Liian pitkä peli vaiko pelkkä kolmenkympin kriisi?

Edellisestä Tales of -kokemuksesta innostuneena päädyin huhtikuun lopulla lainaamaan kirjastosta saman sarjan hieman uudemman pelin Tales of Zestirian. Tiesin, että edessä on pitkä koitos, mutta päätin kuitenkin tarttua siihen, sillä olinhan edellisestäkin pelistä selviytynyt.
Tämän läpipeluun aikana opin yllättävän paljon.
Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitenkään kyseisen pelin ansiota, sillä tuohon reiluun pariin kuukauteen mahtui paljon kaikenlaista.

Kirjastoissa kirjojen keskimääräinen laina-aika on yksi kuukausi. Pelien laina-aika on kaksi viikkoa.
Sinänsä vähän kieroa logiikkaa, sillä 300-sivuisen kirjan lukemiseen kuluu ehkä noin 10 tuntia. Japaniroolipelin läpäisyyn taas kuluu noin 45 tuntia - jos haluaa suorittaa kaiken, noin sata tuntia. Alkuun ahminkin peliä pitkiäkin pätkiä iltaisin ja päiväuniaikaan. Olin päättänyt pelata sen läpi, vaikka kaikessa viihdyttävyydessään sisältö olikin aika perushöttöä.

Minulle tarjottiin keväällä yllättäen töitä, joten kokeilin pari kuukautta, miltä tuntuu elämä ruuhkavuosissa. Mies hoiti lastamme kotona ja minä kävin töissä. Vaikka kyseessä olikin yhdenlainen unelmatyöni (seurakunnan lapsityöntekijänä), totesin, että en halua vielä palata pysyvästi työelämään.
Töissäkäynnin ja pienen lapsen äitinä olemisen yhdistäminen onkin aika rankkaa.
Minua ahdisti, kun en kiireisimpien työviikkojen aikana ehtinyt tehdä lapsen kanssa muuta kuin nukkua, kun työpäivät venyivät kellon ympäri. Kolmekymppisetkin jäivät juhlimatta, kun vietin ne töissä. (Vaikka sainkin mm. yllätysonnittelulaulun ukrainalaiselta kuorolta, mitä ei varmasti olisi kotiäitinä ollessa tapahtunut).

Pelihahmot tuijottavat ruudulta.

Kokemus oli kuitenkin kaikin puolin hyödyllinen ja opettavainen koko perheelle ja olihan töissä käyminen mukavaa vaihtelua kotiarkeen. Nostan hattua kaikille perheellisille töissäkäyville ja kiitän yhteiskuntaa mahdollisuudesta kotihoidon tukeen.

Noh, sitten kun tällaiseen yhtälöön yrittää vielä yhdistää jonkinlaista vapaa-ajan aktiviteettia (jota itse kutsun mieluiten pelaamiseksi) niin arvaahan sen, mikä tippuu listalta ensimmäisenä pois. Jos telkkarin ääressä jotain tein, niin katselin tyttären kanssa Pipsa-possua. Pari pelituntia viikossa oli jo suuri saavutus, mutta se ei ollut enää kovin viihdyttävää, sillä minua alkoi vähän vaivata pakkomielteeni pitkän pelin läpäisystä. Miksi pitää väkisin yrittää vääntää jotain peliä niin, että se alkaa jo tuntua työltä? Milloin peli on yksinkertaisesti liian pitkä? Miksi en vain luovuta?
Totesin, että pidän eniten tarinoista, jotka pysyvät kasassa ja joita ei yritetä väkisin venyttää. On ilahduttavaa pelata välillä mukavia lyhyitä pelejä, vaikka olenkin ollut pitkien
eeppisten seikkailujen suurkuluttaja. Välillä olen toivonut, ettei jokin peli vielä loppuisi, mutta yleensä tällöin pelissä on jokin koukku, joka saa sen parissa viihtymään. Lisäksi muinaishistoriassani on ollut paljon enemmän aikaa pelaamiselle.


Tales of Zestiria on mukava, nätti ja ihan hauskakin peli, mutta keskivertoa. Siinä ei oikeastaan ollut sitä jotakin, joka olisi saanut minut täydellisen innostuneeksi. Silti halusin suorittaa sen läpi, koska suorittaminen on valitettavasti usein elämäntapani. En pidä siitä, jos asiat jäävät kesken. Yleisesti ottaen nostan riman vähän liian korkealle monessa asiassa.

Ehkä pitää vain hyväksyä faktat, kuten se, että perheellinen aikuinen ei vaan voi tehdä ihan kaikkea sataprosenttisella panostuksella: joko koti on sotkuinen, lapsi jää vaille huomiota, yöunet jäävät väliin tai pleikkari pysyy kiinni. Jostain on tingittävä ja asioille on löydettävä tasapaino.

Uusin pelin lainaa uudelleen ja uudelleen. Kesätyö loppui henäkuun alussa. Kirjaston järjestelmästä tuli ilmoitus, että kaikki uusinnat on käytetty. Mökillekin oltiin jo lähdössä. Päätin saada pelin loppuun ja palautettua ennen reissua. Parina päivänä nipistin yöunista.

Lopulta pääsin kuin pääsinkin loppupomon ovelle. Luulin käveleväni suoraan sisään taisteluun, mutta voih: edessä olikin vielä yksi labyrintti.  "Tähän meneekin vielä ainakin yksi ilta enemmän kuin ajattelin. No kyllä minä vielä tämän selvitän."
Selvitinkin. Pääsin lopputaisteluun. Tunnettuun japanilaiseen tyyliin loppupomo oli monitasoinen taistelu superhirviötä vastaan. Ehkä olin kuitenkin juossut peliä liian nopeasti läpi ja olin liian alhaisella tasolla.

Kun kuolin lopputaistelussa kolmannen kerran, minua alkoi huvittaa jääräpäisyyteni.
Mitä väliä jonkin höpsön pelin läpäisyllä on? Onko pelitilille kilahtava pokaali oikeasti sen arvoinen, että menetän hermoni tai olen superväsynyt? Ei ole, ei todellakaan.
Päätin vähän fuskata. Onneksi on maailmanlaajuinen pelaajayhteisö ja Internetin ihmeellinen maailma. Suljin pelin ja käynnistin Youtuben, josta etsin läpipeluuvideon. Katselin loppuratkaisun videolta ja pääsin ajoissa nukkumaan hyvillä mielin. Seuraavana päivänä palautin pelin kirjastoon ja lähdimme reissuun.

Kyseessä ei todellakaan ollut ensimmäinen kesken jäänyt peli, sillä yleensä osaan kyllä tarvittaessa luovuttaa. En oikeastaan osaa sanoa, miksi tästä meinasi muodostua niin iso asia. Ehkä koko elämäntilanne oli niin hektinen ja se sitten jotenkin kärjistyi tähän pelijuttuun.

Pitäisi vain opetella muistamaan, ettei viihdettä voi kuluttaa suorittamalla.
Siitä tulee nauttia, koska sehän on sen tarkoitus - viedä ajatukset hetkeksi pois arjesta.

Sama ohje suorittamisesta pätee elämään noin ylipäätään.
Ei kannatta asettaa itselleen rimaa niin korkealle, että ahdistuu.
Helpommallakin pääsee.