Kun olin 12-vuotias, minulla oli virtuaalilemmikki, ns. tamagochi. Ne olivat hittituote siihen aikaan. Omani taisi olla koira. Hoito oli melko helppoa - sen kun vain katsoi ruudun yläteunan mittareista, mitä kaikkea pikselilemmikkini oli vailla.
Peleissä muutenkin kaikki on jotenkin määriteltävissä erilaisilla mittareilla, perustuuhan pelaaminen aina jonkinlaiseen laskettavissa olevaan koodiin. Tietyssä ajassa Sims-hahmojen viihtyvyysmittari hupenee ja on aika pitää bileet. Tiettyjä valintoja tekemällä roolipelin käsikirjoitetut tiimitoverit alkavat pitää hahmostani enemmän. Pelin sisäinen laskuri pitää kirjaa kaikesta. Ja lopulta tietää saavuttaneensa jotain merkittävää, kun korviin kilahtaa tuttu äänimerkki ja ruutuun ilmestyy tuttu kuva.
Nyt meillä on vauva. Ihan oikea vauva. Tässä olennossa ei ole selkeitä teknisiä mittareita. Jotenkin pitää vain osata päätellä, mitä yksi ja sama äänimerkki milloinkin tarkoittaa. Tosielämässä kaikki ei ole ihan niin loogista kuin peleissä. Mutta toisaalta, kyllä tosielämän epävarmoissa tilanteissa onnistuminen tuo enemmän voittajafiilistä kuin jonkin vastuksen peittoaminen pelissä. Yllättäen kaikki tuntuukin todella luontevalta, normaalilta. Eipä olisi vauvoja pelkäävä entinen minäni uskonut. Terveisiä vaan sinne menneisyyteen, kyllä tästä kaikesta selviää.
Ps. Kyllä ihan perinteinen pelaaminenkin vauva-arjessa onnistuu, esimerkiksi silloin, kun baby nukahtaa syliin ;)
