Ihmispelkoisen elämäsimulaatio

Ihmisten pitäisi hassutella enemmän elämässään, olla avoimempia. Liian vakava ja jäykkä elämä on ihan hukkaan heitetty mahdollisuus. Mutta koska minäkin olen normien uhri, niin tuskinpa lähden tänään kauppaan esim. sammakoksi pukeutuneena tai alan jutella tuntemattomien ihmisten kanssa kassajonossa. Vappu on siksi mielestäni niin kivaa aikaa, kun silloin saa olla luvan kanssa vähän hassu. Harvalta se kuitenkaan silloinkaan onnistuu ihan täysin selvin päin.

Pelimaailmassa on enemmän vapautta toimia hassusti, koska pelithän ovat vain leikkiä. Varsinkin niin sanotut hiekkalaatikkopelit GTA etunenässä antavat vapauden kokeilla kaikenlaista, jota tuskin tulisi tosielämässä tehtyä. Pätee niin hyvässä kuin pahassa. Fable III:ssa pukeuduin valtakunnan hallitsijana hetkellisesti kanapukuun. Absurdia, mutta niin hauskaa.

Kuka tämän jäykän ihmiselämän koodiston oikein on kehittänyt? Miksi ihmisten kohtaaminen on muutenkin niin pelottavaa? Onko kaikki sittenkin vain pääni sisällä? On pitkän päälle tosi rasittavaa, että elämän hallitseva tunne on ihmispelko. Pelkoja on monenlaisia: Osaanko käyttäytyä oikein? Täytänkö omat ja muiden odotukset? Mitä muut minusta ajattelevat?  Miltä näytän? Voinko sanoa mielipiteeni ääneen?

Ei tartte auttaa

Pelko myös jossain määrin hallitsee pelikäyttäytymistäni. En pelaa mitään verkkopelejä, joissa olisin tekemisissä muiden, todellisten ihmisten kanssa. Jotenkin hyvin kuvaavaa on se, miten minulla kävi World of Warcraftin kanssa. Latasin pelistä jonkin kokeiluversion, loin hahmon, olin ihan pihalla kaikesta pelin mekaniikasta, tutkin hetken ympäristöä, ja heti ku joku otti minuun yhteyttä pelin kautta, menin paniikkiin ja löin pelin kiinni. Tilanne olisi varmaan ollut eri, jos joku ennalta tuntemani henkilö olisi tutustuttanut minut peliin. Mutta kun pelin sisällä neuvon kysyminen on niin pelottavaa ja vaivaannuttavaa. Ja myönnän, on se muutenkin. On kamalan hävettävää, jos en osaa jotain, vaan joudun turvautumaan muiden apuun. Oma ylpeys on koetuksella.

Toisille taas virtuaalinen ympäristö antaa enemmän rohkeutta, siellä kun voi olla joku ihan muu. Voi unohtaa oikean elämänsä ankeudet, kuten koulukiusaamisen tai yksinäisyyden. Saa olla hetken sankari tai tärkeä osa jotain ryhmää. Ja mikä parasta, voi saada ihan oikeasti hyviä ystävyyssuhteita.
Mutta minä, joka pelaan vain offlinepelejä, jätän tämän viimeisen mahdollisuuden käyttämättä, uppoan satumaailmaani ihan yksin ja vietän aikaa vain npc-hahmojen kanssa. (npc tarkoittaa tekoälyn ohjastamaa pelihahmoa).

Jokainen on arvokas

Uskon, että pelko ja häpeä ovat ominaisuuksia, joita ihmiseen ei ole tarkoitettu. Uskon, että se, mitä Raamatun luomiskertomuksessa kuvataan, kertoo ihmisen alkuperäisestä tilasta. Mies ja nainen olivat yhdessä paratiisissa täysin alasti, omina itseinään, mutta vailla pelkoa tai häpeää. Syntiinlankeemus rikkoi jumalasuhteen lisäksi myös ihmisten välisen suhteen. Maailmaan astui eriarvoisuus, alistaminen, ylpeys, häpeä ja pelko.

Miten muka oikeasti uskallan olla oma itseni, kun odotuksia sataa joka tuutista?
Kun mietitään vaikka ulkonäköä, niin videopelit eivät ainakaan luo kovin realistisia kuvia ihmisestä. Pelien maailma on haavemaailma, jossa sankarit ovat kauniita, rohkeita ja seksikkäitä (jos grafiikkamoottori vain antaa myöten).

Sitten kun palaan tosielämään huomaan, että vaikka pääni sisällä olisin kuinka rohkea ja ihmisystävällinen, niin todellisuus kääntyy aina jotenkin ihan muuten. Olen kömpelö, töykeä, sekoilen sanoissani, häpeän ulkonäköäni ja mielipiteitäni ja lopulta tunnen itseni epäonnistuneeksi.

Jos todellakin rakennan kuvan itsestäni ympäristön varaan, en tule ikinä onnistumaan. Median syytämät mielikuvat siitä, mitä minun pitäisi olla tullakseni onnelliseksi, ovat fantasiaa. Todellisen vapauden pelosta ja häpeästä saan vain löytämällä identiteettini Jeesuksen luota. Hänen, joka hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, ilman ehtoja. Jumala ei pelaa kanssani mitää peliä, hän ottaa minut tosissaan. Hän ei vaadi pärjäämään, vaan hän kantaa. Hänen avullaan opin rakastamaan itseäni ja pääsemään pelosta ja häpeästä. Tietysti Jumalankin edessä minulta vaaditaan jotain: minun pitää myöntää olevani heikko, niellä ylpeyteni ja tunnustaa, että oikeasti tarvitsen apua. Siitä alkaa matka pois pelosta, kohti vapautta.