Wanhat fiilistelyssä: Persona 4 Golden

Vuodenvaihteen peliaika on kulunut 12 vuotta vanhan klassikon, Persona 4 Goldenin parissa.

Vaikka peli on vanha, on Persona 4 nyt uusintajulkaisujen myötä ollut laajemmin saatavilla kuin ikinä ennen. Paranneltu Golden-versio on julkaistu alkujaan Vitalle vuonna 2012. 

Muistan aikanaan useampaankin otteeseen harkinneeni pleikkakakkoselle (Euroopassa vuonna 2009 julkaistua) alkuperäistä Persona 4 -peliä, mutta sarjan synkeähköltä kuulostava teema ja K-16 -ikäraja vaikutti niin, että harkinta ei tuossa elämänvaiheessa lopulta edennyt hankinnaksi asti. 

Mutta sitten saapui vuosi 2023 ja kaipasin jotain perinteisempää jrpg-peliä Hogwart Legacy -savotan jälkeen. Xbox Game passiin oli ilmestynyt liuta Persona-sarjan pelejä ja innostuin tästä kyllä kovasti. Tosin Persona 4 Golden ehti pelirupemani aikana jo poistuakin valikoimasta, joten piti lopulta ostaa se omaksi, jotta sain pelin läpi. 12€ sijoitus ei ollut sinänsä paha, mutta vähän ärsytti, kun jäljellä oli enää n. 6h / 65h. Mutta toki nyt voi rauhassa pelata New game + vähän eri valinnoilla, jos joskus innostun.

Persona 4 tuntuu siltä kuin animesarja, visual novel ja jrpg-peli olisivat saaneet lapset. Välivideot ja alkuteema ovat ehtaa animea, ja pelissä tasapainoillaan visual novel- tyyppisen yläastesimulaattorin ja hirviöiden mätön välillä. Nykymittapuulla melko kököt kevyesti remasteroidut grafiikatkaan eivät menoa juurikaan haittaa, kun sisältö on muuten toimiva.

Alkutekstit haluan tietysti katsoa lähes joka kerta, kun käynnistän pelin.

 

Pelihahmo on lukioikäinen poika, joka muuttaa vuodeksi enonsa luo maaseudulle. Pian seudulla tapahtuu murha ja toinenkin ja päähahmo kirjaimellisesti imaistaan yliluonnollisen toiminnan pyörteisiin. Hän keksii luokkakavereineen tavan pelastaa kadonneet ennen näiden kuolemaa. Tehtävään liittyy varjohirviöiden mättämistä toisessa ulottuvuudessa sekä oman sisäisen Persoonan herättäminen taisteluhahmoksi. Tuloksena on perinteistä vuoropohjaista mättöä ja sokkeloissa juoksua. 

Koulussa on tietysti käytävä, mutta koulun jälkeen ja vapaapäivinä voi hengailla kaverien kanssa ja kehittää suhdetta näihin. Jokaisena päivänä ja iltana voi valita yhden suoritettavan asian tarjolla olevista vaihtoehdoista. Välillä voi harrastaa jotakin, tiettyinä päivinä voi käydä osa-aikatöissä tai sitten voi vaikka kalastaa tai tehdä muita sivupuuhia tai lähteä sokkeloon taistelemaan.  

Taistelu sijoittuu irralleen tosimaailmasta ja toiseen ulottuvuuteen voi mennä käymään niin päivinä kun haluaa, kunhan pitää silmällä säätiedotuksia ja ehtii pelastaa kidnapatun uhrin ennen sadepäivien loppumista. Jokaisella pelastettavalla on oma tämän salattua luonnetta kuvastava torni, jonka huipulle päästäkseen pitää selvityä monesta kerroksesta sokkeloita. Välillä eteneminen ei ole suoraviivaista vaan vaatii, että pitää esimerkiksi hoksata, että 6.kerroksesta löytynyt avain käykin oveen 4.kerroksessa, josta löytyy avain 7.kerroksen oveen... Käytin ihan suosiolla netissä olevia vinkkejä ja muutenkin pelaan helpoimmalla tasolla, koska grindaaminen ei kiinnosta yhtään. Enemmän kiinnostaa pelin sosiaalinen puoli, vaikka on sokkeloissa taistelukin ihan viihdyttävää tiettyyn pisteeseen asti. Taistelu perustuu vahvasti eri elementtien oikeaan käyttöön, esimerkiksi salamaisku toimii tiettyihin hirviöihin ja toiset voivat olla immuuneja fyysisille hyökkäyksille. Sokkelot itsessään ovat tylsiä pelkistettyjä käytäviä.

Tällä kertaa pääsimme juoksemaan videopeliä imitoivaan torniin.

Taustalla pyörii jungilainen teoria ihmisen varjoista, alitajunnasta ja persoonasta ja näistä on jalostettu pelimaailmaan ihan oma sillisalaatti. Päähahmo kerää taistelun ohessa erilaisia persoonia kuin pokemoneja ja pääsee yhdistelemään näistä uusia hahmoja avuksi taisteluun. Jokaisen hahmoluokan luonnin tehokkuuteen voi vaikuttaa solmimalla tosimaailmassa ihmissuhteita kylän asukkaiden kanssa. Kukin suhde kehittää tiettyä hahmoluokkaa.

 Hiljaisen päähahmon vaitonaisuus tuntuu nykypäivänä hyvinkin vanhanaikaiselta, koko ajan ääneen pälpättävien tovereiden rinnalla, mutta koska keskustelut muutenkin noudattelevat visual novelien tyyliä, ei hiljaisuus lopulta ole niin suuri miinus. Omat merkittävät repliikit pääsee valitsemaan vaihtoehdoista, kunhan tulee tilanne reagoida - tosin jos vaikkapa hahmon rohkeus ei ole tarpeeksi korkealla tasolla, ei välttämättä voi valita sitä vaihtoehtoa, minkä haluaisi.

Japaninkielinen ääninäyttely on viihdyttävää. Englanninkielisellä pelasin aluksi ehkä 15 minuuttia, mutta koska nimet ja muu oleellinen ovat japaniksi, ja katson animea aina japaniksi, tuntui luontevammalta vaihtaa ääniraitakin japaniksi. (Esimerkiksi Dragon Quest -sarjan suhteen toimin juuri päinvastoin, koska siinä hahmojen nimet oli lokalisoitu ja englanniksi sain omalla kielitaidollani paljon enemmän irti esimerkiksi persoonallisista murteista). Läheskään kaikkea dialogia ei ole luettu ääneen ja luvassa onkin paljon lukemista. 

Kuten jo mainitsin, peli on välillä todella vahva Visual Novel -kokemus. Arjen keskellä tulee vastaan erityisiä tilanteita, kuten telttaretki, bändikeikka tai kulttuurifestivaali, joiden aikana lähinnä klikkaillaan ruutua ja luetaan ja katsellaan tarinaa, joskus jopa tunnin verran putkeen.

Seikkailu on hyvinkin elämänmakuinen ja hahmot tulevat eläviksi. Kuitenkin huumori aiheuttaa välillä päänsärkyä. Vuoden 2008 maailmankuvaan ja shonen-animelle tyypilliseen tapaan vitsaillaan paljon mm. uima-asuisten tyttöjen tirkistelyllä ja muutenkin kevyttä ja huonoa tissiläppää kyllä riittää aivan hahmojen esineellistämiseen asti, toki poikahahmotkin saavat tästä oman annoksensa. Koulun ainoa tukeva tyttö on jatkuvan pilkanteon kohde. Opettajat heittelevät huonoa läppää myös, toki persoonallisesti. Tällainen 30-40 ikävuoden väkimaastossa elävä äitihahmo ei välttämättä ihan saa kaikkia kiksejä ja nauruja, mitä pelin päähahmoa vastaava 16-vuotias poika voisi ehkä saada, mene ja tiedä.

Vitsien taso on toki ihan tuttua omasta nuoruudesta ja kerronta osaa aika hyvin myös napata ne noloimmat hetket yläasteelta ja itsekin olen muutamaan otteeseen naurahtanut. Pakko sanoa, että kokemus on ollut sekä virkistävällä että hieman karmivallakin tavalla aivan eri ääripäästä kuin aiemmin mainittu Hogwarts legacy, jossa muka 1800-luvulla tapahtuvan pelin maailmankuva on täysin nykypäivän kaikkea suvaitseva jopa epäuskottavuuteen asti. Ehkä paras tasapaino löytyykin jostain näiden väliltä.

Pelissä on useita erilaisia loppuja, joista suoriuduin luultavasti tosiloppuun, vaikkakin parissa kohtaa oli pakko luntata asioita netistä. Minulla ei rehellisesti sanottuna ollut harmaintakaan hajua murhaajasta, kun piti tehdä aiheesta merkittävä arvaus ja muutenkin listan lukuisista japanilaisista nimistä oli edes vaikea muistaa, kuka on kuka.

Uskon, että pelissä riittäisi hyvin sisältöä toiseenkin läpipeluukertaan, sillä ainakin vaihtoehtoisia sivuhahmoja jäi vielä kokematta. Pääjuoni käsittääkseni pysyy kuitenkin melko samana, mutta luulen, että jokin piilotettu lisäloppu/superpomotaistelu minulta on todennäköisesti mennyt ohi.

Tiivistetään nyt vaikka, että pääosin tykkäsin paljon, sisältö oli monipuolista ja sitä oli riittävästi. Seuraavaksi voisin tarttua juuri toissapäivänä uusiojulkaistuun ja Game Passiin saapuneeseen Persona 3 Reloadiin. Valitettavasti siihen ei ilmeisesti ole tuotu mukaan yhdessä Persona 3 -versiossa ollutta vaihtoehtoista tyttöpäähahmoa, joten jälleen on astuttava teinipojan tennareihin...