perjantai 16. marraskuuta 2018

Ajattelin ostaa pelin kotelossa

Nostalgia on jännä asia. Pitkästä aikaa julkaisussa on peli, jonka hankkimista ja pelaamista aloin pohtia ihan vakavasti. 20 vuotta sitten, vuonna 1998 julkaistiin ensimmäinen peli pienestä violetista lohikäärmeestä, Spyrosta. Pari vuotta tätä myöhemmin kaverilta lainattu Spyro oli ensimmäinen peli, jonka maailma tuntui laajalta ja avoimelta ja joka imaisi minut seikkailuun niin, että pelasin sitä kerralla 8 tuntia putkeen. (Tämä nörttiyteni aiheutti hilpeyttä kylän pojissa, kun he veljeni keralla paukkasivat meille kylään pelisessioni loppumetreillä..)

No, ei menneestä sen enempää. Spyro-trilogia on nyt tehty uudelleen nykypäivän grafiikoilla ja peliä on kai muutenkin nykyaikaistettu, en vielä tiedä. Sillä kun julkaisupäivänä (tämän viikon tiistai) päätin hankkia pelin, en tiennyt, että homma voi mennä hankalaksi.

Helpoin tapa olisi ollut vain ladata peli digitaalisena, pari napin painallusta ja se on siinä. Mutta eihän se tunnu yhtään niin aidolta, jos ei ole pelikoteloa. Sitä paitsi jos vain periaatteessa ja teoriatasolla kannatan fyysisiä pelikauppoja, niin eihän sellaisia kohta enää ole. Kun minulla joka tapauksessa oli seuraavana päivänä asiaa keskustaan, niin ajattelin käydä samalla nappaamassa pelin hyllystä.

"Hei, onko teillä sitä uutta Spyroa?" "Valitettavasti se on juuri nyt loppuunmyyty, mutta pian tulee lisää, haluatko varata?" "Öö, ei kiitos, kun en tiiä milloin seuraavan kerran olen keskustaan tulossa."

"No mutta huomennahan mennään ruokaostoksille Prismaan ja siellä peli on halvempikin kuin diginä, nappaanpa sen sitten sieltä mukaan", pohdin.

Prisman pelihyllyssä oli tasan yksi tyhjä aukko ja se oli juuri Spyron kohdalla.

No, ainakin yritin olla perinteinen. Nyt on peli latautumassa digi-ostona. Ei koteloa hyllyyn, ei lainaus/jälleenmyynti/ lahjoitusmahdollisuutta ja hinta vitosen enemmän kuin siellä Prismassa, mutta ei sitä nyt määräänsä enempää viitsi nähdä vaivaa. Toivottavasti on edes hyvin tehty uusintaversio, pidän peukkuja.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Pahoinvointi pelasti minut ilmaispeleiltä

Aika on suhteellinen käsite ja näin yllättäen blogi onkin viettänyt hiljaiseloa jo yli puoli vuotta! Mutta vihdoinkin jaksoin istua hetken koneen äärellä ja kirjoittaa tämän tekstin, jota olen pyörittänyt päässäni kesäkuun alusta asti.

Taisin alkuvuonna kirjoitella erilaisista free to play -peleistä, jotka olivat hiljalleen valloittaneet puhelimeni ja tietokoneeni ja alkaneet hallita ajankäyttöäni. Lopulta niiden pelaaminen alkoi tuntua jo ahdistavalta: minä en voinut päättää milloin ja miten kauan pelaan, vaan peli rankaisi minua liian pitkistä tauosta. Toisaalta taas pelit eivät yleensä suoneet kuin pienen pelihetken kerrallaan. Ymmärrän, että ihmiset jäävät näihin koukkuun ja niin jäin minäkin. Laskeskelin jo keväällä mielessäni, että mitenköhän selviän kesäloman mökkireissusta ilman läppäriä, kun pelihuvipuiston pisteet hilautuvat jokaisen poissaolopäivän myötä kohti nollaa. Huolestuttavaa, kun olen kuullut, että joissain some-sovelluksissakin on jo samankaltaisia ominaisuuksia: pakko käyttää sovellusta joka päivä ettei putki katkea. Kyllä minusta "muista pyhittää lepopäiväsi" olisi aika hyvä ohjenuora näille kaiken maailman sovelluksillekin: antaisivat edes kerran viikossa vapaapäivän sovelluksen käytöstä ilman mitään väkinäistä rankaisua.

Sitten elämässä osui kohdalle kauan odotettu uutinen, kun tein huhtikuun lopulla positiivisen raskaustestin. Odotetusti testiä seurasi melko rankka väsymys-, pahoinvointi- ja oksentelujakso, jota kesti käytännössä toukokuulta elokuulle. (no, viimeksi oksensin eilen, mutta tällä hetkellä pahoinvointi tuntuu liittyvän enemmänkin rautatablettien syömiseen kuin itse raskauteen...)

Yllättäen huomasin, että kamalinta pahoinvointia aiheutti "väärien ruokien" syömisen ja nälän lisäksi erityisesti erilaisten näyttöjen tuijottelu ja varsinkin pelaaminen. Vartti Candy crush sagaa ja juoksu vessanpöntölle oli taattu. Jouduin jopa poistamaan puhelimestani Facebook-sovelluksen, kun tottumuksesta aina päädyin sitä selaamaan. Ja yllättäen huomasinkin olevani täysin irti puhelimen kaiken maailman ponipeleistä. Tietokonetta en avannut kesän aikana kertaakaan. Että jotain hyötyä siitä pahoinvoinnistakin, vaikka muuten koko kesä oli sen takia aika kamala.

Nyt, vaikka olo on jo parempi, en enää viitsi lainkaan palata noiden aikasyöppöjen hirvitysten pariin. En ole oikeastaan kyllä pelannut juuri muuta kuin lähinnä lapsen kanssa vähän lautapelejä. Ja oli meillä kaverien kanssa yksi oikein mukava lautapeli-ilta tuossa pari kuukautta sitten. Sellainen onkin nykyään harvinaista herkkua. Mutta siis videopeleistä kun puhutaan, niin ihan periaatteen tasolla päätän jatkossa mielummin maksaa siitä, että saan itse päättää peliaikani ja saan vastineeksi jotain kokonaista kuin että jatkuvasti päivittyvä peli varastaa vaivihkaa ajankäyttöni.

Kokonaan en ole kuitenkaan ruutujen tuijottelua hylännyt nyt, kun sitä taas pystyn tekemään: olen alkanut katsoa välillä telkkaria ja lukea netistä (ja lehdistä jos vain mahdollista) uutisia. Ja tietysti selaan taas Facea, kiitos vaan kaikille, jotka sinne sisältöä tuottavat. Toki pelimaailmaakin seurailen peliuutisten kautta, mutta pelata en ole jaksanut. Ylipäätään passiivinen tuijottaminen ja lukeminen on ollut sitä, mihin nyt kykenen: ahmin muiden kommentteja ja tuotoksia, mutta en ole itse jaksanut juurikaan tuottaa mitään (paitsi kirjoitan kyllä käsin päiväkirjaa). Pelaaminenhan on yleensä aktiivisempaa toimintaa kuin pelkkä tuijotus, joten ehkä siinäkin syy, miksei se ole nyt oikein huvittanut.

No, jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin kyllä pelaaminenkin varmaan alkaa taas jossain vaiheessa kiinnostaa, sillä edelliseenkin raskauteen liittyi myös pitkä pelaamaton kausi. Viimeistään sitten eläkkeellä kaivan vanhat xboxit komerosta ja pelaan kaikki rästiin jääneet retropelit.

Loppukevennyksenä vielä kuva tyttäreni 3v-kakkukoristeesta, johon taiteilimme hänen pyynnöstään samanlaisia "ändi bööks possuja kuin siinä isin pelissä". Uuden aallon vihaiset linnut ovat myös siirtyneet tähän ilmaispelien mahdollisimman koukuttavaan tyyliin. Se taitaa kyllä olla nykyisessä mobiilimaailmassa valitettavasti aika lailla elinehto.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Lapsen kanssa: Funparkista tuli Zones by Särkänniemi, jossa 2-vuotias saa kalliimmalla vähemmän.

Lisäys syksyllä 2021: Teksti saa edelleenkin Google-hakujen kautta paljon klikkejä, joten haluan heti kärkeen huomauttaa, että Ideapark osti puiston kesällä 2020 Särkänniemeltä ja remontoi siitä uudenlaisen. Skidiparkin (Viihdekeskus Ideapark) arvio täällä.

 Ehkä suunnilleen vuosi sitten kirjoitin juttua Tampereen alueen sisäleikkipuistoista. Vuodessa on tapahtunut muutoksia: on avattu jälleen uusi HopLop (jonka lyhyen arvion lisäsin aiempaan tekstiin) ja lisäksi Ideaparkin Funpark-huvipuisto sulki ovensa ja avautui hiljattain uudelleen Särkänniemen lipun alla.

Eilen käväistiin vähän huvittelemassa Zones by Särkänniemi -huvipuistossa tyttäreni sekä veljeni ja hänen vanhemman poikansa kanssa, joten kirjaanpa jotain kokemuksistamme. Kuvia napsin puhelimella kaiken muun ohessa ja ne ovat valitettavasti vähän huonolaatuisia.

Uudistunut puisto on avattu vasta osittain ja loput alueista avataan ilmeisesti ennen kesää. Huvipuiston uusi konsepti perustuu aluejakoon, mikä muuttaa hinnoittelusysteemiä ja säätämistä esimerkiksi maksullisten lisäpolettien kanssa, kun kaikki aitojen sisäpuolella oleva sisältyy sen alueen pääsymaksuun. Alueita (eli Zoneja) on tällä hetkellä neljä: pääsymaksuttomat ruokailualua sekä aikuisten lepo-/työskentely-/odotustila sekä maksulliset koko perheen alue (Family fun zone) ja pienten lasten alue (Kid's zone).

Kid's zonella on siniset aidat. Taustalla punaisen aidan takana Family Fun.
Visuaalisesti paikka on mielestäni tyylikkäämpi ja selkeämpi kuin ennen. Alueet on aidattu kukin oman teemavärinsä mukaisesti. Jopa ilmastointiputket on maalattu teemavärien mukaan ja valaistusta on lisätty. Tila vaikuttaa kliinisemmältä, kun matot on poistettu eikä pitkin käytäviä voi enää ajella pehmohevosilla. Toisaalta selkeys luo myös kolkomman vaikutelman. Sisällä liikutaan kengät jalassa. Kiipeilysokkelon (alueella olleen HopLopin peruja) ja pomppulinnojen luona kengät voi jättää kenkätelineisiin. Onneksi kaikki sukkasilleen suoritettava on sijoitettu kätevästi samaan kulmaukseen, joten kenkiä ei jatkuvasti tarvitse pukea takaisin jalkaan.

Melko vähän oli torstaina päivällä porukkaa.
Kolmen maissa väkeä oli jo hieman enemmän ja huvilaitteillekin tuli ajoja.
Käytännössä laitteet ja muu sisältö ovat tuttuja Funparkin ajoilta, mutta nyt ne on sijoiteltu uudelleen eri alueille. Uudistunut huvipuisto tarjoaa meidän alle 100 cm pitkälle 2-vuotiaalle nyt kalliimmalla hinnalla (13e) vähemmän kuin ennen, kun pienten laitteisiin on tullut uudet tiukemmat turvarajat (100-140 cm) ja lisäksi esimerkiksi polkuautorata ja isompi pomppulinna on sijoitettu perhealueelle, jonne pienillä lapsilla olisi ilmainen pääsy, mutta jonne vuorostaan aikuiset eivät pääse ilman maksua. Potkuautot, trampoliinit ja sählykenttä loistivat myös poissalolollaan, saapa nähdä tuleeko niitä tarjolle, kun alue laajenee (edit: kaksi viimeistä kyllä tuli). Toisaalta sähköautoilla saa nyt ajaa rajattomasti, kun erillisiä poletteja ei enää tarvita. Vertailuna vanhaan: Funparkin aikaan alle 3v/100cm hinta oli 10e, koko alueelle pääsi aikuinen ilmaiseksi valvojana ja merirosvolaivaan ja junaan pääsi ainakin hiljaisempina aikoina aikuinen yhdessä alle 100cm lapsen kanssa.

Sohvat on korvattu värikkäillä pehmopenkeillä.

Toisaalta tiukemmat turvarajat ovat selkeämmät ja linjassa Särkänniemen periaatteiden kanssa. Mutta kyllä veljeni joutui useampaan otteeseen selvittämään parivuotiaalle pojalleen, että ei, enää emme voi mennä ajamaan junalla, vaikka viime kerralla pääsimmekin. Alueella on sentään yhä kaksi pientä karusellia (sellaista, jotka toimivat markeiteissa kolikoilla) ja niissä tuli pyörittyä kyllä koko rahan edestä.

Aikuisten hengailutilaan en kunnolla ehtinyt tutustua. Oviaukosta näkyi nopealla vilkaisulla pöytäfutispeli sekä sohvia ja pöytäryhmiä. Alue on varmaankin tarkoitettu kouluikäisten vanhemmille, kun sen ikäiset lapset voivat huvitella jo keskenään ilman jatkuvaa valvontaa. Kuitenkin puiston ohjeet korostavat, että kaikki lapset huvittelevat vanhempiensa vastuulla ja valvonnassa.


Ruoka-alueella on kahvio ja herkkukulmaus. Me ostimme pienen pehmiskipon (3,90), jonka sai täyttää itse jäätelöllä ja lukuisilla lisukkeilla. Jonkin verran minulla oli ongelmia lisukekarkkien kanssa, kun niitä lennähti annostelulaitteista vähän lattiallekin.
Pehmislisukkeissa riitti valikoimaa.
Ravintolassakin on väriä. Työmaa-aita toimii myös liitutauluna.


Molemmat huvialueet kattava ranneke maksaa tällä hetkellä vain 15€,  mutta hyvin todennäköisesti kallistuu, kun lisää alueita avataan. Nyt puisto palvelee ehkä parhaiten (ala)kouluikäisiä lapsia, jotka voivat nauttia molempien zonejen tarjonnasta yhteislipulla. Ja hyvä huomioida sekin näkökulma, että eipä Suomessa edelleenkään kovin monessa paikassa taida päästä talviaikana huvilaitteisiin. Vaikka lohikäärmerata on vuoristoradaksi pieni, niin on se kuitekin lapselle aika hieno juttu.

Tällaisenaan kokemus oli ihan mukava, mutta tuskin menemme uudelleen ennen kuin tyttömme yltää vaadittuihin pituusrajoihin. Ellen sitten käy kurkkaamassa, mitä laajennus tuo tullessaan. Aitausten ulkopuoleltahan alueeseen saa tutustua ihan ilmaiseksi. Tuntuu hieman turhauttavalta, että hinta on kaikille yli yksivuotiaille sama pituudesta riippumatta, vaikkei hinta itsessään ole kuitenkaan ihan mahdoton. Kiitollinen olen siitä järkiratkaisusta, että aikuinen pääsee yhä ilmaiseksi mukaan edes pienten lasten aluelle, muuten koko konsepti olisi kyllä ollut melko tuhoon tuomittu.

Lapsemme näkökulmasta reissu oli huippukiva: sai touhuta hiki päässä serkun kanssa, pääsi karuselliin ja sai jäätelöä. Tänäänkin hän vielä kuvia katsoessaan riemastuneena kiljui: siinä me oltiin siellä HUVIPUISTOSSAAA!!

 

Mainitaan nyt vielä loppuun, että itse maksoimme eikä mitään mainosyhteistyötä ole tässä tehty. En tässä pikku blogissani sellaista muutenkaan harrasta.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Kuulumiskierros

 Lueskelin hiljattain blogini vanhempia tekstejä ja huomaan, että sisältö on viime aikoina harventunut ja ollut enemmän peliarviopainotteista. Alkuun täällä kirjoittelin ties kuinka syvällistä pohdintaa elämästä pelaamisen kautta. Onkohan kaikki jo sanottu? Tuskinpa vain. Toivottavasti tämä sisällön yksipuolistuminen ei ole pysyvä trendi.
No, itsehän siitä päätän.

Nyt jotain muuta kuin peliarvostelu:

Uusi luuri

Sain (=mieheni osti minulle melkeinpä väkisin) uuden puhelimen (Honor 8) ja siirryin Androidin aikakauteen. Olenkin siis hämmentyneenä selaillut Google Play -kaupan monipuolista valikoimaa. Aiemmin käytössä oli vanha Nokia Lumia, Windows-puhelin, joka jumitti ja johon ei saanut loppuvaiheessa enää juuri mitään sisältöä. Facebookin messengerkään ei tukenut puhelinta enää yli vuoteen.

Toisaalta huomaan, että toimiva puhelin yrittää varastaa huomioni koko ajan ja valitettavan usein myös onnistuu siinä. Se etu vanhassa luurissa oli, että sitä tuli käytettyä tasan silloin, kun joku soitti tai laittoi Whatsappiin viestiä. Siinä vaiheessa jääräpäisyyteni suli, kun Whatsappikin lakkasi vastaanottamasta mitään muuta kuin pelkkää tekstiä. "Okei, voisi se uusi puhelin sittenkin olla ihan hyvä idea".

Pakkaspäivien sisäpuuhia kaksivuotiaan kanssa

Tyttäremme on pian 2,5-vuotias. Olen antanut hänen jo kokeilla muutamia yksinkertaisia pelejä ja sovelluksia. Hänen serkkunsa käytti Pipsa-possu-teemaista piirrustusohjelmaa, joka on meilläkin ollut nyt innostuneessa käytössä. Lisäksi telkkarista tuttu Taavi-koira osui silmiini ja ollaankin päästy Taavin kanssa rakentamaan ja koristelemaan hiekkalinnoja. Maailman yksinkertaisin ja tylsin peli, sanon minä. Tyttäreni on toista mieltä, ja haluaa tehdä vielä yhden
Ehkä Pipsa-possun piirto-ohjelmassa
parasta ovat sitten animoidut tarrat?
hiekkalinnan.

Melko luontevasti tuon ikäiseltä luonnistuu kosketusnäytön käyttö, mutta hiiri onkin jo paljon vaikeampi konsepti. Isi käyttää hiirtä, tietää tyttö. Hänkin halusi osallistua ja otti jonkun etäisesti hiirtä muistuttavan lelunsa, jonka kantoi Jimin pöydälle, heilutteli siinä ja totesi sitten "Älä häiritse, teen töitä nyt!"

Peliohjainkin vaatii enemmän yhdistelevää ajattelua kuin suora kuvan täppäily. Muistan, kun hieman alle 1,5-vuotiaana tyttömme tajusi peliohjaimen ja ruudulla tapahtuvan liikkeen välillä yhteyden. Hän livahti ohjailemaan ruudulla näkyvää autoa ohjaimen jäätyä hetkeksi sohvalle lojumaan. Silmät ihan kirkastuivat ja suusta kuului "aato, aato!". Tilanne oli pakko ikuistaa videolle.

Parasta juuri nyt on kuitenkin tavallinen paperi ja vesivärisivellin. Päivässä maalaamiseen voisi kuluttaa aikaa vaikka useita tunteja. Väriä ovat tosin saaneet kylkeensä myös seinät ja muutamat huonekalut... onneksi on edes vesiliukoista. Ensimmäinen pääjalkainenkin ilmestyi paperille viikko sitten. Ah, ylpeänä äitinä fiilistelin tätä kovasti. On hienoa saada seurata koko ajan läheltä, kun lapsi oppii uutta ja oivaltaa asioita.

Tämä kuva esittää veljeäni. Ihan on näköinen.

Uusi Boxi

Peliarvosteluja lukiessani aika usein kaihoisasti harmittelen, että itseäni eniten kiinnostavat pelit ovat suurelta osaltaan pleikkarinelosen yksinoikeuspelejä. No, toisaalta on kai vähemmän surullista jättää pelit väliin siksi, ettei niitä ole konsolin puuttuessa mahdollista pelata kuin siksi, ettei yksinkertaisesti edes ehtisi pelata kaikkea tarjolla olevaa, vaikka mahdollisuus olisikin.

Uusi konsoli meille toki hiljattain hommattiin, Xbox One X, joka on siis lähinnä tehokkaampi ja pienempi versio alkuperäisestä jättilaatikosta. Vanhempi versiokin sai hyvän uuden kodin. Uusi laatikko on ollut meillä ehkä kuukauden, enkä ole vieläkään edes kirjannut omaa pelitiliäni siihen. Tällä hetkellä ainoa konsolipeli, jota pelaan on Xbox360:lle alennuksesta haalittu jo kymmenen vuoden ikään ehtinyt peli Tales of Vesperia. Hyvin maistuu parin tunnin pätkissä, kun vain tilaisuus tulee. Tämä on kolmas pelaamani Tales -sarjan peli ja tuntuu kyllä hyvin samanlaiselta kuin aiemmin arvostelemani Tales on Symphonia. Samalla saa tarpeellisen anime-annostuksenkin, fiilistelen aina ensin koko alkutunnarin peliä käynnistäessä.

Mutta nyt olemme suuntaamassa Muumiaiheiseen ulkoilutapahtumaan, joten tämä tästä tällä erää.


sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Arvostelussa Disney Magic kingdoms (free to play)

Jospa taas parin kuukauden tauon jälkeen vähän kirjoittelisin jotain. Tapaan jaotella pelit "oikeisiin peleihin" ja sitten niihin muihin eli mobiilipeleihin (ihan alustasta riippumatta). Jälkimmäiset ovat viime aikoina syöneet lähes kaiken peliaikani.


Mikki Hiiren valtakunta
Disney Magic Kingdoms (2016-, Gameloft) on perusolemukseltaan keräily- ja valtakunnanrakennuspeli. Sitä voi pelata älypuhelimilla, tableteilla ja tietokoneella, jolla itse pelaan. Peli on ilmaispohjainen, mutta sen sisällä voi ostaa tuotteita.

Pelin viehätys perustuu tuttujen Disney-hahmojen keräilyyn.

Huvipuistoon ostetaan hahmoja, rakennuksia ja huvipuistolaitteita, jotka tuottavat ajan kuluessa kokemusta sekä rahaa (taikajuomia), jolla ostetaan lisää kaikkea. Tuotot eivät kasaannu, vaan ne pitää käydä keräämässä ennen kuin rakennus alkaa jälleen tuottaa lisää. Aluksi alue on pieni, mutta juonen edetessä puistosta aukeaa lisää alueita auki ostettaviksi. (Tai siis juonen mukaan Merlin-velho puhdistaa alueet taikajuomien voimalla Pahattaren kirouksesta). Uutta tavaraakin aukeaa ostettavaksi sitä mukaa, kun etenee juonessa. Pääjuonen lisäksi jokaisella hahmolla on omia sivutehtäviä.

Pelaaminen on pääosin klikkailua. Hahmoja lähetetään klikkaamalla suorittamaan erilaisia tehtäviä, jotka ovat kestoltaan jotain 1 minuutin ja 24 tunnin väliltä. Varsinaista "oikeaa pelaamista" pelissä ei ole juurikaan, lähinnä voi vain katsella, mitä tehtäviinsä lähetetyt hahmot touhuavat, jos kyseinen tehtävä sattuu olemaan animoitu. Myös pääjuonessa eteen tulevat "pomotaistelut" suoritetaan klikkauksella ja tuntien odotuksella, erotuksena vain se, että taistelutehtävää pitää toistaa jopa kymmeniä kertoja. Eli käytännössä Magic kingdomsia käydään klikkaamassa pieniä hetkiä kaiken muun elämän ohessa. Tai sitten muu elämä rytmitetään siihen klikkailuun sopivaksi.

Kaikki kerätään?

Hahmojen avaaminen ja tasojen korottaminen vaatii rahan lisäksi erityisiä pelimerkkejä. Merkit liittyvät tietenkin hahmon ominaisuuksiin: Mikki Hiiri tarvitsee hanskoja, Buzz lightyear laserpyssyjä, Pirates of the Caribbean -hahmot merirosvolippuja ja niin edelleen. Merkkejä tipahtelee hahmojen suoritettua tehtäviään  ja myös jotkin rakennukset pudottelevat niitä. Osa merkeistä on helppo kerätä, osa on harvinaisia ja niiden saamisen todennäköisyys hyvin pieni. Esimerkiksi Aku Ankan avaaminen kesti minulta noin kolme viikkoa, kun tarvittavat tehtävät kestivät 12 tuntia ja todennäköisyys oli "legendaarisen harvinainen".

Aika on rahaa


Asiat etenevät välillä todella hitaasti, joten oikealla rahalla voikin siis ostaa timantteja, joilla kaiken odottamisen saa ohitettua. Osan hahmoista ja laitteista saa ostettua vain timanteilla (premium). Timantteja saa kerättyä myös pelaamalla, mutta melko hitaasti. Timantteja kerääntyy esimerkiksi nostamalla hahmojen tasoja, päivittäisbonuksina kalenterista tai erityisistä kampanjoista.

Free to play -pelit sisältävät yleensä aina mainoksia, niin tämäkin. Mainosten katsominen ei kuitenkaan ainakaan pc-versiossa ole koskaan pakollista, vaan aina vapaaehtoista ja palkitsevaa: joka päivä on mainoksia (lähinnä pelitrailereita) katsomalla tarjolla ainakin pari timanttia ja aarrearkku. Ehkä mainosten asemaa kuvaa se, että niiden hetkellinenkin toimimattomuus tai puuttuminen aiheuttaa paljon hätääntynyttä ja vihaista keskustelua somessa. Tuntuu, että pelaajalta otetaan jotain pois, jos ei saa käyttää päivittäisiä mainosbonuksia. Myöskin ilman nettiyhteyttä pelaaminen tarjoaisi osin rajatun ja puutteellisen pelikokemuksen, jossa jäisi monesta asiasta paitsi.

Premium-hahmoja voi ostaa timanttien sijaan myös suoraan rahalla, mutta ei todellakaan millään pikkurahalla. Yksittäisten hahmojen hinta on keskimäärin noin 10 euroa kappaleelta, toki pakettiin kuuluu yleensä myös timantteja. Lisäksi peli tarjoaa ostettavaksi aarrearkkusettejä. Arkuista voittaa erilaisia palkintoja, kuten rahaa, koristeita, pelimerkkejä ja kalleimmista arkuista jopa hahmoja.

Pelin aarrearkuista on käyty samaa vääntöä kuin maksullisista loottiboxeista yleisestikin käydään tällä hetkellä, eli ovatko ne uhkapelaamista. Ehkä tämän seurauksena viime päivitys toi peliin ominaisuuden, joka näyttää prosentteina, mikä todennäköisyys milläkin voitolla on. Peli jakaa halvempia aarrearkkuja myös ilmaiseksi, mutta niistä ei voi voittaa hahmoja ja niiden avautumista pitää odottaa 3-24 tuntia.

Valtakunnan uudet kuviot

Eri pelaajille jaettiin eri paloja, joita sai jakaa somessa.
Ratkaisu selvisi pelaajayhteisölle noin puolessa tunnissa.
Peliä päivitetään sännöllisesti.  Tulevista päivityksistä ensin vihjaillaan viikkotolkulla ja lopulta tiimi pitää Facebookissa live-videojulkistuksen, jota seuraa livenä tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa. Itsekin olen pari lähetystä katsonut. Muutenkin peli hyödyntää somea, vaikka pelaamiseen se ei varsinaisesti vaikuta. Viime päivityksessä pelistä poistettiin myös mahdollisuus vierailla kavereiden valtakunnissa. Itselläni ei edes ole yhtään pelaavaa kaveria, joten minua muutos ei haitannut. Tilalle tullut päivittäisiä palkintoja jakava kalenteri on paljon mieluisampi. Saa nähdä palaako jonkinlainen kavereihin pohjaava toiminto peliin jossain vaiheessa uudelleen. Siinä tapauksessa toivoisin kaverikoodeja enkä facebook-linkitystä. Koodeilla saisi helposti kavereiksi ihan satunnaisia ihmisiä eri foorumeilta.

Välillä käynnistyy pieniä tapahtumia, jossa kisataan muita pelaajia vastaan: kuka saa kerättyä eniten jotain pelimerkkejä tai muuta sellaista. Luulisin, että ykkössijalle ei voi yltää käyttämättä timantteja.
Hiukan olisi matkaa ykkösijaan. Vielä sijalla 4500
saisi pienen lohdutuspalkinnon.
Siinä mielessä maksavat asiakkaat ovat kilpailuissa etusijalla ilmaiskäyttäjiin.

Päivitykset tuovat välillä jatkoa pääjuoneen, mutta muutaman kerran vuodessa pelissä käynnistyy iso tapahtuma, joka perustuu johonkin Disney-elokuvaan. Viimeisin 1,5 kk kestävä tapahtuma oli marras-joulukuussa ja keskittyi Lumikkiin. Tapahtuman hahmot ja muut tavarat ovat avattavissa vain tapahtuman aikana. Myöhemmin niitä voi voittaa ainoastaan kalliista erikoisaarrearkuista, joten tapahtumissa käydäänkin kilpajuoksua aikaa vastaan. (Ja surkutellaan huonoa tuuria, kun tietty tärkeä harvinainen pelimerkki ei vaan millään meinaa ilmestyä ruudulle, vaikka kuinka suorittaisi tehtäviä.)
Peliä kohtaan kannattaa ottaa sellainen asenne, että kaikkea ei voi eikä tarvitse saada kerättyä, muuten pelaaminen alkaa tuntua turhauttavalta työltä. Hyvä taktiikka on myös kerätä timantteja varastoon tapahtumien välillä päivittämällä hahmoja.
Lumikki-tapahtuman valikkoruutu

Facebook-sivulla kirjoittelevan yhteisön kommenttien perusteella osa ihmisistä ottaa pelin todella tosissaan ja herää tapahtumien ja kilpailujen aikana säännöllisesti myös keskellä yötä keräämään resursseja. Olen lukenut myös ihmisistä, jotka ovat käyttäneet peliin satoja dollareita ja valittelevat, etteivät millään saa aarrearkusta auki sitä viimeistä haluamaansa hahmoa. Antaumuksellista sitoutuneisuutta, mutta ei välttämättä enää kovin terveellistä. Ajastimella käyvien pelien kanssa saattaakin helposti käydä niin, että minä en enää pelaa peliä, vaan peli pelaa minua ja vaikuttaa jopa päivärytmiin.
 
Täytyy myöntää, että itsekin käytin syksyn Ihmemaa-tapahtumassa yötaktiikkaa: kun mieheni valvoi muutenkin yöllä, niin delegoin hänet klikkaamaan peliäni parina yönä. Ja se poiki hedelmää: sain lopulta Liisan avattua 2 tuntia ennen kuin tapahtuma päättyi.


Laitoin tähän lopulta rahaa

 

Olen nyt pelannut DMK:ta 120 päivänä (tiedän, koska pelissä on laskuri) ja lisäksi myös hyvin paljon toista Gameloftin samankaltaista peliä, My Little Ponya. Olen viihtynyt, koukuttunut, jännittänyt, odotellut ja turhautunut. Olen myös saanut Gameloftilta teknisiin ongelmiin liittyen asiallista ja nopeaa asiakaspalvelua sähköpostitse kahdesti eri peleistä (vaikkakin asiointi täytyy tehdä englanniksi). Jotenkin alkoi tuntua oikealta maksaa edes jotain tästä koko kokemuksesta. Iso tiimi kuitenkin tekee tätä peliä työkseen jne. Niinpä ostinkin sitten paketillisen (6kpl) aarrearkkuja kympillä. Sinänsä itse arkkujen sisällöllinen vastine ei mielestäni ollut mitenkään kymmenen euron arvoinen, mutta ei se ollut ostokseni pointti muutenkaan. Jos olisin käyttänyt rahaa pelkästään arkkujen takia, olisin kyllä pettynyt.

Lopultakaan tätä peliä ei voi omistaa tai ostaa itselleen kokonaan, ja jos pelin ylläpitäjät joskus sulkevat palvelimen, niin ostokseni haihtuvat kuin tuhka tuuleen.  Mutta tuntui vain jotekin väärältä nauttia tästä koko palvelusta ilmaiseksi.

Pelien olemus muuttuu, ja vaikka monista free to play -peleistä nautinkin, niin silti toivon, että perinteiset kokonaiset pelit eivät täysin lakkaisi olemasta. Ja että minulla olisi välillä aikaa pelata myös niitä kokonaisia pelejä, joissa on ihan oikea alku ja loppu.