Sähköpostiin kilahti jokavuotiseen tapaan Trueachievement-sivuston vuosikooste, tällä kertaa videon muodossa. Sen mukaan olen kerännyt huomattavasti vähemmän saavutuksia kuin edellisenä vuotena.No, pelaan vähemmän xboxilla ja olen vähemmän saavutushakuinen, joten eipä mikään ihme.
Joka tapauksessa tänäkin vuonna on tullut jonkin verran pelattua ja nyt onkin jälleen aika kurkistaa, mitä kaikkea. Ainakin huomaan jälleen kerran palanneeni useiden tuttujen ja turvallisten nimikkeiden pariin.
Meillä ei ole lemmikkejä. Kissoja tavataan lähinnä mummoloissa. Kotona lapset ovat viime aikoina ahkerasti pelanneet peliä Little kitty, big city, jossa ohjataan kaupunkiin eksynytta kissaa ja ratkotaan pieniä pulmia. Peliin onkin aika hauskasti tavoitettu kissan kujeileva olemus. Mutta en itse asiassa aiokaan tällä kertaa kirjoittaa peleistä, vaan ihan oikeista kissoista.
Tyttäreni on jo pitkään kysellyt, voitaisiinko käydä kissakahvilassa ja tässä kuussa toive vihdoin toteutettiin.
Purnauskis sijaitsee Tampereen Tammelassa. Saavuimme kahvilaan toukokuisena torstaina klo 14 aikoihin, jolloin ainoa paikalla ollut asiakas oli juuri poistumassa. Saimme siis yksityisvierailun.
Sekalainen päiväkirjapäivitys elämästä ja vähän peleistäkin
Elämä on työn osalta ihan eri tavalla kiireistä näin alkukesästä kuin kouluvuoden aikana. Viime viikonloppuna oli meidän kirkkokunnan kesäjuhlat, joissa johdin varhaisnuorten sisällöstä vastaavaa tiimiä. Yhden opetuspuheenkin pääsin pitämään, jolloin heiluin lavalla suuri palapelinpala kädessä. Ohjelmallisen osion lisäksi meillä oli varkeille Hengaamo, jossa sai viettää aikaa, askarrella ja pelailla.
Olin pari päivää meidän kirkkokunnan nuoriso- ja lapsityöntekijöiden voimaantumispäivillä. Osallistujia oli tällä kertaa tusinan verran, mikä mahdollisti todella vapaamuotoisen ohjelman. Paljon vertaistukea, juttelua, rukousta, ulkoilua ja hyvää ruokaa. Ja loistavana bonuksena illat kuluivat saunomisen ja kortti- sekä lautapelien parissa aina yömyöhälle asti. Hyvä seura ja häiriötöntä aikaa pelata, mikä mahtava kombo!
Parin illan pelilista koostui omalta osaltani seuraavista: Ligretto, Sushi Go, Roll for it, Love Letter, Modern art sekä itselleni aivan uusi tuttavuus Brändi Dog. Peli on kotoisin Sveitsistä ja pelilautoja tekee vammaisia työllistävä järjestö Stiftung Brändi, mistä tulee nimen etuliite.
Ensisilmäyksellä iskee ahdistus: olenko juuri lupautunut pelaamaan Kimbleä?!
Neljän pelaajan pelissä lauta tosiaan muistuttaa Kimblen (eli Ludon) pelilautaa, vaikka siinä onkin enemmän ruutuja. Pohjimmiltaan Dogissa on myös aivan sama idea: kuljettaa omat nappulat kotipesästä maaliin laudan ympäri. Itsehän siis inhoan Kimbleä ja sen yksitoikkoisuutta ja tuuripohjaisuutta, joten olin alkuun hieman epäileväinen pelin suhteen (enkä tainnut olla ainoa).
Mutta ei tämä ole Kimble. Ennemmin ehkä Kimble potenssiin kolme, jos sitä Kimbleä haluaa vertailukohtana käyttää. Pelilaudan ja nappuloiden lisäksi tarvitaan tavalliset pelikortit (2 pakkaa), joiden avulla liikutaan. Pelissä on toki tuurielementti siinä, mitä kortteja sattuu saamaan, mutta se mahdollistaa hienosti myös taktikointia.
Mies pelaili illalla kokkaussimulaattoria ja lapset kikattivat kuorossa vieressä, kun sähellys oli niin huvittavaa. Hauska kuunnella lasten hersyvää naurua.
Tjaah, pitäisiköhän herättää blogi taas eloon? Juuri ja juuri on välillä riittänyt vapaa-aikaa pelaamiseen silloin tällöin, muttei juuri aiheesta kirjoitteluun. Toistan varmaan taas itseäni, koska näin varmaan viimeksikin totesin. Joko konsoli ei ole vapaana tai on paljon kaikkea muuta.
Hyllyssä olisi myös pino uusia (lasten)lautapelejä arvosteltavaksi. Joulun hittilahjoja olivat Dragomino, joka oli minustakin oikein kiva peli ja Ryhmä Hau -teemainen Dobble. Perusversio pelistä meillä on ollut jo kauemminkin, mutta kyllä tuttu kuvitus herätti kuopuksen innostuksen ihan uudella tavalla.
Videopeleistäkin olisi varmasti jonkin verran sanottavaa, mutta viime aikoina olen tyytynyt lähinnä lukemaan muiden sanomisia aiheesta.
Syksyllä satunnainen pelailuni keskittyi enimmäkseen Disney-teemaiseen puuhastelupeliin Dreamlight valley, eli "Unenlumon laakso", kuten tätä meillä kutsutaan (mieheni suomennos lapsille). Alla olevassa kuvassa Buzz Lightyear muuttaa juuri laaksoon asumaan ja tottakai jokaisen hahmon kanssa kuuluu ottaa selfie, se taitaa olla ihan pakollinen operaatio.
Mielenkiinnolla odotan ensi kuussa ilmestyvää Hogwarts Legacya, mutta luultavimmin en sitäkään aivan heti julkaisussa aloita. Xboxin Game Passissa riittäisi kyllä melkein loputtomasti pelattavaa, mutta mistäpä sitä aikaa omiin pelihetkiin aina taikoisi? Ehkä pelituokiotkin voisi merkata etukäteen kalenteriin ja sitten annan tiskien vaan olla, jos on suunniteltu pelihetki? Hmm, tätä täytyykin harkita.
Joka tapauksessa oikein hyvää pelivuotta itse kullekin!
Terkuin, Laura
Satujen prinsessat. Heistä varmasti jokaisella on jonkinlainen kokemus ja mielipide satukirjojen sekä elokuvien perusteella. Itse tunnustan ruokkivani lapsissani prinsessainnostusta. Meille kolahtaa kuukausittain postiluukusta Prinsessa-lehti, elokuvat pyörivät ruudulla säännöllisen epäsäännöllisesti ja kotoa löytyykin kaksi tällä hetkellä erityisesti Frozen-prinsessoista innostunutta lasta: 6-vuotias tyttäreni (joka on vuorannut seinät prinsessajulisteilla) ja 3-vuotias poikani (joka rakastaa Elsan ja Annan lisäksi erityisesti myös autoja).
Lasten juttujen ohjella olen viime aikoina itse kohdannut prinsessoja lähinnä videopeleissä. Oli kieltämättä hurmaava kokemus päästä tutkimaan Tähkäpään tornia lähietäisyydeltä Kingdom Hearts -pelissä tai jutella prinsessojen kanssa virtuaalisessa Disneyworldissa - oikeassa kun en koskaan ole päässyt käymään, vaikka pienenä haaveena se on aina mielessä elänyt.
Mutta ah, tavatapa joskus oikea satuprinsessa!
Muutama vuosi sitten sain kuulla, että Tampereen keskustassa on taikaportaali, jonka kautta ihan oikeat prinsessat saapuvat satujen maailmasta vierailemaan meidän maailmassamme!
Voi hyvänen aika! Miten taas vierähtikin monta kuukautta kirjoittamatta tänne mitään?
Voi kyllä todellakin todeta eläväni niitä paljon puhuttuja ruuhkavuosia. Elämän rytmi on aivan toista kuin vuosi sitten samaan aikaan. 12-tuntiset työpäivät eivät ole edes mikään harvinaisuus - toisaalta vastapainoksi välillä olen sitten enemmän vapaalla. Vapaa-aika menee suurelta osin lasten ehdoilla. Haaveilen treffeistä mieheni kanssa kahden kesken. No, ehkä tässä vielä joku päivä saadaan onnistumaan sellainen muuallakin kuin kotisohvalla lasten jo nukkuessa.
Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että tässä elämäntilanteessa elokuvistakin tulee kuin tv-sarjoja. Harvaa leffaa saa kerralla katsottua kokonaan. Kevättalven urakaksi otettiin pitkästä aikaa eeppiset Taru sormusten herrasta elokuvien pidennetyt versiot. Reilut kaksi kuukautta siihen meni, että ne saatiin katsottua läpi. Oli ne vaan edelleen yhtä hyviä!
Vuoteen sisältyy muutakin uutta kuin silmälasit, mutta aloitetaan nyt vaikka niistä. Kävin vihdoin ostamassa uudet lasit kesällä siinä vaiheessa, kun vanhat lasit olivat olleet viikkoja kasassa ilmastointiteipillä. (Mies kyllä väitti, että teipatuista laseista saa hurjasti lisää nörttipisteitä.)
 | |
| Tytär käski poseerata hänen leikkipandojensa kanssa. |
Tammikuussa päätin, että alkava kevät on sapattikevät: Ajattelin nauttivani ihan rauhassa lasten kanssa kotoilusta, kun esikoinenkin on vielä kevään kotona ennen syksyllä koittavaa eskarin alkua ja hoitovapaata on vielä mahdollista pitää. Selkeä päätös toi varmuuden kieltäytyä, kun minulle yllättäen ehdotettiinkin kevääksi kirkolta sijaisuutta. Lupasin kuitenkin olla käytettävissä elokuusta alkaen, jos tarvetta silloin vielä olisi. Ja koska uusi tarve ilmeni, niin töihin myös syksyllä pääsin. Keväälläkin kyllä vapaaehtoisena jatkoin varhaisnuorisotiimissä. Suurelta osin kokoonnuimme koneen ääressä etänä, mutta loppukeväästä pääsimme myös kohtaamaan muutaman kerran livenä, mikä oli todella riemukasta! Kevään päättäjäisissä pystytimme pomppulinnan kirkkosaliin.
 |
| Tuolit turvaväliteipattu sen hetkisten määräysten mukaan. |
Kuopus pääsi kevääksi isosiskon mukaan seurakunnan päiväkerhoon täytettyään kaksi vuotta ja minä sain viikossa neljä tuntia ihan omaa aikaa! Se oli kyllä aivan luksusta. Usein aika kului Xboxilla Dragon Questia pelaillen tai rauhaisasti teekupposen ja Raamatun äärellä. Toki tuli asioitakin hoideltua. Ja siivottua. Rauhassa siivoaminen on jotenkin terapeuttista.
Siivoaminen johtaa huomaamaan, että meillä on ihan liikaa tavaraa, jolle ei ole paikkaa. Keväällä osallistuinkin ammattijärjestäjän pitämälle "Paikka kaikelle lastenhuoneessa" -verkkokurssille, josta sain todella hyviä näkökulmia tavarasuhteen pohdintaan ja myös hyviä vinkkejä kodin järjestämiseen. Osa tuli käyttöönkin, mutta siistiä meillä ei silti vieläkään yleensä ole ja lisää tavaraakin on taas kertynyt. Vinkit olivat kyllä hyödyksi syksyllä töissäkin, kun vietin paljon aikaa pyhäkoululuokkia järjestäen. (Sekin projekti on yhä kesken, täytyy myöntää.)
Dragon Quest XI nappasi elämästäni 8 kuukauden aikana lopulta laskurin mukaan 130 pelituntia. Nautin suuresti hyvin tehdystä ja monipuolista sisältöä tarjoavasta japaniroolipelistä. Aivan viimesiä bonuspomotaisteluja en jaksanut enää vääntää läpi kerran hävittyäni, kun se olisi vaatinut järjetöntä levuttamista ja loppuvaiheessa peli alkoi jo kovasti toistaa itseään, mutta muuten kyllä kolusin lähes kaiken. (Pikselimaailman tehtäviä lukuunottamatta. Kaksiulotteinen retro-tyylinen pikselimaailma sai toteutuksellaan minut lähes raivon partaalle, mutta onneksi sen suorittaminen oli muusta pelistä irrallista.)
 |
| Terkut aaltojen alta! Dragon Quest XI: echoes of an elusive age - definitive edition |
Alkuvuonna luin pitkästä aikaa aivan valtavasti kirjoja sekä itsekseni että ääneen lapsille. Narnian tarinat, Hobitti, Peppi Pitkätossun tarina... Perillinen -sarja, Maze runner -trilogia, joitakin mainitakseni. Syksyllä into fiktion lukemiseen omaksi iloksi lopahti kuin seinään. Lapsille toki luemme yhä päivittäin.
 |
| Kevättalven ytimessä |
Kuten jo alussa mainitsin, usean kotiäitivuoden jälkeen palasin elokuussa työelämään. Työskentelen siis lapsi- ja varhaisnuorisotyöntekijänä vapaaseurakunnassa. Tykkään työstäni ihan todella paljon, vaikka onkin ihan erilaista tehdä tätä taas kokopäiväisesti eikä vain harrastuksena kotiäitiyden ohessa, jolloin sai poimia tehtävistä pelkät rusinat pullasta. Työnkuvaani kuuluu mm. vapaaehtoisten rekrytointia, johtamista ja tukemista, 0-13-vuotiaiden (+perheiden) toiminnan suunnittelua, käytännön toteutusta ja opettamista. Työpäiväni ovat sisältäneet esimerkiksi opetussuunnitelmien laatimista, uutiskirjeen ja mainosten tekoa, palavereja eri tiimien kesken, perhekerhossa autoradalla leikkimistä, opettamista pyhäkoulussa ja Just Dancen pelaamista varkkien kanssa. Syksy sujui rajoitusten kanssa tasapainoillessa melko normaalisti, vaikkei toimintaa aina voinutkaan järjestää ihan täydessä mitassa ja aika monta etäpalaveriakin takana on. Virkistävintä oli päästä pitkästä aikaa mukaan Vapaakirkon valtakunnallisille työntekijäpäiville. Olin tuolloin myös ensimmäistä kertaa peräti kaksi yötä erossa lapsista.
 |
| Hyvänä työsuhde-etuna oman lapsen voi välillä ottaa mukaan töihin. Tässä puuhaillaan perheretkellä traktorin sisärenkaista tehdyssä leikkivuoressa. |
Syksyllä olemme koko perheenä opetelleet elämään arkea ihan uudella tavalla. Esikoisella alkoi eskari ja kuopus meni päiväkotiin. Mies ei voikaan enää parin tunnin varoitusajalla jäädä ylitöihin, kun minä olen usein iltahommissa ja lapset pitää hakea ennen kuin hoitopaikat sulkeutuvat. Minä en olekaan enää joka päivä kotona laittamassa päivällistä. Viikonloput eivät enää automaattisesti tarkoita koko perheen yhteistä vapaa-aikaa.
Päiväkodin alku oli kuopukselle aika raskas ja usein hän aamuisin itki, että ei tahdo päiväkotiin, vaan tavalliseen kotiin. Parissa kuukaudessa tilanne onneksi helpottui, kun ryhmä tuli tutuksi. Esikoinen on ollut alusta alkaen hyvin innoissaan eskarista, mutta aamut meillä takkuavat kovasti. Sairasteltu ollaan myös paljon lähinnä erilaisia flunssia, joten kotoilua on sen takia kyllä syksyynkin mahtunut. Koronatestit ja massarokotuksessa käynti ovat olleet kyllä todella surrealistisia kokemuksia.
Jo keväällä aloin pelirintamalla haaveilla Mass Effect -avaruustrilogian pariin palaamisesta. Paluu toteutui lopulta vasta loppusyksystä legendary edition -version myötä. Tunnin tai parin pätkä räiskintäroolipeliä muutamana iltana viikossa saa kyllä ajatukset pois töistä ja tiskivuorista. Vielä riittää pelattavaa, sillä kolmas osa on alle puolivälissä.
 |
| Keeper-olento huolehtimassa Citadel-avaruusaseman järjestelmistä. (Mass Effect legendary edition) |
Arki on tuntunut ihan uudella tavalla kuormittavalta ja helposti löydän vaikka kuinka paljon syyllistymisen kohteita, kun en vain enää riitä samalla lailla kaikkeen, mihin haluaisin. Esimerkkinä mainitsen, että syksyllä onnistuimme kyllä järjestämään töissä tiimin kanssa kivat kymppisyttärit 30 varhaisnuorelle, ja vapaa-ajalla MLL:n paikallisyhdistyksen 5-vuotissynttärit järjestyivät hattaroineen kaikkineen, mutta oma lapseni ei koskaan saanut toivomiaan kaverisynttäreitä. No, muutaman sukulaisen kanssa sentään juhlittiin ja lapsi oli ihan tyytyväinen, kun sai kutsua kavereita yksittäin kylään noin muuten. Toisaalta myös pieni koti ja koronatilanne vaikuttivat juhlasuunnitelmiin rajoittavasti. Kuopuksellahan ei rajoitusten takia ollut lainkaan juhlia, ellei lasketa sitä, kun mummu ja pappa kävivät kahvilla.
Minut tosiaan kutsuttiin töihin sijaisena, mutta syksyllä käynnistyneen rekryprosessin seurauksena hain paikkaa ihan oikeasti ja jatkankin
vuoden alusta vakituisena työntekijänä! Suuri kiitollisuus valtaa mielen, mutta samalla myös vähän jännittää. Siirryn nyt pyrähdysten
suorittamisesta maratoniin.
(Ensimmäinen isompi hankinta, jonka tein vakityön varmistumisen jälkeen, olivat kolmas ja neljäs peliohjain nuorisotilan pleikkavitoseen. Prioriteetit siis edelleen kohdillaan.)
Vaatii vielä harjoittelua, että opin löytämään tasapainon kodin, työn ja omien voimavarojeni välillä sekä suunnittelemaan myös arjen asiat niin, että kaikki sujuu. Armollisuutta myös itseäni kohtaan opettelen. Siinäpä ihan hyviä tavoitteita ensi vuoteen.
Terkuin Laura, joka pelaa (kun vaan ehtii)
Syksyn alkuun on liittynyt monia asioita, jotka ovat tuntuneet hyppäykseltä tuntemattomaan. Meidän perhe astui ruuhkavuosiin. Olen siirtynyt
kotiäitiydestä työelämään. Aloitin paikallisessa
vapaaseurakunnassa lapsi- ja varhaisnuorisotyön ohjaajana. Paljon on vielä uutta opeteltavaa ja totuteltavaa, mutta toki myös paljon tuttua, olenhan samankaltaista hommaa aiemminkin tehnyt.
Saa nähdä, mitä kaikkea tästä syksyn yllätyspaketista vielä kuoriutuu. Kotiarjen ja töiden yhteensovittaminen sekä epäsäännöllisen työajan ja lasten hoitovuorojen sumpliminen tuntuu vielä aika kummalliselta. Onneksi mieheni Jimi tekee säännöllistä päivätyötä.
Tänään saapui myös yksi ihan konkreettinen yllätyspaketti.
Aiemmin ihan vaan huvin vuoksi suunnittelin itselleni Xbox-ohjainta Series x:lle, kun netistä voi tosiaan tilata yksilöllisemmän ohjaimen sen perus mustan sijaan. No, en kyllä koskaan tosissani aikonut sellaista tilata, mutta Jimi näki tilaisuuden yllättää.
Tänään vapaapäivänä piti odotella kotona saapuvaksi jotain mystistä pakettia ja kappas, mitä sieltä laatikosta kuoriutuikaan: torstainvärinen ilopilkku omalla nimimerkillä. Kiitos!
Syödään aamupalaksi hodaria ketsupilla.
Samalla saa katsoa lastenohjelmia.
Ei harjata hiuksia ollenkaan.
Leivotaan toukokuussa joulupipareita
(Se on niin tosi tosi kivaa!)
Sokerimassan avulla syntyy taikaponi.
Värityskuvat valitaan ja tulostetaan itse.
Äiti lukee ääneen, kun väritän.
Tehdään pyöräretki kirjastoon.
Evääksi otetaan joulupipareita.
Matkalla poiketaan rannalle leikkimään.
Pikkuveljen laivan verkkoon takertuu merenneito.
Veljen nukkuessa päiväunia
saadaan häiriöttä pelata lautapelejä.
Isi tulee töistä ja liittyy pelipöytään.
Illalla saa juosta pihalla naapurin lasten kanssa,
puhallella parvekkeelta saippuakuplia.
Pelien, elokuvien ja kirjojen maailmassa on mahdollista tehdä paluu tuttuun ja turvalliseen hetkeen. Joskus paluu tuntuu samalta. Joskus paluu aiheuttaa aivan uudenlaisia tunteita, kun huomaa, ettei olekaan itse enää sama ihminen kuin aiemmin samaa kokiessaan.
Mutta toista on
elämä. Ei ole mahdollista ladata edellistä tallennusta tai lainata
kirjastosta viime torstaita uudelleen.
Jälleen kerran havahdun itkemästä haikeaa kaipaavaa itkua. Mitä kaipaan? - Tätä hetkeä.
Rakastan nykyistä elämäntilannettani niin paljon (pandemiasta huolimatta), että tahtoisin vain painaa pysäytysnappia ja jäädä olemaan tähän kevääseen. Kuitenkin ainoa varma asia on muutos.
Ihmisen aika on rajallinen ja asiat pitäisi osata asettaa tärkeysjärjestykseen. Päätin aloitella tätä vuotta levosta käsin. Nautin, kun ollaan ainakin kevät vielä lasten kanssa kotona vailla suurempia aikatauluja.
Pikkuveli pääsi myös seurakunnan kerhoon isosiskon seuraksi ja minulla on siis ainakin periaatteessa pari kertaa viikossa reilut pari tuntia aikaa ihan vain itselleni. Suunnittelin, että otan ilon irti ja pelaan nämä hetket. Tässä kuussa olen kuitenkin lopulta pelannut itsekseni vain 45 minuuttia. Aina on tullut jotain muuta.
Tämän viikon toisen "oman ajan" kulutin auttamalla naapurin rouvaa saamaan auraamattomalla parkkipaikalla juuttuneen autonsa liikkeelle. Muutama muukin naapuri oli aamulla jäänyt mäkiseen pihaan jumiin ja itse vein suosiolla lapset kerhoon bussilla. Kun palasin kotipihaan oli jumissa enää yksi auto. Kolattiin, lapioitiin, hiekoitettiin ja koitettiin saada auto kulkemaan, mutta tyhjää vaan suditti. Meinattin jo luovuttaa sen auton kanssa, mutta sitten rukoilin ja yllättäen sainkin auton kevyesti peruutettua ylämäkeen. Ihan kuin joku olisi kiskonut sitä, minähän olen maailman huonoin peruuttaja. Heitän siis kiitokset Taivaan iskälle siitä.
Lumi on kyllä oikeasti mukavaa ja ollaan siitä lasten kanssa nautittu, vaikka pieniä hankaluuksia se ainakin autoilijoille tuottaa. "Pulkkamäki" tuntuu olevan yksi taaperon lempisanoista tällä hetkellä.
Tänään itse asiassa jopa meinasin vähän pelata, mutten löytänyt kaukosäädintä, joten siivosin ensin tunnin ja sitten lähdin kauppaan. (Lapsi oli piilottanut säätimen kirjahyllyyn, josta näppärästi nouti sen kerhon jälkeen).Tammikuussa vapaa-ajan ja viihteen paikan on muutenkin valloittanut lukeminen.
Viime vuonna luin lähinnä ääneen lastenkirjoja lapsille. Kuuntelimme myös jonkin verran äänikirjoja. Ihana lukea omia lempitarinoita kuten Narniaa ja ihan uusia tuttavuuksia kuten Onnelia ja Annelia tai Maukkaa ja Väykkää. Tämänkin vuoden aloitin lasten- ja nuortenkirjoilla, mutta myös ihan vain omaksi ilokseni.
Maze runner -trilogian (kirj. James Dashner) ensimmäinen kirja Labyrintti osui käteen kirjaston hyllystä. Lastenkirjojen vieressä sijaitsevat nuortenkirjat, joiden valikoimaa ehtii nopeasti silmäillä, kun vahtii kuvakirjoja selaavaa taaperoa. Aikuisten hyllyille en mitenkään veny. Muutenkin lähes kaikki teineille suunnattu fantasia/scifi uppoaa minuun oikein hyvin. Parissa illassa hotkaisin Labyrintin ja pakko oli heti varata seuraavatkin osat, joissa vierähti myös yhteensä kaksi päivää. Sarjan päähenkilö teinipoika Thomas potee muistinmenetystä, minkä takia kaikki on koko ajan jopa rasittavan epämääräistä, mutta kyllähän tuo kaikkiaan ihan mielenkiintoinen matka ankeaan tulevaisuuteen oli. Yllättävän monessa pelissäkin muuten päähahmo on menettänyt muistinsa. Näin varmasti luodaan lukijalle/pelaajalle helpompi samaistumispinta ja asioiden jatkuva selittäminen on luontevampaa.
Osaan yleensä laskea käsistäni peliohjaimen mennäkseni ajoissa nukkumaan, mutta kirja on vähän hankalampi. Huomattavaa edistymistä on kuitenkin myös kirjojen suhteen tapahtunut, yli puoli yhteen aamuyöllä ei mennyt kertaakaan.
Yhteensä viisi luettua kirjaa (n. 1500 sivua) kuukauteen tuntuu pitkästä aikaa virkistävältä. Tuskin koko vuotta kuitenkaan pysyy sama tahti yllä eikä se ole tarkoituskaan.
Raamattuakin lähdin pitkästä aikaa lukemaan lukuohjelman tahtiin, josko tänä vuonna saisi senkin taas kahlattua kokonaan läpi. Aina sieltäkin vaan uutta sisältöä löytyy. Nyt myös luen ihan eri näkökulmasta ja elämäntilanteesta kuin joskus aiemmin. Ajattelin myös jonkin verran tutustua uuteen UT2020-käännökseen.
Taisin itse asiassa luvata hetken leikkiä tytön kanssa sillä aikaa, kun pikkuveli nukkuu, mutta tässä sitä vaan sängyssä kirjotellaan kännykällä blogia taaperon tuhistessa vieressä. Hupsis. Nyt hops ylös ja leikkimään.
Ehkä ensi kuussa sitten taas enemmän pelaillaan. Lainasin kyllä kirjastosta juuri 600-sivuisen fantasiatiiliskiven...
Vuosi vaihtui flunssassa sohvalla maaten. Ilotulituksetkin ihailtiin Youtubesta, mikä toisaalta kruunasi etäyhteyksien ja ruutujen vuoden 2020. Kun flunssat selätettiin, niin on päästy nauttimaan myös lumesta ja pakkasesta, mutta tottakai sisällä tulee yhä kökötettyä paljon, kun menot ovat minimissään.
Välillä tuskailen meidän ruutuajan määrää. Sitten yhtäkkiä katsoinkin meidän olkkaria vähän eri silmällä ja tajusin: koska siirsimme sohvan eri kohtaan, syntyi iso avonainen tila. "Tässähän mahtuisi jopa tekemään jotain muutakin kuin kuivattamaan pyykkiä". Lamppu syttyi: Ruutuaikahan voi tarkoittaa istumisen sijaan myös liikkumista. Nyt voisi pitkästä aikaa kaivaa Kinectin esiin! (Kinect on siis Xbox360-konsoliin kytkettävä monilinssinen kamera.) Tuumasta toimeen, tosin Jimi sai ensin viritellä pelikuntoon vanhan 360-konsolin, sekin kun oli varastoituna.
 |
| Isäni, jouluvalopuu, minä ja lapset |
Aika kääntää jälleen katse taaksepäin ja muistella vähän mennyttä vuotta. Mitä poikkeusvuonna tapahtui? Alkuun yleisiä kuulumisia, loppuun vähän jotain peleistäkin. Sarjat ja leffat fiilistelin läpi jo aiemmin. (linkit ohjaavat toisiin kirjoittamiini blogiteksteihin)
Olen yhä ollut hoitovapaalla kotona molempien lasten kanssa. Tammi-helmikuu oli ihanan touhukasta aikaa, johon mahtui Hoploppia, bussimatkailua, kerhoja ja ties mitä normaalia, joka katosi loppuvuoden ohjelmistostamme (lähes) kokonaan. Olen kieltämättä muutamankin kerran kyseenalaistanut kaupungissa asumisen mielekkyyttä, kun kaikki syyt, joiden tähden kaupunkiin muutimme, yllättäen karsittiin pois. Onneksi sentään asumme lähiössä lähestulkoon metsässä. Kerrostaloasunnon parhaiksi puoliksi ovat osoittautuneet sijainti katutasossa, sauna sekä nopea netti.
Meidän ikkunan takana kävi tällä viikolla ihan oikea punanuttuinen ja valkopartainen Joulupukki! Ajankohtaisesti hän oli tietysti sonnustautunut myös suu-nenäsuojaan.
Pukki tiputti mukavan peliaiheisen lahjapaketin. Sisällön tiedän jo nyt, koska jätin paketin hetkeksi pöydälle sulkeakseni ikkunan eikä meidän viisivuotias omien sanojensa mukaan mitenkään kestänyt odottaa enää hetkeäkään.
Peliohjaimen muotoisen tyynyn ja karkkien lisäksi paketista löytyi suklainen versio Monopolysta ja koin suorastaan velvollisuudekseni mitä pikimmin testata peliä, onhan tässä tämä lautapelihaaste parhaillaan menossa. ( Ei siis mitenkään sillä, että meidän kenenkään olisi tehnyt mieli suklaata...)
Tämän päivän Muumipeli innosti minut kirjoittamaan vähän laajemminkin. Ensin tutustutaan vähän Muumipeliin ja sen jälkeen on luvassa muita muumeihin liittyviä muistoja elämäni varrelta.
Pelaajia: 2-6
Ikäsuositus: 4+ (lukutaitoisen seurassa)
Nykyään markkinoilta löytyy ties kuinka monta erilaista muumiteemaista peliä. Tämän aidon ja oikean Muumipelin ovat kuitenkin suunnitelleet alun perin itse Tove ja Lars Jansson 1950-luvulla. Pelin säännöt on kirjoitettu hauskasti kertomuksen muotoon.
Muisto vuosien takaa: Olin hiljattain aloittanut työn seurakunnassa nuorisotyöntekijänä ja kokonaisuuteen kuului yhtenä isona palikkana myös lapsityönohjaus. Eräänä päivänä oli kotona töitä valmistellessa vähän huono fiilis. Kriiseilin, etten oikeasti osaa mitään eikä ole edes kunnollista koulutusta tähän lapsityöhommaan. Mietin, onko Jumala muka oikeasti kutsunut minut tähän työhön, kun varmasti parempiakin tekijöitä olisi ja ties mitä siinä ajattelinkaan.
Sitten yhtäkkiä soi puhelin. Soittaja oli tuttu, itseäni vanhempi nainen meidän seurakunnasta. "Satutko olemaan kotona?" hän kysyi. Hän kuulemma piipahtaisi tuomaan yhden jutun. Hetken kuluttua hän saapui oven taakse kuvassa näkyvä muistipeli kädessään: "Ajattelin ostaa tämän sulle, kun löysin tarjouksesta ja tulit jotenkin mieleen. Ja tämä on siis ihan sulle, ei seurakunnalle." Minä sitten tuijotin sitä muistipeliä ja mietin: "Mikä muu esine voisi enemmän kuvastaa minua ja olemista lasten kanssa seurakunnassa kuin raamattuaiheinen lastenpeli?" Kiitin lahjasta ja rohkaisusta. Tuntui, että itse Jumala vastasi tämän naisen antaman lahjan kautta epävarmuuteeni: "Kyllä, minä näen sinut ja pidän sinusta huolta ja olen sinut kutsunut!"
Ollaan rohkeita rohkaisemaan toisiamme. Pienilläkin asioilla voi olla vastaanottajalle iso merkitys.
Salomo MEMO on ihan tavallinen muistipeli, mutta lisäksi mukana on
vihko, jossa kerrotaan lyhyesti kuhunkin kuvaan liittyvä raamatunkertomus.
"Muistitietopelin kuva-aineisto on peräisin yli sata vuotta käytössä olleista koulujen opetustauluista", lukee pelin omassa kuvauksessa. Ihan hieno tapa tallettaa mennyttä historiaa peliin.
Kaverin kanssa tuli vähän juteltua leikkipuistossa lautapeleistä ja tästä keskustelusta innostuneena päätin vihdoin toteuttaa asian, jota olen jo vuosia blogin suhteen suunnitellut: Käyn loppuvuoden aikana
läpi kaikki lautapelit (ml. korttipelit), jotka meiltä vaan hyllystä löytyy. Jokaisesta aion kirjoittaa jotakin: esittelyn, arvion tai vaikkapa peliin liittyviä muistoja. Pari arviota ehdinkin jo tällä viikolla julkaista.
Lisäksi loin yläpalkkiin oman sivun "Lautapelit", jonne listaan pelit aakkosjärjestyksessä ja linkitän kirjoittamani tekstit. On sitten myöhemminkin mahdollista löytää etsimänsä, jos vaikkapa kaipaa arviota jostain tietystä pelistä.
Tervetuloa tutkimusmatkalle lautapelien maailmaan! (ts. meidän kirjahyllyihin, joihin pelit on ripoteltu)
Edit: saattaa olla, että tämä tutkimusmatka venyy seuraavan vuoden puolelle.
Terveisiä Pohjois-Karjalasta! Lähdettiin lasten ja vanhempieni kanssa hetkeksi arkea pakoon.
Äitini haluaa joka päivä marjametsään. Pakastin on kesältä täynnä lakkaa ja mustikkaa. Nyt on vihdoin puolukka-aika. Ihan joka kerta en jaksa lasten kanssa vaivautua mukaan.
Silloin varmaan voi virallisesti myöntää vieraantuneensa oikeasta luonnosta, kun marjareissulla alkaa mielessään vertailla maisemia Skyrimin ja muiden videopelien erämaihin.
Omat kokemukseni marjareissuista eivät aina ole olleet kovin mairittelevia: kävelet ämpärin kanssa kilometritolkulla etsien mustikoita ja lopulta palaat kotiin turhautuneena, saaliinasi puoli desiä vadelmia. No, ainakin oli nätti metsä ympärillä.
Toista se on peleissä. Sen kun vaan köpötät menemään metsässä, pingaat ympäristöä etsintätyökalulla ja välillä klikkaat puskan kohdalla paria nappulaa ja pian on inventaario täynnä ties mitä. Eikä tarvitse välittää ötököistä.
Eilinen puolukkaretki olikin hyvin videopelimäinen kokemus. Ensin pikamatkustuksella (isän kyydillä) metsäaukean reunaan. Sitten poimuri kouraan ja sen kun vaan kauhoit menemään. Reilussa vartissa oli jo ämpäri puolillaan. Enpä muista yhtä miellyttävää marjareissua kokeneeni. Meidän 5-vuotiaskin jaksoi poimurin kanssa heilua lähes tunnin ennen kuin siirtyi eväiden pariin.
Palatakseni vielä siihen Skyrimiin. Ehkä osa pelin pitkäkestoisesta viehätyksestä piilee niin kovin tutunoloisissa karun pohjolan maisemissa.
Oikeasti olen siis metsässä kasvanut ja yhä edelleen metsässä voimaannun. Silloin tällöin myös virtuaalimetsässä.
...joka muuttui keväthorrokseksi ja lopulta kesähorrokseksi. Ehkä voisin näin syksyn kynnyksellä taas herätellä blogin eloon.
Onhan tämä vuosi ollut horroksen lisäksi aikamoista kummallista horroria itse kullekin.
Ikävöin hetkeksi johonkin, missä ei tarvitsisi koko ajan pohtia tartuttavuuskäyriä, kasvomaskeja, kodin kaaosta tai sitä etten koko ajan jaksa olla läsnäoleva äiti. (Vaikka pääosin kotona ihanaa onkin, niin iloitsen suuresti esimerkiksi siitä, että päiväkerho vihdoin taas starttasi.)
Näitä kun pohdin, niin päädyin tuttuun ja turvalliseen ratkaisuun: Ostimme Skyrimin. (Neljättä kertaa eri laitteelle.) Uusi alku pohjoiseen talvimetsässä lohikäärmeiden ja epäkuolleiden seurassa oli sangen virkistävä. Kunhan Helgenistä selvisin niin ensitöikseni poimin vähän kukkia ja sitten murtauduin ryövärien piilomajaan.
Viikonloppuna kävimme maalla rentoutumassa. Marjapuskassa istuessani kuulin pitkästä aikaa omat ajatukseni. Siinä miettiessä tulevaa syksyä syntyi ajatus, että ehkäpä voisin ihan säännöllisesti taas alkaa harrastaa Skyrimissa samoilua iltapalaksi ja kirjoitella välillä seikkailuistani tänne höpöhöpötarinoita, ellei muuta peliaiheista irtoa.
Joka tapauksessa haastan nyt itseni kirjoittamaan tänne edes jotakin loppuvuoden ajan vähintään joka toinen viikko. Monia tekstejä olen hahmotellut aivojeni piilolokeroon, muttei ole oikein ollut motivaatiota kirjoittaa.
Mutta nyt aion imuroida keittiön lattialta myslikuorrutuksen, jonka nuorempi kullanmuruni siihen levitteli tätä kirjoittaessani.
Aurinkoista syksyä!
 | ||
....zzz...Blogi nukkuu Ruususen unta.
|
