Luku 4 Veritaika
Tauriel, vuosi 927
"Nämä totuudet on Tekijä paljastanut minulle:
On vain yksi maailma, yksi, elämä, yksi kuolema.
On vain yksi jumala ja hän on meidän Tekijämme.
Syntisiä ovat he, jotka osoittavat rakkautensa epäjumalille.
Taian tulee palvella ihmistä, ei koskaan hallita häntä.
Rumia ja turmeltuneita ovat he, jotka ovat ottaneet Hänen lahjansa
ja kääntäneet sen Hänen lapsiaan vastaan.
He saavat nimen Maleficar, nuo kirotut Noidat.
He eivät löydä lepoa tästä maailmasta eivätkä tuonpuoleisesta.”
Kirkastus 1:1-2
Kunnioitettu Äiti lausui Valon Veisua tasaisella äänellä. Nuo kyseiset Kirkastuksen jakeet oli kaikkien pitänyt opetella ulkoa jo melkein heti Torniin tullessa. Valon Veisussa oli paljon mukavampiakin tekstejä kuin kirous taikaa väärin käyttäville. Istuin Petran ja Jowanin välissä ja katseeni harhaili pitkin kappelia. Jowan vilkuili jatkuvasti sivusilmällä uusia pappiskoulutettavia: kahta nuorta neitoa, jotka olivat saapuneet Tornin kappeliin joitakin päiviä sitten.
Jokaisen Tornin asukkaan tuli kunnioittaa Andrasten opetuksia Tekijästä, oli torniin saapunut sitten mistä taustasta tahansa. Itse olin oppinut osoittamaan rukoukseni Tekijälle jo lapsena, mutta joukossamme oli myös harvoja laaksohaltioita, joilla oli omat jumalansa.
Yhdyin lyhyeen rukoukseen ennen kuin poistumme kappelista.
“Kuule Tauriel, oletko koskaan syvemmin miettinyt Noitia?” Jowan kysyi yllättäen kävellessämme takaisin alempaan kerrokseen. “Noidat, nuo kirotut. Mitä muuta he ovat kuin maageja, jotka käyttävät taikaa toisin kuin kirkko määrittelee?” hän jatkoi. Katsahdin Jowania epäilevästi. “Mitä ajattelet niistä Uldredin jutuista, luopiomaageista ja veritaiasta ja sen semmoisesta?” hän vielä kysäisi.
“Ai mitäkö mieltä olen? Sitä mieltä, että sinun ei pidä jatkaa tuota ajatusleikkiä yhtään pidemmälle. Karkaaminen tai veritaian käyttö johtavat vain epätoivoon ja tuhoon!” huudahdin kauhistuneena.
Minua huolestutti Jowanissa herännyt kiinnostus aiheeseen. En ymmärtänyt, miksi Uldredin piti ylipäätään edes kuvailla veritaikaa oppilaille tarkemmin. Uldred oli toisaalta tunnettu siitä, että hän oli onnistunut vuosikymmenten aikana käräyttämään useampiakin maageja veritaian käytöstä, joten kaipa hän vain halusi varoittaa meitä sen vaaroista. Toisin kuin tavallinen, Hälveestä tai lyriumista ammentava taika, veritaika imi voimansa nimensä mukaisesti verestä ja sen käyttö oli ehdottomasti ja aina väärin. Minua puistatti, kun muistelin Uldredin kuvausta tyhjiin imetystä uhrista, jonka veren Noita oli käyttänyt voimansa lähteenä. Pysähdyin.
“Jowan. Lupaa minulle, ettet sekaannu mihinkään veritaikoihin, lupaathan?”
Jowan nyökkäsi. “Joo, tottakai, unohda koko juttu. Tule, kysytään innostuisivatko Niall ja Petra tänään korttipelistä”, hän vaihtoi aihetta ja pyrähti juoksuun koko seitsemäntoistavuotiaan energiallaan niin että kaavun helmat vain hulmusivat.
Luku 5 Koetus
Jowan vuonna 929
Jotta oppilaasta tulee oikea maagi, hänen täytyy täysi-ikäisyyden kynnyksellä suorittaa Koetus. Kun Irving ja Greagoir yhdessä toteavat oppilaan olevan valmis, hänet kutsutaan tornin ylimmän kerroksen koetuskammioon. Valmistautumisaikaa ei anneta muutamaa tuntia enempää, joten Koetukseen
pitää olla käytännössä aina valmis. Se on hermostuttavaa.
Tuntuu vastenmieliseltä, että sellainen päätösvalta on jaettu maagin ja temppeliritarin kesken. Irving voisi ihan hyvin päättää maagien asioista maagien kanssa ja Greagoir keskittyä paimentamaan ritareitaan. Tai toisaalta ritarit voisivat yksinkertaisesti vain lakata olemasta ja antaa maagien elää kuin normaalit ihmiset. Koko tämä järjestelmä on kuvottava.
Koetusta varten opiskellaan vuosia, mutta kukaan ei koskaan tarkalleen kerro, mikä Koetus on tai mitä se sisältää. Kyseessä on kuitenkin jotain raastavaa ja hirvittävää, sillä monista ei koskaan kuulla Koetuksen jälkeen. Huhutaan jopa, että Temppeliritarit lävistävät epäonnistuneet keihäällä ja viskaavat näiden ruumiit tornin huipulta järveen. En yhtään epäile etteikö se olisi totta. Ritarit eivät näe meitä ihmisinä vaan lähinnä mahdollisina hirvityksinä ja demonien kätyreinä.
On myös mahdollista luopua koetuksesta ja suostua Tyyneyden seremoniaan.
Seremoniassa katkaistaan oppilaan yhteys Hälveeseen, minkä seurauksena
hänestä tulee Tyyni. Tyynet eivät näe unia eivätkä voi taikoa, sillä he
eivät enää tavoita Hälvettä. Tavallaan heissä on siis jotain samaa kuin
kääpiöissä. Seremonia kuitenkin poistaa Tyyniltä myös tunteet, mikä
toisaalta estää heitä koskaan joutumasta demonien valtaamiksi, mutta
toisaalta myös muuttaa heidät täysin persoonattomiksi. Tornissa on monia
Tyyniä erilaisissa käytännön tehtävissä. He tuntuvat olevan sangen
tyytyväisiä elämäänsä, mutta minusta heissä on jotakin äärimmäisen
kammottavaa. He eivät koskaan tunnu olevan täysin läsnä.
Karmivinta
on, että ne meistä, jotka koetaan syystä tai toisesta vaarallisiksi,
pakotetaan seremoniaan vasten tahtoaan eikä heille koskaan anneta
mahdollisuutta Koetukseen. Sanomattakin on selvää, että odotan omaa
Koetustani kuin kuuta nousevaa. Minusta ei koskaan, koskaan voisi tulla
Tyyntä. Ennemmin vaikka kuolisin.
Niall kutsuttiin Koetukseen tänään. Hänet vietiin kammioon jo aamulla. Petra läpäisi oman Koetuksensa vajaassa vuorokaudessa lähes vuosi sitten ja muutti koeteltujen maagien kerrokseen. Olen ollut täällä jo viisivuotiaasta ja täytän pian kaksikymmentä, mutta jumitan yhä oppilaiden kerroksessa ilman omaa taikasauvaa. Pelkään, että Taurielkin lopulta kutsutaan Koetukseen ennen minua vaikka hän onkin nuorempi. Tauriel suorastaan loistaa oppitunneilla. Minusta tuntuu välillä, etten ole
monessakaan asiassa hänen veroisensa. Hän on maagien keskuudessa
suosittu ja hän osaa olla itsevarma jopa temppeliritarien läheisyydessä.
Minä en ole maagien keskuudessa mitään ja ritarien läheisyydessä menetän helposti malttini. Arvostan
suuresti, että Tauriel edelleen pitää minua veljenään ja parhaana
ystävänään. Hän on aina ollut minulle kuin sisko, mutta silti tuntuu, että ihan kaikkea en enää osaa hänen
kanssaan jakaa. Minun on pakko yrittää enemmän ja keksiä jokin keino, että voisin olla hänen
veroisensa enkä ikuisesti hänen autettavansa.
Onneksi Lily jaksaa kuunnella
minua. Lily on ollut täällä pappiskoulutettavana kohta kaksi vuotta.
Hassua ajatella, että silti tutustuimme paremmin vasta aivan hiljattain. Koen, että välillämme on merkittävä yhteys. Hänelle on helppo puhua ja hän valaa minuun uudenlaista toivoa.
En kestä odotella Niallin Koetuksen läpäisyä yksin. Missä ihmeessä Tauriel nyt on? Lähtiköhän hän kappeliin rukoilemaan Niallin puolesta? En usko, että rukouksista on kovinkaan paljon apua, mutta taidan kuitenkin piipahtaa kappelissa katsomassa. Lilyhän saattaa olla tänään rukousvartiossa.
Luku 6 Katse
Cullen vuonna 929, Kaukana Piiritornista.
Ensimmäinen annos lyriumia sävähti koko kehossa ja aiheutti huumaavan tunteen. Nyt voisin vastustaa taikaa, saisin uusia kykyjä, olisin lähes voittamaton. Tätä varten olin harjoitellut pienestä saakka.
Seisoin katedraalin etuosassa rivissä muiden alokkaiden kanssa. Olin haaveillut tästä hetkestä koko ikäni. Hetken kuluttua pääsisin vannomaan valani ja olisin vihdoin oikea temppeliritari.
"Cullen Rutherforth!"
Astuin eteen lausumaan valan. Sitouduin kokosydämisesti kirkon palvelukseen kunnioittamaan Tekijää sekä hänen morsiamensa Andrasten opetuksia. Sitouduin puolustamaan heikoimpia ja varmistamaan kaikilla kyvyilläni, että taika pysyy aisoissa ja maagit kurissa ja nuhteessa.
Vanhin sisareni Mia oli matkustanut Honnleathista asti katsomaan valaani. En ollut nähnyt häntä moneen vuoteen, mutta kävimme ahkerasti kirjeenvaihtoa. Siskoni kapsahti kaulaani seremonian jälkeen. "Olen niin ylpeä sinusta pikkuveli! Ajatella, että nauroin sinulle, kun haaveilit tästä lapsena", hän hymyili. Mia oli todellisuudessa ollut suurin tukeni matkalla temppeliritariksi. Hän oli uskonut minuun silloinkin, kun kukaan muu perheestäni ei. Hän kannusti minua lähtemään ritarikouluun, kun siihen tarjoitui mahdollisuus ollessani kolmentoista. Oli mahtavaa, että Mia oli saapunut katsomaan valaani nyt, viisi vuotta myöhemmin.
“Joko tiedät, mihin sinut sijoitetaan?” Mia kysyi.
“Kyllä, kuulin siitä toissapäivänä. Monethan aloittavat palveluksen jossain pienessä kylässä, mutta minä lähden Maagien Piiritorniin.”
“Vau, pääset heti aivan ytimeen! Melkein kyllä toivoin, että sinut olisi määrätty lähemmäs Honnleathia... Muistathan sitten kirjoittaa minulle kaikesta.”
- -
Esittelykierros tuli päätökseensä. Komentaja Greagoir oli harvasanainen:
"Loppuilta vapaata. Illallinen kello 20. Muistutan, että tornista ei saa poistua ilman erillistä lupaa."
Olin melko uupunut matkasta, kierroksesta ja kaikesta, joten ajattelin vain vetäytyä suoraan petiin. Lähdin aulasta kohti neljännen kerroksen asuintiloja.
Toisen kerroksen portaikossa istui joku. Nuori hento haltianeito oli syventynyt lukemaan kirjaa. Hänen ruskeat kutrinsa oli kieputettu niskaan löyhälle nutturalle. Näkymä oli levollinen. Pysähdyin huomaamattani.
Tyttö säpsähti huomatessaan minut ja nosti katseensa kirjasta. Hänen vihreät silmänsä porautuivat minuun.
"Sinä olet uusi."
Nyökkäsin, mutta kysyin kuitenkin: “Mistä tiedät?”
“No, sanotaanko, että kun on viettänyt kymmenen vuotta samojen seinien sisäpuolella, niin pienetkin muutokset huomaa helposti", haltia hymyili hieman ilkikurisesti. "Sitäpaitsi näin, kun Greagoir kierrätti sinua kirjastossa tänään. Taidat olla aivan vastavalmistunut”, hän jatkoi ja sulki kirjansa.
Nyökkäsin jälleen. Miten heleä ääni. Tytön olemus sai minut hymyilemään ja väsymys tuntui karisevan. Hän vastasi hymyyni: “Toivottavasti viihdyt täällä. Ei tämä lopulta ihan niin kamala paikka ole". Haltia nousi seisomaan. Hänen vihreä mekkonsa myötäili kapeaa vyötäröä. Uskomattoman siro vartalo. Suipot korvat korostivat kasvojen veistoksellisuutta. Iho oli kalpean kuulas ja silmät aivan kuin tuikkivat. En ollut koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista. Tunsin sisälläni väreilyä. “Älä tuijota, älä tuijota”, hoin mielessäni. Vaivaannuttavan pitkän hetken jälkeen tajusin vastata.
“Ki- kiitos, öm…”
“Tauriel. Olen Tauriel. Oppilas vielä, en oikea maagi”, hän lisäsi ja sujautti kirjan kädestä kainaloonsa.
“Cullen”, sanoin ja ojensin käteni kömpelösti tervehdykseen. Kuuluiko haltioita edes kätellä? Saiko maageja tervehtiä näin tuttavallisesti? Ajatukseni olivat kuin tahmeaa puuroa. Tauriel katsoi jälleen silmiini ja tarttui ojennettuun käteeni. Kosketus värähti kehossani aivan kuin olisin saanut iskun salamasta. Vedin käteni pois. Tuntui, etten saanut happea.
Tyttö kaiketi hämmentyi reaktiotani. “Minä taidan lähteä illalliselle”, hän sanoi. “Te ritarit syötte omassa kerroksessanne, mutta varmasti Greagoir kertoi senkin.” Nyökkäsin taas. Vaikutin varmaan vähä-älyiseltä.
"No, hyvää yötä sitten, Cullen." Tauriel kääntyi ja lähti alakertaan.
Käännähdin hänen peräänsä. "Hyvää yötä!" Ihmeellisen kevyt askellus. Nuttura heilahti kävelyn tahdissa, mikä paljasti sievän niskan. Jokainen yksityiskohta hänessä tuntui lumoavan minut. Yritin ravistella itseni takaisin todellisuuteen jatkaessani kapuamista neljänteen kerrokseen. Mitä oli juuri tapahtunut?
Istahdin sängylleni tasaamaan hengitystäni. Mikä päivä! Niin paljon uutta ja hämmentävää. Torni ja sen asukkaat. Erityisesti Hän. Laitoin silmät kiinni ja näin haltianeidon hymyilemässä lumoavaa hymyään vihreiden silmien tuikkiessa.
Minusta tuntui, että olin vauhdilla lankeamassa temppeliritareiden synneistä suurimpaan – olin ihastumassa maagioppilaaseen.
Luku 7 Aamu
Tauriel vuonna 930
Johtava lumooja Irving asteli ruokasaliin, mikä aiheutti levottomuutta. Hän ei koskaan saapunut oppilaiden aamiaiselle ilman erityistä syytä. Yllättäen hän kääntyi meidän pöytäämme kohti. Joko tänään olisi Jowanin vuoro?
" Huomenta Tauriel. Olemme Greagoirin kanssa tehneet päätöksen. On aika. Tänään sinä suoritat Koetuksen." Nielaisin juoman väärään kurkkuun. Jowankin alkoi yskiä vieressäni.
"Uskomme, että olet valmis. Lähetän temppeliritarin hakemaan sinua huoneestasi iltapäivällä", Irving lisäsi ja loi minuun rohkaisevan katseen.
Olin odottanut tätä hetkeä. Silti minua kylmäsi.
Jowan katsoi minua pöydän toiselta puolen. "Vau, hurjaa! Toivon, että kerrot minulle sitten kaiken. Niin, ellei sinua sitten viskata ikkunasta." Katsahdin Jowaniin. "Äh, älä viitsi. Tiedät hyvin, ettei siitä saa puhua." Olin niin shokissa Irvingin ilmoituksesta, etten osannut edes vitsailla takaisin. Voi Jowan. Hän oli niin kauan odottanut pääsyä Koetukseen ja nyt minäkin ohitin hänet.
Mutta nyt ei ollut aika murehtia Jowania. Nyt oli aika selviytyä hengissä.
Ruokahaluni oli kadonnut. Palautin astiat ja palasin sänkyni ääreen. Mikä helpotus, huonetoverini olivat muualla. Kaivoin pöytälaatikosta siskoni sileän kiven, jota minulla oli ollut tapana puristaa kädessäni hermostuneena. En ollut koskenut siihen pitkään aikaan, mutta nyt tunsin tarvitsevani sitä. Istahdin sängylle ja pyörittelin kiveä kämmenelläni.
"Sinä selviät siitä. Tätä varten olet harjoitellut. Mitä ikinä tuleekin, toimit vain, kuten muutenkin toimisit. Pysy lujana ja lempeänä", rauhoittelin itseäni ääneen.
Jowan tuli huoneeseen. “Halusin vielä tulla toivottamaan onnea”, hän sanoi vaisusti. “Tai siis ethän sinä onnea tarvitse. Kyllä sinä selviät siitä. Mieti nyt - Niallkin selvisi, sinä et voi epäonnistua.” Omalla kömpelöllä tavallaan Jowan onnistui kohottamaan mielialaani. “Kiitos Jowan, arvostan, että tulit.” Istuimme hetken hiljaa vierekkäin, kunnes Jowan lähti.
Aika mateli. Odottaminen oli kamalaa. Vihdoin huoneen ovelle saapui temppeliritari. Se oli Cullen, ikäiseni nuori, joka oli saapunut torniin hieman yli puoli vuotta sitten. Olin jutellut hänen kanssaan muutamia kertoja, mutta hän oli aina jotenkin kummallisen hermostunut ja varautunut seurassani. Hän ei varmaankaan välittänyt haltioista. Nytkin Cullen vältteli katsettani. Hän haroi vaaleita hiuksiaan ja vaikutti tavallistakin hermostuneemmalta. Hän luultavasti tiesi, mitä oli tulossa, koetukseenhan osallistui aina useita temppeliritareita. Hän oli varmasti päässyt jo näkemään muutaman. Odottikohan hän minun epäonnistuvan?
“Hei Tauriel. Tuota, minun pitäisi saattaa sinut ylös”, hän sai lopulta sanottua.
“Niin, kiitos, tietysti. Tulen heti.”
Laskin kiven yöpöydälle odottamaan paluutani.
Tästä alkaa peli Dragon Age: Origins.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti