Wanhat fiilistelyssä: Ico

Kulttiklassikoksi noussut vuonna 2001 Playstation 2:lle julkaistu ICO on japanilaisen Team Icon ensimmäinen tuotos. Peli oli aikanaan tunnelmaltaan ja toteutukseltaan hyvin valtavirrasta poikkeava ja kriitikoiden ylistämä. Oikeastaan Ico taisi aloittaa tai ainakin lisätä keskustelua siitä, voivatko videopelit olla taidetta. Ilmestyessään peli ei menestynyt kaupallisesti kovin hyvin, mutta uusintapainosten ja HD-version myötä se on kasvattanut yleisöään. Itse ostin pelin vuonna 2006, kun tekijöiden toinen peli, Shadow of the colossus, julkaistiin ja sen myötä Icosta otettiin ensimmäinen uusintapainos. Pelin ikärajaksi on merkitty 7 vuotta ("sisältää lievästi pelottavia asioita"), mutta kyseessä ei ole mikään riemukas lastenpeli.

Tarina sijoittuu kaukaiseen, kuvitteelliseen maailmaan. Päähenkilönä on Ico-poika, joka suljetaan pelin alussa suureen linnaan kuolemaan, koska hänen päässään kasvaa sarvet ja häntä pidetään kirottuna. Poika pääsee pakenemaan arkusta, jonka sisään hänet suljettiin, ja alkaa etsiä ulospääsyä. Linnan tornista hän löytää häkkiin suljetun, hentoisen tytön, Yordan, ja yhdessä he yrittävät paeta linnasta ja sen pahan kuningattaren vallasta.

 Ohessa lyhyt traileri pelistä.

Olen aina suhtautunut peliin hyvin ristiriitaisesti - se on yhtä aikaa aivan ihastuttava ja todella raivostuttava. En ole tähän päivään mennessä pelannut peliä läpi. Kuitenkin näin lopputekstit tässä parisen viikkoa sitten. Laitoin mieheni komennukselle pelaamaan pelin HD-uusintapainosta ja seurasin hänen pelaamistaan sivusta. Pelaamista seuratessani järkytyin siitä, kuinka lyhyt peli todellisuudessa onkaan: läpipeluun kesto kaikkine erehdyksineen, yrityksineen ja pohdintoineen oli noin kuusi tuntia. Pelin voi trophy-saavutusten mukaan läpäistä alle kahdessa tunnissa - ja minä olen taistellut sitä vastaan kahdeksan vuotta!
(Tai no taistellut ja taistellut, pikemminkin luovuttanut ja palannut pelin pariin jälleen, turhautunut uudelleen, luopunut pelistä ja hankkinut sen hiljattain uudelleen HD-versiona. Kuitenkin peli palasi mieleeni aika ajoin erityislaatuisena kokemuksena, jonka haluaisin joskus viedä loppuun.)

Pelissä ei ole valikoita, siinä ei kerätä tavaraa ja varusteita. Ei hahmonkehitystä, ei kokemuspisteitä. Ruudulla ei näy ohjeita tai energiamittareita, ei oikeastaan mitään videopeleille tyypillistä. Peli ei ohjaa pelaajaa siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, korkeintaan antaa hienovaraisia vihjeitä. Pohjimmiltaan peli on oikeastaan pulmapeli, jossa täytyy selvittää tiensä linnan huoneesta toiseen. Ruudulla näkyy vain poika, linna ja myöhemmin mukaan liittyvä tyttö. Poika voi kantaa mukanaan vain yhtä esinettä kerrallaan, käytännössä joko puukalikkaa tai myöhemmin löytyvää miekkaa.  Silloin tällöin mustat varjo-olennot hyökkäävät Icon ja Yordan kimppuun ja yrittävät kiskoa Yordan pimeyteen.

Hämmentävää on myös se, että Icossa ei ole läheskään joka alueella peleille tyypillisiä taustamusiikkeja. Musiikin sijaan äänimaailma koostuu tuulen huminasta, lintujen laulusta, kolkoista askeleita linnan käytävillä. Äänisuunnittelu on hienovaraista ja taiteellista. Musiikkiakin toki on, vaikka se onkin tyylilajiltaan enemmän ambient-tyyppistä äänimaisemaa. Koko soundtrakin kesto on vajaa puoli tuntia. 

Pelin teemalaulu kuvaa pelin kaihoisan surullista tunnelmaa hyvin. Pidän tästä laulusta todella paljon.

 

Icon värimaailma on maanläheinen, ehkä hieman seepiasävyinen. Mielestäni peli on visuaalisesti kaunis, enkä ihmettele, että sitä on kuvattu taiteelliseksi. Yordan läpikuultavan hento olemus on ihastuttava. Kolkko linnakin on kaikessa karuudessaan näyttävä.

Pelikotelon kansikuvasta voisin aivan hyvin teettää seinälleni taulun. Tosin onhan kyseinen kuva itse asiassa muunnelma eräästä taideteoksesta.

Pelimekaanisesti ihastuttavin, aikanaan mullistava ominaisuus, on Icon ja Yordan vuorovaikutus. Päähenkilöt eivät puhu samaa kieltä (ylipäätään he puhuvat todella harvoin), mutta silti heidän välillään on yhteys. Ico voi koska tahansa tarttua Yordaa kädestä ja yhdessä he voivat juosta alueiden läpi. Ico auttaa Yordaa hyppäämään kuilujen yli ja kiipeämään korkeille tasoille. Jos Yorda on kaukana, Ico voi kutsua tätä luokseen. Ico ottaa tehtäväkseen auttaa Yordan ulos linnasta, oli se sitten kuinka vaikeaa tahansa. 

Minimalistisella tavalla luotu kuvaus hahmojen välisestä luottamuksesta on hieno.

Yorda on jopa raivostuttavan avuton hahmo, neito pulassa. Pelaaja ohjaa Icoa, jonka tehtävänä on auttaa Yordaa pääsemään taikaporttien luo aukaisemalla tälle helposti kuljettavia reittejä. Vain Yorda osaa avata portit, joista kulkemalla linnassa pääsee etenemään uusille alueille.

Pelissä tallennetaan istumalla harvakseen asetelluille kivisohville. Linnassa kuljetaan samoja alueita useaankin kertaan, mutta mielestäni alueen suunnittelu on toimiva.

Pitäisin tästä pelistä varmasti äärettömän paljon enemmän, mikäli koko ajan ei tarvitsisi pelätä varjoja. Nimittäin Yorda on linnassa vankina, eikä kuningatar halua luopua tästä helpolla, vaan aina välillä lähettää varjohirviöitä tytön perään. Varjojen tavoitteena on kaapata Yordan ja kuljettaa tämä maahan ilmestyviin mustiin aukkoihin. Mikäli Ico ei ehdi vetää tyttöä ajoissa takaisin maan pinnalle, iskee ruutuun Game Over ja täytyy aloittaa uudelleen edelliseltä sohvalta. Hirviöt eivät voi tappaa Icoa, ainoastaan lyödä tämän hetkeksi aikaa toimintakyvyttömänä maahan. Silti taistelut tuntuivat aina äärimmäisen pelottavilta.

Olennot ilmestyvät tietyissä kohden juonta, mutta myös aina, jos Yorda on liian kauan liian kaukana Icosta. Iho nousee kanalihalle, kun eteen tulee tilanteita, joissa täytyy jättää Yorda odottamaan vaikkapa linnan pihalle, kun Icon pitää kiivetä torniin vääntämään vipua tai hakemaan viereisestä huoneesta pommia. Kun yhtäkkiä sitten äänimaailma muuttuu ahdistavan aavemaiseksi ja tajuan, että Yordan kimppuun on naapurihuoneessa hyökätty, iskee paniikki. Täytyy sännätä pelastamaan Yorda! Tällaisia tilanteita välttääkseni yritinkin raahata Yordan mukana aina kuin vain mahdollista, vaikka hänen nopeutensa kiivetä tikapuita onkin hitaan etanan luokkaa. Eikä Yorda todellakaan päässyt joka paikkaan.

Oma pelaamiseni tapahtui pienissä pätkissä, välillä kuukausien ja jopa vuosien taukoja. Kun ensimmäistä kertaa aloitin pelin, tulin melko nopeasti tilanteeseen, jossa en vaan yksinkertaisesti tajunnut, mitä piti tehdä. Kun parin kuukauden päästä kokeilin uudelleen, nauroin aiempaa tyhmyyttäni, sillä ratkaisu oli aivan yksinkertainen, kun vähän tutustui pelimekaniikkaan. Kerran, kun tulin umpikujaan, oli ihan pakko etsiä ratkaisua netin läpipeluuoppaista. Mutta pulmat nyt kuitenkin ovat pelin keskeinen idea ja ne kyllä ratkeavat, kun tarpeeksi pitkään yrittää ja miettii. Paikoitellen kamerakulmat olivat todella raivostuttavia, eikä ole ollenkaan mukavaa, että putoaa kuiluun vain siitä syystä, että kamera päättää yllättäen kääntyä ympäri. Kameraongelmatkin olivat kuitenkin vielä kestettäviä. Se, mikä lopulta sai minut lopettamaan kokonaan, olivat juuri varjo-olennot. Puutikulla kun yrittää huitoa kymmentä hirviötä, jotka kolkkaavat Icon maahan ja kuljettavat Yordan lentäen jossain kaukana ylätasanteella sijaitsevaan mustaan aukkoon, niin alkaa pieni raivo kohota sisimmässä. Kun näkyviin ilmestyi jälleen Game Over -ruutu ja muistin, että edellinen tallennussohva sijaitsi tyyliin toisella puolen linnaa, niin säästääkseni hermoja löin vaan pelin kiinni ja annoin olla. Mutta silti, vuosienkin päästä kaiholla kaipasin pelin maailmaan.

Kyllä, vielä jonain päivänä aion pelata pelin läpi ihan itse ja päästä ulos siitä linnasta. Varsinkin nyt, kun tiedän, että olin aiemmin päässyt jo puoliväliin ja ettei peli ole oikeasti kovin pitkä.

Merkillisellä tavalla tässä pelissä on vaan sitä selittämätöntä jotakin, joka vetää puoleensa.