Sähköpostiin kilahti jokavuotiseen tapaan Trueachievement-sivuston vuosikooste, tällä kertaa videon muodossa. Sen mukaan olen kerännyt huomattavasti vähemmän saavutuksia kuin edellisenä vuotena.No, pelaan vähemmän xboxilla ja olen vähemmän saavutushakuinen, joten eipä mikään ihme.
Joka tapauksessa tänäkin vuonna on tullut jonkin verran pelattua ja nyt onkin jälleen aika kurkistaa, mitä kaikkea. Ainakin huomaan jälleen kerran palanneeni useiden tuttujen ja turvallisten nimikkeiden pariin.
Helmikuussa kirjoitin Hogwarts Legacyn alkutunnelmista melko positiiviseen sävyyn. Ja myönnän, peli imaisi alussa mukaansa hyvällä tempolla ja taianomaisella miljööllä ja kaikkiaan pidin siitä kyllä todella paljon, mutta valitettavaakin löydän.
Lumoavat puitteet seikkailulle
Oli mahtava päästä kiertelemänä Tylypahkan suuressa linnassa, jossa en vielä 60 pelitunnin jälkeenkään osaa kunnolla suunnistaa.
Linna on ihastuttava! Se pursuaa elämää ja on täynnä etsittäviä kohteita, pieniä pulmia ja paljon kirjoista ja elokuvista tuttuja elementtejä. Puuskupuhin tupahuone on kaunis. Siellä täällä hääräilee kotitonttuja, haamut leijailevat käytävillä, taulut liikkuvat ja oppilaat keskustelevat käytävillä. Suuri sali tarjoiluineen näyttää juuri siltä kuin pitääkin. Visuaalisesti kokemus on hieno, kuin pääsisi vihdoin kulkemaan elokuvan lavasteissa. Käytinkin varmasti useamman tunnin ihan vain Tylypahkan ihailuun ja paikkojen fiilistelyyn.
Huikaisevaa on myös päästä kävelemään Tylyahoon ja kurkistaa Hunajaherttuan karkkikauppaan tai Zonkon pilailupuotiin. Nähdä kuuluisa rautatieasema. Kaikki tärkeä on. Tarinan edetessä säätilat vaihtuvat ja pelin aikana käydäänkin läpi kaikki kauniit vuodenajat. Peli etenee pikkuhiljaa ja kun vihdoin saa luudan ja oppii lentämään, niin maailma laajenee entisestään.
Yölennolla
Kaikesta tästä huolimatta peli tuntuu kuitenkin vähän ontolta.
Olen joskus vähän ihmetellyt urheilupelejä, joista joka vuosi julkaistaan uusi versio, joka on lähestulkoon sitä samaa kuin edellinen, mutta vähän päivitettynä vaikkapa uusin joukkuein. Kuka muka viitsii ostaa lähes saman pelin uudelleen? No, sen jälkeen, kun olen mieheni kanssa ostanut Skyrimin neljään kertaan eri laitteille, en ole ehkä enää niinkään kyseenalaistanut ajatusta. Eilen illalla kuitenkin koin ahaa-elämyksen: tämä tuttu kaava hieman päivitettynä itse asiassa pätee oikeastaan mihin tahansa peliin, jolle julkaistaan jatko-osia. Myös vanhojen pelien grafiikkapäivitetyt versiot kalastelevat meitä nostalgiannälkäisiä.
Tarinavetoisissa peleissä toki tarina jatkuu tai on kokonaan uusi, mutta pelimekaniikka pysyy usein yllättävän samanlaisena. Jos ei pysy, niin fanikunnassa saattaa alkaa märinä. Toki aina monet myös ottavat muutokset vastaan ilolla. Esimerkiksi Final Fantasy -sarja luotti alkuaikoina vahvasti vuoropohjaiseen taistelusysteemiin, mutta on muokannut ja muuttanut tätä vuosien saatossa reaaliaikaisempaan ja toimintapainotteisempaan suuntaan. Toiset pelisarjat etenevät kuitenkin tutummalla kaavalla vuodesta toiseen ja ilmeisesti Dragon Quest on juuri tällainen sarja.
Eilen julkaistiin demo pelistä Dragon Quest XI S: Echoes of an elusive age - Definitive edition. Nimihirviön takaa löytyy siis paranneltu versio 3 vuotta sitten julkaistusta pelisarjan yhdennestätoista osasta. Xboxilla peliä ei ole vielä nähty lainkaan. Julkaisupäivä on joulukuussa, mutta demon verran peliin voi jo nyt tutustua ja siirtää sitten tallennuksen kokoversioon. Vähän vasta demoa aloittelin, mutta jo tunnin pelisessio nosti paljon muistoja pintaan. Heti kaikesta kokemastani huomasin todellakin pelaavani Dragon Questia: tutut sävelteemat, mekaniikat, piirrostyyli. Olin heti kotona.
Opiskelijasolun sohva
Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kosketukseni tähän japanilaiseen pelisarjaan on ollut Playstation 2 -konsolille julkaistu kahdeksas osa Journey of the cursed king, joka taisi muutenkin olla sarjan ensimmäinen Eurooppaan virallisesti rantautunut osa.
Mass Effect Andromeda imaisi minut maailmaansa melkein kuukaudeksi. Puolitoista pelikertaa (n. sata tuntia) jaksoin sitä jauhaa, mutta sitten kyllästyin (jatkan varmasti vielä joskus). Peli on oikeastaan juuri sitä, mitä Biowaren roolipeleiltä voisi odottaa - niin hyvässä kuin pahassa.
Uusi alku ihmiskunnalle ja muutamille muillekin
Edellisen trilogian loppuratkaisuun pettyneille hyviä uutisia: nyt on otettu ihan uusi aloitus puhtaalta pöydältä. Lähtötilanne on Mass Effect -aikajanalla jossain kakkospelin paikkeilla, jolloin kymmenet tuhannet linnunratalaiset lähtevät matkaamaan kohti uutta galaksia. Komentaja Shepard mainitaan vain joissain muistioissa ja reapereistakin on vain osalla hailea aavistus, muttei sen kummempaa. Unohtakaamme siis linnunradan kohtalo ja siirtykäämme 600 vuotta eteenpäin uuteen alkuun Andromedassa.
Ensimmäinen siirtokuntani
Pelaaja saa valita hahmokseen Ryder-perheen ihmiskaksosista siskon tai veljen. Toinenkin sisarus pysyy pelissä mukana. Molempien naamaa saa muokkailla haluamakseen ja järkeenkäyvästi hahmonmuokkaus vaikuttaa myös sisarusten isän ulkonäköön.
New Game+ sai tällaisen päähahmon.
Ekalla kierroksella luotin siniseen tukkaan.
Rauha jää haaveeksi
Juonesta sen suurempia kertomatta asiat menevät tietenkin jonkin verran ohi suunnitellusta, joten taistelua on luvassa myös Heleuksessa, tässä Andromedan sisältä päämääräksi valikoituneessa tähtijärjestelmässä.
Ammuskelun hienouksista en osaa hirveästi sanoa, sillä käänsin vaikeustason helpoksi (casual) ja ampumisen sijaan tuhoan viholliset yleensä biotic-"taika"kyvyillä sekä syöksymällä kohti ja lyömällä vasaralla päähän. Ihan kiitettävä saavutus räiskintäpeliltä, että tällainenkin säntäilevä pelitapa mahdollistetaan eikä ole pakko kököttää suojien takana. Tiimipohjainen verkkomoninpelikin on upotettu ihan tyylikkäällä tavalla
osaksi pelimaailmaa, mutta siihen en (tietenkään) ole edes koskenut. Yleensä pelien viehätys on minulle kokonaisuudessa, ei varsinaisesti taistelussa. (Toki hyvin toimiva taistelusysteemi lisää monien pelien arvoa)
Beyond Eyes on pieni suuri kokemus, jossa yritetään pelillisin keinoin kuvata sokean maailmaa näkevälle. Saattaa kuulostaa hieman sekavalta, mutta ei se sitä ole. Tekijä itse kuvaa peliä moderniksi saduksi. Pelien käsite tuntuu laajenevan koko ajan ja tässä on taas yksi osoitus siitä, mihin tämä taiteen muoto voi taipua. Tähän tuotokseen pitää ennemminkin suhtautua juuri tarinaelämyksenä, vaikka pelillisiä elementtejäkin siitä löytyy. Kokemus on muutaman tunnin mittainen, sopivan tiivis paketti.
Ensimmäinen versio pelistä oli alankomaalaisen Sherida Halatoen lopputyö. Halatoe perusti oman studion nimeltään tiger&squid ja peli valmistui yhteistyössä Team17-studion kanssa vuonna 2015.
Pelin suositusikäraja on 3, joten väkivaltaa ei ole luvassa. Ei tätä kuitenkaan varsinaisesti lapsille ole suunnattu.
Beyond Eyes kertoo kauniin tarinan sokeutuneesta Rae-tytöstä, joka lähtee etsimään kadonnutta ystäväänsä Nani-kissaa.
Maailmassa kaikki on näkymättömissä, eli täysin valkoista, kunnes Rae jollain tavalla havainnoi ympäristöään - käytännössä siis kuulemalla tai koskettamalla (pelissä kosketukseksi lasketaan, että kävelee lähietäisyydelle). Kun havainnointi on tapahtunut, piirtyy ympäristö näkyviin ja pysyy Raen muistissa, joten aiemmin käydyt alueet jäävät näkyville. Poikkeuksena on kenttä, jossa kaatosade sotkee havainnointia ja pelaajallekin tulee lopulta täysin sokea olo, kun näkyvyys rajoittuu koko ajan vain kosketusetäisyyteen. Se on oikeastaan ainoa todella turhauttava jakso muuten melko miellyttävästi soljuvassa kokemuksessa. Mutta ehkä sekin on tarpeen, sillä onhan pelin tarkoitus luoda välähdyksiä sokean elämästä. Pelimekaniikassa on tätä tukemassa yllättäviäkin oivalluksia: esimerkiksi kaikki ei aina olekaan sitä, mitä ensikuulemalta luulisi.
Taustalla kaukaisuudessa kuuluu kohinaa
- siellä on siis varmaankin vesiputous.
Peli koostuu pääasiassa kävelystä, ympäristön havainnoinnista ja muutamasta harvasta hetkestä, jolloin Rae voi vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa. Osa näistä vuorovaikutustilanteista liittyy juoneen, osa on piilotettuja yllätyksiä. Eniten pelimäisyyttä liittyykin juuri näiden piilotettujen metatehtävien metsästykseen. Pelissä on yhteensä 10 (piilotettua) saavutusta, joista suurin osa napsahtaa näistä juoneen liittymättömistä sivutilanteista. Kaikki tilanteet eivät ole kovin selkeitä, ja hermoja säästääkseni itsekin turvauduin vinkkisivustoon metsästäessäni puuttuvat saavutukset pelin läpäisyn jälkeen. Onnneksi läpäistyihin kenttiin pääsee pikavalinnan kautta ja tehdyt asiat säilyvät muistissa, joten ihan koko peliä ei tarvitse saavutusten takia kahlata uudelleen läpi, ellei sitten ihan välttämättä halua. Pelin voi pelata siis ensimmäisellä kerralla läpi ihan vain tunnelmointiin keskittyen, mikä on tarinan kannalta parempi kokemus.
Grafiikka on kauniin satumaista. Korvin kuultavat kohteet välkkyvät kaukana vain silloin, kun ne pitävät ääntä. Erivärisin nauhamaisin kuvioin korostetaan merkittäviä asioita sekä Raen tuntemuksia: pelottavia ääniä tuottavat asiat huokuvat mustaa, asiat, joiden kanssa voi toimia nappia painamalla ympäröidään sinisellä nauhalla ja niin edelleen.
Äänimaailma on minimalistinen. Lähes kaikki kuultu on yhteydessä näköhavaintoihin, mutta toki tilanteita korostetaan tunnelmamusiikilla.
Rytmi on äärettömän hidastempoinen. Itse kuljen peleissä yleensä juoksunappi pohjassa aina kun mahdollista, joten Raen hidas ja tunnusteleva kävely tuntui välillä to-del-la hi-taal-ta. Varsinkin silloin, kun halusi palata alueelle, jolla oli jo käynyt, tuntui eteneminen suorastaan matelemiselta.
Beyond Eyes tarjoaa verkkaisen ja tunnelmoivan, hieman haikean elämyksen. Pelillisesti se ei ole oikein millään mittapuulla ikimuistoinen superteos, mutta on se kuitenkin herttainen, tasapainoisesti rytmitetty ja sopivan lyhyenä kantaa itsensä kunnialla loppuun saakka. Tunnelmaltaan ja kokemuksena Beyond on sen sijaan onnistunut. Peli sai myös ainakin minut pohtimaan, minkälaista elämä ilman näköaistia olisikaan. Kun Rae-tyttö tarpoi kaatosateessa ja minua alkoi ärsyttää, etten nähnyt kunnolla ympärilleni vaan pyörin sokkona ympyrää, ymmärsin, että peli oli takonut jotain syvimmästä sanomastaan vihdoin omaankin kallooni.
Ah, kirjastot, nuo yhteiskunnan julkiset aarreaitat. Luin Dragon's Dogmasta muistaakseni joskus arvostelun Pelaaja-lehdestä ja se herätti kyllä mielenkiintoni, mutta sitä kuvattiin paikoin kovin vaikeaksi. Eipä sitten koskaan tullut peliä hommattua, kun en ollut ihan varma, onko se itselleni mieluinen ja oli niin paljon muutakin kiinnostavaa pelattavaa. Tässä syksyllä peli sattui osumaan käsiini kirjastossa käydessäni. "Eihän tässä mitään menetä", totesin ja lainasin pelin. Ja nyt on jälleen uusi maailma minut imenyt otteeseensa. Tässä vaiheessa en ole pelissä vielä kovinkaan pitkällä, vaikka aikaa siihen olen kyllä kuluttanut jo melkein 20 tuntia. Olen hyvä käyttämään aikaa sivutehtäviin ja tutkiskeluun. Kirjoittelenpa nyt jo kuitenkin ajatukseni tässä vaiheessa.
Dragon's Dogma (pelin alkuperäinen v.2012 versio),
Capcom, xbox360, PEGI-18
Japanilainen ydin länsimaisessa kuoressa
Dragon's Dogma on toimintaroolipeli, jonka juoni on perus fantasiahuttua:
Puolustaessaan
kotikyläänsä päähenkilö suututtaa lohikäärmeen, joka kirjaimellisesti
repii tältä sydämen rinnasta. Kostomatkalle on lähdettävä ja maailmakin
pitäisi varmaan pelastaa ja samalla jos jonkinlaista örkkiä kurmottaa. Vuosien saatossa peliä on myyty paljon, se on saanut hyviä arvosteluja ja sitä ilmeisesti pelataan vieläkin, joten jotain on varmasti tehty oikein.
Pelistä huomaa heti, että se on japanilainen, vaikka se muistuttaakin ulkoisesti länsimaisia roolipelejä. Alkuvalikossa soiva biisi tuo mieleen minkä tahansa geneerisen animen alkutunnarin.
Välillä pelatessa nousee Skyrim-fiilis, välillä tuntuu Shadow of the Colossukselta, välillä vähän jotain Dragon Agen kaltaista, välillä Final Fantasy XII, ihan tilanteesta riippuen. Tämä on coctail, johon on otettu aineksia sieltä täältä, mutta silti kokonaisuus on toimiva ja itsenäinen. Pelissä on myös ihan omiakin oivalluksia.
Hahmoeditorilla voi luoda oman hahmonsa vaikka kuinka tarkkojen yksityiskohtien mukaan. Aikuinen tai lapsi, laiha tai lihava, mies tai nainen, arpia, viikset ja afro. Mitä saisi olla? Tyydyin tälläkertaa yhteen pelin ehdottamista valmishahmoista, vain hiukset vaihdoin.
Päähenkilö ei puhu, mikä on aika tyypillistä japanilaisissa peleissä.
"Tuostapa vähän eväslihaa matkalle",
sanoi voro ja jännitti jousensa.
"Ottihan joku muuten säilykepurkin mukaan, ettei liha mätäne?"
Hahmoluokkina ovat perinteistäkin perinteisemmät soturi, voro ja velho, mutta pelin edetessä näiden yhdistelmiäkin on luvassa. Hahmoluokkaa voi myös vaihtaa kesken pelin ja tähän peli kehottaakin.
Jatkuva valikossa roikkuminen ja taitojen sekä varusteiden vaihtelu ja kehittäminen vie aikansa, mutta on jollain tavalla tyydyttävää, kun onnistuu yhdistelemään keräämistään aineksista uusia ja parempia.
Unravel on alusta loppuun ihastuttavaa tunnelmoivaa silmäkarkkia. Se on myös paikoitellen raivostuttava fysiikkapohjainen tasohyppely.
Yarny lakkasuolla
Viime kesän E3-messujen julkaisuista yksi sulatti sydämeni. Kesken EA:n suureellisten pelijulkaisujen lavalle marssitettiinkin yhtäkkiä ujonpuoleinen ruotsalaismies, joka hieman jännittyneesti takellellen esitteli tiiminsä tulevaa peliä. Sitten hän kaivoi taskustaan itse tekemänsä punaisen pehmolelun ja minä vain mietin, että voiko olla mitään noin söpöä? Siis aikuinen mies, kädet tatuoituna selittämässä herttaisesta pehmo-olennosta ja siitä, miten peli oikein sai alkunsa, kun hän väsäili otuksen ollessaan telttailemassa perheensä kanssa. Pelin esittely sisälsi myös valokuvia, joissa tuo punainen lankakerämäinen pehmo-olento seikkaili pohjoismaisissa maisemissa. Mies oli Martin Sahlin ja siinä hetkessä hän sai kyllä pelin myytyä ainakin minulle. Esittelyn voi yhä katsella youtubesta.
No, parisen kuukautta sitten peli julkaistiin ja melkein heti mekin sen latauskaupasta ostimme. Ja täytyy sanoa, että onhan tämä ihan järjettömän nätti peli. Eikä mikään peli, joka alkaa kohtauksella herttaisesta mummosta voi olla huono, eihän?
Pelissä seikkailee punaisesta villalangasta rautalankaluurangon ympärille kasattu suloinen Yarny. Aloitusruudussa on albumi, josta ovat kaikki kuvat kadonneet ja näitä kuvia lähtee sankarimme etsimään valokuvakehyksiin piilotetuista kentistä. Kuvien kautta kurkistetaan erään perheen elämään ja paikoin tunnelma on hyvinkin haikea. Sanaakaan ei puhuta. Peli ei ole tolkuttoman pitkä, sillä kenttiä on kaikkiaan kymmenen. Eikä kuvia tarvitse varsinaisesti etsiä, ne tarttuvat mukaan sitä mukaa, kun pelaaja etenee kentässä. Ja kentät, ne ovat upeita ja hyvinkin kotoisia, sillä maisemat ovat Ruotsista ja siellähän näyttää (melkein) samalta kuin meillä.
Pilkillä
Voi tosin olla, että ihan joka puolella maailmaa peliä ei oteta vastaan samalla tuttudentunteen palolla: itse hihkuin nostalgisesta riemusta silloin, kun Yarnyn piti käyttää apunaan ruostunutta marjapoimuria.
Peli on ylistyslaulu Pohjoismaiselle luonnolle, mutta ei se pelkkää söpöyttä ole. Välillä liikutaan synkeämmissä saastuneissakin maisemissa.
Pelin jujuna on se, että Yarny purkautuu koko ajan edetessään ja käyttää oman vartalonsa lankaa hyödyksi käytännössä koko ajan. Lankaa voi heittää lassona ja sillä voi tarttua esineisiin. Etenemisessä on pientä pulmallista kulmaa, koska usein tehtävänä on selvittää, miten kentässä ylipäätään pääsee eteenpäin. Välillä lankakin näyttää uhkaavasti loppuvan, mutta onneksi sitä saa välitallennuspisteiltä aina lisää. Tosin joskus pitää muutama solmu purkaa, jotta ylettää tallennuspisteelle asti. Äkkikuolemat ja etenemiseen liittyvät epäselvyydetkin voi melkein antaa anteeksi, sen verran usein näitä välitallennuspisteitä on maisemaan kylvetty.
Kas pikku-Yarny mättähältä mättähälle käy...
Yarny voi keinuttaa itsensä eteenpäin lanka-lassolla, siirrellä esineitä tai solmia niitä toisiinsa ja sitä rataa. Mekaniikat ovat lopulta melko yksinkertaisia ja ajan kanssa eteneminen alkoi minullakin sujua. (ensin Jimin piti kylläkin pitää minulle lyhyt fysiikan oppitunti heiluriliikkeestä...) Unravel panostaa kuitenkin paljon enemmän tunnelmaan kuin millintarkkaan ohjaukseen.
Maisemat ja taustat ovat upeita ja kolmiulotteisia ja niihin sisältyy
paljon liikettä ja hienoja yksityiskohtia. Itse pelaaminen tapahtuu
kuitenkin täysin kaksiulotteisesti.
Pelinä Unravel on
sivusuunnassa rullaava fysiikkapohjainen pulmatasohyppely, joka sai
minut paikoitellen muistamaan, että oikeastaan inhoan tasohyppelypelejä,
varsinkin näitä löllö-ohjattavia fysiikkapohjaisia. Joitain kohtia
nimittäin takkusin varmaan kymmeniä kertoja, kun en ollut ihan perillä
ohjauksesta. Suurin ongelma kuitenkin on upeissa taustoissa: välillä en
ollut ihan varma, minkä kaikkien ympäristön esineiden kanssa voi olla
vuorovaikutuksessa ja mitkä ovat vain koristeita. Monesti
tulkintavirheeni johtikin välittömään äkkikuolemaan. Ensimmäisessa kentässä vastaan tuli siili, jota kauhuissani väistin, vaikka eihän se mitään tehnyt, tassutteli vain taustalla. No tästä viisastuneena päättelin, että kaikki eläimet ovat vain taustagrafiikkaa ja niinpä kakkoskentän rapu pääsikin yllättäen saksimaan minut hengiltä.
Muutenkin tuntuu, että Yarny kuolee koko ajan ja usein ihan vain siitä syystä, että eteen tulee yllättäviä tilanteita, joihin ei ensin osaa reagoida. Moneen kertaan olen toistanut kohtauksia ja sitten oivaltanut, että ah, näinhän tässä pitääkin toimia. Ja moneen kertaan on ärsyttänyt, etten olisi mitenkään ensimmäisellä kerralla edes voinut osata reagoida oikein. Toisaalta välillä yllättävät kohtaukset ovat ihan mukaviakin: esimerkiksi astuttaessa oksan päälle se yllättäen heitääkin Yarnyn ilmaan nätissä kaaressa suoraan seuraavalle tallennuspisteelle. Ehkä pitääkin lähtökohtaisesti asennoitua niin, että ideana onkin ensin kokeilla, epäonnistua ja sitten kokeilla uudelleen.
Tästä ei kyltin mukaan saisi kulkea,
mutta ilmeisesti Yarny ei osaa ruotsia.
En kyllä voi olla pitämättä pelistä. Vaikka se ajoi minut välillä lähes raivon partaalle*, niin on siinä ainakin tunnelmaa jaettavaksi monen muun pelin edestä.
Pelihahmona Yarny on aika ihastuttava. En ole esimerkiksi koskaan pitänyt Mariosta, mutta tästä hahmosta voisin ihan tykätä.
Ja hei, pelin virallisilla kotisivuilla on ohjeet siitä, kuinka jokainen voi askarrella itselleen oman Yarnyn. Sanoinko jo, että tämä on maailman söpöintä? ^_______^
Innostuin vähän hyppelemään, kun löysin pianon. Ei tästä ehkä ihan hittibiisiä syntynyt, mutta ainakin minulla oli hauskaa.
*Sitä paitsi kyllä tasohyppelyiden ainakin ennen kuuluikin ajaa pelaajansa paikoin jauhamaan samoja kohtia uudelleen ja uudelleen, kunnes oikeat liikkeet tulivat selkärangasta tai kunnes elämät loppuivat ja ruudussa irvisti Game Over. Nykypäivän tasohyppelyissä ei yleensä ole enää edes rajattua määrää elämiä. Että mennesyyteen verrattuna tämä peli on kyllä hyvin armollinen ja helppo. Terveisin nimimerkki "Raymanin läpipeluu kesti monta vuotta".
Jos peli on yleisesti ihan kunnossa, viihdyttävä ja toimiva, niin erilaiset bugit lähinnä hauskuuttavat ja viihdyttävät. Odottamattomat tilanteet rikkovat hienosti rakennetun illuusion. Silloin, kun peli on täysin rikki tai jatkuva bugaaminen haittaa pelaamista, asian laita on tietenkin toinen.
Nykykonsoleilla on hyvin kätevää tallentaa kuvia ja videoleikkeitä, joten lähinnä erilaisia bugeja tuleekin napsittua talteen ja jaettua muiden iloksi. Ennen piti vain tyytyä kuvailemaan hullunkurisia tilanteita sanallisesti. Toki voisin tehdä sitä nytkin.
Tässä muutama kokemukseni Lähinnä Dragon Age Inquisitionin maailmasta (eipä paljon muuta ole tänä vuonna tullut pelailtua. Tarjolla tekstiä, kuvia ja videota, olkaapa hyvät.
1. Linnassamme on vankityrmä, jossa tuomiotaan kärsii tällä hetkellä kolme roistoa. Kuitenkin, kun astelen alas tyrmään ja juttelen vartijan kanssa, hän toistaa aina vain samaa lausetta tähän tapaan: "Ei yhtään vankia vahdittavana, sir. Joko meillä on paljon ystäviä, tai teet vihollisista selvää välittömästi". Alan olla huolissani vanginvartijani mielenterveydestä, sillä minä kyllä näen vankiselleissä ihmisiä.
2. Traaginen tilanne, jossa tiimiämme uhkaa valtava hämähäkkimäinen hirviö. Yksi tiimiläisistäni päättää uhrautua, jotta muut pääsevät pakoon. Hän säntää miekka ojossa kohti hirviötä ja alkaa katkoa tältä raajoja, verta roiskuaa ympäriinsä ja muu tiimi pakenee. - Entäs jos uhrautuja onkin velho? No, tapahtuu sama animaatio: Hän hyökkää taikasauva ojossa kohti hirviötä ja alkaa katkoa hämähäkin raajoja - puukepillä. Ja vertakin roiskuu. Monikäyttöisiä nuo taikasauvat.
3. Tämä on pelistä Assasin's Creed Black Flag, katselin Jimin pelaamista. Ystävämme lentävä sotilashan se siinä huitoo musketilla. Ehkä ilmassa olikin keijupölyä? Kyllä tilanne vaan kovasti nauratti, vaikka ukko rukka päätyikin lopulta mereen.
4. Tämän jaoin kyllä jo joskus aiemminkin. Eräs tietty kypärä aiheutti grafiikkabugin, jonka seurauksena aina taistellessa päähenkilön pää yhtäkkiä vain lakkasi olemasta. Hyvin päätöntä taistelua, sanoisin.
5. Tämän leikkeen kasasin vuosi sitten, kun vasta aloittelin Dragon Agen pelailua. Luvassa leijuvia luurankoja sekä yksi warppaava tonttu.
Jos jäi bugifiilis päälle, niin youtubestahan näitä löytyy vaikka millä mitalla. Jaettu moka on yhteinen ilo.
Hyvää joulun odotusta kaikille!
Pelimaailman yksi merkittävimmistä vuosittaisista tapahtumista, E3-messut on taas täällä. Tai siis ei täällä, vaan Los Angelesissa, mutta virtuaalisessa maailmassa välimatkoilla ei ole niin väliä. Lehdistötilaisuudet ovat täynnä julkistuksia, näyttäviä trailereita ja pelivideoita. En niitä suorana yöllä katsonut, mutta nyt nautiskelen parhaista paloista.
Pelihype tuntuu kivalta, vaikka joitain hypettämiä pelejä en välttämättä tule koskaan edes pelaamaan (esim. jos ne julkaistaan "väärällä" konsolille, siis konsolille, jota en itse omista). Lisäksi olen melko vakuuttunut siitä, että loppuvuodesta pelaamiseen käytetty aika supistunee melko minimaaliseksi. Tosin en tänä vuonna ole muutenkaan pelannut niin yltiöpäisesti kuin viime vuonna. Saapa nähdä sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Ihan kaikkea sisältöä en vielä ole katsastanut, mutta omasta mielestäni kiinnostavimpia juttuja ovat tähän mennessä olleet:
Pelille, jonka kehitystä seuraa ja odottaa kolmen vuoden ajan, alkaa väkisinkin asettaa ennakko-odotuksia. Lähes sadan pelitunnin jälkeen voin todeta, etten todellakaan odottanut ja hypettänyt peliä turhaan. Peli on silti yhä kesken, viimeinen pääjuonen tehtävä toki jo kolkuttelee ovella.
Aikaahan tässä on ehtinyt julkaisusta jo vierähtää lähes kuukauden päivät ja tällä välin Dragon Age Inquisition ehdittiin mm. Game Awardsissa valita vuoden 2014 parhaaksi peliksi.
Dragon Age Inquisitionia pääsee pelaamaan seuraavilla laitteilla: Xbox One & 360, Playstation 3 & 4 sekä PC. Pelin ikäraja on 18 vuotta. DA:I on siis suunnattu aikuisille pelaajille. Pelaaminen vaatii hyvää englannin kielen taitoa, koska keskustelua ja tekstivalintoja on paljon.
Suuren ongelman äärelle jämähdin, kun mietin, mitä kaikkea pelistä
yhteen tekstiin mahduttaisin. Mennään nyt aika perusjutuilla. Laajempaakin pohdintaa voisi tehdä pelin
maailmankuvasta ja tavasta käsitellä uskontoa ja politiikkaa - ne ovat
pelissä yllättävän keskeisessä roolissa.
Ōkami (K-12) on Clover-studion kehittämä ja Capcomin vuonna 2006 Plystation 2:lle julkaisema taideteos. Se on yksi viimeisimmistä PS2:lle julkaistuista peleistä ja ehdottomasti yksi parhaista. Ilmestyessään peli sai ylistäviä arvioita ja se valittiin jopa IGN:n vuoden peliksi, mutta sen myynti oli niin pientä, että Clover-studio suljettiin. Surkea loppu niin mahtavan pelin kehittäjille. Ehkä massoille kelpaa vain tavanomaisuus ja isot pyssyt. Tämäkin peli on kuitenkin elvytetty henkiin uusintaversioina: ensin Wiille ja myöhemmin teräväpiirtona Playstation 3:lle. Itse hankin pelin melko heti sen julkaisun jälkeen, kun mieheni (silloin vielä poikaystäväni) lähes pakotti minut hommaamaan sen. En ole katunut. Tällä hetkellä pelaan peliä uudelleen läpi HD-versiona.
Pelin nimi lausutaan 'ookami'. Nimi on japania ja tarkoittaa 'suuri jumala' tai toisen kirjoitustavan mukaan 'susi'.
Peli erottuu massasta heti ensi vilkaisulta. Sen grafiikat ovat ainutlaatuiset: peli näyttää aivan vesivärimaalaukselta. Maalaaminen on pelimekaanisesti muutenkin tärkeässä osassa.
Pelaaja ohjaa Okami Amaterasua, susijumalaa, jonka tehtävänä on vaatimattomasti pelastaa Japani pahojen voimien vallasta. Suden erityinen taito on käyttää taivaallista pensseliä, jolla voi vaikuttaa ympäristöön. Pelin edetessä opitaan uusia maalauskikkoja.
Vanhat pelit ovat kultaa.
Lähemmin tarkasteltuna täytyy kyllä myöntää, että vaikka ydin olisi kultaa, niin pinnalta ne näyttävät usein ihan kamalilta. Itseäni ei myöskään juurikaan innosta retroilu pikseligrafiikalla, vaikka olen myös muutamia uusia pikselipelejä pelannutkin.
Nykyaikana tuntuu ennemminkin törmäävän peleihin, jotka ovat kuin lehtikullalla pinnoitettuja kakkakikkareita. Grafiikkaa on vaikka muille jakaa, mutta sisältö on ontto ja yhdentekevä.
Onkin siis (rahastuksen lisäksi) oikea kulttuuriteko kaivaa historian hämäristä aidot kultakimpaleet ja päällystää ne uudella pinnoitteella. Ehkä siinä samassa kannattaa tehdä muutamia parannuksia myös esimerkiksi ohjattavuuteen. Aika ajaa peleistä ohi joskus yllättävänkin nopeasti grafiikoiden lisäksi myös muilla osa-alueilla.
Kestorakkauteni Kingdom hearts
Viimeinen niitti, joka johti minut ostamaan Playstation 3:n viime kesänä, oli HD-päivitys Kingdom Hearts -pelistä. Eikä se ollut pelkkä päivitys, sillä paketti sisälsi myös toisen pelin (Kingdom hearts Re: Chain of memories) johon ei aiemmin ollut päästy Euroopan mantereella edes käsiksi. Fani sai käsiinsä ehtaa kultaa.
Vaikka olen pelannut sarjan kakkososan jo aikanaan läpi kahdesti, en malta odottaa myös sen päivitettyä versiota saapuvaksi. Siihenkin on kylkeen pakattu extraa, nimittäin PSP:n peli Birth by sleep. Koska en ole kyseistä konsolia omistanut, on pelikin jäänyt aiemmin pelaamatta. HD-päivitys on siis myös mahdollisuus kokea uudelleen menetetty tilaisuus.
Vanhaan jumiutunut?
Viime viikolla totesin naureskellen, että kaikki parhaan omistamani pelit PS3:lla ovat PS2:n pelejä - kauniimmalla HD-kuorrutuksella. Olin juuri ostanun Final Fantasy X:n teräväpiirtoversion.
Pelin päivitys on paikoitellen hyvinkin ristiriitainen. Päähahmot ja maisemat ovat todellista silmäkarkkia, mutta sivuhahmot näyttävät välillä turpaansa saaneilta perunoilta. Mutta sen kestää. Tätä peliä en itse asiassa ole koskaan aiemmin pelannut läpi, olin vain kokeillut sitä vaivaisen kymmenen tunnin ajan pari vuotta sitten. Silloin suttuinen grafiikka ei juurikaan häirinnyt, tarinan alku oli niin mielenkiintoinen ja vuoropohjainen taistelu yllättävän toimivaa. Nyt pääsen vihdoin uppoutumaan pelin pariin ja paremmat grafiikat tulevat oikeastaan vain plussana.
Pari muuta mainitsemisen arvoista hiottua timanttia, jotka tuli ostettua latauspalvelusta: Ōkami HD sekä Shadow of the colossus HD.
Ōkami näytti kauniilta jo ilmestyessään ja se graafinen ratkaisu on yksinkertaisesti nerokas: se näytti ja näyttää vesivärimaalaukselta. Itse asiassa pelin latasi mieheni, joka oli aikanaan katsellut pelaamistani PS2:lla kymmenien tuntien ajan ja halusi nyt itse kokea tuon lumovoimaisen seikkailun.
Jälkimmäisen pelin alkuperäinen kappale minulla on yhä tallessa. Kauniin pahvikotelon sisällä on rikkinäinen peli, jota en kiekon hajoamisen takia koskaan päässyt loppuun asti. Peli ei tosin hajonnut sen takia, että olisin vihastuneen kohdellut sitä kaltoin. Ohjain oli kyllä lähellä lentää ikkunasta, sen verran vaikean haasteen peli paikoitellen tarjosi. Nyt minulla on uusi mahdollisuus yrittää läpäisyä - voi tosin olla, että ohjain on yhä vaarassa lentää seinään, sillä kolossien kaataminen on vaikeudessaan hermojaraastavaa puuhaa, eikä vähiten kameran takia, siihen kun ei jostain syystä ole päivityksessä koskettu. En edes meinnannut koskaan peliä uudelleen hankkia, mutta kun kaverin luona vähän tuli testailtua, niin nostalgiahuurut iskivät voimalla ja saivat kukkaroni aukeamaan. Tähän mennessä olen kaatanut vasta kolme kolossia. Pieninä annoksina adrenaliini ei pääse nousemaan turhan suureksi.
Äh, nämä kaikki pelit ansaitsisivat kukin ihan oman artikkelinsa. Taidan siis varata toukokuun vanhojen hyvien pelien analysointiin ja fiilistelyyn :)
Kuten alussa tuli sanottua: Pinnalta siloittelu kannattaa vain silloin, kun itse ydin on jo valmiiksi kultaa. Läpimätää omenaa ei päällystämällä saa syötäväksi. Pätee niin peleihin kuin elämässä noin muutenkin.
Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihmiset jollain tasolla kaipaavat konflikteja. Tarkennan hieman: ihmiset kaipaavat turvallisia konflikteja. Tuskin kukaan toivoo oikeasti elämäänsä menetyksiä, sotaa tai muuta ikävää. Paras tapa kokea konfliktit on turvallisen välimatkan päästä esimerkiksi television tai kirjojen kautta. Kun elokuvan sankari lahtaa vihollisia supertykeillään tai kung fu -potkuillaan oikealta ja vasemmalta, tai kun tarinan paha vihollinen saa vihdoin palkkansa ja putoaa kuolemaan, saa kokea turvallisesti tyydytystä oikeudenmukaisuudesta.
Varmasti lähes jokainen lapsi leikkii jossain vaiheessa elämäänsä
sotaleikkejä. Kyllä minäkin vietin lapsena paljon aikaa läheisellä
soramontulla leikkipyssy kädessä. "PAM!" - Kuolit, laske
viiteenkymmeneen ja herää takaisin henkiin. Ihan sama käytäntö aikuisten
ja teinien videopelikentällä. Sota on hauskaa ja jännittävää, kun se on vain
leikkiä.
Pelien väkivaltaan puututaan herkemmin kuin elokuvien, koska se on jollain tavalla syvällisempää ja suorempaa. Enää et vain seuraa sivusta, vaan olet itse painamassa liipaisinta tai heiluttamassa miekkaa. On hyvin harvoja pelejä, joissa ei ole minkäänlaista taistelua tai vihollisia. Itsekin siedän peliväkivaltaa ja jopa nautin väkivaltapeleistä,
jos ne on toteutettu jotenkin mielekkäällä tavalla.