Teksti on kirjoitettu joulukuussa 2021, mutta jäi jostain syystä silloin julkaisematta, joten stilisoin sen nyt tuolta luonnoksista julkaisukuntoon.
Aloin kaivata jotain tasapainottavaa arkeen ja toteutin kuukausia kyteneen ajatuksen: Palasin Mass Effect -trilogian pariin aloittamalla Legendary edition -version peluun.
Nostalgista päästä taas matkustamaan pitkin kuvitteellista kotigalaksiamme, skannailemaan planeettoja, heittämään toistuvasti samaa läppää tiimitovereiden kanssa ja löytämään joka ikisestä Linnunradan nurkasta identtisiä luolastoja. No, vitsi vitsi. Puutteineenkin peli on oikeasti hyvä ja laaja.
Hyvikset ja pahikset
Mass effect on tullut tunnetuksi siitä, että valinnoilla on väliä. Niillä voi vaikuttaa tapahtumiin, mutta myös omaan hahmoonsa komentaja Shepardiin.
Shepardin maine ja luonne kasvaa kahdella akselilla. Valinnoista ja toiminnoista saa pisteitä kahteen erilliseen mittariin. Paragon (hyvätekijä) ja Renegade (kapinallinen) eivät onneksi ole toisiaan poissulkevia eikä pahisratkaisu kutista hyvismittaria, joten orjallisesti ei tarvitse tiettyä linjaa noudattaa.
Aluksi yritin ihan vaihtelun vuoksi lähteä pelaamaan täysin renegade-hahmolla, mutta en lopulta pystynyt siihen. On vaan aivan mahdottoman vaikeaa olla johdonmukaisesti täysin muista välittämätön töykeä k*sipää. Ehkä on kuitenkin ihan hyvä ominaisuus, ettei kykene siihen edes pelatessa? En siis väitä, että tosielämässä olisin aina positiivinen, kohtelias ja hyväntekijä, mutta ainakin kovasti pyrin sitä kohti, toki välillä kompastellen.
Oma Shepardini on kuitenkin aika tasaisen epälooginen toimissaan, mikä on sinänsä hauskaa, vaikkakin hieman epäuskottavaa. Välillä viisas ja empaattinen ja välillä vähän pihalla ja töykeä. Kärjistetyimmin ensin tehdään ylevä moraalinen valinta yksilötasolla ja heti perään ammutaan koko vastustajajoukko hengiltä.
Eteen heitellään monenlaisia tilanteita, joissa voi ottaa kantaa moraalikysymyksiin. Futuristisen kaupungin kaduilla kävellessä törmää monenlaiseen: Ohikulkijat väittelevät sikiön geenitutkimuksen tarpeellisuudesta, kun uhkana on, että lapsi syntyykin vammaisena. Kadunkulmassa turvamies yrittää häätää meduusalta näyttävää evankelistaa pois julistamasta omaa ilosanomaansa ja pelaaja saa ottaa kantaa uskonnonvapauteen.
Usein tilanteisiin on myös ennalta lukittu, mikä on "hyvä" ratkaisu. Mieleen on jäänyt esimerkiksi tilanne, jossa yllätyin saadessani pahispisteitä, kun en sammuttanut hengityskoneessa makaavan laitetta ja antanut hänen kuolla, kun hän sitä pyysi. Toisinaan hyvis-pahispisteet taas määrittyvät keskustelun sävyn mukaan, ei niinkään lopputuleman. On ymmärrettävästi aika eri asia päätyykö haluamaansa lopputulokseen argumentoimalla kohteliaasti vai karjumalla ja uhkailemalla pistoolilla.
Pelin sisällä on ihan hauska välillä kokeilla erilaisia lähestymistapoja, joita ei voisi ajatellakaan oikeassa elämässä. Jos teen näin, niin mitä siitä seuraa? Ihan kaikkien asioiden kanssa en kuitenkaan lähde edes peleissä leikittelemään, koska kyllä kaikki katsomamme, lukemamme ja kokemamme alkaa lopulta jollain tasolla vaikuttaa myös sisimpäämme. Ei välttämättä kannata väkisin ruokkia huonoja piirteitä itsestään. Samasta syystä en myöskään esimerkiksi halua katsoa kauhuelokuvia.
Seksuaalietiikasta ja peliromansseista
Biowaren peleissä romantiikalla on tai voi olla iso rooli. Toki kaiken valinnaisen romantiikan voi ohittaa, mutta pelihahmojen kanssa on mahdollista luoda ystävyys-, rakkaus, seksi- tai jopa aviosuhteita, viimeisimpään en kyllä Mass Effectissä muista törmänneeni. Myönnän, että itse kyllä mielelläni pelaan myös romanssitehtävät ja ikimuistoisia kohtauksia on niistä jäänyt mieleen. Tällä läpipeluulla valitsin Shepardin mielitietyksi kuolemansairaan salamurhaajan ja juoni oli hyvin traaginen, toki tiesin sen jo ennalta, mutta silti nousi kyynel silmäkulmaan.
Maailma on viimeaikoina muuttunut nopeasti myös seksuaalimoraaliarvoiltaan, tai ainakin siinä, minkäkaltaisten asioiden puolesta huudetaan kovimpaan ääneen. Otetaan esimerkiksi suuntautuminen. Muistelen, että ensimmäisen Mass Effectin julkaisussa (2007) nousi kohua siitä, että pelissä oli mahdollista kokea romanssi ja seksikohtaus ihmisnaisena naispuolisen avaruusolion kanssa. (itse asiassa asari-lajilla on olemassa vain yksi sukupuoli ja heidän suvunjatkamismenetelmänsä liittyy jotenkin mielten yhdistymiseen). Pelin sisäisessä dialogissakin nais-Shepard voi ihmetellä, miten ihmeessä asari voi olla häneen ihastunut, koska hän on nainen. Viimeisimmän jatko-osan (Andromeda, 2017) julkaisun jälkeen taas nousi kohua siitä, ettei pelissä ollut tarpeeksi monipuolisesti vaihtoehtoja miesten homoromansseille eri lajien kanssa, joten niitä lopulta lisättiin päivityksellä anteeksipyyntöjen kera. Eikä siinä välissä ehtinyt olla kuin kymmenen vuotta. Toki huutelijat olivat eri leireistä, mutta pelin sisäisessä suhtautumisessa aiheeseen oli muutosta myös.
Valinnanvapaus
pelien romansseissa voi olla hyväkin juttu, koska pelit tehdään niin
monenlaisille käyttäjille, mutta itse ohitan samaa sukupuolta koskevat
romanssit omilla hahmoillani, jos se vain on mahdollista. Esim. Life is strange: Before the stormia
-pelatessa pidin ratkaisusta, että tarinassa oli mahdollista edetä tyttöjen kesken vain
ystävinä, muuten setti olisi todennäköisesti jäänyt osaltani kesken.
Syvä ystävyyden kokemus tuntuu nykyään yhä helpommin jäävän tarinoissa
romantiikan jalkoihin, kun tytöistäkin helposti
haluttaisiin mielummin leipoa romanttinen pari. Dragon's Dogmassa
puolestaan prinsessan pelastaminen "uljaana naisritarina" tuntui
kornilta, koska prinsessan ihailevat repliikit oli kirjoitettu selkeästi
mieshahmolla pelaavia varten eikä dialogiin voinut itse vaikuttaa, vaikka pelattavan hahmon sukupuolen saikin pelin alussa valita.
Scifiä ja kristinuskoa
Scifi on ollut aina alusta käsitellä ihmisyyttä ja arvoja, sillä kuvitellussa tulevaisuudessa "mitä jos" voikin olla totta. Jo ensimmäinen Star trek-sarja loi 60-luvulla kuvaa tietynlaisesta utopiasta, jossa koko ihmiskunta on yhtä. Pohjasävy sarjassa oli kuitenkin vahvasti kristillinen, mikä raikkaalla tavalla yllätti tällaisen 2010-luvulla sarjaa katsoneen.
Nykyään kristillisiin arvoihin pohjaava yhtenäiskulttuuri on suomessakin laajalti jo murentunut. Joissain asioissa se voi olla ihan hyväkin asia, mutta pääosin näen itse tilanteen kyllä haastavana. Kannatan siis vahvasti uskonnonvapautta enkä sitä, että ylhäältä päin sanellaan, mihin valtion tasolla kuuluu uskoa, mutta huomaan, ettei moraaliarvojen muuttumisella ja murenemisella ole läheskään aina hyviä seurauksia. Mitä kristillisten arvojen tilalle on tullut ja vielä tulee? Arvotyhjiötä tai neutraalia ympäristöä kun ei ihan oikeasti ole olemassa, vaikka kuka niin väittäisi. Jokainen perustaa omat toimintansa joihinkin arvoihin ja maailmankuvaan, tiedostipa sitä itse tai ei.
Oma maailmankuvani pohjaa vahvasti kristinuskoon. Siihen, että on olemassa Jumala, joka on tehnyt kaiken ja joka määrittää hyvän ja pahan. Siihen, että elämällämme, valinnoillamme ja tekemisillämme on merkitystä. Sihen, että koko ihmiskunta on rikkonut Jumalan tahtoa vastaan, mutta Jeesuksen uhrauksen kautta saamme kokea armon ja anteeksiannon. Siihen, että jo nyt voimme kokea väläyksiä Jumalan valtakunnasta, joka on tulossa.
Jumalan edessä ei lopulta ole merkitystä, paljonko pisteitä olen kerännyt Paragon/renegademittariin. Hänen edessään on merkitystä ainoastaan sillä, mikä on suhteeni Jeesukseen. Pelastumisen ytimessä eivät lopulta olekaan ensin moraalivalinnat, vaan suhde. Ja siitä suhteesta käsin ne valinnatkin saavat merkityksensä.
Vasta kun löytää arvojensa juuret, voi kunnolla ymmärtää, mistä hedelmät kasvavat ja valinnat kumpuavat. Tekeekin kaikille oikein hyvää pysähtyä välillä pohtimaan omien arvojensa juuria sekä omaa maailmankuvaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti