Kun ohjain lentää seinään

Tällä viikolla Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa oli käsiteltävänä uutinen, jossa tutkimuksessa oli todettu, että pelaajien mahdollinen väkivaltaisuus ei johdu peleissä olevasta väkivallasta, vaan siitä, että pelaaja epäonnistuu tai kokee ettei osaa.

Kyllä täytyy itsekin myöntää, että hyvin vaikeassa tilanteessa adrenaliinin määrä kohoaa huippuunsa. Kun taistelun sitten lopulta kovan tahkoamisen jälkeen HÄVIÄÄ, niin kyllä siinä on vaarassa yhden jos toisenkin esineen lentäminen ikkunasta. Häpeillen tunnustan myös, että tiukka pelihetki vaikuttaa myös tapaani puhua (tiuskia) lähimmäisilleni.
En ehkä oikeasti ole heittämässä tavaroita ikkunasta, mutta kyllä sitä ärtymyksen tunnetta tulee purettua joskus esimerkiksi sohvatyynyihin. "KUN SE OLI VAAN NIIIIIIIN LÄHELLÄÄÄÄRGHH!".
Sitten vaan hermot kerälle ja uudelleen kipuamaan kolossin selkään.

Viihdettä vai haasteita?

Nykyään kyllä välillä tuntuu, että pelaamisesta saa tehtyä jopa liian helppoa. Alanko tottua liian helppoon pelaamiseen? Kun haluan helppoa viihdettä tai minua kiinnostaa enemmän juonen eteneminen kuin taktikointi, valitsen vaikeustasoksi casual, superhelppo. Pelikokemus muuttuu helpoimmillaan lähes interaktiiviseksi elokuvaksi, jotkut pelit ovat sellaisia jo valmiiksi. Kai on huomattu, että kaikki pelaajat eivät kaipaa suuria haasteita vaan nimenomaan viihdettä.

Toki lähes kaikissa peleissä on olemassa hardcore-taso, jossa pääsee todella testaamaan rajojaan. Ja kuten mieheni voisi todeta, niin varsinkin räiskintäpeleissä minulle joskus se helpoinkin taso on jo hyvinkin haasteellinen...

Ai että olinkin tuskissani Bioshock infiniten lopputaistelua käydessäni. Varsinkin siinä noin kuudellenna kerralla alkoi jo palaa hermo ja aloin tiuskia miehellenikin. Niin kuin se nyt olisi muka ollut hänen vikansa, että minä en osaa. Joka suunnasta tuli vihollisia ja vaati todellista keskittymistä, että selvisin vähillä ammuksilla ja ihan väärällä asella taistelun loppuun. Lopulta löysin kunnon pyssyn, opin strategian ja selvisin. Huusin riemusta hien valuessa pitkin selkää.

"Vanhat kunnon pelit" ovat joskus äärettömän vaikeita verrattuna moniin nykyisiin. Ei itsestään latautuvaa energiapalkkia tai automaattitähtäystä tai minkäänlaista armollisuutta puhumattakaan automaattitallennuksesta. Jos tallentaa tahtoo, niin se onnistuu vain hyvin kauas toisistaan sijoitettujen tallennuspisteiden kohdalla. Vaikeus ei liity pelkästään taisteluihin, vaan esimerkiksi nopeissa tasohyppelyissä se tarkoittaa sekunnilleen hiottua reaktiopainallusta. Ja kun mokaa, täytyy aloittaa alusta, kunnes reitin osaa täysin ulkoa.

Vuosien jumitus

Vaikeaan kohtaan jumiin jäävä peli saattaa jäädä pahimmassa tapauksessa kokonaan kesken. Näin on monesti käynytkin. Tai sitten, kuten lapsuuttani määrittänyt pleikkaripeli Rayman osoitti, vaikeankin pelin pääsee läpi silkalla tahdonvoimalla ja harjoittelulla, vaikka siihen menisi vuosia.

Lapsuuteni traumaattisimmaksi pomotaisteluksi on yllättäen muodostunut Raymanin taistelu Space Mamaa vastaan. Taistelu, johon minun tai veljeni taidot ja kärsivällisyys eivät millään meinanneet riittää. Pesukoneella lentävä ja kaulimellaan laseria ampuva avaruusviikinkimamma oli tuohon aikaan aivan äärettömän haastava kokemus. Rayman kuoli kolmannesta osumasta, vihollista piti iskeä ties kuinka monta kertaa, välillä piti väistellä lentäviä kattiloita ja laseria. Sitten piti hoksata, että välissä pitikin yrittää räjäyttää maman pesukone eikä itse mammaa.

Space Mama tanssii baletti taivaalla ja kylvää tuhoa painekattiloiden avulla. Rayman piiloutuu nurkkaan.
 

Kuukausien taukojen jälkeen aina välillä palasimme pelin pariin. En muista tarkalleen, mutta saattoi siinä mennä parikin vuotta, kunnes lopulta pikkuveljeni läpäisi taistelun. Hypimme molemmat innostuksesta kattoon (tai ainakin matalalle sijoitettuun kattolamppuun asti). Sama toistui peli lopputaistelussa, jonka ilokseni läpäisin ensimmäisenä ihan itse.

Nykyään en ehkä jaksaisi edes yrittää. On niin paljon pelejä, joiden seuraan voin vaihtaa viihtymään sen sijaan että turhautuneena heittelisin ohjainta seinään.
Ja silti menin tässä hiljattain lataamaan nostagiapuuskassani Ico + Shadow of the Colossus -paketin. Siinä kaksi peliä, jotka ovat aivan huikeita ja samalla todella hermoja repiviä...Mikä siinä haasteessa niin koukuttaa?

Kun vihdoin ja viimein ratkaisee haastavan pulmatehtävän, läpäisee tanssimatolla äärettömän hankalan tason tai voittaa lähes kuolemattoman pomovihollisen, niin mikä riemun tunne siitä syntyykään: Olen ylittänyt itseni. Vaikka saavutus olisikin "vain virtuaalinen", on tunne ihan todellinen. Ja se tunne on hyvä.