Kuvatervehdys naapurigalaksista! (arvostelussa Mass Effect: Andromeda)

Mass Effect Andromeda imaisi minut maailmaansa melkein kuukaudeksi. Puolitoista pelikertaa (n. sata tuntia) jaksoin sitä jauhaa, mutta sitten kyllästyin (jatkan varmasti vielä joskus). Peli on oikeastaan juuri sitä, mitä Biowaren roolipeleiltä voisi odottaa - niin hyvässä kuin pahassa.

Uusi alku ihmiskunnalle ja muutamille muillekin

 Edellisen trilogian loppuratkaisuun pettyneille hyviä uutisia: nyt on otettu ihan uusi aloitus puhtaalta pöydältä. Lähtötilanne on Mass Effect -aikajanalla jossain kakkospelin paikkeilla, jolloin kymmenet tuhannet linnunratalaiset lähtevät matkaamaan kohti uutta galaksia. Komentaja Shepard mainitaan vain joissain muistioissa ja reapereistakin on vain osalla hailea aavistus, muttei sen kummempaa. Unohtakaamme siis linnunradan kohtalo ja siirtykäämme 600 vuotta eteenpäin uuteen alkuun Andromedassa.

Ensimmäinen siirtokuntani

Pelaaja saa valita hahmokseen Ryder-perheen ihmiskaksosista siskon tai veljen. Toinenkin sisarus pysyy pelissä mukana. Molempien naamaa saa muokkailla haluamakseen ja järkeenkäyvästi hahmonmuokkaus vaikuttaa myös sisarusten isän ulkonäköön.

New Game+ sai tällaisen päähahmon.
Ekalla kierroksella luotin siniseen tukkaan.

Rauha jää haaveeksi

Juonesta sen suurempia kertomatta asiat menevät tietenkin jonkin verran ohi suunnitellusta, joten taistelua on luvassa myös Heleuksessa, tässä Andromedan sisältä päämääräksi valikoituneessa tähtijärjestelmässä.
Ammuskelun hienouksista en osaa hirveästi sanoa, sillä käänsin vaikeustason helpoksi (casual) ja ampumisen sijaan tuhoan viholliset yleensä biotic-"taika"kyvyillä sekä syöksymällä kohti ja lyömällä vasaralla päähän. Ihan kiitettävä saavutus räiskintäpeliltä, että tällainenkin säntäilevä pelitapa mahdollistetaan eikä ole pakko kököttää suojien takana. Tiimipohjainen verkkomoninpelikin on upotettu ihan tyylikkäällä tavalla osaksi pelimaailmaa, mutta siihen en (tietenkään) ole edes koskenut. Yleensä pelien viehätys on minulle kokonaisuudessa, ei varsinaisesti taistelussa. (Toki hyvin toimiva taistelusysteemi lisää monien pelien arvoa)

taistelunäkymä, tosin ilman vihollisia

Välillä itseäni ärsytti pelin logiikassa se, että pelaaja yleensä listii kaikki pahikset kyselemättä. Linnunradalta on saapunut hyvin rajallinen määrä väkeä, joista osa on kääntynyt rikollisiksi. Ei ehkä hirveän kannattavaa tappaa kaikkia noin niin kuin lajillisen jatkuvuuden kannalta. Joku sivuhahmo kyllä taisi ehdottaa, että voisiko näille antaa vaikka yhdyskuntapalvelua sen sijaan, että ampuisi kuulan kalloon. No, toisaalta kai räiskintäpelissä vaan pitää olla monipuolisesti räiskittävää.

Kukkuu!

Yleisesti ottaen taistelu on aika sujuvaa, mutta joskus jonkin yllättävän virheen seurauksena jokin saattaa mennä pahasti pieleen. Olen esimerkiksi yrittänyt tappaa seinän sisään jumiin jäänyttä vihollista siinä onnistumatta.

Annan bugit ja virheet anteeksi niin kauan, kun ne eivät varsinaisesti häiritse pelisuoritusta. Tältä osalta Andromeda kyllä alittaa riman: suosittelen pitämään varalla useampaa lähekkäistä tallennusta, sillä itselleni kävi välillä niin, että jonkin virheen vuoksi peli jäätyi tai esimerkiksi jäin jumiin, kun ovesta hävisi avausnappi eikä se palautunut ennen kuin tallennuksen latasi uudelleen. Pari kertaa myös lähestyin jotain tilannetta ilmeisesti väärästä suunnasta, eikä peli osannut reagoida oikein ennen kuin kävelin toiselle ovelle tai tein jotain muuta mielestäni järjetöntä. Avoimen maailman pelissä ei ole millään tasolla suotavaa, että pitäisi tyhjästä keksiä pelin mielestä ainoa oikea reitti johonkin kohteeseen. Peli onneksi myös tekee melko säännöllisesti automaattitallennuksia.

Juomalasin puuttuminen baaritiskillä tai hahmojen hölmöt asennot
ovat pientä varsinaisten ongelmien rinnalla.

Rupateltavaa riittää

Hahmoja ja keskustelua on jälleen riittämiin. Aiempien osien hyvis-pahis linja on väistynyt ja muuttunut keskustelun sävyeroiksi. Välillä tehdään ratkaisevia valintoja, mutta yleensä keskusteluissa valitaan sävy linjalta "virallinen-vapaamuotoinen" tai "tunteellinen-analyyttinen" (sekä lisäksi tietenkin tilaisuuden tullen "flirttaileva").  Sävyn tunnistusta helpottamaan on keskustelupyörän keskellä nähtävillä selventävät kuvakkeet.

Parissa kohtaa huomasin tulkinneeni tekstiä vähän eri tavalla kuin mikä keskustelussa oli lopputulema - ihan kaikkien tilanteiden tunnistamiseen ei oma englannintaitoni siis riitä. En pelannut hahmoa mitenkään järjestelmällisesti "aina virallinen", vaan ennemminkin tilanteen mukaan. Yleensä roolipeleissä ensimmäisellä pelikerralla eläydyn ja koitan tehdä asian niin lähelle sitä kuin oikeasti itsekin tekisin. Seuraavalla pelikerralla sitten jo enemmän varsinaisesti pelaan ja taktikoin, kun tiedän, mitä on tulossa ja mikä vaikuttaa mihinkin mitenkin. Täyden pahisroolin vetoon en ole kuitenkaan missään pelissä tähän mennessä vielä pystynyt, sellainen tulee liikaa ihon alle.

Miehistö ryhmäkuvassa.
Osa hahmoista on mukana taistelutiimissä,
osa työskentelee aluksella muissa tehtävissä.

Osa hahmoista jää melko pinnallisiksi, mutta toiset tuntuvat ihan eläviltä henkilöiltä. Yhden miehistön jäsenen kanssa pääsee jopa hieman vääntämään jumaluuden olemassaolosta. Pelaajakin saa keskustelussa valita uskooko jumalaan vai ei. Myös aihe tekoälyn olemuksesta on tässäkin Mass Effectissä pinnalla. Säästä keskustelun virkaa toimittaa kysymys "Mikä sai sinut lähtemään Andromedaan?" jonka voi kysyä jopa useimmilta sivuhahmoilta.

Vaikka puhetta on paljon, hyvin suuri osa taustatarinasta ja hahmojen
puuhailusta selviää sähköposteista ja muusta kirjoitetusta viestinnästä.
Lukemista siis riittää. Jo materiaalin seulominen käy työstä, sillä osa teksteistä on
aivan turhia.

Suhdekiemuroita ja rakkauskirjeitä sähköpostiin

Avaruus-romanssia on jälleen tarjolla monenlaista. Tarjolla on jälleen paljon flirttailua ja romanttisia hetkiä, mutta myös paljasta pintaa ja seksiä, vähän pelitavasta ja valinnoista riippuen. (Varsinaista toimintaa ei kuitenkaan kovin usein näytetä, usein vain ruutu pimenee sopivasti ja sitten ollaankin jo aamussa.) Välillä tuntuu, että on joutunut vapaamielisyyden ideologiakylpyyn, sillä kaikille kaikkea periaate tuo peliin paljon oman arvomaailman vastaisia juttuja (siis muitakin kuin perus "tapetaan kaikki!"). Joskus saattaa käydä vaikka niin, että mielestäni harmiton flirttailu-valinta johtaakin yllättäen yhden yön juttuun. Kun avaruusolentojakin on monia lajeja, niin hyvin korrekteja ja suvaitsevaisia ollaan myös suuntautumisten kanssa. Tavoitteena on varmasti ollut tarjota jokaiselle jotakin. Omaa hahmoa voi kuitenkin pelata melko vapaasti omien mieltymyksiensä ja vaikkapa arvojensa mukaan, jos näin haluaa. Yleensä pelaajan pitää olla romansseissa aloitteellinen edes jollain tasolla, joissain juonikuvioissa jopa turhauttavankin paljon. Kun jokin romanssi lopulta lukittuu pysyväksi suhteeksi, häviää muun flirttailun mahdollisuus, joten mitään haaremia ei sentään pääse perustamaan.

Jaa kuntoilemassa olit?

Ensimmäisen pelikerran romanssivalintani päätyi (jälleen kerran) olemaan arvoiltaan melko ylevä herrasmies, tosin vieraan tähtijoukon edustaja. Tarina oli mielestäni kaunis, eteni aika luontevasti ja kliseistään huolimatta upposi kyllä tällaiseen romanttiseen hörhöön. Kaikki hahmot, lajistaan riippumatta, kätkevät sisäänsä erittäin tutun oloisen ihmisyyden olemuksen, joten kun kaivaa pintaa syvemmälle, löytää aina samaistumiskohtia. Ehkä olisi vaikeaa käsikirjoittaa jotain oikeasti todella vierasta eikä sellainen pelaajamassoihin uppoaisikaan.

Herkkä hetki tähtitaivaan alla

Uu, alien-treffit!

Tekninen puoli ja muuta sellaista

Pelin ikäraja on laskettu 16 vuoteen, mutta en varsinaisesti huomannut väkivallan, teemojen tai graafisuuden osilta eroa aiempiin K18-leiman peleihin. Avaruusörkkien veri toki on sinistä tai vihreää, mutta kyllä tässä ihmisiäkin paljon listitään ja raakuuttakin riittää. Yleiseltä tunnelmaltaan peli on hieman kepeämpi kuin vääjämätöntä tuhoa kohti vaeltanut pelisarjan kolmas osa. Juoni on tutun tuntuista scifihöttöä, mutta onnistuu  muutaman kerran yllättämäänkin. Asiat jäävät sen verran kesken, että jatko-osia tai ainakin ladattavaa lisäsisältöä on taatusti luvassa (kukkaroni kiittää jo nyt). Pelin juonessa on muutamia minua ärsyttäviä epäloogisuuksia, vaikka niitä yritetäänkin pelin sisällä selitellä. Pääosin scifi kuitenkin pitää itsensä kasassa.

Pelimoottori on hieman erilainen aiempiin Mass Effecteihin verrattuna ja rakenteeltaan peli tuntuukin lähinnä Biowaren edelliseltä peliltä, Dragon Age Inquisitionilta. Karttaruutu ainakin on identtinen ja monet ominaisuudet hyvin tuttuja tuosta fantasiaeepoksesta.

Kaasu pohjassa kohti horisonttia.

Ykkösosasta paluun tekee autoilu. Tämänkertainen kulkuneuvo liikkuu aiempaa miellyttävämmin eikä sitä onneksi ole varustettu aseilla. Ampuminen pomppulinna-autosta oli ensimmäisen Mass Effectin rasittavin ominaisuus.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta jotenkin auto yhtäkkiä ilmestyi luolastoon, johon
sillä ei pitäisi olla mitään pääsyä.

Pelin grafiikkaa on kritisoitu. Mitä uudempi peli, sen realistisemmalta kaiken tulee näyttää. Aavemaisen onttoina pyörineet hahmojen silmät on onneksi jo korjattu päivityksellä. Minua yleensä ei grafiikkapuoli niin suuresti häiritse, jos ydin on kunnossa, mutta voin yhtyä siihen, että hahmot olivat alkuun aika hyytäviä. Joko totuin niihin tai sitten muutosta oikeasta tapahtui päivityksen myötä. Ehkä lisää päivityksiä on vielä luvassa? Maisemat ovat ihan nättejä, mutta eivät järin mielikuvituksellisia. Planeetoilta löytyy kyllä aavikkoa ja jäätikköä, mutta jos kasvien väritystä ei oteta huomioon, niin hyvin maapallomaista maisemaa on luvassa.

Se täytyy vielä sanoa, että kun matkustaa 600 vuotta ylivalonnopeutta toiseen galaksiin, niin ihan ensimmäisenä ei odottaisi päätyvänsä ratkomaan sudokuja. Oikeasti. Sudokuja. Toki pienellä alien-twistillä, mutta kuitenkin, sudokut ovat yllättävän keskeisessä osassa. Ne ovat (onneksi) pääosin helppoja.

Jeps, tällaisia ajatuksia nousi tällä kertaa. Alun perin meinasin vain tulla laittamaan tänne kasan kuvia, mutta en näköjään osaa olla kirjoittamatta.
Pelailemisiin,
Laura