Ihan tähän kärkeen pakko ensin kiljahtaa: Mass Effect Andromedan julkaisuun on alle viikko! Tosin eipä peliä ole paljon tullut nyt enää julkaisun lähestyessä hehkuteltua. Syitä on pari: en halua lukea pelistä arvosteluita tai oikeastaan mitään muutakaan ennakkoon, sillä haluan mahdollisimman yllättävän kokemuksen, peli kuitenkin on jo ennakkotilattu. Toinen syy on ajanpuute: viime viikkoina kaikki peleihin suunnattu energiani on kohdistunut japanilaisen roolipelin klassikkoteokseen.
Tales on Symphonia
Tales-sarja on jo pitkäikäinen, mutta itselleni tähän asti täysin tuntematon. Kerran taisin yhtä demoa kokeilla jostain sarjan pelistä xbox360:llä. Muutaman kerran olen meinannut johonkin sarjan peliin tutustua, joten koin parhaaksi aloittaa vanhasta klassikosta enkä uusimmasta tuotoksesta.
Kirjastosta tarttui mukaan Playstation 3:lle tehty uudelleenjulkaisu, jota olen nyt pelannut noin 30 tuntia. Alun perin peli on julkaistu vuonna 2003. (Uudelleenjulkaisu sisältää myös pelin jatko-osan, mutta en usko että siihen tartun kuitenkaan.)
 |
| Pelin ohjekirjasta napattu kuva päähahmoista |
Kokemus on äärimmäisen tuttua ja perinteistä japanilaista roolipelaamista. Grafiikka on kökköä ja nykypuulla aivan vanhentunutta, jopa näin HD-päivitettynä. Silti tällä pelillä on kaunis sielu. Hetken kesti totutella kaikkeen, mutta lopulta tykästyin kovin.
Animetyylinen grafiikka on kaikessa kökköydessäänkin ihan söpöä. Joskus liiankin, nimittäin vihollisihmisetkin ovat äärimmäisen söpöjä isoine silmineen ja hymysuineen. Lisäksi hahmoilla on kävellessä vain pari perusilmettä, joten ahdistavassakin tilanteessa saattaa naamalla virnistää leveä hymy.
Pelin aloitusvideo kuitenkin on nätisti piirretty ja laulun kera kuin animesarjan alkutunnari. Katson sen kokonaan joka kerta, kun pelin käynnistän, onhan se iso osa pelin viehätystä. Tunnaria tuleekin katseltua usein, kun keskimääräinen pelisession kesto on 1-3 tuntia. (Toisin oli vanhoina aikoina, kun maailmassani ei vapaapäivinä ollut muuta kuin minä ja konsoli. Sittemmin on ilmaantunut muutakin elämää huomiotani kiinnittämään.) Animetyyliin piirrettyjä välivideopätkiä on tarjolla pelin sisälläkin, tosin todella niukasti vain äärimmäisen merkittävissä kohdissa.
Uusintajulkaisussa on mukana japaninkielinen ääninäyttely, joka on minun mielestäni aina suuri plussa. En yhtään tykkää katsoa animea englanniksi dubattuna, mutta valitettavasti animetyylisissä peleissä ei aina ole japanilaista ääniraitaa tarjolla.
Pelastetaan maailma tai pari, kun ei vähempi riitä
Tottakai ollaan jälleen pelastamassa maailmaa. Päähenkilö on teinipoika, joka lyöttäytyy "valitun" neidon seuraan kiertämään temppeleitä ja luolastoja. Tuttua monesta pelistä. Kun kaiken pitäisi olla ohi ja alkuperäisen maailmanpelastustehtävän suoritettuna, peli heittääkin yllättäviä käänteitä juonenkulkuun. Tällainen "valeloppu"-ominaisuus tuntuu todella tutulta muista jrpg-peleistä, joten osasin sitä odottaa, varsinkin kun tässä kohdassa peli oli kestänyt vasta n. 20 tuntia ja kartalla näkyi alueita, jonne ei vielä edes voinut päästä.
Hahmokaarti on monipuolinen, vaikkakin melko stereotypinen.
Taistelu on toimintapelimäistä. En ole ihan kaikkiin säätöihin oikein osannut syventyä, mutta tälläkin paneutumisella pärjää. Tiimistä aina neljä hahmoa valitaan taistelijoiksi, muut hengaavat mukana. Jos peliseuraa riittää, niin jokaista hahmoa pääsee ohjaamaan, joten peliä voi periaatteessa pelata vaikka nelistään, toki vaeltaminen ja keskustelut hoidetaan vain yhdellä ohjaimella.
 |
Pelikotelon takakannesta. Itse en tosin elä seikkailua uudelleen,
vaan ihan ensimmäistä kertaa. |
Sankarit pääsevät lepäämään ja suorittamaan pikkutehtäviä kaupungeissa, jotka ovat ihan kivan näköisiä. Ulkomaailma taas näyttää koomiselta, kun yksi jättikokoinen hahmo kulkee maailmankartalla ja kaupungit, metsät ja muut kohteet ovat tähän verrattuna pieniä. Viholliset sentään onneksi liikkuvat alueilla näkyvinä hahmoina joihin osuminen käynnistää taistelun erilliseen ruutuun. Viholliset voi siis halutessaan kiertää, mikä on ihanaa. En nimittäin hirveästi pidä siitä monien vanhempien pelien systeemistä, jossa taistelut alkavat tyhjästä, kun pelaaja on kävellyt tarpeeksi monta askelta eteenpäin.
Luolastot ovat yleisesti ottaen kivoja ja niissä on mielenkiintoisia pulmia, jotka vaativat välillä ihan ajatteluakin - ja hyvää muistia. Yksi luolasto olisi oikeastaan vaatinut minulta, että olisin kirjoittanut sinne tänne ripotellut vihjeet erilliselle paperille. Ei riitä minulla aika ja kärsivällisyys sellaiseen näpertelyyn, joten googlasin ratkaisun. Ah, nykyaika ja netin käytön helppous.
Vielä on jäljellä seikkailua samottavaksi ja voisihan tähän enemmänkin tarinoida, mutta nyt siirryn kuitenkin leikkimään tyttäreni kanssa nukeilla pahvimajaan.
