Voi hyvänen aika! Miten taas vierähtikin monta kuukautta kirjoittamatta tänne mitään?
Voi kyllä todellakin todeta eläväni niitä paljon puhuttuja ruuhkavuosia. Elämän rytmi on aivan toista kuin vuosi sitten samaan aikaan. 12-tuntiset työpäivät eivät ole edes mikään harvinaisuus - toisaalta vastapainoksi välillä olen sitten enemmän vapaalla. Vapaa-aika menee suurelta osin lasten ehdoilla. Haaveilen treffeistä mieheni kanssa kahden kesken. No, ehkä tässä vielä joku päivä saadaan onnistumaan sellainen muuallakin kuin kotisohvalla lasten jo nukkuessa.
Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että tässä elämäntilanteessa elokuvistakin tulee kuin tv-sarjoja. Harvaa leffaa saa kerralla katsottua kokonaan. Kevättalven urakaksi otettiin pitkästä aikaa eeppiset Taru sormusten herrasta elokuvien pidennetyt versiot. Reilut kaksi kuukautta siihen meni, että ne saatiin katsottua läpi. Oli ne vaan edelleen yhtä hyviä!
Töissä on monenmoista. Yritän tasapainotella suunnittelun, palaverien ja toiminnan ohjaamisen välimaastossa parhaani mukaan. Keidashetkiä ovat edelleen keskiviikkoiset varhaisnuortenillat, joita pidän mahtavan, pääosin yläkoululaisista koostuvan, tiimin kanssa.
Tänään omat lapset olivat töissä mukana, sillä kuntalakon takia eskari oli kiinni ja päiväkotiin ei huvittanut heti aamusta lähteä jonottamaan hoitopaikkaa, kun ei ollut ihan pakko. Ihan hyvinhän päivä lopulta sujui, vaikka vähän kyllä piti soveltaa. Asiaa helpotti se, että aamupäivällä vedin perhekerhoa. Kerhon ohjaaminen tuntui kyllä rankemmalta kuin normaalisti, sillä koko ajan piti keskityä sekä kokonaisuuteen että omiin lapsiin. Toki sekin on tuttua: sama homma kuin vapaaehtoisena perhekahvilaohjaajana ollessa ja kyllähän vedän pyhäkoulua usein niin, että omat lapset ovat mukana. (Jostain syystä pyhäkoulu kuitenkin sujuu jouhevammin.)
Kotona on jatkuva kaaos, sillä kaikki meillä keksivät jatkuvasti parempaakin tekemistä kuin siivoaminen. Yleisimmin siivoan sellaisina päivinä, jolloin vien lapset aamusta hoitoon ja eskariin, mutta lähden kirkolle vasta puolilta päivin. Sellaiset päivät ovat olleen viime aikoina aika harvassa. Etäpäivinä ehdin juuri ja juuri pyörittää pyykit koneessa töiden ohessa.
Elämän normalisoituminen koronan jälkeen tuntuu ihanalta. Toissapäivänä meidän sohvalle kokoontui spontaanisti naapuruston lapsia hetkeksi pelaamaan Xboxia. Kyläily on taas normaalia ja se tuntuu hyvältä.
Itsekin olen satunnaisesti ehtinyt pelailla. Aloitin Mass Effect -trilogian läpipeluun lokakuussa ja saatoin projektin lopulta loppuun huhtikuussa. Oli hienoa kokea matka uudelleen vuosien tauon jälkeen. (Nautin selvästi tutusta ja turvallisesta: uusintaleffoja ja uusintapelejä...)
Viimeksi aloittelin uutena kokemuksena kiinnostavasta tarinastaan kehuja saanutta Forgotten City -peliä, mutta en vielä oikein osaa sanoa siitä juuta enkä jaata. Peli on saanut alkunsa Skyrimin modina. Ihan kunnioitettava saavutus, että siitä tuli lopulta ihan oma pätevä pelinsä. Pelistä on toisaalta vaikea kirjoittaa mitään spoilaamatta sisältöä. Kokemus ehdottomasti parhaimmillaan ilman mitään ennakkotietoja.
Ei minulla nytkään oikeastaan ole aikaa tai jaksamista kirjoitella tämän enempää ja tämäkin oli vähän sekavaa tajunnanvirtaa. Mutta olemassa yhä ollaan.
Hmm. Pitäisi varmaan vielä käydä kurkkaamassa, joko lastenleiri tuli täyteen, mutta ehkä uskallan jättää sen asian aamuun. (avasin ilmoittautumisen 4 tuntia sitten ja viimeksi, kun katsoin, yli puolet paikoista oli jo mennyt.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti