Wanhat fiilistelyssä: Bilekonsolien kuningas - Playstation 2!

Sattuipa tässä muutama päivä takaperin, että istahdin koneelle katselemaan valokuvia. Kuvissa oli paljon hyviä ja hauskoja hetkiä. Arvaako joku, mikä yhdistää kaikkia seuraavia tilanteita:

- Opiskeluporukan pikkujoulut kaverin kerrostaloyksiössä
- Kaverin polttarit
- Omat polttarit
- Yliopiston ainejärjestön saunailta
- Mun ja kaverin tuplasynttärit meillä
- Meidän häät
- Uudenvuodenbileet vanhan koulun liikuntasalissa
- sateisen kesäillan viettoa vanhempieni luona
- Liikuntahetki äidin kanssa
- Nuortenillan jatkot
- Seurakunnan lastentapahtumat ja leirit
- Useat tavalliset kyläilyhetket ja spontaanit illanistujaiset?


No, otsikostahan sen jo saattoi päätelläkin: jokaisessa yllämainitussa tilanteessa oli mukana Playstation 2 -konsolini. (Tai no oikeastaan se oli alunperin sisarusteni kanssa yhteisomistuksessa, mutta minulla oli sille selkeästi eniten käyttöä ja ihan sulassa sovussa sain omia sen.)

Konsoli oli uudempaa slim-mallia, sillä laite oli ollut markkinoilla jo useamman vuoden, kun lopulta kinusin sitä vanhemmiltani joululahjaksi vielä kotona asuessani (ehkä vuonna 2004 tai 5?). Olin kyllästynyt siihen, että aina piti turvautua kaverien laitteeseen eikä pleikkaykköselle enää oikein tullut mitään pelejä. Muistan äidin kysyneen, että tuleeko sille oikeasti jotain käyttöä ja onko se vielä pitkäänkin käyttökelpoinen, leijuihan tieto uudesta konsolisukupolvesta jo ilmassa. Sain kuitenkin äidin vakuutettua ja niinpä lahjapaketista kuoriutui upouusi pleikkakakkonen. Enpä silloin vielä tiennyt, että kyseinen laite olisi tulevaisuudessa myös monien bileiden pelastaja.

Itse pleikkari oli todella pieni ja ohut laite ja sitä sai kannettua mukana kuin vaikkapa mitä tahansa koulukirjaa. (Vertailun vuoksi: uusinta xboxia en edes haaveile kuskaavani mukana mihinkään.) Laitteen sai kytkettyä mihin vain telkkariin tai videotykkiin, eli siis käytännössä missä tahansa sai laitettua bileet pystyyn. Ei tarvittu turhia säätöjä, päivityksiä tai ohjelmointeja, se oli yksinkertaista aikaa se.

Oheislaitteiden kanssa kuskattavan tavaran määrä kylläkin kasvoi aika valtavaksi ja johtovyyhdissä oli selvittelyä, sillä konsolin omien johtojen lisäksi oli yhtä ja toista johtoa.
Parhaimmillaan oheislaitteisto sisälsi ainakin seuraavat:
- Tuplakokoinen (johdollinen) tanssimatto sekä 3 tanssipelikiekkoa
- 2 settiä (johdollisia) Buzz-ohjaimia ja 3 Buzz-tietovisailupeliä
- Singstar-mikrofonit (johdolliset, tottakai) ja 5 peliä
- EyeToy-kamera (ja pitkän pitkä johto) sekä erilaisia liikkeentunnistuspelejä
- lisäksi tarpeen mukaan max. 4 (johdollista) ohjainta, multitap-lisälaite niiden kytkemiseen sekä läjä pelejä.
- satunnaisesti joltain toiselta lainassa olevia Guitar Hero -pelejä ja kitaroita (Onneksi ei tullut ikinä itse hankittua sitä tai Rock Bandia, voi sitä laitteiden määrää :D)
Sanoinko jo, että johdoissa oli joskus selvittelemistä?

Vuonna 2013 hommasimme lopulta PS3-konsolin ja tehdäkseni sille tilaa, lahjoitimme vanhan pleikkarin sukulaislapsille, hekin ovat sen jo testamentanneet eteenpäin muiden laitteiden tieltä. Ironisesti nyt, kun katson PS3-pelikokoelmaamme (levyillä olevaa ja latauspelejä), huomaan, että olen hankkinut lähinnä HD-versioita vanhoista PS2-peleistä.
Joten missä ikinä oletkin, vanha pleikkarikakkonen, niin haluan nyt vielä julkisesti kiittää niistä kaikista mahtavista hetkistä, jotka olemassaolollasi mahdollistit.
Sitä tanssimattoa ikävöin yhä edelleen.

Lopuksi haaste lukijoille:
Tutuille: Muistatko jonkin tilanteen, jonka olet jakanut minun ja pleikkarini (tai jonkin muun konsolin/pelin) kanssa?
Tuntemattomille: Onko sinulla itselläsi jokin hyvä muisto pleikkarista bilehetkessä?
Kerro minulle vaikkapa kommenteissa :)