Wanhat fiilistelyssä: Ōkami

Ōkami (K-12) on Clover-studion kehittämä ja Capcomin vuonna 2006 Plystation 2:lle julkaisema taideteos. Se on yksi viimeisimmistä PS2:lle julkaistuista peleistä ja ehdottomasti yksi parhaista. Ilmestyessään peli sai ylistäviä arvioita ja se valittiin jopa IGN:n vuoden peliksi, mutta sen myynti oli niin pientä, että Clover-studio suljettiin. Surkea loppu niin mahtavan pelin kehittäjille. Ehkä massoille kelpaa vain tavanomaisuus ja isot pyssyt. Tämäkin peli on kuitenkin elvytetty henkiin uusintaversioina: ensin Wiille ja myöhemmin teräväpiirtona Playstation 3:lle. Itse hankin pelin melko heti sen julkaisun jälkeen, kun mieheni (silloin vielä poikaystäväni) lähes pakotti minut hommaamaan sen. En ole katunut. Tällä hetkellä pelaan peliä uudelleen läpi HD-versiona.

Pelin nimi lausutaan 'ookami'. Nimi on japania ja tarkoittaa
'suuri jumala' tai toisen kirjoitustavan mukaan 'susi'.

Peli erottuu massasta heti ensi vilkaisulta. Sen grafiikat ovat ainutlaatuiset: peli näyttää aivan vesivärimaalaukselta. Maalaaminen on pelimekaanisesti muutenkin tärkeässä osassa. 

Pelaaja ohjaa Okami Amaterasua, susijumalaa, jonka tehtävänä on vaatimattomasti pelastaa Japani pahojen voimien vallasta. Suden erityinen taito on käyttää taivaallista pensseliä, jolla voi vaikuttaa ympäristöön. Pelin edetessä opitaan uusia maalauskikkoja.

Ja voi pojat miten tämän pelin musiikit yhdistettynä visuaaliseen ilotulitukseen ovatkaan ihastuttavat. Kaikkein kauneimpia kohtauksia ovat ne, joissa Amaterasu palauttaa alueiden kukoistuksen piirtämällä eloon alueiden vartijapuut. Äh, mitäpä sitä turhia kuvailemaan, katsokaa itse esimerkki oheisesta videosta:

Pelityyppinä Okami on toimintaseikkailu. Sitä on rakenteeltaan verrattu Zelda-peleihin. Itse en ole yhtään Zeldaa ikinä pelannut, mutta varmaan aika hyvä vertaus pelin rakenteesta: pikkuhiljaa aukeavia uusia ja laajempia alueita, kyliä ja luolastoja, paljon sivutehtäviä ja jopa mahdollisuus kalastaa. (Kulutin tänään yli tunnin pelkästään kalastamiseen!!!) 

 Pelin heikoin kohta on sen alku. Taustatarina näytetään yksittäisinä melko tylsänoloisina silhuettikuvina ja tekstinä ja ensimmäisen 20 minuuttia saa kuluttaa pelkkään lukemiseen ja x:n painamiseen. Mutta kun peli vihdoin pääsee käyntiin, se on aivan mahtava. Juoni pääsee yllättämään moneen kertaan ja seikkailu vie mitä uskomattomampiin paikkoihin. 

Pelissä ei ole ääninäyttelyä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kaikki hahmot puhuvat kieltä, joka kuulostaa lähinnä ehkä takaperin pikakelatulta japanilta. Makoillessani vanhempieni luona olohuoneen sohvalla pelaamassa Okamia tuli isäni kommentoimaan tuota hermojaraastavaa ääntä. Pelatessa "ääninäyttely" ei ikinä ärsyttänyt minua, mutta se varmasti kuulostaa rasittavalta pitkään sivusta kuunneltuna.

Aseenani maalisuti

Piirtäminen pelimekaaniikkana toimii ja välillä ei toimi. Piirrettävät kuviot ovat yleensä hyvin yksinkertaisia - viivoja, ympyröitä ja sen sellaisia. Pleikkarilla piirtäminen tapahtuu ohjaimen tatilla, mikä toimii ihan hyvin. Välillä peli ei kuitenkaan ihan tunnista piirroksia tai tulkitsee ne väärin, mikä saattaa aiheuttaa turhautumista.

Maailman voi koska tahansa pysäyttää ja siihen voi vaikuttaa piirtämällä.
Suoran viivan vaikutus on kuin miekanisku, joka halkaisee lähes kaiken.

Taistelussa käytetään hauskalla tavalla yhdisteltynä suden toimintaliikkeitä ja piirtämistä. Pomotaisteluissa on aina jokin piirtämiseen liittyvä kikka, jolla ne voitetaan. Esimerkiksi yhtenä päävihollisena toimiva kahdeksanpäinen käärme Orochi pitää ensin suututtaa, ja kun sen päät alkavat huutaa vihaisina, se pitää juottaa humalaan tarjoamalla sille sakea. ja tämä tapahtuu tietenkin piirtämällä juomapilli sake-lammikosta käärmeen suuhun.

Varsinkin pelin alussa huomasin ajattelevani liiankin perinteisesti: Kun kylässä asuva pyykkimummo valitti, että hänen pyykinkuivaustankonsa oli varastettu, kiersin ensin puoli kylää ympäri etsien sitä ennen kuin muistin, mistä pelissä on kyse ja kävin piirtämässä hänelle uuden pyykkitelineen.

Suden ja kirpun pitkä taival

 Amaterasun matkaan liittyy vaeltava taiteilija Issun, pieni keijukainen, joka lähinnä keskittyy kommunikointiin, susi kun itse ei osaa puhua. Issun näkyy Amaterasun pään päällä pomppivana pienenä vihreänä olentoja, ja häntä puhutellaan hyvin usein ötökäksi. Issun haluaa aina neuvoa tätä hänen mielestään joskus hieman yksinkertaista sutta, jonka selässä hän ratsastaa. Monesti peli ohjaa pelaajaa vähän liikaakin kädestä pitäen.

Pelistä löytyy paljon huumoria. Pähkähullua ja mielikuvituksellisen hauskaa mutta jopa hieman pikkutuhmaa viisasteluakin. Viimeksi mainittua harrastaa erityisesti edellä mainittu Issun, jolle lähes jokainen vastaan tuleva neito on hot babe. Mutta yleensä Issun on ihan hauska hahmo ja pelin aikana hänenkin taustastaan selviää yhtä ja toista.

Tarinaansa ja hahmoihinsa peli ammentaa luovalla tavalla ideoita japanilaisesta kansantarustosta ja uskonnosta. (Välillä mietin, minkälaisen pelin mahtaisikaan oikeissa käsissä saada aikaa Kalevalasta ja suomalaisista myyteistä.) Peli on silti täysin toimiva myös heille, jotka eivät ole yhtään perillä japanilaisesta mystiikasta. On hauskaa bongailla tuttuja asioita pelin hahmojen taustalta, mutta mitään tietämättömille maailma tuntuu ehkä vielä enemmän merkilliseltä satumaailmalta.

Itse nautin pelaamisessa lähestulkoon jokaisesta hetkestä, yllättävistä juonenkäänteistä ja värikkäästä maailmasta. Varmasti joillekin kuitenkin nousee monista videopeleistä maailmankuvallisia kysymyksiä: Voiko kristitty pelata peliä, joka perustuu vieraaseen uskontoon ja jossa käytännössä pelataan epäjumalalla? Itse en ole nähnyt ainakaan tässä pelissä mitään ongelmaa, koska sen tapa käsitellä hahmoja on niin omalaatuisen ihastuttava. Lisäksi minua kiehtoo se, miten erilaisin tavoin maailman voi nähdä. Tämä on ehkä sukellus japanilaiseen kulttuuriin ja kansantaruun, mutta samalla myös ihastuttava satu. Ja saduistahan pitävät kaikki.

Kuvat ja videot on linkitetty eri puolilta nettiä, joten ne eivät välttämättä enää näy.