Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihmiset jollain tasolla kaipaavat konflikteja. Tarkennan hieman: ihmiset kaipaavat turvallisia konflikteja. Tuskin kukaan toivoo oikeasti elämäänsä menetyksiä, sotaa tai muuta ikävää. Paras tapa kokea konfliktit on turvallisen välimatkan päästä esimerkiksi television tai kirjojen kautta. Kun elokuvan sankari lahtaa vihollisia supertykeillään tai kung fu -potkuillaan oikealta ja vasemmalta, tai kun tarinan paha vihollinen saa vihdoin palkkansa ja putoaa kuolemaan, saa kokea turvallisesti tyydytystä oikeudenmukaisuudesta.
Varmasti lähes jokainen lapsi leikkii jossain vaiheessa elämäänsä
sotaleikkejä. Kyllä minäkin vietin lapsena paljon aikaa läheisellä
soramontulla leikkipyssy kädessä. "PAM!" - Kuolit, laske
viiteenkymmeneen ja herää takaisin henkiin. Ihan sama käytäntö aikuisten
ja teinien videopelikentällä. Sota on hauskaa ja jännittävää, kun se on vain
leikkiä.
Pelien väkivaltaan puututaan herkemmin kuin elokuvien, koska se on jollain tavalla syvällisempää ja suorempaa. Enää et vain seuraa sivusta, vaan olet itse painamassa liipaisinta tai heiluttamassa miekkaa. On hyvin harvoja pelejä, joissa ei ole minkäänlaista taistelua tai vihollisia. Itsekin siedän peliväkivaltaa ja jopa nautin väkivaltapeleistä,
jos ne on toteutettu jotenkin mielekkäällä tavalla.
Ihmisillä on synnynnäinen tarve kuulua johonkin joukkoon. Jännittävänä yksityiskohtana voidaan havaita, että joukkoon kuulumista ja me-henkisyyttä usein vahvistaa muiden, joukon ulkopuolella olevien halveksinta. Parasta on tietenkin löytää vastapuolinen joukkue,
jotta päästään leikkimään suoranaista sotaa.
Sama tilanne tuntuu toistuvan aivan elämänalueesta riippumatta: urheilu, politiikka, musiikki...
Tämän lisäksi ihminen näyttää kaipaavan ympärilleen konflikteja. On melko helposti havaittavissa oleva fakta, että ei ketään kiinnosta lukea kirjaa tai katsoa elokuvaa, jossa päähenkilön elämä on tasaisen suloista ja vailla taistelua. Ihminen kaipaa koflikteja, jos nyt ei välttämättä omaan elämäänsä niin ainakin seurattavaksi sivusta.
Tämän konfliktihakuisen leiriajattelun pohjalle onkin sitten hyvä rakentaa kaunis ja sopusointuinen pelaajayhteiskunta. Kauniisti sulassa sovussa Pleikkarijonnet ja Mikkisoftan leiriin linnoittautuneet heittelevät toisiaan solvauksin ja saavat taisteluun osallistua myös Nintendojengi ja tietokoneväki.
Mobiilipelaajiahan ei tähän "oikeiden pelaajien" taisteluun edes huolita mukaan, vai miten se meni?
On mahtava fiilis, kun sillä omalla laitteella jokin peli pyörii aavistuksen sulavammin, koska sillä perusteella pääsee taas kaatamaan kuravettä vastustajan leiriin. Voitaisiin oikeastaan puhua pelaajien sisällissodasta. Osin leikkimielisestä, mutta usein myös harmittavan vakavaksi ja mauttomaksi kärjistyvästä taistelusta.
Historiasta voidaan todeta, että hajanaisen valtion saa yhdistettyä helpoimmin ulkopuolinen uhka. Samoin on ehkä myös pelimaailmassa. Siinä vaiheessa, kun vaikkapa amerikkalaiset kukkahattutädit älähtävät pelaamisen haitallisuudesta, pelaajat käyvät sankoin joukoin puolustamaan harrastustaan eikä ketään enää kiinnosta millä laitteella pelaa - pääasia, että olet pelaajien puolella.
Rakastan sitä, kun voin imeytyä seikkailuun ja kiertää vaikka kaikki galaksit kotisohvalta käsin. Olen luonteeltani ihminen, joka nauttii melko useinkin yksinolosta.
Minulle on palkinto, jos saan viettää silloin tällöin päivän yksin
kotona, lukea hyviä kirjoja, pelata hyviä pelejä. Toki nautin myös
ihmisten seurasta, mutta välillä tarvitsen aikaa latautumiseen.
Jäin joskus pohtimaan, miksi toisia tarinankerronnan muotoja arvostetaan enemmän kuin toisia.
Jos menen katsomaan tarinan oopperamuodossa, olen korkeakulttuurinen. Jos uppoudun kirjan maailmaan, olen edistyksellinen, koska luen. Jos nielen saman tarinan elokuvana, olen melko tavallinen. Mutta jos koen tarinan videopelinä, olen säälittävä ja tarvitsisin elämän. Vähintäänkin minun pitää tuntea hukkaan heitetystä ajasta jonkinasteista syyllisyyttä.
Vanhempien luona vielä asuessani saatoin helposti viettää kokonaisen päivän imeytyneenä kirjan maailmaan ja se oli ihan hyväksyttävää. No, tietysti kauniina päivänä kannatti mennä lukemaan ulos, että sai samalla raitista ilmaa, koska sehän oli äärimmäisen tärkeää. Mutta kun uppouduin, sanotaan nyt vaikka kahdeksaksi tunniksi päivässä Spyro-lohikäärmeen huikaisevaan maailmaan ja seikkailuun pleikkariykkösellä, vanhempani vaikuttivat huolestuneilta.
"On kaunis päivä, mikset menisi ulos pelaamaan?"
Pelit tarinankertojina ovat suhteellisen uusi ilmiö ja täytyy myöntää, ettei kovin moni peli siinä edes välttämättä onnistu kovin hyvin. Mutta vuosi vuodelta asiassa edetään ja viime aikoina on peleissä nähty todella syvällisiäkin tarinoita.
Itse pelasin viime viikolla läpi ruotsalaisen Starbreeze Studion luomuksen Brothers: A tale of two sons. Peli kertoo kauniin, haikean ja surumielisen tarinan kahdesta veljeksestä, jotka lähtevät etsimään lääkettä kuolemansairaalle isälleen. Pelihahmot eivät puhu mitään ymmärrettävää kieltä, vaan kaikki kommunikaatio tapahtuu hahmojen eleillä, puheen äänenpainoilla ja ilmeillä sekä erittäin toimivalla yksinkertaisella pelimekaniikalla. Molempia veljeksiä ohjataan yhtä aikaa erikseen molemmilla tateilla ja pysyäkseen kiinni esimerkiksi kallionreunassa, täytyi tarttumanappia pitää koko ajan pohjassa. Harvoin juuri pelimekaniikkaa on käytetty näin tehokkaasti hyväksi tarinankerronnallisena elementtinä. Spoilaamatta tarinaa on hankala kertoa enempää, suosittelenkin jokaista kokemaan tämän tarinan itse. Satukirjamaisesta grafiikastaan huolimatta peli ei todellakaan ole mikään lastenpeli, vaan käsittelee melko rankkojakin teemoja ja on itse asiassa saanut Pegi-merkinnäkseen K-16.
Jaahas, nyt kun näistä tarinoista höpisee, niin tekeekin mieli jatkaa tätä vapaapäivään uppoutumista. Aamupalaksi luinkin jo yhden satasivuisen satuseikkailun*, tästä on hyvä jatkaa.
Eläköön hyvät tarinat!
*Säde Loponen: Hippajaisen jäljillä. Suosittelen tätäkin! Päässäni
yhdistyi ilotulituksen lailla välähdyksiä mm. Peukaloisen retkistä ja
Artemis Fowlista sekä jostain ihan omalaatuisesta
Nyt se on tapahtunut. Vastoin kaikkia odotuksiani todellakin avasin blogin.
Siteeraan nyt itseäni kaksi viikkoa sitten facebookissa:
"Oon
tässä pohtinu, että jos mää ikinä perustaisin blogin, niin se ois varmaan
joku pelien fiilistelyblogi. Tai sit ehkä joku kristillisen näkökulman
peliblogi, siinä sais yhdistettyä muutaman isoimman intohimon: Jumalan,
kirjoittamisen ja pelit. Oi, sehän voiskin olla ihan hauskaa".
