Lohikäärmeen Aika: Oppivuodet. Luvut 8-11. (Dragon Age: Origins fanifiktio)

Luvut 1-3 voit lukea tästä

Luvut 4-7 voit lukea tästä

Luvusta 8 alkaen tapahtumat sijoittuvat Lohikäärmeen Ajalle vuoteen 930 ja mukailevat pelin tapahtumia, joten kunnia suuremmista juonenkäänteistä sekä osasta repliikkejä pelin käsikirjoittajille. Tulkinta, suomennos ja yksityiskohdat omiani. Näkökulma Taurielin.

 

Luku 8 Hiiri

Kävelin portaita Cullenin seuratessa perässä. Jokainen askel tuntui painavan edellistä enemmän. Viimein saavuimme tornin huipulle koetuskammion ovelle.
“Astu sisään, sinua odotetaan”, Cullen kehotti. Avasin painavan oven. Edessäni aukeni pyöreä ja korkea, lähes tyhjä tornihuone. Irving ja Greagoir seisoivat molemmat minua vastassa ja lisäksi huoneen sivuilla oli valmiudessa muutamia temppeliritareita. Greagoir nyökkäsi Cullenille, joka astui paikalleen muiden ritarien joukkoon. Cullen näytti lähes pahoinvoivalta. Mikä ihme häntä vaivasi?

Huoneen keskellä pilarin päällä oli malja täynnä hohtavaa nestettä, oletettavasti lyriumia.
“Tauriel. Koetuksesi aika on tullut. Tämän testin läpäisyn jälkeen sinusta tulee oikea maagi. Ennen aloitusta sinun tulee vannoa, ettet puhu Koetuksen sisällöstä ulkopuolisille etkä myöskään paljasta mitään oppilaille”, Irving lausui juhlallisesti. Hänen läsnäolonsa loi minuun varmuutta.
“Minä vannon.” Eihän muita vaihtoehtoja edes ollut.

“Koetuksen aikana tietoisuutesi astuu lyriumin avulla Hälveeseen. Olemme kutsuneet ennalta määrättyyn paikkaan demonin, joka sinun tulee kohdata ja voittaa”, Irving kertoi.
“Mikäli demoni saa sinusta vallan ja alat muuntautua hirvitykseksi, on yksi tämän huoneen ritareista määrätty lävistämään sinut epäröimättä ja välittömästi”, lisäsi Greagoir kuivasti kuin olisi keskustellut päivän säästä. Tunsin, kauhun sävähtävän selkäpiissäni, mutta ravistin tunteen pois.

Olin kuullut lukuisia kertoja Hälveeseen astumisesta Lyriumin avulla, mutten ollut koskaan kokenut sitä itse. Nukkuessani kuljin Hälveessä kuten muutkin, mutta kuulemani mukaan se oli erilaista. Lyriumin avulla Hälve olisi vähemmän utuinen. Pysyisin koko ajan täysin tietosena, muistaisin kaiken kokemani ja voisin jopa keskustella demonien ja henkien kanssa.

Astuin kohti maljaa ja upotin käteni lyriumiin. Neste tuntui yhtä aikaa viileältä ja polttavalta. Kohotin käden huulilleni ja hörppäsin pienen kulauksen. Neste oli kitkerää. Koko kehoni värisi. Huone alkoi pyöriä ja  kaikki pimeni.

Kun avasin silmäni uudelleen, olin aivan toisessa paikassa. Olin kaikkialla ja en missään. Synkkänä horisontissa siinsi Musta kaupunki, tuo Veisun teksteistä tuttu muinaisten Noitien saastuttama entinen Kultainen kaupunki, jonka Tekijä oli hylännyt samalla, kun käänsi maailmalle selkänsä. Kaupunki oli Hälveen ainoa pysyvä elementti, jatkuvasti näkyvillä, mutta saavuttamattomissa. Jokainen uneksija oli nähnyt sen, mutta harva sitä herätessään muisti. Kaikki muu muutti muotoaan jatkuvasti. Yläpuolellani leijui saaria. Luultavasti seisoin itsekin saarella. Ympäristöni koostui epämääräisistä muodottomista puista, jotka eivät kuitenkaan olleet puita, kohoilevista harmaista kukkuloista ja siellä täällä maasta pulppuavista lyrium-lähteistä. Edessäni aukeni polku.
“Okei. Etsi demoni, voita demoni, palaa kotiin. Helppo homma”, kertasin ohjeita. Lähdin kulkemaan polkua. Siellä täällä leijui hahmottomia henkiolentoja, jotka selvästi aistivat läsnäoloni.

Kuljettuani jonkin matkaa näin edessäni liikettä. Se ei vaikuttanut demonilta. Oliko joku uneksija kenties eksynyt Koetukseeni? Hämmennyin, sillä lähemmäs tultuani edessäni ryömikin kohtalaisen suuri jyrsijä, joka alkoi puhua minulle.
“Jälleen yksi. Ei ole oikein, että he tekevät tämän meille”, otus jupisi.
“Sinä ole puhuva… rotta?” suustani purkautui.
Rotta alkoi kasvaa ja muuttui muodoltaan miehen kaltaiseksi.
“Olet tullut Koetukseen, eikö niin? Minä olen maagioppilas kuten sinä, mutta jumissa täällä. Jos Koetus kestää liian kauan, temppeliritarit kyllästyvät odottamaan ja tappavat sinut varmuuden vuoksi. Niin minulle kävi ja tietosuuteni jäi tänne jumiin. En edes tiedä, kuinka kauan olen täällä viettänyt”, puhe pulppusi miehen suusta lähes yhteen hengenvetoon. Hän vaikutti hieman sekavalta.
“Olen pahoillani", vastasin myötätuntoisesti. Kysyin vielä huolestuneena: "Kauanko minulla sitten on aikaa?”
“Aika kulkee eri tavalla täällä, joten vaikea sanoa tarkalleen. Mutta tahdon auttaa sinua. Minun mahdollisuuteni on kenties mennyt, mutta sinä voit varmasti päästä ulos. Täällä on henkiä, jotka voivat auttaa sinua matkallasi. Yhdessä löydämme sinun demonisi ennen kuin se löytää sinut.”
“Kiitos, sehän on jaloa”, vastasin. Avusta ei varmaankaan olisi haittaa.
“Voit kutsua minua Hiireksi. En edes muista oikeaa nimeäni enää.”
"Selvä. Hiiri, ei siis rotta", täsmensin, kun jatkoimme yhdessä polkua eteenpäin. Mies oli muuntunut jälleen suuren hiiren olomuotoon.

Vastaan saapui väreilevä henki, joka häiriintyi läsnäolostani ja hyökkäsi hohtavan suden muodossa. Vastasin hyökkäykseen tulitaialla. Henkisusi hajosi savuna ilmaan.
Olisipa minulla sauva! Taikominen ilman apuvälineitä tuntui uuvuttavalta. Oppilailla ei ollut omia sauvoja, mutta oppitunneilla käytimme lainasauvoja. Enkä usko, että sauva olisi siirtynyt mukanani tänne, vaikka minulla sellainen olisikin ollut.

En osannut enää sanoa, kauanko olimme kulkeneet. Vastaan tuli mitä kummallisimpia olentoja ja näkyjä. Kohtaamani rohkeuden henki lahjoitti minulle massiivisen sauvan taikomista varten kuin olisi kuullut aiemmat ajatukseni ja toivotti onnea Koetukseen. Useimmat henget tyytyivät katselemaan minua etäämmältä. Osalla hengistä oli selkeä muoto, osa oli vain pelkkää utua. Polun varrella kuorsasi valtava piikikäs karhu. Hiiri kertoi sen olevan Laiskuus-demoni. Voisikohan se olla minua varten kutsuttu demoni? Päätin jututtaa sitä.

Laiskuus vähän välitti minusta, eikä sitä ollut kuulemma kutsuttu ketään varten, mutta koska olin herättänyt sen ja sitä ikävystytti, se päätti haastaa minut arvoituskilpaan ennen kuin päästäisi meidät jatkamaan. Tilanne tuntui epätodelliselta. Siinä minä nyt suoritin pelättyä Koetustani ratkoen laiskan demonikarhun esittämiä arvoituksia. En edes tiennyt, että demonien kanssa voisi keskustella näinkin. Mitähän vielä olisi edessä?

Laiskuus oli lopulta niin huvittunut pikku kisailustamme, että päätti auttaa minua haasteessani opettamalla Hiiren taistelemaan vierelläni karhun muodossa. Hiiri vaikutti tyytyväiseltä uuteen taitoonsa.
“Näillä nurkin on vaeltanut tänään levoton raivodemoni, kenties se on etsimäsi vastustaja”, Laiskuus vielä lisäsi ja palasi sitten päivälevolleen.

“Raivo, sehän kuulostaa lupaavalta”, supatti Hiiri. “Sellaisen pitäisi löytyä helposti. Autan sinua voittamaan sen nyt, kun voin taistellakin.”
Kummallista, miten kiintynyt Hiiri oli minuun. Ehkä hän ajatteli minua auttamalla saavuttavansa vihdoin kaipaamansa rauhan. Hyvin innokkaasti hän lähti johdattamaan minua eteenpäin. Aivan kuin hän olisi yhtäkkiä tiennyt tarkalleen, minne meidän kuului kulkea.

Saavuimme aukiolle, jonka ympärillä hehkui liekkejä. “Raivodemoni on taatusti lähellä. Aistin sen”, Hiiri supatti. Maan alta kohosikin pian liekehtivä epämuodostunut kammotus. Raivodemoni!
“Vihdoinkin kohtaamme! En malta odottaa, että pääsen katselemaan maailmaanne sinun silmiesi läpi!” Raivodemoni ärjyi minulle. Sitten se tunnisti taistelutoverini. “Hiiri? Aiotko sinä muka taistella hänen rinnallaan? Oletko unohtanut sopimuksemme? Sinun tehtäväsihän on vain tuoda heidät tänne.”
“Ei meillä ole enää mitään sopimusta. Minun ei tarvitse enää elää piilossa ja pelossa”, Hiiri sanoi varmalla äänellä muuntuen samalla karhuksi. Sitten hän kääntyi puoleeni: “Älä anna sen odottaa, hyökkää NYT!”

Mietin sadasosasekunnin. Tulitaika ei varmasti tepsisi tuliseen olentoon, joten keskitin ajatukseni ja ammuin sauvani kärjestä jäätaian, joka osui ja jäädytti sen niille sijoilleen. Hiiri-karhu potkaisi demonia voimakkaalla iskulla. Demonin jäätynyt käsi repeytyi potkun voimasta irti ja hajosi maahan osuessaan sirpaleiksi. Karhu väisti ja ammuin vuorostani tulipallon keskelle jäätynyttä demonia, jolloin se räjähti lopullisesti kappaleiksi. Taistelu oli ohi ennen kuin se kunnolla alkoikaan. Se oli melkein liiankin helppoa.
“Uskomatonta, voitimme sen!” Hiiri riemuitsi jälleen ihmisen muodossa. "Vapaus, täältä tullaan!"

Olotilani oli hämmentynyt. Mietin raivodemonin aiempia sanoja ja tivasin Hiireltä: “Olet minulle selityksen velkaa. Mitä demoni oikein tarkoitti sopimuksella? Montako oppilasta olet johdattanut sen syötäväksi ennen minua?”
“Älä nyt, minun oli pakko tehdä niin. Elämä täällä on pelkkää jatkuvaa selviytymistä. Syö tai tule syödyksi, tiedäthän. Sinä olit sitäpaitsi ensimmäinen, josta heti aistin todellista potentiaalia. Olin varma, ettei se saisi sinua. Ja oikeassa olin! Nyt olemme vihdoinkin vapaita sen vallasta”, Hiiri iloitsi ja jatkoi: “Selvisit siitä niin helposti, että kykenisit varmasti auttamaan minua enemmänkin. Meidän maagien tulee pitää yhtä. Voisit auttaa minut ulos täältä. Kaipaan kovasti takaisin ihmisten ilmoille”. Hiiri katsoi minua anovasti: “Sinun kaltaisellesi taitavalle maagille se on varmasti helppoa. Sinun ei tarvitse kuin avata mielesi ja ottaa minut mukaasi. Olen varma, että yhdessä saamme sen onnistumaan”.

Yhtäkkiä tajusin, ettei raivodemoni sittenkään ollut minun Koetukseni. Hiiri oli. Se oli koko ajan vedonnut myötätuntooni ja ylpeyteeni. Mikä ovela paholainen.
“Väisty demoni! En suostu sinun apuriksesi!” huudahdin ja kohotin sauvani hyökkäysasentoon. Samassa Hiiri alkoi kasvaa. Se muutti jälleen muotoaan, tällä kertaa valtavaksi hirviömäiseksi olennoksi.
“Nimeni on Ylpeys ja sinä olet vastustanut minua. Voitit. Olet nokkelampi kuin arvasinkaan. Ehkä me tapaamme vielä. Nyt, jää hyvästi ja painu takaisin maailmaasi.”
Demoni puhalsi minua kohti. Kaikki alkoi pyöriä ja silmissäni pimeni jälleen.

Luku 9 Tunnusteluja

“Tauriel, huomenta, oletko jo hereillä?” tuttu ääni kaikui jostain kaukaisuudesta.
“Jowan? Onko se ohi?” Avasin silmäni. Olin omassa sängyssäni.
“Odotin illan käytävällä. Se nuori ritari kantoi sinut tänne yömyöhällä. Olit tajuton, meitä kiellettiin herättämästä sinua ennen aamua. Voi Tauriel, sinä selvisit!” helpotus kuulsi Jowanin äänestä.

Minä selvisin. Heittäydyin spontaanisti halaamaan Jowania.

“Voi Jowan, se oli niin - - ” suljin suuni välittömästi. En saanut puhua siitä Jowanille, en ennen kuin hän suorittaisi omansa. Jowan ymmärsi, näin sen hänen silmistään.
“Ritari sanoi, että se oli nopeimmin suoritettu Koetus vuosikausiin.” Jowanin äänessä kuului sekä ylpeyttä että häivähdys kateutta.

Tuijotin pientä kiveä yöpöydälläni. Minä selvisin. Olin nyt oikea maagi. Muuttaisin maagien kerrokseen ja saisin oman huoneen. Voisin alkaa käyttää ikiomaa sauvaa taikomiseen. Olin oikeastaan aika innostunut. Jowan palautti minut maan tasalle. “En usko, että he päästävät minua ikinä Koetukseen”, hän totesi synkästi. Minusta tuntui, että hän jätti kertomatta jotakin oleellista, mutta en halunnut painostaa. En nyt, kun olin itse niin iloinen. “Oli minulla itse asiassa ihan asiaakin. Irving haluaa tavata sinut, joten mene hänen toimistoonsa heti, kun olet valmis. Jutellaan lisää myöhemmin tänään.” Jowan lähti kerrottuaan viestin.

Halusin huuhdella kasvoni. Kylpyhuoneessa Neria, viisitoistavuotias ihmistyttö, joka oli vielä hetken aikaa huonetoverini, oli ratketa liitoksistaan: “Tauriel, Cullen kantoi sinut tänne illalla! Näin, kuinka hän silitti hiuksiasi laskiessaan sinut sängylle. Suuteliko hän sinua otsalle? Mitä teidän välillänne oikein on? Missä sinä olit niin myöhään? Oi, hän on ehkä komein nuorista ritareista. Kerro minulle kaikki!”
Katsoin Neriaa hämmentyneenä: “Minä en yhtään tiedä, mistä sinä puhut. Olet varmasti kuvitellut omiasi. Ja jos tosiaan et tiennyt, niin suoritin eilen Koetuksen. Siitä en luonnollisestikaan voi kertoa sinulle mitään”. Neria kohautti olkiaan, mutta antoi asian olla.

Mistä ihmeestä hän oikein höpisi? Huomasin vaistomaisesti vieneeni käden otsalleni. Suudelma? Ei, se ei voinut mitenkään pitää paikkaansa. Neria oli varmasti kuvitellut omiaan hämärässä. Cullen oli toisaalta ollut eilen tavallistakin hermostuneempi, häntä oli selvästi vaivannut jokin. Johtuiko se minusta? Päätin etsiä Cullenin, kunhan palaisin Irvingin luota.

- -

“Monet ovat jo lähteneet Ostagariin Wynnen ja Uldredin johdolla. Meillä ei ole varaa lähettää enempää!” Greagoirin ääni oli tiukka. Pysähdyin ovensuuhun kuuntelemaan hänen ja Irvingin väittelyä maagien asemasta Tornin ulkopuolella. Heidän seurassaan oli vieras mies, jota en ollut nähnyt aiemmin. Miehellä oli tumma tukka ja paksut viikset ja haarniskasta päätellen hän oli kokenut soturi. Vieras huomasi minut ensimmäisenä. “Pahoittelut että keskeytän tärkeän väittelynne, mutta olemme saaneet seuraa”, mies lausahti hieman sarkastisesti. Ilmeisesti keskustelu maagien asemasta ei varsinaisesti kiinnostanut häntä.
“Palaamme tähän taatusti myöhemmin”, Greagoir murahti ja poistui. Irving hymyili minulle:
“Ah, Tauriel, mukava, että tulit. Sinä koelteltu lapseni. Suuret onnittelut uskomattoman nopeasta Koetuksen läpäisystä”.

“Tauriel? Tämäkö on siis maagi, josta puhuimme?” kysyi viiksekäs mies ja mittaili minua katseellaan. Minusta oli siis keskusteltu. Mikä ihme mahtoi olla syynä? Kuka mies oikein oli? Irving helpotti uteliaisuuttani osittain: “Saanko esitellä, tässä on Duncan, Harmaa vartija. Kuten olet varmasti kuullut, etelässä käydään synkkiä taisteluita. Duncan on värväämässä maageja kuninkaan armeijaan Ostagariin. Monet meistä ovatkin jo vastanneet kutsuun ja lähteneet rintamalle, Greagoirin armollisella suostumuksella tietenkin”.
“Pimeän kätyrit ovat nousseet pinnalle suurella joukolla. Harmaiden vartijoiden ritarikunta ei enää yksin pärjää niille. Otammekin vastaan kaiken avun, minkä saamme. Pelkään, että kyseessä saattaa itse asiassa olla jopa Vitsaus, vaikka Arkkidemonista ei olekaan vielä havaintoja”, Duncan vielä täydensi. Irving toppuutteli: “Älähän nyt liiaksi kuormita Taurielin mieltä. Tänään on hänen juhlapäivänsä”. Irving kääntyi taas puoleeni: “Olet nyt virallisesti maagi. Sen merkiksi verinäytteesi on tänään lähetetty kuorman mukana Denerimiin ja sinä pääset muuttamaan maagien kerrokseen. Saat myös uuden asun sekä ikioman sauvan taikomista varten. Ne on toimitettu uuteen huoneeseesi. Tänään sinulla on lupa rentoutua ja nauttia uudesta asemastasi. Keskitytään sotaan tarkemmin huomenna”.

Voihan verinäyte. Kaukaiset puheet taisteluista ja Vitsauksesta aiheuttivat vähemmän kuormitusta kuin Irvingin lempeä muistutus siitä, että olin ikuisesti Taikapiirin vanki ja temppeliritarien jäljitettävissä. Kiitin kuitenkin onnitteluista kohteliaasti. Eihän tämä järjestelmä ollut millään tavalla Irvingin vika ja häneen olin oppinut vuosien saatossa luottamaan kuin ymmärtäväiseen isoisään.

Irving pyysi minua saattamaan Duncanin vierashuoneeseen. Kävellessämme keskustelimme jonkin verran lisää. Minä kyselin monenlaista Harmaista vartijoista ja Vitsauksista. Duncan puolestaan vaikutti jopa yllättävän kiinnostuneelta koulutuksestani, taidoistani ja elämästäni tornissa. Duncan kohteli minua arvostavasti eikä vaikuttanut suhtautuvan maageihin lainkaan samalla tavoin kuin temppeliritarit. Keskustelun aikana huomasin pohtivani, olisikohan minunkin mahdollista päästä taistelun verukkeella näkemään ulkomaailmaa vaikka olinkin aivan vasta saanut maagin arvonimen. Toisaalta Pimeän kätyreiden kohtaaminen kasvokkain sotatantereella ei kuulostanut houkuttelevalta. Harmaiden vartijoiden elämä jatkuvine taisteluineen ei myöskään vaikuttanut lopulta sen vapaammalta vaihtoehdolta kuin elämämme Tornissa. Oli kuitenkin äärimmäisen kunnioitettavaa, että he omistivat koko elämänsä palvelukseen pitääkseen meidät muut turvassa.

Toivotin Duncanille mukavaa päivänjatkoa. Kävin uteliaana kurkistamassa uutta huonettani, joka vaikutti mahtavalta. Uusi lumouksilla tehostettu asuni oli jo tuotu sängylle, joten vaihdoin sen ylleni. Ilahduin, että siinäkin pääväri oli edelleen vihreä, lempivärini. Helma laskostui kauniisti ja asussa oli kevyt liikkua. Ihailin hetken ikiomaa maagin sauvaani. Se oli vaaleaa puuta, hieman omaa pituuttani lyhyempi, hillityn koristeellinen ja siro. Se tuntui kädessä aivan täydelliseltä ja mukavan kevyeltä. En olisi itsekään osannut valita sopivampaa. Kiinnitin sauvan selkähihnaan. Sauvan kanssa kulkemisessa olisi totuttelemista.

Hakisin vähäiset tavarani oppilaiden makuutiloista myöhemmin. Nyt oli aika etsiä Cullen. Voisiko hänellä tosiaan olla tunteita minua kohtaan? Sitäkö se outo varautuneisuus seurassani tarkoittikin? Tunsin kyllä tarkkaan säännöt temppeliritarien ja maagien välisestä kanssakäymisestä. Uteliaisuuteni vei kuitenkin voiton.

Cullen päivysti yksin oppilaiden käytävällä. Rohkaisin itseni ja kävelin hänen luokseen.
“Hei Cullen. Voinko häiritä hetken?”
“Oh, hei, Tauriel", Cullen vastasi vältellen katsekontaktia.
“Olenpa helpottunut, että eilinen on ohi", huokaisin syvään.
“Samaa mieltä”, Cullen myönsi. Jatkoin rupattelua:
“Kuinka moneen Koetukseen olet ehtinyt jo osallistua täällä ollessasi?”
“Tämä oli viides. Mutta tämä oli ensimmäinen, jossa minun piti… jossa minut määrättiin…” Cullen taisteli sanojen kanssa. “Minun olisi pitänyt lävistää sinut, jos homma olisi mennyt pieleen. En, en tiedä olisinko pystynyt… Olen niin huojentunut, että olet edelleen siinä”.
Punastuiko hän vai kuvittelinko vain? Cullen paljasti puheillaan enemmän kuin aavisti. Temppeliritarit koulutettiin tappamaan harhautuneet maagit epäröimättä. Mikä hänet sai epäröimään minun suhteeni?
“Siksi sinä siis vaikutit niin kauhistuneelta eilen. Et ole vielä oikeasti joutunut tappamaan ketään”, totesin ääneen ja jatkoin: “Kuulin, että kannoit minut koetuksen jälkeen vuoteeseen. Kiitos. Ja pahoittelen aiheuttamaani vaivaa, varmaan aikamoista kanniskella tajutonta haltiaa rappukäytävissä”.
“Äh, sinähän olet keveä kuin höyhen”, Cullen vilkaisi minua, mutta painoi katseensa maahan. Hän todellakin punastui. Jännite välillämme kasvoi eikä keskustelu tuntunut etenevän. Halusin kuollakseni tietää, mitä hänen päässään liikkui. Päätin mennä suoraan asiaan:
“Kuule Cullen. Olen huomannut, miten olet aina lähelläni hermostunut. Johtuuko se siitä, ettet pidä haltioista?”
“Ei, ei se sitä ole, minulla ei todellakaan ole mitään haltioita vastaan, päinvastoin!” Cullen kiirehti kumoamaan oletukseni. “Minua vain hermostuttaa, kun sinä olet niin…täydellinen.” Cullen helotti punaisena kuin ilta-aurinko katsoessaan minua pitkästä aikaa suoraan silmiin. Hänen ruskeissa silmissään näkyi häivähdys ihailua.
“Täydellinen?” toistin epäuskoisena.
“Niin. Suoriuduit Koetuksestakin nopeammin kuin kukaan ikinä. Sinulla on aina sanat valmiina. Olet niin... kaunis…silmäsi…hiuksesi... Minä en saisi. Minä… Minun täytyy nyt mennä.”
Jäin toljottamaan suu auki, kun Cullen kirjaimellisesti juoksi pois luotani.
Ei epäilystäkään. Nuori temppeliritari oli juuri tunnustanut olevansa ihastunut minuun.

Luku 10 Valinta

Irrotin sauvan selkähihnasta, istahdin vanhalle sängylleni ja nostin pöydällä yhä lojuvan kiven kämmenelleni. Tilanne Cullenin kanssa oli imarteleva, mutta monimutkainen. Minulla ei varsinaisesti ollut tunteita häntä kohtaan. Olihan hän komea ja monin tavoin miellyttävä, mutta ajatuskin syvemmästä suhteesta temppeliritarin kanssa tuntui vaikealta. Cullen selvästi kävi myös valtavaa sisäistä kamppailua tunteidensa kanssa. Se, mitä hän oli saanut sanotuksi, vaati rohkeutta. Ritarien ja maagien välinen seurustelu oli kielletty aivan yhtä ankarasti kuin maagien ja papistonkin välinen. Eihän maageja rohkaistu suhteisiin edes keskenään. Silti tiesin, että silloin tällöin romansseja roihahti. Niistä supistiin salassa, mutta joskus joku jäi kiinni. Ei Tornissa viety ketään vihille. Elämä täällä ei ollut sillä tavalla perinteistä. Maageilla ei ollut oikeutta perheeseen. Jos Tornin epävirallisista suhteista syntyikin joskus lapsia, heidät erotettiin vanhemmistaan ja vietiin kasvamaan kirkon orpokotiin. Torniin lapset saivat palata ainoastaan siinä tapauksessa, että heissä myöhemmin leimahti taikuus. Käytännöt olivat aivan pöyristyttäviä siihen verrattuna, mitä olin oppinut haltiakorttelissa. Avioliitto oli kaupunkihaltioille merkittävä askel elämässä ja perheeseen sitouduttiin tosissaan. Vaikka oli haltioidenkin perinteillä kyseenalaiset puolensa. Yleensä vanhemmat valitsivat lapsilleen puolison ja vain harvoin naimisiin mentiin rakkaudesta. Rakkautta sai sitten yhdessä opetella ja monilla sitä vuosien saatossa muodostuikin. Ainakin omissa muistikuvissani vanhempani olivat välittäneet toisistaan syvästi.

Rakkaus. Mitä sekin sitten oikeastaan oli? Hetken huumaa ja tunteiden paloa? Syvällistä sitoutumista? Rakkaus oli asia, jonka tunsin vain tarinoista ja lapsuuden muistikuvista. Olin yhdeksäntoista, mutten ollut vielä koskaan itse kokenut rakkautta sanan romanttisessa merkityksessä. Tulisinkohan koskaan kokemaankaan? Toki rakastin Jowania syvästi, mutta se oli täysin erilaista kuin romanttinen rakkaus. Jowan itse asiassa oli jokin aika sitten myöntänyt, että hänellä oli Tornissa joku mielitietty, mutta koska hän oli asiasta hyvin vaitonainen, en ollut udellut enempää. Ehkä Jowan tiesi rakkaudesta minua enemmän?

Näitä pohtiessani kurkisti ovesta kukapa muu kuin Jowan. Hän näytti harvinaisen vakavalta vinkatessaan minua tulemaan mukaansa. Nappasin kiven taskuuni, kiinnitin sauvan selkähihnaan ja nousin vihoviimeistä kertaa oppilashuoneen sängyltäni.

“Tauriel, tarvitsen apuasi. Olen pulassa”, Jowan kuiskasi. Jostain syystä en yllättynyt. Asetelma oli toistunut vuosien saatossa usein, “pula” vain vaihteli vuodesta toiseen. Viime aikoina hän oli kaivannut apua lähinnä opinnoissa. Nyt Jowan kuitenkin vaikutti olevan tosissaan. Hän oli lähes harmaa huolesta. “Tule kanssani, meidän täytyy puhua salassa”, hän kuiskasi ja tarttui minua kädestä.

Kappelissa odotti pappiskokelas, Lily. En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta hän oli aina vaikuttanut kovin mukavalta. Käsittäkseni hänen pitäisi melko pian vannoa pappisvalansa. Olin jo arvannut asiain kulun siinä vaiheessa, kun Jowan esitteli hänet mielitiettynään. Siksi hän oli siis ollut rakkastaan niin vaitonainen - he joutuisivat molemmat valtaviin ongelmiin, jos paljastuisivat. Minulle kertominen osoitti äärimmäistä luottamusta. Luvaton suhde ei yllättäen silti ollutkaan tämän hetken suurin ongelma. Lily kertoi nimittäin nähneensä aamulla Greagoirin pöydällä dokumentin, jonka valtuutuksella Jowan määrättäisiin ylihuomenna suorittamaan Tyyneyden seremonia. Dokumentin mukaan Jowania oli epäilty veritaikuuteen sekaantumisesta ja Koetus oli evätty hänen osaltaan ikiajoiksi. Tähän Jowan oli siis aamuisella kommentillaan viitannut. Pahimmat painajaisemme olivat astumassa toteen. 

“Jowan, eihän se voi olla totta. Veritaikuutta? Ethän sinä ikinä voisi!” lähes huudahdin, mutta muistin kuitenkin pitää ääneni matalana. “En tietenkään! Joku on varmasti vain nähnyt minun toistuvasti hiippailevan Lilyn luo ja nyt minua epäillään ties mistä hämärähommista”, Jowan vakuutti. Luotin Jowaniin kuten olin aina luottanut. Ei hän voisi valehdella minulle näin vakavasta asiasta. Jowan ja Lily vaikuttivat todella rakastavansa toisiaan. Voisinko itse olla jonain päivänä samassa tilanteessa, ongelmissa kielletyn rakkauden vuoksi? Cullenin kasvot häivähtivät mielessäni.

Jowan ja Lily olivat päätyneet äärimmäiseen suunnitelmaan: he aikoisivat karata Tornista yhdessä. Suunnitelmassa oli yksi valtava mutta: jotta heitä ei jäljitettäisi, täytyisi ensin tuhota Jowanin verinäyte kellarikerroksen arkistosta. Tehtävä tuntui mahdottomalta. En ollut kuullut koskaan kenenkään murtautuneen arkistoon. Arkiston ovi oli lumottu ja sen voisivat avata vain koeteltu maagi ja taikasanat tunteva ritari yhdessä. Lily yllätti kertomalla, että hän tunsi taikasanat ja voisi pappiskokelaana lausua ne samalla arvovallalla kuin temppeliritarikin. Eräs ritari oli ymmärtämättään laverrellut sanat hänelle. Enää tarvittaisiin siis koeteltu maagi - eli minut. Ja jos ihmeen kaupalla pääsisimmekin ovesta läpi, niin mitä oven takana sitten odotti? Vartijoita? Valtava sokkelo? Lisää taikaovia? Sitä kukaan meistä ei tiennyt.

Olin valinnan edessä. Tällä kertaa Jowanin pulasta pelastamisella saattaisi olla todella vakavat seuraukset. Verinäytteen varastaminen ja tuhoaminen olisi kaikkien sääntöjen vastaista, ei mikään pieni jäynä. Voisimme kaikki joutua Aeonarin maagivankilaan tai saada jopa kuolemantuomion. Ja vaikka onnistuisimme ja Jowan ja Lily pääsisivät pakoon, miten kävisi minulle asian paljastuttua? Minä en voisi karata, sillä verinäytteeni oli juuri aamulla lähetetty turvaan toiselle puolen valtakuntaa.
Toisaalta Tyyneksi muuttuminen olisi Jowanille pahempaa kuin kuolemanrangaistus. En itsekään kestänyt ajatusta. Mitä ihmettä voisimme tehdä?

Laiton käden taskuuni ja puristin sileää kiveä. Päätin auttaa, koska se olisi oikein. Se olisi todellista rakkautta veljeäni kohtaan.

 

Luku 11 Luottamus

“Se onnistui! Pääsimme läpi!”, Lily huusi pölyn keskeltä. Olin läpimärkä hiestä ja sydämeni hakkasi kovemmin kuin koskaan. Ryöstöretkemme arkistoon oli ollut kaoottisempi kuin kukaan meistä olisi ikinä uskonut. Ensimmäinen ovi oli ollut ongelmista yksinkertaisin ja aukeni helposti. Astuimme ovesta sisään liian varomattomasti ja onnistuimme laukaisemaan hälytysjärjestelmän lähes välittömästi. Kaikkiaan noin tusinan verran arkiston vartijoita, lumottuja haarniskoja, oli käynyt kimppuumme etsiessämme tietä verinäytteiden luo. Niitä vastaan taistelu oli hyvin erilaista kuin taistelu demoneja vastaan Hälveessä, mutta yhteisvoimin selvisimme. Verinäytehuoneen ovi ei lopultakaan antanut taioille periksi, joten olimme päätyneet räjäyttämään tulitaian avulla aukon viereisen arkistohuoneen seinään. Valitettavasti räjähdyksen ääni oli suunniteltua kovempi, joten olin varma, että viimeistään nyt toimemme oli huomattu myös ylemmissä kerroksissa ellei sitten hälytysjärjestelmä ollut huolehtinut asiasta jo aiemmin. Oli vain ajan kysymys, milloin joku saapuisi tarkastamaan kellarin.

Ryömin seinän aukosta verinäytehuoneen aulaan. Huoneessa oli hyytävän kylmä. Näytteet oli aselteltu kauniisiin riveihin korkeisiin hyllyköihin huoneen ylemmälle tasanteelle. “Nopeasti nyt, etsitään oikeat näytteet!” Jowan kiiruhti aukosta ja alkoi tutkia hyllyjä. “Nämä on aakkostettu. Se helpottaa etsintää.”
Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun Jowan oli löytänyt ja tuhonnut omansa. “Tauriel, mitä sinä kuhnaat? Nyt on tilaisuutesi”, hän hoputti. Katsoin Jowania merkitsevästi. Oman hätänsä keskellä hän ei yksinkertaisesti ollut tajunnut. “Jowan. Minä suoritin eilen Koetuksen. Näytteeni on jo matkalla Denerimiin.” Jowanin ilme muuttui. Vasta nyt hän taisi täysin tajuta, mihin tilanteeseen hänen pyyntönsä oli minut saattanut. Minun elämäni olisi todennäköisesti ohi, jos - kun - jäisimme kiinni. Jowan parahti: “Häivytään täältä äkkiä, ennen kuin ketään tulee. Sinua ei välttämättä yhdistetä meihin, jos olemme nopeita”.

Arkistosta oli vain yksi tie ulos. Ihme ja kumma, eteisaulassa ei näkynyt ketään. “Kiitos Tauriel, sanat eivät riitä”, Lily aloitti, kun huomasimme heidät: Greagoir, Irving ja useampi temppeliritari astuivat pylvään varjoista katkaisemaan pakomatkamme.
“Hälytys oli siis aiheellinen ja se mitä epäilimme oli totta”, Greagoir totesi kylmäävällä äänellä. “Pappiskokelas salaliitossa verinoidan kanssa.” Greagoir otti muutaman askeleen Lilyn ympärillä. “Vaikutat olevan täysin järjissäsi, et lumouksen alla. Kirkko ei jätä sinua rankaisematta.” Greagoir kääntyi minuun päin: “Ja mitä sinuun tulee, Tauriel. Sinut ja Jowan on ennenkin napattu ties minkälaisista tilanteista, mutta tämä käy täysin yli ymmärrykseni. En olisi uskonut, että sinä sekaantuisit veritaikuuteen”.
“Olen hyvin pettynyt sinuun Tauriel”, Irving nyökytteli vieressä. En vieläkään käsittänyt, miksi he kutsuivat Jowania verinoidaksi. Eihän hän ollut sellainen! Ei se voinut olla totta. Eihän?
Greagoir jatkoi ilmeettömänä: “Minulle suoduin valtuuksin määrään Jowanin, verinoidan teloitettavaksi välittömästi. Lily, sinut tuomitaan elinkautiseen Aeonarin vankilassa.”
“Ei!” Lily parahti.
Jowan menetti malttinsa täysin. “Te ette koske Lilyyn!” hän karjui, vetäisi puukon kaapunsa taskusta ja viilsi kämmenensä auki. Heti, kun haava alkoi vuotaa, Jowan alkoi loitsia matalalla äänellä. Hän heitti käsistään uskomattoman voimakkaan tainnutusloitsun, verta roiskui ympäriinsä ja minua ja Lilyä lukuunottamatta kaikki lakosivat maahan tajuttomina. Aulan toisella laidalla Tornin raskas ulko-ovi rävähti auki.
Aivoni yrittivät päästä kärryille tapahtumista. Jowan oli juuri käyttänyt vahvaa veritaikaa kuin vanha tekijä. Ei se saanut olla totta! Ei se voinut olla totta! Olin aivan turta. En tiennyt johtuiko se järkytyksestä vai taiasta, mutten kyennyt liikkumaan tai edes puhumaan.
Lily tuijotti Jowania kuin hirviötä: “Jowan, ei! Mitä sinä olet tehnyt? Mitä minä olen tehnyt?”
“Lily, en voinut antaa heidän satuttaa sinua. Minä, en vain enää pärjännyt, en ollut tarpeeksi. Minun oli pakko yrittää enemmän, pakko saada lisää voimaa... Mutta lupaan, että luovun vuoksesi vaikka kaikesta taikuudesta. Pakene kanssani!” Jowan lähestyi Lilyä, mutta tämä kavahti kauemmas. “Mene pois luotani hirviö! Ajatella, olin valmis uhraamaan kaiken, mutta sinä valehtelit minulle! En tunne sinua. Häivy silmistäni!” Lily kirkui aivan poissa tolaltaan.

Olin aivan varma, että Jowanin silmiin kohosi kyyneleitä hänen juostessaan kohti ulko-ovea. Hän ei edes vilkaissut minua mennessään, ei hyvästellyt, ei mitään. Itsekin olin aivan hiljaa, mutta mielessäni huusin: "Oi veljeni, rakas veljeni! Mikä sinusta oikein on tullut? Älä jätä minua nyt!" Lily lysähti maahan itkemään. Itkin itsekin. Kaikki oli mennyt totaalisen täydellisesti pieleen. Jowan oli valehdellut minulle.

Kun tainnutustaika hetken kuluttua laantui, oli aika kohdata seuraukset. Greagoir lähetti välittömästi miehensä Jowanin perään, mutta koska hänen verinäytteensä oli tuhottu, olisi hänen löytymisensä hyvin epätodennäköistä. Jowan oli taatusti jo uinut taikojen tehostamana järven yli ja kadonnut metsään. En keskittynyt kuuntelemaan, mikä Lilyn lopullinen rangaistus oli.

Greagoir olisi tahtonut teloittaa minutkin samantien vaikka ihan vain varmuuden vuoksi, koska ei ollut mitään takeita etten minäkin ollut sekaantunut veritaikuuteen. Irving tuntui uskovan vilpittömyyteeni, mutta ei hänkään tiennyt, miten olisi enää voinut armahtaa minut.

Juuri oikealla hetkellä Duncan saapui paikalle. Hän kertoi kuninkaan joukkojen lisäksi etsivänsä uusia jäseniä myös suoraan Harmaiden vartijoiden riveihin ja olevansa erittäin kiinnostunut minun potentiaalistani. Irving ja Greagoir koittivat vääntää hänelle rautalangasta, kuinka olin vaarallinen sääntöjenrikkoja ja veljeilin verinoidan kanssa, mutta Duncan tuntui vähät välittävän. “Osoittaa äärimmäistä rohkeutta asettaa ystävän auttaminen sääntöjen noudattamisen edelle. Sitä rohkeutta Harmaiden vartijoiden joukossa tarvitaan. Meillä on vastassamme pahempiakin vihollisia kuin verinoidat. Aion värvätä tämän maagin.”
Greagoir räjähti: “Ei tule kuuloonkaan. En aio päästä häntä lähtemään kuin koira veräjästä!”
“Siinä tapauksessa otan käyttööni Harmaiden vartijoiden värväyspykälän. Vitsauksen uhan alla minulla on täysi oikeus värvätä vartijoiden ritarikuntaan, kenet sopivaksi näen.” 

Asiasta ei keskustelu enempää eikä minun mielipiteelläni ollut väliä. Duncanin ansiosta olin kuin ihmeen kaupalla välttänyt kuoleman, mutta olin sisältä tunnoton. Kysymykset kiersivät kehää päässäni. Jowan, miksi? En edelleenkään voinut ymmärtää.

Uusi hieno sauvani minun piti palauttaa ennen lähtöä, mutta kengät ja vaatteet sain sentään tällä kertaa pitää. Minun ei annettu edes hyvästellä ketään. Lähdin Duncanin matkaan samoin kuin aikanani saavuin: puristaen nyrkissäni pientä sileää kiveä. 

Oppivuoteni Tornissa olivat ohi.