Arvostelussa Unravel

Unravel on alusta loppuun ihastuttavaa tunnelmoivaa silmäkarkkia. Se on myös paikoitellen raivostuttava fysiikkapohjainen tasohyppely.

Yarny lakkasuolla

Viime kesän E3-messujen julkaisuista yksi sulatti sydämeni. Kesken EA:n suureellisten pelijulkaisujen lavalle marssitettiinkin yhtäkkiä ujonpuoleinen ruotsalaismies, joka hieman jännittyneesti takellellen esitteli tiiminsä tulevaa peliä. Sitten hän kaivoi taskustaan itse tekemänsä punaisen pehmolelun ja minä vain mietin, että voiko olla mitään noin söpöä? Siis aikuinen mies, kädet tatuoituna selittämässä herttaisesta pehmo-olennosta ja siitä, miten peli oikein sai alkunsa, kun hän väsäili otuksen ollessaan telttailemassa perheensä kanssa. Pelin esittely sisälsi myös valokuvia, joissa tuo punainen lankakerämäinen pehmo-olento seikkaili pohjoismaisissa maisemissa. Mies oli Martin Sahlin ja siinä hetkessä hän sai kyllä pelin myytyä ainakin minulle. Esittelyn voi yhä katsella youtubesta.

No, parisen kuukautta sitten peli julkaistiin ja melkein heti mekin sen latauskaupasta ostimme. Ja täytyy sanoa, että onhan tämä ihan järjettömän nätti peli. Eikä mikään peli, joka alkaa kohtauksella herttaisesta mummosta voi olla huono, eihän?

Pelissä seikkailee punaisesta villalangasta rautalankaluurangon ympärille kasattu suloinen Yarny. Aloitusruudussa on albumi, josta ovat kaikki kuvat kadonneet ja näitä kuvia lähtee sankarimme etsimään valokuvakehyksiin piilotetuista kentistä. Kuvien kautta kurkistetaan erään perheen elämään ja paikoin tunnelma on hyvinkin haikea. Sanaakaan ei puhuta. Peli ei ole tolkuttoman pitkä, sillä kenttiä on kaikkiaan kymmenen. Eikä kuvia tarvitse varsinaisesti etsiä, ne tarttuvat mukaan sitä mukaa, kun pelaaja etenee kentässä. Ja kentät, ne ovat upeita ja hyvinkin kotoisia, sillä maisemat ovat Ruotsista ja siellähän näyttää (melkein) samalta kuin meillä.

Pilkillä

Voi tosin olla, että ihan joka puolella maailmaa peliä ei oteta vastaan samalla tuttudentunteen palolla: itse hihkuin nostalgisesta riemusta silloin, kun Yarnyn piti käyttää apunaan ruostunutta marjapoimuria.
Peli on ylistyslaulu Pohjoismaiselle luonnolle, mutta ei se pelkkää söpöyttä ole. Välillä liikutaan synkeämmissä saastuneissakin maisemissa.

Pelin jujuna on se, että Yarny purkautuu koko ajan edetessään ja käyttää oman vartalonsa lankaa hyödyksi käytännössä koko ajan. Lankaa voi heittää lassona ja sillä voi tarttua esineisiin. Etenemisessä on pientä pulmallista kulmaa, koska usein tehtävänä on selvittää, miten kentässä ylipäätään pääsee eteenpäin. Välillä lankakin näyttää uhkaavasti loppuvan, mutta onneksi sitä saa välitallennuspisteiltä aina lisää. Tosin joskus pitää muutama solmu purkaa, jotta ylettää tallennuspisteelle asti. Äkkikuolemat ja etenemiseen liittyvät epäselvyydetkin voi melkein antaa anteeksi, sen verran usein näitä välitallennuspisteitä on maisemaan kylvetty.

Kas pikku-Yarny mättähältä mättähälle käy...

Yarny voi keinuttaa itsensä eteenpäin lanka-lassolla, siirrellä esineitä tai solmia niitä toisiinsa ja sitä rataa. Mekaniikat ovat lopulta melko yksinkertaisia ja ajan kanssa eteneminen alkoi minullakin sujua. (ensin Jimin piti kylläkin pitää minulle lyhyt fysiikan oppitunti heiluriliikkeestä...) Unravel panostaa kuitenkin paljon enemmän tunnelmaan kuin millintarkkaan ohjaukseen.

Maisemat ja taustat ovat upeita ja kolmiulotteisia ja niihin sisältyy paljon liikettä ja hienoja yksityiskohtia. Itse pelaaminen tapahtuu kuitenkin täysin kaksiulotteisesti.
Pelinä Unravel on sivusuunnassa rullaava fysiikkapohjainen pulmatasohyppely, joka sai minut paikoitellen muistamaan, että oikeastaan inhoan tasohyppelypelejä, varsinkin näitä löllö-ohjattavia fysiikkapohjaisia. Joitain kohtia nimittäin takkusin varmaan kymmeniä kertoja, kun en ollut ihan perillä ohjauksesta. Suurin ongelma kuitenkin on upeissa taustoissa: välillä en ollut ihan varma, minkä kaikkien ympäristön esineiden kanssa voi olla vuorovaikutuksessa ja mitkä ovat vain koristeita. Monesti tulkintavirheeni johtikin välittömään äkkikuolemaan. Ensimmäisessa kentässä vastaan tuli siili, jota kauhuissani väistin, vaikka eihän se mitään tehnyt, tassutteli vain taustalla. No tästä viisastuneena päättelin, että kaikki eläimet ovat vain taustagrafiikkaa ja niinpä kakkoskentän rapu pääsikin yllättäen saksimaan minut hengiltä.

Muutenkin tuntuu, että Yarny kuolee koko ajan ja usein ihan vain siitä syystä, että eteen tulee yllättäviä tilanteita, joihin ei ensin osaa reagoida. Moneen kertaan olen toistanut kohtauksia ja sitten oivaltanut, että ah, näinhän tässä pitääkin toimia. Ja moneen kertaan on ärsyttänyt, etten olisi mitenkään ensimmäisellä kerralla edes voinut osata reagoida oikein. Toisaalta välillä yllättävät kohtaukset ovat ihan mukaviakin: esimerkiksi astuttaessa oksan päälle se yllättäen heitääkin Yarnyn ilmaan nätissä kaaressa suoraan seuraavalle tallennuspisteelle. Ehkä pitääkin lähtökohtaisesti asennoitua niin, että ideana onkin ensin kokeilla, epäonnistua ja sitten kokeilla uudelleen.

Tästä ei kyltin mukaan saisi kulkea,
mutta ilmeisesti Yarny ei osaa ruotsia.

En kyllä voi olla pitämättä pelistä. Vaikka se ajoi minut välillä lähes raivon partaalle*, niin on siinä ainakin tunnelmaa jaettavaksi monen muun pelin edestä.
Pelihahmona Yarny on aika ihastuttava. En ole esimerkiksi koskaan pitänyt Mariosta, mutta tästä hahmosta voisin ihan tykätä.
Ja hei, pelin virallisilla kotisivuilla on ohjeet siitä, kuinka jokainen voi askarrella itselleen oman Yarnyn. Sanoinko jo, että tämä on maailman söpöintä? ^_______^

Innostuin vähän hyppelemään, kun löysin pianon. Ei tästä ehkä ihan hittibiisiä syntynyt, mutta ainakin minulla oli hauskaa.

*Sitä paitsi kyllä tasohyppelyiden ainakin ennen kuuluikin ajaa pelaajansa paikoin jauhamaan samoja kohtia uudelleen ja uudelleen, kunnes oikeat liikkeet tulivat selkärangasta tai kunnes elämät loppuivat ja ruudussa irvisti Game Over. Nykypäivän tasohyppelyissä ei yleensä ole enää edes rajattua määrää elämiä. Että mennesyyteen verrattuna tämä peli on kyllä hyvin armollinen ja helppo. Terveisin nimimerkki "Raymanin läpipeluu kesti monta vuotta".