hypettänyt peliä turhaan. Peli on silti yhä kesken, viimeinen pääjuonen tehtävä toki jo kolkuttelee ovella.
Aikaahan tässä on ehtinyt julkaisusta jo vierähtää lähes kuukauden päivät ja tällä välin Dragon Age Inquisition ehdittiin mm. Game Awardsissa valita vuoden 2014 parhaaksi peliksi.


Dragon Age Inquisitionia pääsee pelaamaan seuraavilla laitteilla: Xbox One & 360, Playstation 3 & 4 sekä PC. Pelin ikäraja on 18 vuotta. DA:I on siis suunnattu aikuisille pelaajille. Pelaaminen vaatii hyvää englannin kielen taitoa, koska keskustelua ja tekstivalintoja on paljon.

Suuren ongelman äärelle jämähdin, kun mietin, mitä kaikkea pelistä yhteen tekstiin mahduttaisin. Mennään nyt aika perusjutuilla. Laajempaakin pohdintaa voisi tehdä pelin maailmankuvasta ja tavasta käsitellä uskontoa ja politiikkaa - ne ovat pelissä yllättävän keskeisessä roolissa.

Kingdom Hearts! - parasta Disneytä Japanista sekä Disney-klassikoiden Top10

Tänään on Kingdom Hearts 2.5 HD remix -pelin julkaisupäivä!

Kingdom Hearts 1.5 HD remix

Kyseessä on siis uusintajulkaisu ja pakettiniputus lempipelisarjani kolmesta viimeisimmästä pelistä. Julkaisu on jatkoa vuoden takaiselle 1.5 HD remix -kokoelmalle.

Kingdom Hearts on pelisarja, joka yhdistelee japanilaisia videopelihahmoja ja roolipelaamista Disney-elokuvien hahmoihin ja maailmoihin. Se kertoo aivan oman tarinansa, mutta ihastuttavalla tavalla. Toisin kuin monet muut lempipelini, tämä peli sopii lähestulkoon kaikenikäisille (12+), mutta englantia pitää kyllä osata.

Pelin päähahmo on Sora-poika, joka pimeyden hyökkäyksen seurauksena menettää yhteyden parhaisiin ystäviinsä, mutta saa haltuunsa avainmiekan, minkä seurauksena hänestä tulee valittu, joka voi sulkea pimeyden oven. Tapahtumaketjun seurauksena hän tapaa Akun ja Hessun, jotka ovat kuningas Mikin käskystä selvittämässä tätä kummallista pahuuden hyökkäystä. Yhdessä kolmikko seikkailee läpi erilaisten Disney-elokuvien ja muiden tarinoiden, mättää kuoliaaksi miljoonia "sydämettömiä. Tavoitteenaan heillä o sulkea eri maailmoihin ilmestyneitä ulottuvuusovia ja etsiä Soran ystävät. Matkaan mahtuu paljon iloa, surua ja huikeita kokemuksia. Koko sarjan tarina on äärettömän monimutkainen ja paikoin jopa sekava sekoitus valon ja pimeyden taistelusta, mutta ei menoa haittaa, vaikkei ihan kaikesta olisi kärryillä. Elokuvien maailmoissa pelataan usein läpi elokuvan juonta ja niissä on omat tarinakokonaisuudet. Rakastan pelejä todella paljon.

Tässä uusimmassa kokoelmassa on mukana myös peli Birth by sleep, jota en ole aiemmin pelannut, koska se on ilmestynyt vain psp-käsikonsolille. Ehkä joululomalla päädyn tätäkin herkkua pelailemaan. Vielä ei kuitenkaan kiirettä ole, niin kovasti olen vielä kiinni Dragon Agen maailmassa.

Disney-teemasta innostuneena julkaisenkin nyt vuosi sitten Kingdom Hearts 1.5-huumassa Facebookiin kirjoittamani Disney-leffat Top-10 -tekstin, olkaapa hyvät! 

Verkosta paperille

Haaveilin pitkään peleistä kirjoittamisesta ja myös siitä, että voisin jotenkin tuoda asiaan vähän erilaista näkökulmaa. Olen aina pitänyt paljon kirjoittamisesta, ja se on itselleni luontainen tapa ilmaista asioita. Pitkän ajan suunnittelun jälkeen tartuinkin toimeen ja aloitin tämän blogin, johon olenkin sitten vuodattanut asiaa peleistä ja myös niiden vierestä.

Viime talvena olin aivan yllättynyt, kun Pelaaja-lehden sivustolle kirjoittamastani kommentista yksi lause nostettiin lehteen kuukauden sitaatiksi. Hihkuin tästä pienestä asiasta yhdelle jos toisellekin, niin hieno juttu se minusta oli, olenhan ollut lehden aktiivinen lukija jo vuosia.

Lehdet ovat muutenkin kivoja ja lukukokemuksena useinkin miellyttävämpiä kuin tietokoneen tai puhelimen ruudun tuijottelu. Olikin aika miellyttävä yllätys, kun toimittajaystäväni kysäisi tässä syksyllä, kiinnostaisiko alkaa pitää peliblogia perhelehdessä. Me tartuimme Jimin kanssa tarjoukseen.

Laatikko saapui kotiin. Arvio: Xbox One

Xbox One on saapunut kotiin. Ja se on ISO. Tai ainakin isompi kuin edellinen boxi. Kai se on vähän kiinni siitä, mihin vertaa.

Tämän merkittävän tapauksen kunniaksi päätettiin ihan tehdä unboxaus-video. (noin pähkinänkuoressa selitettynä siis vaan avataan paketti ja esitellään ääneen, mitä kaikkia hienouksia sisältä löytyy.)

Joten olkaa hyvät: Torstai-iltainen Xbox One unboxaus:

Seuraavassa vähän sanallista arviointia konsolista:

Pelikuulumisia ja naurua

Päivitin tässä noita pelattujen pelien sivuja. Noilla yläreunan "Pelit 20XX" -välilehdillä on muutaman lauseen lyhyitä arvosteluja peleistä, jotka/joita olen kyseisenä vuonna pelannut, kannattaa niitäkin joskus tsekata, jos nimenomaan pelien takia tätä blogia seuraat.

Ja sitten niihin iloihin.

Arian päiväkirja

Syyskuun toiseksi viimeinen päivä.

Heti auringon noustua lähdin metsästämään. Pakkasin mukaani eväät, jousen ja nuolia sekä valtavan miekkani sekä varmuuden vuoksi muutaman parantavan yrttijuoman.
Ilma oli kirkas ja kirpeä, yöllä oli selkeästi ollut pakkasta.

Kaipuu kauas

Onko ihan hullua kaivata paikkaan, jota ei ole fyysisesti olemassa? Paikkaan, joka on mielikuvituksen tuotetta? Paikkaan, joka tuntuu kuitenkin todellisemmalta kuin moni fyysinen, koska olen viettänyt siellä kymmeniä tunteja?

Narnia, Keski-Maa, Ruohometsä, Mikä-Mikä-maa... Kirjat voivat kuljettaa lukijansa mitä ihmeellisimpiin paikkoihin mitä ihmeellisemmässä seurassa. Toki kirjojen kautta jokainen näkee kuvaillut maailmat hieman eri tavoilla.

Skyrim, Spira, Traverse town, Gran Pulse, Thedas ja Tuchanka ovat esimerkkejä paikoista, joihin olen päässyt vierailemaan peleissä.

Ja nämä paikat ihan oikeasti tuntuvat minusta todellisemmilta kuin esimerkiksi Pariisi tai Brasilia.

Kun kävelin kuusi vuotta sitten Burundilaisessa viidakossa, minut valtasi hetkeksi tunne, että olen ollut täällä aikaisemmin. Sitten tajusin, että muistelemani maisemat olivat itse asiassa osa jotakin videopeliä.

Toki kaipaan myös paikkoihin, joissa en ole käynyt. Haaveilen esimerkiksi pääseväni joskus Japaniin.

Syvällä sisimmässäni poden myös taivaskaipuuta - en siis siinä mielessä, että haluaisin tästä maailmasta pois, vaan että olisi kyllä mahtavaa elää täydellisessä Jumalan läsnäolossa maailmassa, jossa pahuutta ei enää ole.

Tämän tekstin lähtökohtana oli kuitenkin kaipuu Skyrimiin. Viime vierailusta onkin ehkä jo vuosi aikaa. Vapiskaa mammutit, täältä tullaan!

Vapaus valita

Varoitus: Seuraava kirjoitus sisältää juonipaljastuksia elämästä, kristinuskosta sekä pelisarjoista Mass Effect ja Bioshock.

"Minä asetan eteesi elämän ja kuoleman, valitse siis elämä."
Kyseinen lause on jäänyt mieleeni muistolauseena kerhosta, jossa kävin lapsena. Lause on tiivistelmä eräästä Raamatun jakeesta.

Jumala on luonut ihmisen ja antanut tälle vapaan tahdon. Hän kertoo oman ehdotuksensa siitä, miten kannattaisi valita, mutta halutessaan ihminen voi valita myös toisin. Koska voiko olla todellista rakkautta ilman vaihtoehtoa olla välittämättä? Voiko olla todellista sitoutumista ilman mahdollisuutta eroon? Jumala ei ole tehnyt ihmisistä robotteja, vaan olentoja, joilla on vapaa tahto. Tarkoittaako vapaa tahto kuitenkaan sitä, että jokainen ratkaisu on samanarvoinen ja yhtä hyvä? Onko yhdentekevää valitseeko elämän vai kuoleman? Jos on olemassa Jumala, on myös olemassa moraali, on olemassa oikea ja väärä ja elämällä on olemassa tarkoitus, eikä kaikki olekaan vain sattumanvaraista mössöä. Valintamme eivät siis ole yhdentekeviä.

Illuusio valinnanvapaudesta

Elokuvat ja kirjat eroavat peleistä mediana erityisesti siinä, että niissä ei voi millään tavalla vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Juoni kulkee eteenpäin lukijasta tai katsojasta riippumatta ja vaikka kuinka samastuisi johonkin tarinan hahmoon, ei hänen tekemisiinsä voi millään tavalla vaikuttaa. Peleissä samastuminen on usein voimakkaampaa, sillä pelaajalle syntyy vähintään illuusio siitä, että hänen tekemisillään on jotakin merkitystä pelin kannalta. Kuitenkin peleissäkin pelaaja on aina pelintekijöiden armoilla. Vapaa tahto on vain illuusio, sillä riippumatta tekemisistämme tai pelitavastamme, etenee tarina kuitenkin käsikirjoitettua latua. 

Aika juttu

...tai ehkä voisin sanoa myös aikajuttu.

Sunnuntai-iltana havahduin tunteeseen, että elän hyvässä hetkessä. Mietin elämäntilannettani ja totesin, että kaikki on hyvin: sopiva koti, ihanan miehen kanssa kaksin, miellyttävä työ, miellyttäviä ihmisiä ympäristössä, viikon lomakin vielä edessä ja aikaa myös itselleni, ystäville ja jopa pelaamiseen. Vihdoin tunsin myös jokseenkin sopeutuneeni elämiseen tällä kaikin tavoin niin vieraalla paikkakunnalla. Mietin, että tähän tilanteeseen olisi miellyttävää jäädä. Tämä alkavan syksyn olotila voisi kestää vaikka miten kauan.

Mutta eihän elämä niin toimi. Samassa hetkessä tajusin, että aika jatkaa kulkuaan eteenpäin ja muutos tulee vääjäämättä. Syksy muuttuu talveksi ja niin edelleen.

Pelit ovat siitä omanlaisiaan, että ne on rakennettu pelaajan ympärille ja pelaajaa varten. Mitä pelaajan hahmo ei näe, sitä ei edes ole olemassa. Maailmaa voi tutkia rauhassa omaan tahtiin ja vasta, kun pelaaja lopulta päättää saapua tiettyyn paikkaan, saapuminen laukaisee tapahtumaketjun ja juoni alkaa edetä. Pelien maailma on olemassa vain minua, pelaajaa, varten.

Pistetään palikoiksi!

Pidämme mieheni kanssa Lego-peleistä. Ne ovat mukavaa, helppoa ja miellyttävää kaksinpeliviihdettä. Ehkä juuri hauska hyväntuulinen huumori, pohjautuminen tuttuihin elokuvasarjoihin ja kaksinpelimahdollisuus tekevät näistä peleistä niin mahtavia. Ja legot. Kukapa ei pitäisi legoista? Voin ihan varauksetta suositella legopelejä niin lapsille kuin aikuisillekin. Ne eivät välttämättä ole ihan niin antoisia, jos ei ole nähnyt alkuperäisteoksia, mutta hauskaa toimintaa ja ihan ymmärrettäviä kuitenkin. En ole tähän mennessä törmännyt yhteenkään genren peliin, jota olisi suomennettu, mutta ehkä sellaisiakin saattaa olla.

Työ ja pelit ne yhteen sopii

Blogin sisältö on tähän asti on ollut aika videopelipainotteista, joten heitetäänpä sekaan vähän muutakin sisältöä peliharrastuksestani. Nimittäin olen myös lautapelien ja korttipelien ystävä. Ja mikäpä voisi olla parempaa kuin yhdistää rakas harrastus mukaan rakkaaseen työhöni. Olen siis töissä eräässä vapaaseurakunnassa lapsi- ja nuorisotyöntekijänä. Käytännössä tämä tarkoittaa tehtäviä aivan laidasta laitaan: minut voi bongata niin mopin varresta kuin saarnapöntöstäkin.

TOP 10 Pelimusiikin helmiä

Kun puhutaan pelimusiikista, niin luulen, että yhä edelleen melko suurelle osalle ihmisistä ensimmäinen mielleyhtymä on luullakseni jonkinlainen 8-bittinen tilulilu-taustapimputus. Seuraavan sävelmän varmaan lähes jokainen tunnistaa:

Kyseessähän oli siis Super Mario bros -pelin teema. Nykyajan pelimusiikki on kuitenkin yleisesti ottaen melko kaukana piipittävästä ääniraidasta ja kulkee parhaimmillaan samalla tasolla elokuvamusiikin kanssa (poislukien erilaiset retropelit). Pelimusiikki ei ole mikään pieni ja mitätön juttu: pelejä varten sävelletään paljon musiikkia, tehdään lauluja ja onpa jokunen teos voittanut palkintojakin. Tutut teemabiisit seuraavat pelisarjan osasta toiseen. Musiikilla luodaan tunnelmaa, kerrotaan tarinaa, kuvataan hahmojen persoonaa. Joskus hyvä peli korostaa musiikin mieleenpainuvuutta ja joskus hyvä musiikki tekee pelistä paremmantuntuisen. 

Olen jo pitkään ollut aikeissa listata vähän pelimusiikkia. Mutta voi miten vaikeaa tämän listan kokoaminen onkaan! Olen ihan varma, että unohdin kuitenkin jonkin täydellisen pelibiisin, mutta ehkä tämä voi olla tämän hetken fiilistelylista.

 Tervetuloa mukaan Lauran musiikkiseikkailuun.

Bonuskarkkia

Elokuvakokemuksen tekee täydelliseksi se, ettei tarvitse tyytyä pelkkään elokuvaan. Lopputekstien fiilistelyn lisäksi olen välillä oikea lisämateriaalien ja tekoprosessista kertovien dokumenttien suurkuluttaja. Viikonloppuna katsoin Disneyn Pocahontasin lisämatskut ja sen jälkeen huomasin leffasta paljon hienoja yksityiskohtia esimerkiksi musiikeista. Ja aina on ihan mahtavaa nähdä otoksia ääninäyttelijöistä nauhoitushetkillä, oli sitten kyse elokuvista tai peleistä.

Wanhat fiilistelyssä: Ōkami

Ōkami (K-12) on Clover-studion kehittämä ja Capcomin vuonna 2006 Plystation 2:lle julkaisema taideteos. Se on yksi viimeisimmistä PS2:lle julkaistuista peleistä ja ehdottomasti yksi parhaista. Ilmestyessään peli sai ylistäviä arvioita ja se valittiin jopa IGN:n vuoden peliksi, mutta sen myynti oli niin pientä, että Clover-studio suljettiin. Surkea loppu niin mahtavan pelin kehittäjille. Ehkä massoille kelpaa vain tavanomaisuus ja isot pyssyt. Tämäkin peli on kuitenkin elvytetty henkiin uusintaversioina: ensin Wiille ja myöhemmin teräväpiirtona Playstation 3:lle. Itse hankin pelin melko heti sen julkaisun jälkeen, kun mieheni (silloin vielä poikaystäväni) lähes pakotti minut hommaamaan sen. En ole katunut. Tällä hetkellä pelaan peliä uudelleen läpi HD-versiona.

Pelin nimi lausutaan 'ookami'. Nimi on japania ja tarkoittaa
'suuri jumala' tai toisen kirjoitustavan mukaan 'susi'.

Peli erottuu massasta heti ensi vilkaisulta. Sen grafiikat ovat ainutlaatuiset: peli näyttää aivan vesivärimaalaukselta. Maalaaminen on pelimekaanisesti muutenkin tärkeässä osassa. 

Pelaaja ohjaa Okami Amaterasua, susijumalaa, jonka tehtävänä on vaatimattomasti pelastaa Japani pahojen voimien vallasta. Suden erityinen taito on käyttää taivaallista pensseliä, jolla voi vaikuttaa ympäristöön. Pelin edetessä opitaan uusia maalauskikkoja.

Wanhat fiilistelyssä: Ico

Kulttiklassikoksi noussut vuonna 2001 Playstation 2:lle julkaistu ICO on japanilaisen Team Icon ensimmäinen tuotos. Peli oli aikanaan tunnelmaltaan ja toteutukseltaan hyvin valtavirrasta poikkeava ja kriitikoiden ylistämä. Oikeastaan Ico taisi aloittaa tai ainakin lisätä keskustelua siitä, voivatko videopelit olla taidetta. Ilmestyessään peli ei menestynyt kaupallisesti kovin hyvin, mutta uusintapainosten ja HD-version myötä se on kasvattanut yleisöään. Itse ostin pelin vuonna 2006, kun tekijöiden toinen peli, Shadow of the colossus, julkaistiin ja sen myötä Icosta otettiin ensimmäinen uusintapainos. Pelin ikärajaksi on merkitty 7 vuotta ("sisältää lievästi pelottavia asioita"), mutta kyseessä ei ole mikään riemukas lastenpeli.

Tarina sijoittuu kaukaiseen, kuvitteelliseen maailmaan. Päähenkilönä on Ico-poika, joka suljetaan pelin alussa suureen linnaan kuolemaan, koska hänen päässään kasvaa sarvet ja häntä pidetään kirottuna. Poika pääsee pakenemaan arkusta, jonka sisään hänet suljettiin, ja alkaa etsiä ulospääsyä. Linnan tornista hän löytää häkkiin suljetun, hentoisen tytön, Yordan, ja yhdessä he yrittävät paeta linnasta ja sen pahan kuningattaren vallasta.

 Ohessa lyhyt traileri pelistä.

Helyjä kerrakseen

Roolipeleissä varusteiden ja asusteiden jatkuvalla vaihtamisella ja valikoissa säätämisellä on iso merkitys. Varsinkin fantasiapeleissä hahmoille voi panssarin lisäksi usein laittaa erilaisia koruja, sormuksia ja asusteita. Viime aikoina olen pelannut Final Fantasy X:ä, eikä ole todellakaan samantekevää minkä niminen rannekoru sankarilla on kädessään taisteluun astuttaessa. "Soft ring" (Pehmosormus) suojaa kivettymiseltä ja "Blue ring" (Sininen sormus) tekee immuuniksi vesitaikoja vastaan, joten valinta on taisteluiden kannalta taktinen.

 Parhaimmassa tapauksessa pelien vaihtuvat varusteet, panssarit ja asusteen vaikuttavat myös pelihahmojen ulkonäköön ja esineiden kuvauksiin on panostettu kirjoittamalla niille jopa taustatarinoita. Yksinkertaisimmillaan vain asusteen nimi ja ominaisuudet vaihtuvat. Joidenkin esineiden nimet on otettu erilaisista tarustoista. Joskus innostuin, kun törmäsin japanilaisessa pelissä esineeseen, jonka nimen tunnistin Kalevalasta.

Tästäpä kehitin oivallisen aasinsillan ja pikku puuhan vapaapäivän ratoksi: Mietin, mitkä kolme kaulakorua ovat minulle merkittävimpiä.  Ajattelin vähän esitellä niiden taustatarinaa ja voisinpa myös koittaa keksiä, mitkä niiden ominaisuudet olisivat, jos ne olisivatkin videopeliesineitä. 

 Lähtökohta on siis seuraava:

Odotuksen ihanuus: Dragon Age ja ...häämarssi?

Uskomatonta, miten jonkun asian odottamisesta voi mennä ihan pähkinöiksi.. tai miten sen suomeksi sanoittaisinkaan.

Tästä päivästä on tasan 5 kuukautta Dragon Age Inquisition -pelin julkaisuun. Siitä ei ole kovin kauaa, kun virallinen julkaisupäivä ilmoitettiin ja siitä asti olen elänyt jonkinlaista superhypetystä: katsellut aiheeseen liittyviä videoita, lukenut artikkeleja. Peliä olen siis odottanut vuodesta 2011 lähtien, jolloin sarjan edellinen osa julkaistiin ja jatkosta oli liikkeellä vasta huhuja. Pikkuhiljaa tietoa on vuotanut enemmän ja enemmän. Kesällä 2013 kerrottiin julkaisun osuvan syksyyn 2014. Tuntui, että siihen on vielä ikuisuus. Mutta jotta pelistä tulisi oikeasti hyvä, kehittäjille täytyy suoda aikaa. Huitaisemalla jotain nopeasti kasaan ei saada aikaan laatua.

Innostus valtaa minut puuskittain, joten uskon, että tämä tästä vielä moneen kertaan ehtii laantua ja syttyä ennen lokakuista pelinjulkaisupäivää.

Odotuksen taika

Odottaminen on oikeastaan aika mukavaa aikaa: saa elää fiiliksessä ja odottaminen myös lisää kohteen arvoa jollain tavalla. Jos kaiken saisi heti kättelyssä ja kokonaan, niin miten vähän asioita lopulta arvostaisikaan.

Nyt heitän vähän allegoriaa kehiin. Yksi tosi iso asia, jota aikanaan odotin, oli naimisiinmeno. Se nimittäin toi muassaan paljon muutoksia: Muutto saman katon alle, todellisen yhteiselon aloittaminen, intiimimpi läheisyys kuin ennen, kun koko pelin saa vihdoin käsiinsä ja aukaistua muovikääreestä.
Seurustelu ja kihlausaika olivat täynnä kuplivaa jännitystä, innostusta, tutustumista lisää. Vähän niin kuin pieniä kurkistuksia pelimekaniikkaan, grafiikoihin ja tarinaan. Toki myös pettymyksiä, mutta niiden kautta sai hioa tulevaa parempaan kuntoon ja kasvaa myös itse ihmisenä. Tiesi, ettei ole mikään kiire saada kaikkea heti, arvokasta kannattaa odottaa. Antaa suhteelle aikaa kehittyä hiljaksiin. Avioliiton julkaisupäivä oli arvossaan paljon suurempi, kun sitä joutui todella odottamaan. Ei avioliittoa ole turhaan asetettu ihmisten välille syvimmäksi liitoksi. Ja tämä peli vaan paranee vanhentuessaan. 5 vuotta liittoa takana, lukuisia vuosia edessä. Välillä pitää korjata bugeja päivittämällä, mutta sellaistahan elämä on. Ja julkaistaanhan peleihinkin lisäosia, niitä odotellessa...

Häämarssi meidän tyyliin

Ihmispelkoisen elämäsimulaatio

Ihmisten pitäisi hassutella enemmän elämässään, olla avoimempia. Liian vakava ja jäykkä elämä on ihan hukkaan heitetty mahdollisuus. Mutta koska minäkin olen normien uhri, niin tuskinpa lähden tänään kauppaan esim. sammakoksi pukeutuneena tai alan jutella tuntemattomien ihmisten kanssa kassajonossa. Vappu on siksi mielestäni niin kivaa aikaa, kun silloin saa olla luvan kanssa vähän hassu. Harvalta se kuitenkaan silloinkaan onnistuu ihan täysin selvin päin.

Pelimaailmassa on enemmän vapautta toimia hassusti, koska pelithän ovat vain leikkiä. Varsinkin niin sanotut hiekkalaatikkopelit GTA etunenässä antavat vapauden kokeilla kaikenlaista, jota tuskin tulisi tosielämässä tehtyä. Pätee niin hyvässä kuin pahassa. Fable III:ssa pukeuduin valtakunnan hallitsijana hetkellisesti kanapukuun. Absurdia, mutta niin hauskaa.

Kuka tämän jäykän ihmiselämän koodiston oikein on kehittänyt? Miksi ihmisten kohtaaminen on muutenkin niin pelottavaa? Onko kaikki sittenkin vain pääni sisällä? On pitkän päälle tosi rasittavaa, että elämän hallitseva tunne on ihmispelko. Pelkoja on monenlaisia: Osaanko käyttäytyä oikein? Täytänkö omat ja muiden odotukset? Mitä muut minusta ajattelevat?  Miltä näytän? Voinko sanoa mielipiteeni ääneen?

Kun ohjain lentää seinään

Tällä viikolla Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa oli käsiteltävänä uutinen, jossa tutkimuksessa oli todettu, että pelaajien mahdollinen väkivaltaisuus ei johdu peleissä olevasta väkivallasta, vaan siitä, että pelaaja epäonnistuu tai kokee ettei osaa.

Kyllä täytyy itsekin myöntää, että hyvin vaikeassa tilanteessa adrenaliinin määrä kohoaa huippuunsa. Kun taistelun sitten lopulta kovan tahkoamisen jälkeen HÄVIÄÄ, niin kyllä siinä on vaarassa yhden jos toisenkin esineen lentäminen ikkunasta. Häpeillen tunnustan myös, että tiukka pelihetki vaikuttaa myös tapaani puhua (tiuskia) lähimmäisilleni.
En ehkä oikeasti ole heittämässä tavaroita ikkunasta, mutta kyllä sitä ärtymyksen tunnetta tulee purettua joskus esimerkiksi sohvatyynyihin. "KUN SE OLI VAAN NIIIIIIIN LÄHELLÄÄÄÄRGHH!".
Sitten vaan hermot kerälle ja uudelleen kipuamaan kolossin selkään.

Eläköön teräväpiirtopäivitykset

Vanhat pelit ovat kultaa.
Lähemmin tarkasteltuna täytyy kyllä myöntää, että vaikka ydin olisi kultaa, niin pinnalta ne näyttävät usein ihan kamalilta. Itseäni ei  myöskään juurikaan innosta retroilu pikseligrafiikalla, vaikka olen myös muutamia uusia pikselipelejä pelannutkin.

Nykyaikana tuntuu ennemminkin törmäävän peleihin, jotka ovat kuin lehtikullalla pinnoitettuja kakkakikkareita. Grafiikkaa on vaikka muille jakaa, mutta sisältö on ontto ja yhdentekevä.
Onkin siis (rahastuksen lisäksi) oikea kulttuuriteko kaivaa historian hämäristä aidot kultakimpaleet ja päällystää ne uudella pinnoitteella. Ehkä siinä samassa kannattaa tehdä muutamia parannuksia myös esimerkiksi ohjattavuuteen. Aika ajaa peleistä ohi joskus yllättävänkin nopeasti grafiikoiden lisäksi myös muilla osa-alueilla.

 Kestorakkauteni Kingdom hearts

Viimeinen niitti, joka johti minut ostamaan Playstation 3:n viime kesänä, oli HD-päivitys Kingdom Hearts -pelistä. Eikä se ollut pelkkä päivitys, sillä paketti sisälsi myös toisen pelin (Kingdom hearts Re: Chain of memories) johon ei aiemmin ollut päästy Euroopan mantereella edes käsiksi. Fani sai käsiinsä ehtaa kultaa.

Vaikka olen pelannut sarjan kakkososan jo aikanaan läpi kahdesti, en malta odottaa myös sen päivitettyä versiota saapuvaksi. Siihenkin on kylkeen pakattu extraa, nimittäin PSP:n peli Birth by sleep. Koska en ole kyseistä konsolia omistanut, on pelikin jäänyt aiemmin pelaamatta. HD-päivitys on siis myös mahdollisuus kokea uudelleen menetetty tilaisuus.

Vanhaan jumiutunut?

Viime viikolla totesin naureskellen, että kaikki parhaan omistamani pelit PS3:lla ovat PS2:n pelejä - kauniimmalla HD-kuorrutuksella. Olin juuri ostanun Final Fantasy X:n teräväpiirtoversion.
Pelin päivitys on paikoitellen hyvinkin ristiriitainen. Päähahmot ja maisemat ovat todellista silmäkarkkia, mutta sivuhahmot näyttävät välillä turpaansa saaneilta perunoilta. Mutta sen kestää. Tätä peliä en itse asiassa ole koskaan aiemmin pelannut läpi, olin vain kokeillut sitä vaivaisen kymmenen tunnin ajan pari vuotta sitten. Silloin suttuinen grafiikka ei juurikaan häirinnyt, tarinan alku oli niin mielenkiintoinen ja vuoropohjainen taistelu yllättävän toimivaa. Nyt pääsen vihdoin uppoutumaan pelin pariin ja paremmat grafiikat tulevat oikeastaan vain plussana.

Pari muuta mainitsemisen arvoista hiottua timanttia, jotka tuli ostettua latauspalvelusta: Ōkami HD sekä Shadow of the colossus HD.

Ōkami näytti kauniilta jo ilmestyessään ja se graafinen ratkaisu on yksinkertaisesti nerokas: se näytti ja näyttää vesivärimaalaukselta. Itse asiassa pelin latasi mieheni, joka oli aikanaan katsellut pelaamistani PS2:lla kymmenien tuntien ajan ja halusi nyt itse kokea tuon lumovoimaisen seikkailun.

Jälkimmäisen pelin alkuperäinen kappale minulla on yhä tallessa. Kauniin pahvikotelon sisällä on rikkinäinen peli, jota en kiekon hajoamisen takia koskaan päässyt loppuun asti. Peli ei tosin hajonnut sen takia, että olisin vihastuneen kohdellut sitä kaltoin. Ohjain oli kyllä lähellä lentää ikkunasta, sen verran vaikean haasteen peli paikoitellen tarjosi. Nyt minulla on uusi mahdollisuus yrittää läpäisyä - voi tosin olla, että ohjain on yhä vaarassa lentää seinään, sillä kolossien kaataminen on vaikeudessaan hermojaraastavaa puuhaa, eikä vähiten kameran takia, siihen kun ei jostain syystä ole päivityksessä koskettu. En edes meinnannut koskaan peliä uudelleen hankkia, mutta kun kaverin luona vähän tuli testailtua, niin nostalgiahuurut iskivät voimalla ja saivat kukkaroni aukeamaan. Tähän mennessä olen  kaatanut vasta kolme kolossia. Pieninä annoksina adrenaliini ei pääse nousemaan turhan suureksi.

Äh, nämä kaikki pelit ansaitsisivat kukin ihan oman artikkelinsa. Taidan siis varata toukokuun vanhojen hyvien pelien analysointiin ja fiilistelyyn :)

Kuten alussa tuli sanottua: Pinnalta siloittelu kannattaa vain silloin, kun itse ydin on jo valmiiksi kultaa. Läpimätää omenaa ei päällystämällä saa syötäväksi. Pätee niin peleihin kuin elämässä noin muutenkin.

Kohti ääretöntä ja sen yli! (sekä fiilistelyssä Mass Effect-trilogia)

Avaruus. Tuo käsittämättömän suuri maailmankaikkeus, joka avautuu jokaisessa suunnassa ympärillämme. Avaruus voi saada ihmiset ahdistumaan tai innostumaan. Yötaivaan tuijottelu saa ihmisen sisällä jotain liikahtamaan. Nousee mieleen kysymyksiä: mitä kaikkea noiden tähtien takana onkaan? Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Onko tämän kaiken takana Luoja?

Avaruus on aina saanut ihmisen mielikuvituksen liikkeelle. Jo muinaisajan mytologioissa kirjoitetaan avaruudesta. Planeetat tosin nimetään jumaluuksiksi ja tähdistä luetaan tulevaisuutta. Joissain kulttuureissa aurinkoa pidettiin jumalana, elämän antajana. Tätä maailmankuvaa vasten katsottuna Raamatun luomiskertomus on itse asiassa hyvin aikaansa edellä: tähdissä ei nähdä mitään mystistä, vaan niiden kerrotaan olevan vain Jumalan luomia taivaankappaleita. Ajan kuluessa tämän näkemyksen onkin havaittu olevan lähempänä totuutta. Avaruus ei olekaan niin mystinen eivätkä tähdet yliluonnollisia. Avaruutta on mahdollista tutkia. Mutta silti tähtiin ja avaruuteen liittyy yhä paljon selittämätöntä, tuntematonta. Ja juuri tuo suuri tuntematon antaa tilaa ihmisen mielikuvitukselle.

Väkivaltapelejä, verta sekä Laura, joka ei osaa ampua.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihmiset jollain tasolla kaipaavat konflikteja. Tarkennan hieman: ihmiset kaipaavat turvallisia konflikteja. Tuskin kukaan toivoo oikeasti elämäänsä menetyksiä, sotaa tai muuta ikävää. Paras tapa kokea konfliktit on turvallisen välimatkan päästä esimerkiksi television tai kirjojen kautta.  Kun elokuvan sankari lahtaa vihollisia supertykeillään tai kung fu -potkuillaan oikealta ja vasemmalta, tai kun tarinan paha vihollinen saa vihdoin palkkansa ja putoaa kuolemaan, saa kokea turvallisesti tyydytystä oikeudenmukaisuudesta.

Varmasti lähes jokainen lapsi leikkii jossain vaiheessa elämäänsä sotaleikkejä. Kyllä minäkin vietin lapsena paljon aikaa läheisellä soramontulla leikkipyssy kädessä. "PAM!" - Kuolit, laske viiteenkymmeneen ja herää takaisin henkiin. Ihan sama käytäntö aikuisten ja teinien videopelikentällä. Sota on hauskaa ja jännittävää, kun se on vain leikkiä.

Pelien väkivaltaan puututaan herkemmin kuin elokuvien, koska se on jollain tavalla syvällisempää ja suorempaa. Enää et vain seuraa sivusta, vaan olet itse painamassa liipaisinta tai heiluttamassa miekkaa. On hyvin harvoja pelejä, joissa ei ole minkäänlaista taistelua tai vihollisia. Itsekin siedän peliväkivaltaa ja jopa nautin väkivaltapeleistä, jos ne on toteutettu jotenkin mielekkäällä tavalla.

Koukuttavat pikkupelit: 2048

"Vielä yhden kerran" sanoi hän ja kello olikin yhtäkkiä yksi yöllä. Hyvin usein juuri yksinkertaiset pienet pelit aiheuttavat tällaisen reaktion.

Konsolisota

Ihmisillä on synnynnäinen tarve kuulua johonkin joukkoon. Jännittävänä yksityiskohtana voidaan havaita, että joukkoon kuulumista ja me-henkisyyttä usein vahvistaa muiden, joukon ulkopuolella olevien halveksinta. Parasta on tietenkin löytää vastapuolinen joukkue,
jotta päästään leikkimään suoranaista sotaa.
Sama tilanne tuntuu toistuvan aivan elämänalueesta riippumatta: urheilu, politiikka, musiikki...

Tämän lisäksi ihminen näyttää kaipaavan ympärilleen konflikteja. On melko helposti havaittavissa oleva fakta, että ei ketään kiinnosta lukea kirjaa tai katsoa elokuvaa, jossa päähenkilön elämä on tasaisen suloista ja vailla taistelua. Ihminen kaipaa koflikteja, jos nyt ei välttämättä omaan elämäänsä niin ainakin seurattavaksi sivusta.

Tämän konfliktihakuisen leiriajattelun pohjalle onkin sitten hyvä rakentaa kaunis ja sopusointuinen pelaajayhteiskunta. Kauniisti sulassa sovussa Pleikkarijonnet ja Mikkisoftan leiriin linnoittautuneet heittelevät toisiaan solvauksin ja saavat taisteluun osallistua myös Nintendojengi ja tietokoneväki.

Mobiilipelaajiahan ei tähän "oikeiden pelaajien" taisteluun edes huolita mukaan, vai miten se meni? 

On mahtava fiilis, kun sillä omalla laitteella jokin peli pyörii aavistuksen sulavammin, koska sillä perusteella pääsee taas kaatamaan kuravettä vastustajan leiriin. Voitaisiin oikeastaan puhua pelaajien sisällissodasta. Osin leikkimielisestä, mutta usein myös harmittavan vakavaksi ja mauttomaksi kärjistyvästä taistelusta.

Historiasta voidaan todeta, että hajanaisen valtion saa yhdistettyä helpoimmin ulkopuolinen uhka. Samoin on ehkä myös pelimaailmassa. Siinä vaiheessa, kun vaikkapa amerikkalaiset kukkahattutädit älähtävät pelaamisen haitallisuudesta, pelaajat käyvät sankoin joukoin puolustamaan harrastustaan eikä ketään enää kiinnosta millä laitteella pelaa - pääasia, että olet pelaajien puolella.

Tarinoista ja peleistä

Rakastan tarinoita. 

Rakastan sitä, kun voin imeytyä seikkailuun ja kiertää vaikka kaikki galaksit kotisohvalta käsin. Olen luonteeltani ihminen, joka nauttii melko useinkin yksinolosta. Minulle on palkinto, jos saan viettää silloin tällöin päivän yksin kotona, lukea hyviä kirjoja, pelata hyviä pelejä. Toki nautin myös ihmisten seurasta, mutta välillä tarvitsen aikaa latautumiseen.

Jäin joskus pohtimaan, miksi toisia tarinankerronnan muotoja arvostetaan enemmän kuin toisia.

Jos menen katsomaan tarinan oopperamuodossa, olen korkeakulttuurinen. Jos uppoudun kirjan maailmaan, olen edistyksellinen, koska luen. Jos nielen saman tarinan elokuvana, olen melko tavallinen. Mutta jos koen tarinan videopelinä, olen säälittävä ja tarvitsisin elämän. Vähintäänkin minun pitää tuntea hukkaan heitetystä ajasta jonkinasteista syyllisyyttä.

Vanhempien luona vielä asuessani saatoin helposti viettää kokonaisen päivän imeytyneenä kirjan maailmaan ja se oli ihan hyväksyttävää. No, tietysti kauniina päivänä kannatti mennä lukemaan ulos, että sai samalla raitista ilmaa, koska sehän oli äärimmäisen tärkeää. Mutta kun uppouduin, sanotaan nyt vaikka kahdeksaksi tunniksi päivässä Spyro-lohikäärmeen huikaisevaan maailmaan ja seikkailuun pleikkariykkösellä, vanhempani vaikuttivat huolestuneilta.

"On kaunis päivä, mikset menisi ulos pelaamaan?"

Pelit tarinankertojina ovat suhteellisen uusi ilmiö ja täytyy myöntää, ettei kovin moni peli siinä edes välttämättä onnistu kovin hyvin. Mutta vuosi vuodelta asiassa edetään ja viime aikoina on peleissä nähty todella syvällisiäkin tarinoita.

Itse pelasin viime viikolla läpi ruotsalaisen Starbreeze Studion luomuksen Brothers: A tale of two sons. Peli kertoo kauniin, haikean ja surumielisen tarinan kahdesta veljeksestä, jotka lähtevät etsimään lääkettä kuolemansairaalle isälleen. Pelihahmot eivät puhu mitään ymmärrettävää kieltä, vaan kaikki kommunikaatio tapahtuu hahmojen eleillä, puheen äänenpainoilla ja ilmeillä sekä erittäin toimivalla yksinkertaisella pelimekaniikalla. Molempia veljeksiä ohjataan yhtä aikaa erikseen molemmilla tateilla ja pysyäkseen kiinni esimerkiksi kallionreunassa, täytyi tarttumanappia pitää koko ajan pohjassa. Harvoin juuri pelimekaniikkaa on käytetty näin tehokkaasti hyväksi tarinankerronnallisena elementtinä. Spoilaamatta tarinaa on hankala kertoa enempää, suosittelenkin jokaista kokemaan tämän tarinan itse. Satukirjamaisesta grafiikastaan huolimatta peli ei todellakaan ole mikään lastenpeli, vaan käsittelee melko rankkojakin teemoja ja on itse asiassa saanut Pegi-merkinnäkseen K-16.

Jaahas, nyt kun näistä tarinoista höpisee, niin tekeekin mieli jatkaa tätä vapaapäivään uppoutumista. Aamupalaksi luinkin jo yhden satasivuisen satuseikkailun*, tästä on hyvä jatkaa.

Eläköön hyvät tarinat!

*Säde Loponen: Hippajaisen jäljillä. Suosittelen tätäkin! Päässäni yhdistyi ilotulituksen lailla välähdyksiä mm. Peukaloisen retkistä ja Artemis Fowlista sekä jostain ihan omalaatuisesta

Alku

Nyt se on tapahtunut. Vastoin kaikkia odotuksiani todellakin avasin blogin.

Siteeraan nyt itseäni kaksi viikkoa sitten facebookissa:

"Oon tässä pohtinu, että jos mää ikinä perustaisin blogin, niin se ois varmaan joku pelien fiilistelyblogi. Tai sit ehkä joku kristillisen näkökulman peliblogi, siinä sais yhdistettyä muutaman isoimman intohimon: Jumalan, kirjoittamisen ja pelit. Oi, sehän voiskin olla ihan hauskaa".