Äitiyden nostalgiaa

Vanhemmilla on hieno mahdollisuus elää tuttuja asioita jälleen ensimmäistä kertaa, jos vain pitää mielen oikealla tavalla auki. Kun oma lapsi oppii ja ihmettelee, niin samalla voi itsekin kokea taas pienen väläyksen siitä, miten ihmeellistä kaikki oikeastaan onkaan. Räystäästä roikkuvat jääpuikot, ensimmäinen kerta karusellissa, syksyinen lehtikasa...
Välillä on itse valitettavasti liian turtunut tavallisuuteen ja  niin väsynyt ihmettelyyn, että jaksaisi huomata ihmeet ympärillään. Lapsi on  tässä mainio opettaja.

Tytär keräsi mummon kanssa äidille jääkukkia.

Nostalgisia tunteita aiheuttavat ne hetket, kun huomaa istuvansa lapsensa kanssa lattialla omien vanhojen lelujensa ympäröimänä ja vieläpä kuuntelevansa samalla lapsuudesta tuttua musiikkia. CD-levyjen lisäksi meillä on tallessa jopa vanhoja c-kasetteja, joita ollaankin paljon kuunneltu. Jotenkin hienoa jakaa jotain omia lapsuudenkokemuksia oman lapsen kanssa. Olen tosin huomannut, että varsinainen leikkiminen tuntuu välillä kyllä ylitsepääsemättömän vaikealta varsinkin  väsyneenä. "Äiti, leiki kunnolla!" onkin melko usein kuultu käsky.

On myös ihanaa päästä lukemaan omia lempitarinoita ja  tietysti myös paljon uusia. Meillä  luetaan useita kirjoja joka päivä. Innolla odotan, että päästään yhdessä matkalle Narniaan, mutta ihan vielä ei ole sen aika.

Teeny Weeny Families -sarja kultaiselta 90-luvulta
on päässyt jälleen arvoiseensa käyttöön.

Usein  kuuluu lapsen  suusta  nykyään myös kysymys: "saisinko pelata?" Onneksi  kuitenkin  vielä  toistaiseksi enemmänkin muodossa "Pelattaisiinko yhdessä?" Kyllähän siihen ihan mielellään välillä vastaa myöntävästi - varsinkin kun omia lapsuuden lempipelejäkin on julkaistu päivitettyinä versioina. Nostalgialla on markkinarako nimenomaan päivitettynä, sillä teknisesti vaikea ja kökkögraafinen peli ei ehkä herättäisi omassa jälkikasvussa yhtä ihastuneita fiiliksiä kuin itselleni lapsena. Mutta kun aikanaan itseäni ihastuttanut sisältö tuodaan parannellussa ulkomuodossa, niin jo vain kehtaa tulevaisuudessa esitellä omille lapsilleen oman lapsuuden lempipelejä.

Vähän ollaan jo yhdessä kokeiltukin* Spyro-lohikäärmeen uudelleenjulkaisua, joka on kyllä aika outo kokemus hd-grafiikoilla ja suomeksi dubattuna, mutta tähän elämäntilanteeseen dubbaus istuukin yllättäen aika hyvin. Ja jälleen kierin nostalgiassa.


*ikärajoihin liittyvä huomio: meidän 3,5-vuotias siis on lähinnä saanut juoksennella lohikäärmeellä ympäri sitä ekaa kenttää,  missä ei ole hyökkääviä vihollisia ja harjoitellut ohjaamista ja timanttien keruuta. Itse pelin suositusikäraja on kokonaisuudessaan 7 vuotta. Kun aikuinen tuntee pelin itse läpikotaisin, niin on mahdollista löytää jotain, mitä turvallisesti pelata. Monissa peleissä on mielestäni osioita, joita ikärajaa nuorempikin voi aikuisen kansaa yhdessä kokeilla tai katsoa. Esim Kingdom hearts -sarja on vauhdikkaine taisteluineen ja hurjine hirviöineen k-12, mutta peleistä löytyy mm. Nalle Puh-maailma, jossa pelataan söpöjä minipelejä ja kävellään ympäriinsä ja jutellaan hahmoille. Sen voisin kuvitella näyttäväni vaikka jo omalle lapselleni, joka pitää Nalle Puhista. Varsinkin isompien pelien sisällä on siis ikään kuin useampi peli, jossa osa sisällöstä ei ole haitallista YHDESSÄ aikuisen kanssa tehden. Mutta huom. nyt en puhu aikuisten k-18 peleistä, niiden ikäraja on laitettu syystä.

Onnea 5-vuotias peliblogini

Tasan 5 vuotta sitten aloin kirjoitella tälle alustalle.  Niin se  aika  rientää.  Kiva on  ollut  kirjoitella. Välillä (lähinnä  raskaana  ollessa) on ollut tosi pitkiä taukoja, mutta niin sitä on vaan palattu pelien ja tekstien äärelle. Varmasti sisältö on lasten saannin myötä jonkin verran muuttunut ja yhä jatkanee muuttumistaan, mutta samalla pysyy tekijänsä näköisenä. Yhä lupaan jatkaa säännöllisen epäsäännöllistä kirjoitteluani tästä eteenpäinkin.
Nyt voisin juhlistaa tätä merkkipäivää nauttimalla raparperipaistosta jäätelön kera ja mikäli saadaan lapset ajoissa nukkumaan, niin ehkä pelaamalla pari tuntia Kingdom hearts 3:a. Edellinen pelisessioni olikin toissapäivänä klo 6-7 aamulla. Silloin pelataan, kun sopiva hetki tulee, vai miten se meni...

Kiitos kaikille, jotka tätä pientä blogiani ovat käyneet lukemassa!

Totoroa lapsen ja teologiäidin silmin

Totesin viime viikolla, että kyllä kai lapseni on vihdoin sen ikäinen, että häntä voi alkaa sivistää kunnon elokuvilla: aika kaivaa Ghibli-aarteita kaapista. Ainakin neljä studion elokuvista sopii melko pienillekin lapsille. Aloitimme Kissojen valtakunnasta ja seuraavana oli vuorossa ikiklassikko Naapurini Totoro vuodelta 1988.

Näin itse Totoron ensimmäisen kerran telkkarista noin 4-5-vuotiaana ja se jätti mieleeni muistijäljen, jota lukiossa muisteltiin kaverin kanssa matikan tunnilla: "Muistatko lapsena nähneesi sellaisen elokuvan, missä asui metsässä mystisiä karvaisia otuksia lasten naapurissa ja ne istui puussa soittamassa huilua?" "Kyllä! Siinä oli myös sellainen kissabussi!" reagoi ystäväni tuohon muistoon, mutta kumpikaan ei muistanut elokuvan nimeä tai juonta. (Tuolloin leffaa ei ollut vielä dubattu ja se näytettiin nimellä Näkymätön ystävä)

Sitten Studio Ghiblistä tuli pikkuhiljaa kova juttu Suomessa ja vanhoja klassikoita alkoi ilmestyä täälläkin. Näin siis vihdoin myös Totoron uudelleen, kun se julkaistiin vuonna 2006.
Elokuvassa tärkeintä ei ole tiivis juoni, vaan tunnelma ja henkilösuhteet. Leffa kertoo maalle muuttavasta perheestä, mutta tilannetta varjostaa se, että äiti on sairaalassa. Perheen kaksi tyttöä tutustuvat metsän valtiaaseen Totoroon ja kokevat hienoja hetkiä tämän seurassa. Lopussa koetaan myös pientä jännitystä, kun nuorempi lapsista karkaa kotoa. Nykymittapuulla elokuva on hidas, mutta ah niin tunnelmallinen. Hieno kuvaus lapsuuden taiasta.

Oli jännä seurata lapseni reaktioita elokuvassa. Lähinnä häntä huoletti, löytääkö tarinan tyttö kotiin lähdettyään metsään ja Totoro oli alkuun hieman jännä. Riemua aiheuttivat monetkin kohtaukset. Sen verran pitkä elokuva vielä on katsottavaksi, että pidettiin yksi väli(pala-)aika, mutta yllättävän hyvin riitti kärsivällisyys ja mielenkiinto.

En ollut itsekään katsonut leffaan vuosiin ja nyt katsoin sitä ensimmäistä kertaa äitinä. Huomasin näkökulman muuttuneen kovasti ja yllättäen tuli tippa linssiin muutamassakin kohdassa. Elokuvasta löytyi ihan uusia tasoja.

Erityisesti jäin miettimään hahmojen mutkatonta tapaa suhtautua uskontoon, mihin en ole aiemmin edes kiinnittänyt huomiota. Totoro on tavallaan jonkinlainen jumala ja shintolaisuudessa lähes kaikella on jumala, en ihan tarkkaan tiedä. Perheen isä opettaa lapsille sopivan hetken tullen luonnon kunnioitusta ja he kiittävät kumartaen yhdessä Totoron kotipuuta, minkä jälkeen juostaankin jo kiljuen kilpaa kotiin. Kun tytöt jumiutuvat kaatosateessa jumalpatsaan kanssa samaan katokseen, heittävät he patsaalle, lasten suojelijalle, lyhyen rukouksen, että sade voisi lakata. Isosiskon itku Totoron puoleen on kuin epätoivoinen rukous: Auta, siskoni on kadonnut! Lapsen usko liikuttaa kissabusseja.

Ei uskontoa elokuvassa  mitenkään erityisemmin korosteta, vaan se näkyy edelläkuvatuissa pienissä asioissa, mutta luontevasti. 50-luvun Japaniin sijoittuva elokuva on hyvin eri maailmasta kuin missä itse elän, mutta jotain samaa haluaisin omaan elämääni: että oma usko voisi olla yhtä arkista ja että omat lapsenikin voisivat kasvaa niin, että Jeesus, rukous ja usko olisivat luonteva osa kaikkea, eivät vain erillinen kirkkojuttu.

Jonkin verran tulee kaikenlaista animea katsottua välillä ja itse asiassa muuten pohdin ennen, että anime kuuluu katsoa japaniksi, piste. Yhä edelleen inhoan suuresti varsinkin englanniksi dubattua animea, mutta kyllä vaan todellakin arvostan näitä Ghibli-elokuviin tehtyjä erittäin laadukkaita Pekka Lehtosaaren ohjaamia suomidubbauksia, joita katsoo lapsen kanssa ilokseen. Ollaan onneksi hyvin kaukana niistä oman nuoruuden Digimon-hirvitysdubbauksista.

Vaikuttaa siltä, että saan jatkossakin katsella Ghiblin elokuvia lapseni kanssa. Muutaman leffan kanssa joutuu kyllä odottamaan vielä useita vuosia, mutta mikäs kiire tässä, nautitaan nyt näistä. Tai sitten taas huomenna katsotaan se sama Barbien taikamerenneitodelfiini-elokuva, jota on jo pari viikkoa tuijotettu lähes päivittäin...