Onnea 5-vuotias peliblogini

Tasan 5 vuotta sitten aloin kirjoitella tälle alustalle.  Niin se  aika  rientää.  Kiva on  ollut  kirjoitella. Välillä (lähinnä  raskaana  ollessa) on ollut tosi pitkiä taukoja, mutta niin sitä on vaan palattu pelien ja tekstien äärelle. Varmasti sisältö on lasten saannin myötä jonkin verran muuttunut ja yhä jatkanee muuttumistaan, mutta samalla pysyy tekijänsä näköisenä. Yhä lupaan jatkaa säännöllisen epäsäännöllistä kirjoitteluani tästä eteenpäinkin.
Nyt voisin juhlistaa tätä merkkipäivää nauttimalla raparperipaistosta jäätelön kera ja mikäli saadaan lapset ajoissa nukkumaan, niin ehkä pelaamalla pari tuntia Kingdom hearts 3:a. Edellinen pelisessioni olikin toissapäivänä klo 6-7 aamulla. Silloin pelataan, kun sopiva hetki tulee, vai miten se meni...

Kiitos kaikille, jotka tätä pientä blogiani ovat käyneet lukemassa!

Totoroa lapsen ja teologiäidin silmin

Totesin viime viikolla, että kyllä kai lapseni on vihdoin sen ikäinen, että häntä voi alkaa sivistää kunnon elokuvilla: aika kaivaa Ghibli-aarteita kaapista. Ainakin neljä studion elokuvista sopii melko pienillekin lapsille. Aloitimme Kissojen valtakunnasta ja seuraavana oli vuorossa ikiklassikko Naapurini Totoro vuodelta 1988.

Näin itse Totoron ensimmäisen kerran telkkarista noin 4-5-vuotiaana ja se jätti mieleeni muistijäljen, jota lukiossa muisteltiin kaverin kanssa matikan tunnilla: "Muistatko lapsena nähneesi sellaisen elokuvan, missä asui metsässä mystisiä karvaisia otuksia lasten naapurissa ja ne istui puussa soittamassa huilua?" "Kyllä! Siinä oli myös sellainen kissabussi!" reagoi ystäväni tuohon muistoon, mutta kumpikaan ei muistanut elokuvan nimeä tai juonta. (Tuolloin leffaa ei ollut vielä dubattu ja se näytettiin nimellä Näkymätön ystävä)

Sitten Studio Ghiblistä tuli pikkuhiljaa kova juttu Suomessa ja vanhoja klassikoita alkoi ilmestyä täälläkin. Näin siis vihdoin myös Totoron uudelleen, kun se julkaistiin vuonna 2006.
Elokuvassa tärkeintä ei ole tiivis juoni, vaan tunnelma ja henkilösuhteet. Leffa kertoo maalle muuttavasta perheestä, mutta tilannetta varjostaa se, että äiti on sairaalassa. Perheen kaksi tyttöä tutustuvat metsän valtiaaseen Totoroon ja kokevat hienoja hetkiä tämän seurassa. Lopussa koetaan myös pientä jännitystä, kun nuorempi lapsista karkaa kotoa. Nykymittapuulla elokuva on hidas, mutta ah niin tunnelmallinen. Hieno kuvaus lapsuuden taiasta.

Oli jännä seurata lapseni reaktioita elokuvassa. Lähinnä häntä huoletti, löytääkö tarinan tyttö kotiin lähdettyään metsään ja Totoro oli alkuun hieman jännä. Riemua aiheuttivat monetkin kohtaukset. Sen verran pitkä elokuva vielä on katsottavaksi, että pidettiin yksi väli(pala-)aika, mutta yllättävän hyvin riitti kärsivällisyys ja mielenkiinto.

En ollut itsekään katsonut leffaan vuosiin ja nyt katsoin sitä ensimmäistä kertaa äitinä. Huomasin näkökulman muuttuneen kovasti ja yllättäen tuli tippa linssiin muutamassakin kohdassa. Elokuvasta löytyi ihan uusia tasoja.

Erityisesti jäin miettimään hahmojen mutkatonta tapaa suhtautua uskontoon, mihin en ole aiemmin edes kiinnittänyt huomiota. Totoro on tavallaan jonkinlainen jumala ja shintolaisuudessa lähes kaikella on jumala, en ihan tarkkaan tiedä. Perheen isä opettaa lapsille sopivan hetken tullen luonnon kunnioitusta ja he kiittävät kumartaen yhdessä Totoron kotipuuta, minkä jälkeen juostaankin jo kiljuen kilpaa kotiin. Kun tytöt jumiutuvat kaatosateessa jumalpatsaan kanssa samaan katokseen, heittävät he patsaalle, lasten suojelijalle, lyhyen rukouksen, että sade voisi lakata. Isosiskon itku Totoron puoleen on kuin epätoivoinen rukous: Auta, siskoni on kadonnut! Lapsen usko liikuttaa kissabusseja.

Ei uskontoa elokuvassa  mitenkään erityisemmin korosteta, vaan se näkyy edelläkuvatuissa pienissä asioissa, mutta luontevasti. 50-luvun Japaniin sijoittuva elokuva on hyvin eri maailmasta kuin missä itse elän, mutta jotain samaa haluaisin omaan elämääni: että oma usko voisi olla yhtä arkista ja että omat lapsenikin voisivat kasvaa niin, että Jeesus, rukous ja usko olisivat luonteva osa kaikkea, eivät vain erillinen kirkkojuttu.

Jonkin verran tulee kaikenlaista animea katsottua välillä ja itse asiassa muuten pohdin ennen, että anime kuuluu katsoa japaniksi, piste. Yhä edelleen inhoan suuresti varsinkin englanniksi dubattua animea, mutta kyllä vaan todellakin arvostan näitä Ghibli-elokuviin tehtyjä erittäin laadukkaita Pekka Lehtosaaren ohjaamia suomidubbauksia, joita katsoo lapsen kanssa ilokseen. Ollaan onneksi hyvin kaukana niistä oman nuoruuden Digimon-hirvitysdubbauksista.

Vaikuttaa siltä, että saan jatkossakin katsella Ghiblin elokuvia lapseni kanssa. Muutaman leffan kanssa joutuu kyllä odottamaan vielä useita vuosia, mutta mikäs kiire tässä, nautitaan nyt näistä. Tai sitten taas huomenna katsotaan se sama Barbien taikamerenneitodelfiini-elokuva, jota on jo pari viikkoa tuijotettu lähes päivittäin...

Lapsen kanssa: isin ja tyttären Lego-aikaa

Jos joku ei sattunut huomaamaan, niin pari lelukauppaketjua ajautui konkurssiin tässä vuodenvaihteessa. Mekin suuntasimme konkurssimyynteihin ja pari ostoskärryllistä tavaraa tarttui mukaan (toki hamstrasin leluja  kodin  lisäksi myös perhekahvilaan).  Viimeisten  päivien aikana ollut 90% alennus johti tottakai monenlaisiin heräteostoihin. Jono kiersi halki valtavan myymälän ja matka kasalle kesti noin tunnin. Olihan kokemus.

Mieheni sijoitti huikeat 12,5€ Lego dimensions -peliin ja kaikkiin mahdollisiin erilaisiin hyllyssä jäljellä oleviin lisäosiin. Valitettavasti jäljellä ei ollut Xbox one -versiota, joten tulipa taas tuolle vanhemmallekin konsolille käyttöä.

 Pelistä

Vähänkin blogiani  lukenut  tietää,  että  meidän  perheessä on  kulutettu  hyvin  paljon  aikaa Lego-pelien parissa.  Viime  vuosina  ne  ovat  kuitenkin  jäänet  vähemmällä, kun loppui aika ja mielenkiinto,  joten  tämä  Dimensions jäi kokonaan hankkimatta. Muista Lego-peleistä tämä eroaa siinä, että jokainen pelattava hahmo on fyysinen koottava figuuri tai kulkuneuvo, jotka pitää tietenkin kaikki ostaa erikseen. Pelisarja on jo päättynyt eikä lisää sisältöä ole tulossa, mutta kyllä lisäpaketteja ehti hyvinkin paljon ilmestyä. Pelin pääjuonen voi läpäistä kolmella mukana tulevalla perushahmolla (Gandalf, Batman ja Wyldstyle), mutta jopa jokaisen tarinatilassa avatun maailman vapaapelaamiseen tarvitaan kyseisen maailman hahmo. Kuulostaa juuri niin rahastukselta kuin kaikki muutkin figuuripohjaiset pelisarjat ikinä. Tai lelusarjat, mitä näitä nyt onkaan.

Hahmot asetetaan pelialustalle, josta ne siirtyvät "taikaportaalin" avulla peliin. Kerralla alustalle mahtuu seitsemän hahmoa. Yksi uusi pelimekaniika on hahmojen siirtely alustalla, joten tätä peliä ei niin vaan pelatakaan vauva sylissä sohvalla röhnöttäen. Toki alustassa on melko pitkä johto, mutta silti.

Peli on ihastuttava kaaos eri genrejen hahmoja ja tapahtumapaikkoja. Kun samaan aikaan villissä lännessä mellestää Batman, Keskimaan örkkejä, dalek, valomiekkoja, Marty mcFly sekä Homer Simpson, ei voi olla hieman hymyilemättä. Loistavaa koko perheen yhteistä viihdettä, jossa lapsilta menee melkein kaikki viittaukset ohi, mutta onhan legot silti kivoja jo itsessään. Ja tuttuun tapaan peli on suunniteltu kaksinpeliksi.
Ärsyttävästi  peli jäätyy  todella usein,  mihin auttaa vain konsolin resetointi. Lisäksi päivitysten takia peli ei  alkuun suostunut tallentamaan,  mutta  ongelma ratkesi, kun  poisti kaikki päivitykset,  aloitti  pelin ja  vasta  sitten latasi päivitykset uudelleen.

Lapsesta ja vanhemmista

Pelin ikäraja on 7 vuotta. Miten siis voimme antaa 3-vuotiaan pelata tätä? Tarinatilaa en annakaan, sen verran pelottavia kohtia mukana on. Esim. Doctor Who -kentän itkevät enkelipatsaat nostivat  minullekin kylmiä väreitä jopa palikkaversioinaan. Isi ja äiti pelaavat siis iltaisin tarinaa eteenpäin (tai no sen jälkeen kun äiti on nukahtanut ohjain kädessä sohvalle, niin isi pelaa yksin...koettu muutamaan kertaan) Tytär saa sitten isin kanssa seikkailla vapaan maailman kentissä, joissa tytön pääasiallinen hupi on kävellä tai lentää eri paikkoihin ja kerätä aarrepalikoita ja joissa vastaan ei tule pelottavia taisteluita. Yllättävän hyvin hän osaakin jo ohjata, mutta ei tuon ikäinen pelissä osaisi mitenkään itse tavoitteellisesti edetä. Eikä tarvitsekaan, enemmän se on leikkimistä. Ensin hahmot kootaan yhdessä ja sitten niillä leikitään ruudulla. Ajetaan vähän Batmobiilia Oz-maassa ja pyydetään vanhempaa apuun, kun pudotaan veteen.

Tässä kasaantuu taikaportaali

Jos lapsi pelaa, niin olkoon pelaaminen sitten yhteistä tekemistä vanhemman kanssa, mielestäni se on hyvä juttu niin. (Ja kyllä, puhelimestani löytyy silti myös pikkukakkossovellus niitä hetkiä varten, kun itse ei vaan millään enää jaksa.)
Mutta  täytyy sanoa,  että pelaamisen tasapainossa on meillä koko perheenä opettelemista, sen verran iso raivokohtaus ainakin välillä syntyy, kun on aika lopettaa peli. Ollaan käytetty mm. munakelloa ilmoittamaan peliajan loppumisesta, koska lopettaminen on helpompaa, kun siihen osaa vähän varautua. Tässä on myös  hyvä  sauma  aloittaa kellonaikojen opettelu: "Vartti jäljellä, eli peli loppuu sitten, kun iso viisari on tuolla ylhäällä."

Mietin vaan, että jos pelaaminen on jo 3-vuotiaana tällaista, niin miten sitten myöhemmin... Ehkä tärkeää onkin, että elämässä on monia mielekkäitä touhuja, joista pelaaminen on yksi, josta ei tehdä sen suurempaa numeroa kuin muistakaan. Tätä kirjoittaessani (nukkuva vauva sylissäni kirjoitan kännykällä sohvalla) isi ja tytär rakentavat yhdessä pihalla lumilinnaa. Ulkoa sisään siirtyminenkin tehdään välillä itkun kautta, kun ei millään malttaisi lähteä. Elämä on opettelua.

Kun äiti pitkästä aikaa tahtoisi pelata.

Kingdom Hearts 3 on täällä! Eihän sitä odotettukaan kuin noin kymmenen vuotta.
Pintaa olen vasta vähän päässyt raapaisemaan, sillä viikon aikana mittariin on kertynyt noin kymmenen pelituntia. Se tuntuu hurjan isolta määrältä tässä elämänvaiheessa.

Unen määrä saattaa pudota radikaalisti, jos on kaksi pientä lasta ja kuitenkin haluaisi kurmoottaa varjoörkkejä virtuaalisessa pallomeressä k-12 rajatussa pelissä.

Eilen illalla valitsin olla avaamatta Xboxia lainkaan, mutta silti uni jäi yhteensä viiteen tuntiin, kun vauva ei oikein saanut unta. Ja kun lopulta sai, niin sylissä. No, vauva sylissähän on yleensä mukava pelata, mutta ei se ole ensimmäinen ajatus kello neljältä aamuyöllä.

Kuva otettu lauantaina, kun sain päivällä pelata pari tuntia mieheni lähdettyä vanhemman lapsen kanssa liikuntakerhoon. Vauva nukkui mukavasti sylissä.

Mutta nyt pikkumies 1kk vaatii huomiotani. joten tämä tästä tällä erää.

Ajattelin ostaa pelin kotelossa

Nostalgia on jännä asia. Pitkästä aikaa julkaisussa on peli, jonka hankkimista ja pelaamista aloin pohtia ihan vakavasti. 20 vuotta sitten, vuonna 1998 julkaistiin ensimmäinen peli pienestä violetista lohikäärmeestä, Spyrosta. Pari vuotta tätä myöhemmin kaverilta lainattu Spyro oli ensimmäinen peli, jonka maailma tuntui laajalta ja avoimelta ja joka imaisi minut seikkailuun niin, että pelasin sitä kerralla 8 tuntia putkeen. (Tämä nörttiyteni aiheutti hilpeyttä kylän pojissa, kun he veljeni keralla paukkasivat meille kylään pelisessioni loppumetreillä..)

No, ei menneestä sen enempää. Spyro-trilogia on nyt tehty uudelleen nykypäivän grafiikoilla ja peliä on kai muutenkin nykyaikaistettu, en vielä tiedä. Sillä kun julkaisupäivänä (tämän viikon tiistai) päätin hankkia pelin, en tiennyt, että homma voi mennä hankalaksi.

Helpoin tapa olisi ollut vain ladata peli digitaalisena, pari napin painallusta ja se on siinä. Mutta eihän se tunnu yhtään niin aidolta, jos ei ole pelikoteloa. Sitä paitsi jos vain periaatteessa ja teoriatasolla kannatan fyysisiä pelikauppoja, niin eihän sellaisia kohta enää ole. Kun minulla joka tapauksessa oli seuraavana päivänä asiaa keskustaan, niin ajattelin käydä samalla nappaamassa pelin hyllystä.

"Hei, onko teillä sitä uutta Spyroa?" "Valitettavasti se on juuri nyt loppuunmyyty, mutta pian tulee lisää, haluatko varata?" "Öö, ei kiitos, kun en tiiä milloin seuraavan kerran olen keskustaan tulossa."

"No mutta huomennahan mennään ruokaostoksille Prismaan ja siellä peli on halvempikin kuin diginä, nappaanpa sen sitten sieltä mukaan", pohdin.

Prisman pelihyllyssä oli tasan yksi tyhjä aukko ja se oli juuri Spyron kohdalla.

No, ainakin yritin olla perinteinen. Nyt on peli latautumassa digi-ostona. Ei koteloa hyllyyn, ei lainaus/jälleenmyynti/ lahjoitusmahdollisuutta ja hinta vitosen enemmän kuin siellä Prismassa, mutta ei sitä nyt määräänsä enempää viitsi nähdä vaivaa. Toivottavasti on edes hyvin tehty uusintaversio, pidän peukkuja.

Pahoinvointi pelasti minut ilmaispeleiltä

Aika on suhteellinen käsite ja näin yllättäen blogi onkin viettänyt hiljaiseloa jo yli puoli vuotta! Mutta vihdoinkin jaksoin istua hetken koneen äärellä ja kirjoittaa tämän tekstin, jota olen pyörittänyt päässäni kesäkuun alusta asti.

Taisin alkuvuonna kirjoitella erilaisista free to play -peleistä, jotka olivat hiljalleen valloittaneet puhelimeni ja tietokoneeni ja alkaneet hallita ajankäyttöäni. Lopulta niiden pelaaminen alkoi tuntua jo ahdistavalta: minä en voinut päättää milloin ja miten kauan pelaan, vaan peli rankaisi minua liian pitkistä tauosta. Toisaalta taas pelit eivät yleensä suoneet kuin pienen pelihetken kerrallaan. Ymmärrän, että ihmiset jäävät näihin koukkuun ja niin jäin minäkin. Laskeskelin jo keväällä mielessäni, että mitenköhän selviän kesäloman mökkireissusta ilman läppäriä, kun pelihuvipuiston pisteet hilautuvat jokaisen poissaolopäivän myötä kohti nollaa. Huolestuttavaa, kun olen kuullut, että joissain some-sovelluksissakin on jo samankaltaisia ominaisuuksia: pakko käyttää sovellusta joka päivä ettei putki katkea. Kyllä minusta "muista pyhittää lepopäiväsi" olisi aika hyvä ohjenuora näille kaiken maailman sovelluksillekin: antaisivat edes kerran viikossa vapaapäivän sovelluksen käytöstä ilman mitään väkinäistä rankaisua.

Sitten elämässä osui kohdalle kauan odotettu uutinen, kun tein huhtikuun lopulla positiivisen raskaustestin. Odotetusti testiä seurasi melko rankka väsymys-, pahoinvointi- ja oksentelujakso, jota kesti käytännössä toukokuulta elokuulle. (no, viimeksi oksensin eilen, mutta tällä hetkellä pahoinvointi tuntuu liittyvän enemmänkin rautatablettien syömiseen kuin itse raskauteen...)

Yllättäen huomasin, että kamalinta pahoinvointia aiheutti "väärien ruokien" syömisen ja nälän lisäksi erityisesti erilaisten näyttöjen tuijottelu ja varsinkin pelaaminen. Vartti Candy crush sagaa ja juoksu vessanpöntölle oli taattu. Jouduin jopa poistamaan puhelimestani Facebook-sovelluksen, kun tottumuksesta aina päädyin sitä selaamaan. Ja yllättäen huomasinkin olevani täysin irti puhelimen kaiken maailman ponipeleistä. Tietokonetta en avannut kesän aikana kertaakaan. Että jotain hyötyä siitä pahoinvoinnistakin, vaikka muuten koko kesä oli sen takia aika kamala.

Nyt, vaikka olo on jo parempi, en enää viitsi lainkaan palata noiden aikasyöppöjen hirvitysten pariin. En ole oikeastaan kyllä pelannut juuri muuta kuin lähinnä lapsen kanssa vähän lautapelejä. Ja oli meillä kaverien kanssa yksi oikein mukava lautapeli-ilta tuossa pari kuukautta sitten. Sellainen onkin nykyään harvinaista herkkua. Mutta siis videopeleistä kun puhutaan, niin ihan periaatteen tasolla päätän jatkossa mielummin maksaa siitä, että saan itse päättää peliaikani ja saan vastineeksi jotain kokonaista kuin että jatkuvasti päivittyvä peli varastaa vaivihkaa ajankäyttöni.

Kokonaan en ole kuitenkaan ruutujen tuijottelua hylännyt nyt, kun sitä taas pystyn tekemään: olen alkanut katsoa välillä telkkaria ja lukea netistä (ja lehdistä jos vain mahdollista) uutisia. Ja tietysti selaan taas Facea, kiitos vaan kaikille, jotka sinne sisältöä tuottavat. Toki pelimaailmaakin seurailen peliuutisten kautta, mutta pelata en ole jaksanut. Ylipäätään passiivinen tuijottaminen ja lukeminen on ollut sitä, mihin nyt kykenen: ahmin muiden kommentteja ja tuotoksia, mutta en ole itse jaksanut juurikaan tuottaa mitään (paitsi kirjoitan kyllä käsin päiväkirjaa). Pelaaminenhan on yleensä aktiivisempaa toimintaa kuin pelkkä tuijotus, joten ehkä siinäkin syy, miksei se ole nyt oikein huvittanut.

No, jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin kyllä pelaaminenkin varmaan alkaa taas jossain vaiheessa kiinnostaa, sillä edelliseenkin raskauteen liittyi myös pitkä pelaamaton kausi. Viimeistään sitten eläkkeellä kaivan vanhat xboxit komerosta ja pelaan kaikki rästiin jääneet retropelit.

Loppukevennyksenä vielä kuva tyttäreni 3v-kakkukoristeesta, johon taiteilimme hänen pyynnöstään samanlaisia "ändi bööks possuja kuin siinä isin pelissä". Uuden aallon vihaiset linnut ovat myös siirtyneet tähän ilmaispelien mahdollisimman koukuttavaan tyyliin. Se taitaa kyllä olla nykyisessä mobiilimaailmassa valitettavasti aika lailla elinehto.

Lapsen kanssa: Funparkista tuli Zones by Särkänniemi, jossa 2-vuotias saa kalliimmalla vähemmän.

Lisäys syksyllä 2021: Teksti saa edelleenkin Google-hakujen kautta paljon klikkejä, joten haluan heti kärkeen huomauttaa, että Ideapark osti puiston kesällä 2020 Särkänniemeltä ja remontoi siitä uudenlaisen. Skidiparkin (Viihdekeskus Ideapark) arvio täällä.

 Ehkä suunnilleen vuosi sitten kirjoitin juttua Tampereen alueen sisäleikkipuistoista. Vuodessa on tapahtunut muutoksia: on avattu jälleen uusi HopLop (jonka lyhyen arvion lisäsin aiempaan tekstiin) ja lisäksi Ideaparkin Funpark-huvipuisto sulki ovensa ja avautui hiljattain uudelleen Särkänniemen lipun alla.

Eilen käväistiin vähän huvittelemassa Zones by Särkänniemi -huvipuistossa tyttäreni sekä veljeni ja hänen vanhemman poikansa kanssa, joten kirjaanpa jotain kokemuksistamme. Kuvia napsin puhelimella kaiken muun ohessa ja ne ovat valitettavasti vähän huonolaatuisia.

Uudistunut puisto on avattu vasta osittain ja loput alueista avataan ilmeisesti ennen kesää. Huvipuiston uusi konsepti perustuu aluejakoon, mikä muuttaa hinnoittelusysteemiä ja säätämistä esimerkiksi maksullisten lisäpolettien kanssa, kun kaikki aitojen sisäpuolella oleva sisältyy sen alueen pääsymaksuun. Alueita (eli Zoneja) on tällä hetkellä neljä: pääsymaksuttomat ruokailualua sekä aikuisten lepo-/työskentely-/odotustila sekä maksulliset koko perheen alue (Family fun zone) ja pienten lasten alue (Kid's zone).

Kid's zonella on siniset aidat. Taustalla punaisen aidan takana Family Fun.

Visuaalisesti paikka on mielestäni tyylikkäämpi ja selkeämpi kuin ennen. Alueet on aidattu kukin oman teemavärinsä mukaisesti. Jopa ilmastointiputket on maalattu teemavärien mukaan ja valaistusta on lisätty. Tila vaikuttaa kliinisemmältä, kun matot on poistettu eikä pitkin käytäviä voi enää ajella pehmohevosilla. Toisaalta selkeys luo myös kolkomman vaikutelman. Sisällä liikutaan kengät jalassa. Kiipeilysokkelon (alueella olleen HopLopin peruja) ja pomppulinnojen luona kengät voi jättää kenkätelineisiin. Onneksi kaikki sukkasilleen suoritettava on sijoitettu kätevästi samaan kulmaukseen, joten kenkiä ei jatkuvasti tarvitse pukea takaisin jalkaan.

Melko vähän oli torstaina päivällä porukkaa.
Kolmen maissa väkeä oli jo hieman enemmän ja huvilaitteillekin tuli ajoja.

Käytännössä laitteet ja muu sisältö ovat tuttuja Funparkin ajoilta, mutta nyt ne on sijoiteltu uudelleen eri alueille. Uudistunut huvipuisto tarjoaa meidän alle 100 cm pitkälle 2-vuotiaalle nyt kalliimmalla hinnalla (13e) vähemmän kuin ennen, kun pienten laitteisiin on tullut uudet tiukemmat turvarajat (100-140 cm) ja lisäksi esimerkiksi polkuautorata ja isompi pomppulinna on sijoitettu perhealueelle, jonne pienillä lapsilla olisi ilmainen pääsy, mutta jonne vuorostaan aikuiset eivät pääse ilman maksua. Potkuautot, trampoliinit ja sählykenttä loistivat myös poissalolollaan, saapa nähdä tuleeko niitä tarjolle, kun alue laajenee (edit: kaksi viimeistä kyllä tuli). Toisaalta sähköautoilla saa nyt ajaa rajattomasti, kun erillisiä poletteja ei enää tarvita. Vertailuna vanhaan: Funparkin aikaan alle 3v/100cm hinta oli 10e, koko alueelle pääsi aikuinen ilmaiseksi valvojana ja merirosvolaivaan ja junaan pääsi ainakin hiljaisempina aikoina aikuinen yhdessä alle 100cm lapsen kanssa.

Sohvat on korvattu värikkäillä pehmopenkeillä.

Toisaalta tiukemmat turvarajat ovat selkeämmät ja linjassa Särkänniemen periaatteiden kanssa. Mutta kyllä veljeni joutui useampaan otteeseen selvittämään parivuotiaalle pojalleen, että ei, enää emme voi mennä ajamaan junalla, vaikka viime kerralla pääsimmekin. Alueella on sentään yhä kaksi pientä karusellia (sellaista, jotka toimivat markeiteissa kolikoilla) ja niissä tuli pyörittyä kyllä koko rahan edestä.

Aikuisten hengailutilaan en kunnolla ehtinyt tutustua. Oviaukosta näkyi nopealla vilkaisulla pöytäfutispeli sekä sohvia ja pöytäryhmiä. Alue on varmaankin tarkoitettu kouluikäisten vanhemmille, kun sen ikäiset lapset voivat huvitella jo keskenään ilman jatkuvaa valvontaa. Kuitenkin puiston ohjeet korostavat, että kaikki lapset huvittelevat vanhempiensa vastuulla ja valvonnassa.

Ruoka-alueella on kahvio ja herkkukulmaus. Me ostimme pienen pehmiskipon (3,90), jonka sai täyttää itse jäätelöllä ja lukuisilla lisukkeilla. Jonkin verran minulla oli ongelmia lisukekarkkien kanssa, kun niitä lennähti annostelulaitteista vähän lattiallekin.

Pehmislisukkeissa riitti valikoimaa.

Ravintolassakin on väriä. Työmaa-aita toimii myös liitutauluna.

Molemmat huvialueet kattava ranneke maksaa tällä hetkellä vain 15€,  mutta hyvin todennäköisesti kallistuu, kun lisää alueita avataan. Nyt puisto palvelee ehkä parhaiten (ala)kouluikäisiä lapsia, jotka voivat nauttia molempien zonejen tarjonnasta yhteislipulla. Ja hyvä huomioida sekin näkökulma, että eipä Suomessa edelleenkään kovin monessa paikassa taida päästä talviaikana huvilaitteisiin. Vaikka lohikäärmerata on vuoristoradaksi pieni, niin on se kuitekin lapselle aika hieno juttu.

Tällaisenaan kokemus oli ihan mukava, mutta tuskin menemme uudelleen ennen kuin tyttömme yltää vaadittuihin pituusrajoihin. Ellen sitten käy kurkkaamassa, mitä laajennus tuo tullessaan. Aitausten ulkopuoleltahan alueeseen saa tutustua ihan ilmaiseksi. Tuntuu hieman turhauttavalta, että hinta on kaikille yli yksivuotiaille sama pituudesta riippumatta, vaikkei hinta itsessään ole kuitenkaan ihan mahdoton. Kiitollinen olen siitä järkiratkaisusta, että aikuinen pääsee yhä ilmaiseksi mukaan edes pienten lasten aluelle, muuten koko konsepti olisi kyllä ollut melko tuhoon tuomittu.

Lapsemme näkökulmasta reissu oli huippukiva: sai touhuta hiki päässä serkun kanssa, pääsi karuselliin ja sai jäätelöä. Tänäänkin hän vielä kuvia katsoessaan riemastuneena kiljui: siinä me oltiin siellä HUVIPUISTOSSAAA!!

 

Mainitaan nyt vielä loppuun, että itse maksoimme eikä mitään mainosyhteistyötä ole tässä tehty. En tässä pikku blogissani sellaista muutenkaan harrasta.

Kuulumiskierros

 Lueskelin hiljattain blogini vanhempia tekstejä ja huomaan, että sisältö on viime aikoina harventunut ja ollut enemmän peliarviopainotteista. Alkuun täällä kirjoittelin ties kuinka syvällistä pohdintaa elämästä pelaamisen kautta. Onkohan kaikki jo sanottu? Tuskinpa vain. Toivottavasti tämä sisällön yksipuolistuminen ei ole pysyvä trendi.
No, itsehän siitä päätän.

Nyt jotain muuta kuin peliarvostelu:

Uusi luuri

Sain (=mieheni osti minulle melkeinpä väkisin) uuden puhelimen (Honor 8) ja siirryin Androidin aikakauteen. Olenkin siis hämmentyneenä selaillut Google Play -kaupan monipuolista valikoimaa. Aiemmin käytössä oli vanha Nokia Lumia, Windows-puhelin, joka jumitti ja johon ei saanut loppuvaiheessa enää juuri mitään sisältöä. Facebookin messengerkään ei tukenut puhelinta enää yli vuoteen.

Toisaalta huomaan, että toimiva puhelin yrittää varastaa huomioni koko ajan ja valitettavan usein myös onnistuu siinä. Se etu vanhassa luurissa oli, että sitä tuli käytettyä tasan silloin, kun joku soitti tai laittoi Whatsappiin viestiä. Siinä vaiheessa jääräpäisyyteni suli, kun Whatsappikin lakkasi vastaanottamasta mitään muuta kuin pelkkää tekstiä. "Okei, voisi se uusi puhelin sittenkin olla ihan hyvä idea".

Pakkaspäivien sisäpuuhia kaksivuotiaan kanssa

Tyttäremme on pian 2,5-vuotias. Olen antanut hänen jo kokeilla muutamia yksinkertaisia pelejä ja sovelluksia. Hänen serkkunsa käytti Pipsa-possu-teemaista piirrustusohjelmaa, joka on meilläkin ollut nyt innostuneessa käytössä. Lisäksi telkkarista tuttu Taavi-koira osui silmiini ja ollaankin päästy Taavin kanssa rakentamaan ja koristelemaan hiekkalinnoja. Maailman yksinkertaisin ja tylsin peli, sanon minä. Tyttäreni on toista mieltä, ja haluaa tehdä vielä yhden

Ehkä Pipsa-possun piirto-ohjelmassa
parasta ovat sitten animoidut tarrat?

hiekkalinnan.

Melko luontevasti tuon ikäiseltä luonnistuu kosketusnäytön käyttö, mutta hiiri onkin jo paljon vaikeampi konsepti. Isi käyttää hiirtä, tietää tyttö. Hänkin halusi osallistua ja otti jonkun etäisesti hiirtä muistuttavan lelunsa, jonka kantoi Jimin pöydälle, heilutteli siinä ja totesi sitten "Älä häiritse, teen töitä nyt!"

Peliohjainkin vaatii enemmän yhdistelevää ajattelua kuin suora kuvan täppäily. Muistan, kun hieman alle 1,5-vuotiaana tyttömme tajusi peliohjaimen ja ruudulla tapahtuvan liikkeen välillä yhteyden. Hän livahti ohjailemaan ruudulla näkyvää autoa ohjaimen jäätyä hetkeksi sohvalle lojumaan. Silmät ihan kirkastuivat ja suusta kuului "aato, aato!". Tilanne oli pakko ikuistaa videolle.

Parasta juuri nyt on kuitenkin tavallinen paperi ja vesivärisivellin. Päivässä maalaamiseen voisi kuluttaa aikaa vaikka useita tunteja. Väriä ovat tosin saaneet kylkeensä myös seinät ja muutamat huonekalut... onneksi on edes vesiliukoista. Ensimmäinen pääjalkainenkin ilmestyi paperille viikko sitten. Ah, ylpeänä äitinä fiilistelin tätä kovasti. On hienoa saada seurata koko ajan läheltä, kun lapsi oppii uutta ja oivaltaa asioita.

Tämä kuva esittää veljeäni. Ihan on näköinen.

Uusi Boxi

Peliarvosteluja lukiessani aika usein kaihoisasti harmittelen, että itseäni eniten kiinnostavat pelit ovat suurelta osaltaan pleikkarinelosen yksinoikeuspelejä. No, toisaalta on kai vähemmän surullista jättää pelit väliin siksi, ettei niitä ole konsolin puuttuessa mahdollista pelata kuin siksi, ettei yksinkertaisesti edes ehtisi pelata kaikkea tarjolla olevaa, vaikka mahdollisuus olisikin.

Uusi konsoli meille toki hiljattain hommattiin, Xbox One X, joka on siis lähinnä tehokkaampi ja pienempi versio alkuperäisestä jättilaatikosta. Vanhempi versiokin sai hyvän uuden kodin. Uusi laatikko on ollut meillä ehkä kuukauden, enkä ole vieläkään edes kirjannut omaa pelitiliäni siihen. Tällä hetkellä ainoa konsolipeli, jota pelaan on Xbox360:lle alennuksesta haalittu jo kymmenen vuoden ikään ehtinyt peli Tales of Vesperia. Hyvin maistuu parin tunnin pätkissä, kun vain tilaisuus tulee. Tämä on kolmas pelaamani Tales -sarjan peli ja tuntuu kyllä hyvin samanlaiselta kuin aiemmin arvostelemani Tales on Symphonia. Samalla saa tarpeellisen anime-annostuksenkin, fiilistelen aina ensin koko alkutunnarin peliä käynnistäessä.

Mutta nyt olemme suuntaamassa Muumiaiheiseen ulkoilutapahtumaan, joten tämä tästä tällä erää.