Terveisiä Pohjois-Karjalasta! Lähdettiin lasten ja vanhempieni kanssa hetkeksi arkea pakoon.
Äitini haluaa joka päivä marjametsään. Pakastin on kesältä täynnä lakkaa ja mustikkaa. Nyt on vihdoin puolukka-aika. Ihan joka kerta en jaksa lasten kanssa vaivautua mukaan.
Silloin varmaan voi virallisesti myöntää vieraantuneensa oikeasta luonnosta, kun marjareissulla alkaa mielessään vertailla maisemia Skyrimin ja muiden videopelien erämaihin.
Omat kokemukseni marjareissuista eivät aina ole olleet kovin mairittelevia: kävelet ämpärin kanssa kilometritolkulla etsien mustikoita ja lopulta palaat kotiin turhautuneena, saaliinasi puoli desiä vadelmia. No, ainakin oli nätti metsä ympärillä.
Toista se on peleissä. Sen kun vaan köpötät menemään metsässä, pingaat ympäristöä etsintätyökalulla ja välillä klikkaat puskan kohdalla paria nappulaa ja pian on inventaario täynnä ties mitä. Eikä tarvitse välittää ötököistä.
Eilinen puolukkaretki olikin hyvin videopelimäinen kokemus. Ensin pikamatkustuksella (isän kyydillä) metsäaukean reunaan. Sitten poimuri kouraan ja sen kun vaan kauhoit menemään. Reilussa vartissa oli jo ämpäri puolillaan. Enpä muista yhtä miellyttävää marjareissua kokeneeni. Meidän 5-vuotiaskin jaksoi poimurin kanssa heilua lähes tunnin ennen kuin siirtyi eväiden pariin.
Palatakseni vielä siihen Skyrimiin. Ehkä osa pelin pitkäkestoisesta viehätyksestä piilee niin kovin tutunoloisissa karun pohjolan maisemissa.
Oikeasti olen siis metsässä kasvanut ja yhä edelleen metsässä voimaannun. Silloin tällöin myös virtuaalimetsässä.
