Wanhat fiilistelyssä: Bilekonsolien kuningas - Playstation 2!

Sattuipa tässä muutama päivä takaperin, että istahdin koneelle katselemaan valokuvia. Kuvissa oli paljon hyviä ja hauskoja hetkiä. Arvaako joku, mikä yhdistää kaikkia seuraavia tilanteita:

- Opiskeluporukan pikkujoulut kaverin kerrostaloyksiössä
- Kaverin polttarit
- Omat polttarit
- Yliopiston ainejärjestön saunailta
- Mun ja kaverin tuplasynttärit meillä
- Meidän häät
- Uudenvuodenbileet vanhan koulun liikuntasalissa
- sateisen kesäillan viettoa vanhempieni luona
- Liikuntahetki äidin kanssa
- Nuortenillan jatkot
- Seurakunnan lastentapahtumat ja leirit
- Useat tavalliset kyläilyhetket ja spontaanit illanistujaiset?

Vauvapeliä

Kun olin 12-vuotias, minulla oli virtuaalilemmikki, ns. tamagochi. Ne olivat hittituote siihen aikaan. Omani taisi olla koira. Hoito oli melko helppoa - sen kun vain katsoi ruudun yläteunan mittareista, mitä kaikkea pikselilemmikkini oli vailla.

Peleissä muutenkin kaikki on jotenkin määriteltävissä erilaisilla mittareilla, perustuuhan pelaaminen aina jonkinlaiseen laskettavissa olevaan koodiin. Tietyssä ajassa Sims-hahmojen viihtyvyysmittari hupenee ja on aika pitää bileet. Tiettyjä valintoja tekemällä roolipelin käsikirjoitetut tiimitoverit alkavat pitää hahmostani enemmän. Pelin sisäinen laskuri pitää kirjaa kaikesta. Ja lopulta tietää saavuttaneensa jotain merkittävää, kun korviin kilahtaa tuttu äänimerkki ja ruutuun ilmestyy tuttu kuva.

Nyt meillä on vauva. Ihan oikea vauva. Tässä olennossa ei ole selkeitä teknisiä mittareita. Jotenkin pitää vain osata päätellä, mitä yksi ja sama äänimerkki milloinkin tarkoittaa. Tosielämässä kaikki ei ole ihan niin loogista kuin peleissä. Mutta toisaalta, kyllä tosielämän epävarmoissa tilanteissa onnistuminen tuo enemmän voittajafiilistä kuin jonkin vastuksen peittoaminen pelissä. Yllättäen kaikki tuntuukin todella luontevalta, normaalilta. Eipä olisi vauvoja pelkäävä entinen minäni uskonut. Terveisiä vaan sinne menneisyyteen, kyllä tästä kaikesta selviää.

 Ps. Kyllä ihan perinteinen pelaaminenkin vauva-arjessa onnistuu, esimerkiksi silloin, kun baby nukahtaa syliin ;)

Tätä lisää! - Mitä maksoin ladattavasta lisäsisällöstä?

Konsolipelin hinta uutena julkaisussa on noin 50-80 euroa. Sillä rahallahan pitäisi saada jo kokonainen pelipaketti ilman lisämaksuja ja mielellään vielä muutamia julkaisun jälkeisiä lisäpäivityksiä. Näin asia usein onkin. Kuitenkin on nykyään jo aivan arkipäivää, että myös isoihin, kalliisiin peleihin julkaistaan maksullisia ladattavia lisäosia. Kannattaako niitä hankkia? Kuka niitä kaipaa?

Onko lisärien osto ihan päätöntä?
(grafiikkavirhe vei inkvisiittoriltani hetkellisesti pään)

No se varmaan riippuu vähän sisällöstä. Itse en ostaisi peliin maksullista lisäpakettia, joka tarjoaa päähahmolle uuden mekon ja pari uutta asetta. Sen sijaan kunnon tarinallinen lisäri, jo vain kelpaa. Sopivassa suhteessa aikaa ja laatua, ei turhaa tyhjää pelin pitkittämistä ilman kunnon sisältöä.

Pelasin viime marras-joulukuussa pitkän ja eeppisen roolipelin Dragon Age: Inquisition. (Joo tuli ehkä pikkaisen hehkuteltua sitä täällä etu- ja jälkikäteen)

Elävä kokemus

Nykyajan tekniikka on tuonut elämään aivan uudenlaisen ulottuvuuden: virtuaalisen todellisuuden. Kaikki, mitä minulle tapahtuu tai mitä minä olen, ei olekaan enää pelkästään sitä, mitä teen fyysisessä maailmassa. Välillä kuulee ihmisten viittaavan siihen, ettei heillä ole elämää, kun he ovat koko ajan koneella tai että koko elämä on Facebookissa, mistä koetaan huonoa omatuntoa. Toisaalta taas kuulee sitä, miten netti toimii elämää laajentavana kokemuksena, jonka kautta voi olla yhteydessä heihin, joita ei muuten esimerkiksi välimatkan takia näkisi. Vanhempani olivat juuri käymässä 500 km:n päässä asuvan mummoni luona ja soittivat sieltä skypepuhelun minulle. 87-vuotias mummoni oli ihan hämmentynyt, että miten voi tällaista olla. Hän ei ole koskaan oikein innostunut tekniikasta, mutta oli hänestä selkeästi mukavaa, että pääsimme näkemään edes virtuaalisesti, kun ei ollut mahdollisuutta matkustaa.

Mielestäni virtuaalinen maailma voi olla toimiva jatke kaikelle muulle eikä sitä välttämättä tarvitse nähdä erillisenä irrallisena kokemuksena. Siis tottakai ihminen tarvitsee ihan fyysisesti muita ihmisiä ympärilleen ja sellaista ns. "todellista" kanssakäymistä, mutta tätä voidaan täydentää monella tavalla.
Ei nykyään varmaankaan kukaan katso pahalla sitä, jos soittaa jollekin kaukana asuvalle ystävälleen, puhelimethan ovat asia, johon on totuttu. Miksi sitten pitäisi katsoa pahalla kokemuksia, jotka tapahtuvat jollain muulla tavalla virtuaalisesti?
 Minä olen minä myös virtuaalimaailmassa. Paitsi että juuri virtuaalimaailmassa Minun on helpompi olla jotain ihan muuta kuin Minä. Kaikenlaisia lieveilmiöitä tulee, keskustelu voi jäädä hirveän pinnalliseksi, ihmiset haukkuvat toisiaan ja esittävät jyrkkiä mielipiteitä ajattelematta muiden tunteita. Tästähän somessa jauhetaan ihan yhtenään.

Miten sitten kokemukset, jotka eivät liitykään elävien, todellisten ihmisten kanssakäymiseen? Voiko niitä pitää arvokkaina tai edes kokemuksina millään tavalla? Joskus hieman humoristisesti viittaan esimerkiksi johonkin lukukokemukseeni: vierailin eilen Dinosauruspuistossa ( =luin eilen kirjan Jurassic park). Jotkut fantasiakokemukset nimittäin jäävät mieleen elävinä todellisina muistoina, joita on myös hauska jakaa niiden kanssa, jotka ovat kokeneet saman kokemuksen; siis lukeneet saman kirjan, nähneet saman elokuvan, pelanneet samaa peliä. Tätähän ihmiset harrastavat ihan koko ajan, viittaavat yhteisiin kokemuksiin. "Katsoitko eilen uutiset?" tai "Firman piikkiin ninnannunna" ta vaikkapa "Wibbly wobbly timey wimey..stuff". Yhteinen yhdistävä kokemus, joka ei kuitenkaan ole ollut kaikkien määritelmien mukaan edes todellinen, koska se ei ole tapahtunut fyysisesti.

Suurina kokemuksina mieleeni on jäänyt esimerkiksi seuraavia matkoja.
- Satumaiset vierailuni Narniassa (Narnian tarinat -kirjasarjan lukeminen)
- Pakomatka osana kanien yhdyskuntaa (Ruohometsän kansa -kirja)
- Intensiivinen seikkailu keskimaassa (Taru sormusten herrasta leffojen pidennetyt versiot katsottuna yhteen putkeen)
- Elämäni Skyrimissa (Käytin tunteja pelkkien huonekalujen rakentemiseen, sisustamiseen ja hipan leikkimiseen "adoptiolasteni" kanssa )
- Avaruusseikkailuni Komentaja Shepardina (Mass effect -trilogia)

Näihin ei yhteenkään liity kanssakäymistä todellisten ihmisten kanssa, vain fantasiahahmojen.
Tarinat, joissa on eläviä hyvin kirjoitettuja sivuhahmoja, ovat mielenkiintoinen kokemus, koska jossain vaiheessa hahmoista alkaa oikeasti välittää. Heidän puolestaan jopa itkee. Vaikka eiväthän ne ole todellisia. Mutta kokemus, onko se kuitenkin aito?

Tästä vielä loppukevennys kaikille oman elämänsä komentaja Shepardeille. Tämänkin biisin on joku omasta kokemuksestaan tehnyt muiden iloksi, kokemuksen jakamiseksi:

E3 - kesän kohokohta

Pelimaailman yksi merkittävimmistä vuosittaisista tapahtumista, E3-messut on taas täällä.  Tai siis ei täällä, vaan Los Angelesissa, mutta virtuaalisessa maailmassa välimatkoilla ei ole niin väliä. Lehdistötilaisuudet ovat täynnä julkistuksia, näyttäviä trailereita ja pelivideoita. En niitä suorana yöllä katsonut, mutta nyt nautiskelen parhaista paloista.

Pelihype tuntuu kivalta, vaikka joitain hypettämiä pelejä en välttämättä tule koskaan edes pelaamaan (esim. jos ne julkaistaan "väärällä" konsolille, siis konsolille, jota en itse omista). Lisäksi olen melko vakuuttunut siitä, että loppuvuodesta pelaamiseen käytetty aika supistunee melko minimaaliseksi. Tosin en tänä vuonna ole muutenkaan pelannut niin yltiöpäisesti kuin viime vuonna. Saapa nähdä sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Ihan kaikkea sisältöä en vielä ole katsastanut, mutta omasta mielestäni kiinnostavimpia juttuja ovat tähän mennessä olleet:

Jumalan perunapelto

Tänään vähän jotain perunoista.

Oikeasti tämän päivän teksti ei liity mitenkään pelaamiseen, mutta pitäähän tähän joku hieno aasinsilta  kehitellä. Peleissä peruna ei ehkä ole mikään kestosuosikkiaihe, mutta ensimmäisenä tulee mieleen Portal 2. Niinpä ryöväsin tähän jostain netistä kuvan peruna-gladoksesta alkuvirittelyksi.

Sitten aiheeseen.

Olin tänään puhumassa yhteiskristillisessä rukousillassa seuraavanlaisen puheen ja päätin jakaa sen myös täällä.

Jumalan perunapelto

Matt 20:1-16 Jeesus kertoo vertauksen viinitarhan työmiehistä. Minä en juurikaan tiedä mitään viinitarhassa työskentelemisestä, mutta sen sijaan olen kasvanut perunapellon kupeessa, joten muokkasin tätä tekstiä hiukkasen enemmän Suomen kontekstiin sopivaksi. Tänään aion jakaa joitain ajatuksia Taivasten valtakunnan perunapellosta.

Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aivan aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä perunamaalleen. Hän sopi miesten kanssa satasen päiväpalkasta ja lähetti heidät perunapellolle. Yhdeksän aikaan aamulla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. "Menkää tekin perunamaalleni", hän sanoi heille, "minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa." Miehet lähtivät. Puolilta päivin ja kolmen aikaan iltapäivällä isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos vielä viiden maissa, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: "Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?" "Kukaan ei ole palkannut meitä", he vastasivat. Hän sanoi miehille: "Menkää tekin minun perunapellolleni".

Kun sitten tuli ilta, Isäntä sanoi tilanhoitajalleen: "Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten." Ne, jotka oli palkattu viideltä iltapäivällä, tulivat ja saivat kukin satasensa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain satasen. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: "Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen." Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: "Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet satasesta? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?"

 

Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.

Kaikki Jeesukseen uskovat ovat töissä samalla Jumalan perunapellolla. Meille on nimittäin kaikille annettu sama tehtävä, tehdä kaikista kansoista Jeesuksen opetuslapsia, kuten Jeesus tämän lähetyskäskyn antoi silloin ensimmäisenä helatorstaina.

Meillä on vähän erilaiset työajat, sillä osa ihmisistä kuulee evankeliumin sanoman vasta myöhemmin tai ottaa sen vastaan vasta myöhäisellä iällä. Kuten torilla koko päivän odottaneet miehet kuulivat vasta illan jo lähestyessä tästä työmahdollisuudesta. 

On mahtava etuoikeus, jos saa jo lapsesta asti tuntea Jeesuksen ja näin ollen myös jo nuorena aloittaa työt siellä perunapellolla, vaikka välillä työ voikin olla todella raskasta eikä läheskään aina kovin palkitsevaa.

Meillä on myös erilaiset tehtävät ihan yksittäisinä ihmisinä, sillä Jumala jakaa eri ihmisille erilaisia armolahjoja ja tehtäviä niiden mukaisesti. Myös eri seurakuntina meillä voi olla vähän erilaiset tehtävät ja työkalut: joku menee pellolla isolla perunakoneella ja kerää valtavia määriä perunaa kerralla suureen laariin ja joku sitten ihan käsin kuokalla nostelee yksittäisiä perunoita ämpäriin. Mutta jokaisella meillä on oma paikka ja tehtävä, näin uskon.

Perunapelto on tämä koko maailma, eikä maailmaa tavoiteta linnoittautumalla jonkin kirkon seinien sisälle. Maailman tavoittaminen vaatii sitä, mihin Jeesuskin lähetyskäskyssä kehotti: Mennessänne tehkää opetuslapsia. Siis siellä arjen keskellä, ihmisten kohtaamisissa, tavallisissa elämäntilanteissa, joissa saappaat uppoavat multaan. Seurakuntarakennukset on ehkä sitten niitä paikkoja, joissa me saadaan tankata lounasta, että jaksetaan taas jatkaa toitä sillä pellolla, mille meidät on kutsuttu.

Jumala on luvannut meille kaikille palkaksi saman lahjan: pelastuksen ja ikuisen elämän hänen yhteydessään, eikä tähän lahjaan vaikuta se, miten paljon perunaa kukin ehtii elämänsä aikana nostaa tai edes se, missä vaiheessa kukakin pellolle töihin saapuu. Jumala on äärettömän hyvä ja hänen hyvyytensä ja armonsa ei ole riippuvainen meidän teoista.

Kuitenkin samalla pellolla työskentely saattaa nostattaa ihmisissä aikaan monenlaisia tunteita. Joku saattaa tulla kateelliseksi siitä, että toisen ämpäri täyttyy nopeammin, joku toinen päättääkin kuokan heiluttamisen sijaan käydä keräämässä valmiiksi putsattuja perunoita jonkun toisen ämpäristä. Joku saattaa kateuksissaan käydä potkimassa toisen perunakonetta ja puhua pahaa muiden työtavoista, joku taas ahdistuu, kun alkaa vertailla omaa pientä purnukkaansa naapurin saaviin.

Jumalan perunapellolle eivät kuitenkaan kuulu sellaiset asiat kuin kateus, vertailu ja pahan puhuminen, vaikka sellaiset voivatkin joskus olla hyvin tyypillisiä asioita meille ihmisille, oli sitten kyse seurakunnan sisäisistä asioista tai eri seurakuntien välisistä. Tai oikeastaan asioista millä elämanalueella tahansa. Mutta Jumala muokkaa myös meidän sisäistä maaperäämme Pyhän Henkensä kautta ja meidän koko elämämme saa olla sellainen matka, että saamme kasvaa enemmän ja enemmän Jeesuksen kaltaisuuteen. Ja tässä kaikessa meitä ohjaa rakkaus Jeesukseen. Koska rakastamme häntä ja tiedämme, miten hyvä hän on, haluamme nostaa mahdollisimman paljon perunoita hänen valtakuntansa laariin.

Jeesuksen sanoin: Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus." (joh 13:35 vanha käännös)

Erittäin hyvää ja rakkaudellista työaikaa kaikille taivasten valtakunnan perunannostajille.

Visual novel - miten paljon pelattavaa peli tarvitsee?

Kirjan/sarjakuvateoksen ja pelin rajamailla elelee pelityyppi nimeltään "Visual novel" (Visuaalinen romaani). Japanista se kai tänne pohjolan perukoillekin on rantautunut.

Muistan lapsena lukeneeni ainakin jostakin Aku Ankan taskukirjasta tai vastaavasta tarinaa, jossa täytyi tehdä valintoja. "Jos käännyt seuraamaan mystistä hahmoa, käännä sivulle 18, jos jatkat matkaa suoraan, käännä sivulle 12". Oli jännittävää nähdä erilaisia loppuratkaisuja ja päästä ikään kuin vaikuttamaan tarinan kulkuun. Vaikka tottakai jokainen tarinakaari oli ennaltakirjoitettu ja vaikuttaminen oli vain illuusio ja lopultakaan en tyytynyt vain yhteen loppuratkaisuun, vaan halusin lukea ne kaikki. Näinpä samaa tarinaa tuli selattua monia kertoja.

Visual Novelien idea on yleisesti samankaltainen: seurataan tarinaa, jossa muutamissa kohdissa pääsee tekemään valintoja, jotka johtavat tarinan uusille raiteille. Joku voisi väittää, ettei tässä voida edes puhua varsinaisesti pelaamisesta, mutta pelaaminen on kuitenkin hyvin laaja käsite. 

Video Games: the movie (pelidokumentti)

Peliarvostelun sijaan ajattelin kirjoittaa tunnelmia äskettäin katsomastamme dokumenttielokuvasta Video Games: the movie (2014, ohjaajana Jeremy Snead).

Katselimme siis tänään Jimin kanssa ihan mielenkiintoisen dokumentin videopelaamisesta.
Puolitoistatuntisessa dokumentissa käydään läpi mm. videopelien historiaa, kulttuuria, henkilöitä, pelintekoa, tarinankerrontaa ja tulevaisuutta. Visuaalisesti dokumentti on tyylikäs, mukana on paljon haastatteluja ja kertojana ilahduttaa Sean Astin, jonka äänen tunnistaessani hihkaisin että "Jee, herra hobitti!" (Jotkut näyttelijät valitettavasti lukkiutuvat päässäni tiettyihin rooleihin). Myös musiikkia yhdistetään toimivalla tavalla. Osa musiikista on ihan pelimusiikkia, mutta soi taustalla myös tunnettuja pop-kappaleita. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voisi mainita sen, että elokuvaa on rahoitettu Kickstarter-kampanjan avulla. Joukkorahoituksessa on potentiaalia moneen juttuun.

Uskoisin, että elokuva antaisi hyvän yleiskuvan videopelaamisesta heille, jotka eivät ole ihan sisällä pelikulttuurissa, mutta kuinka moni tällainen ihminen lopulta päätyisi oma-aloitteisesti katsomaan peliaiheista dokumenttia? (Toisaalta tuleehan sitä välillä telkkarista tuijoteltua jos minkälaisia dokumentteja.) Suosittelen tämän katsomista, jos haluaa helposti omaksuttavalla tavalla laajaa yleisnäkemystä videopelikulttuuriin. Nuorimpana viihdemuotona alaan liittyy yhä monenlaisia ennakkoluuloja, vaikkakin aina vain vähemmän. Oli tässä itsellekin uusia tiedonmurusia ja oli hauska bongailla tuttuja pelejä ja henkilöitä.

Dokumentti keskittyy laitepuolesta pääosin kotikonsoleihin, PC-puolta tai kannettavia pelilaitteita lähinnä vain sivutaan, toki historiaosiossa tutustutaan myös videopelihalleihin. Amerikassa kotikonsolit ovat pelaamisen pääroolissa, mikä varmaankin osaltaan vaikuttaa niihin keskittymiseen. Miinuksena voisinkin mainita sen, että loppujen lopuksi tuotos on hyvin USA-keskeinen, toki siellä tehty omaa kotiyleisöä ajatellen. Haastatteluissa vilahtaa toki pari japanilaista pelintekijää (dubattuina englanniksi, hyi) sekä muutamia eurooppalaisia. Puheissa mainitaan tai kuvissa vilahtaa myös muutama suomalainen peli, joista useimmin tietenkin Angry Birds.

Ohessa traileri. Dokumentti löytyy suomeksi tekstitettynä esimerkiksi Netflixistä.