Aika juttu

...tai ehkä voisin sanoa myös aikajuttu.

Sunnuntai-iltana havahduin tunteeseen, että elän hyvässä hetkessä. Mietin elämäntilannettani ja totesin, että kaikki on hyvin: sopiva koti, ihanan miehen kanssa kaksin, miellyttävä työ, miellyttäviä ihmisiä ympäristössä, viikon lomakin vielä edessä ja aikaa myös itselleni, ystäville ja jopa pelaamiseen. Vihdoin tunsin myös jokseenkin sopeutuneeni elämiseen tällä kaikin tavoin niin vieraalla paikkakunnalla. Mietin, että tähän tilanteeseen olisi miellyttävää jäädä. Tämä alkavan syksyn olotila voisi kestää vaikka miten kauan.

Mutta eihän elämä niin toimi. Samassa hetkessä tajusin, että aika jatkaa kulkuaan eteenpäin ja muutos tulee vääjäämättä. Syksy muuttuu talveksi ja niin edelleen.

Pelit ovat siitä omanlaisiaan, että ne on rakennettu pelaajan ympärille ja pelaajaa varten. Mitä pelaajan hahmo ei näe, sitä ei edes ole olemassa. Maailmaa voi tutkia rauhassa omaan tahtiin ja vasta, kun pelaaja lopulta päättää saapua tiettyyn paikkaan, saapuminen laukaisee tapahtumaketjun ja juoni alkaa edetä. Pelien maailma on olemassa vain minua, pelaajaa, varten.

Toki muutamat pelit yrittävät rikkoa tätä kaavaa luomalla aikarajoja tai keinotekoisia systeemejä, joissa liian pitkä odottaminen tai tehtävien suoritusjärjestys vaikuttavat lopputulokseen, tai sivuhahmoilla ainakin vaikuttaa olevan muutakin elämää kuin seistä talon nurkalla odottamassa pelaajan saapumista. Yleisesti ottaen aika on kiertynyt pelaajan tekemisten ympärille.

Pelin voi lisäksi laittaa pauselle tai tallentaa, sulkea ja jättää pelihyllyyn vaikka puoleksi vuodeksi. Siellä se kiltisti odottaa, että minulla on jälleen aika palata sen pariin. Kun aika on kulunut ja asetan levyn jälleen asemaan, jatkuu peli aivan samasta tilanteesta kuin mihin sen jätin. Pelimaailman aika jatkaa jälleen kulkuaan vaitsemallani tahdilla. Jos jokin tilanne ei suju haluamallani tavalla, voin ladata aiemman tallennuksen ja pelata kohdan uudestaan, uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes olen tyytyväinen lopputulokseen.

Taivaallinen näkökulma

Välillä pohdin, miten Jumala mahtaa hahmottaa ajan. Luulen että hänen näkökulmastaan kaikki on yhtäaikaa jo tapahtunut ja vielä tapahtumatta. Tai ehkä hän näkee kaikki mahdolliset seuraukset, joita valinnoillamme voi olla. Oli miten oli, aika ja avaruus ovat kuitenkin hänen kädessään. Raamatun monet profetiat ovat kurkistus Jumalan tapaan hahmottaa aikaa. Osa niistä on jo toteutunut, osaa emme vieläkään ymmärrä. Jopa Jeesus sanoi, ettei hän tiedä kaikkia aikoja ja hetkiä ennen kuin isä Jumala ne hänelle ilmoittaa.

Ihmisten elämässä aika etenee kuin painava rekka. Sitä ei voi pysäyttää, vaikka kuinka haluaisi. Pause-nappia ei ole olemassa, eikä varsinkaan tallennusnappia. Kun hetki on ohi, siihen ei voi enää palata, mitään ei voi muuttaa. Tärkeimmäksi kysymykseksi nouseekin, mitä teen ajalla, joka on minulle annettu. Miten käytän elämäni oikein?

Mitä jos mokaan ihan totaalisesti?
Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta anteeksi voi aina saada, sillä virheet on jo kuitattu maksetuiksi, kun Jeesus kuoli ristillä. Siinä piilee armon suuri salaisuus. Vaikka ajassa ei pääse taaksepäin, saa kuitenkin aloittaa alusta.

Eteenpäin meneminen voi tuntua pelottavalta, varsinkin silloin, kun tulevaisuudesta ei ole yhtään varma olo. Tietenkään kukaan meistä ei voi sanoa, mitä edes huomenna tapahtuu, mutta silloin kun koko tulevaisuus tuntuu olevan hämärän sumuverhon takana, vaatii suurta uskallusta kulkea eteenpäin. Silloinkin Jumala kysyy: luotatko, että johdatan?

Riittää, kun tartun hänen käteensä ja vastaan: "Tahdon luottaa". Hän antaa voiman luottamiseen. Yhdessä saamme edetä askel kerrallaan kohti tulevaisuutta.