Käynti virtuaalitodellisuudessa Oculus Riftillä

Pelasin eilen pitkästä aikaa Oculus Riftillä ja tällä kertaa innostuin jopa kirjoittamaan siitä. Joten täältä pesee jo yli vuoden verran lupailemaani tekstiä virtuaalitodellisuudesta.
Ensin vähän jotain yleistä laitteesta ja sitten pikkuisen muutamasta pelistä tai "pelistä".

Kypärä päähän ja ohjain kouraan?

Oculus rift -silmikko

Päähän siis puetaan maski, joka sisältää näytön. Pään yli menee kiristyslenkki ja korville asetetaan kuulokkeet. Ääni luo myös hienosti tilan tuntua. Silmikossa pystyy säätämään esimerkiksi linssien välistä leveyttä (silmien väli), jotta näkymä olisi mahdollisimman hyvä. Silmikko on melko kevyt ja ihan suhteellisen mukava päässä.

Vaikka näyttö on miltei naamassa kiinni, pitää ainakin minun pelata silmälasin päässä, koska tässä tavallaan katsellaan kuitenkin kauas. Nykyisin muodissa olevat valtavat pyöreät silmälasit eivät varmaankaan silmikon sisään mahdu, mutta omani sopivat ihan mukavasti.

näkymä sisältä

Tietokoneeseen liitetään kamera tai kameroita, jotka kommunikoivat jotenkin maskin kanssa ja tunnistavat pelaajan liikkeet ja asennon. Meillä on kaksi kameraa, joilla ei iha täydellinen 360 astetta ihan puhtaasti onnistu, mutta useimpiin peleihin riittää tuo noin 270 asteen pelialua. Ympäri pystyy kyllä pyörähtämään ja näkymä toimii takanakin, mutta ohjaimia kamerat eivät pelaajan takaa

tunnista. Lisäksi maski on johdolla kiinni tietokoneessa, joten liika pyöriminen johtaisi varmaan kompastumiseen tai johtoon sotkeutumiseen. Joitakin pelejä voi pelata istuen, mutta suurin osa on tarkoitettu koettavaksi seisten.

Kuva ei ole mitään HD -tasoista, mutta läsnäolon tuntu peleissä on silti todella vaikuttava.
Muut ihmiset huoneessa voivat seurata peliä tietokoneen ruudulta, jolta tosin luonnollisesti näkyy vain pieni litistetty versio kokemuksesta.

Kummallekin kädelle
on oma langaton ohjain.

Oculus touch -ohjaimet tuntuvat käsissä luontevilta ainakin tällaiselle ohjain kädessä kasvaneelle. Ne kiinnitetään ranteeseen turvanaruilla, mikä on ihan hyvä, sillä välillä kiinni pitäminen tuppaa pelin melkeessä melkeinpä unohtumaan.
Käsissä olevat ohjaimet eivät tietenkään näy, kun kasvoilla on maski ja toinen maailma. Tämä ongelma ratkaistaan sillä, että joko virtuaaliset kädet tai koko ohjaimet  näkyvät virtuaalimaailmassa. Ohjaimien toiminnot saattavat myös leijua tekstinä nappien päällä tai nappien väri ja muoto vaihtelee aina pelin tarpeiden mukaan. Tai sitten ohjainten tilalla näkyy jotain tilanteeseen sopivaa, esimerksiksi pistooli.

Virtuaalilasien kanssa monet asiat voi ja pitää ajatella ihan uudella tavalla. Niiden käyttö on mielestäni heti hyvin luontevaa, mutta sellaiselle, joka ei ole laitetta testannut, pelkkä sanallinen selitys ei välttämättä kerro yhtään mitään. Tämä täytyy oikeastaan itse kokea, jotta ymmärtäisi. Eikä innostuminen katso ikää - esimerkiksi äitini on pelaillut Oculuksella hyvinkin innoissaan. Lapsille virtuaalilaitteiden käyttöä ei käsittääkseni kuitenkaan suositella. Lisäksi varsinkin nopeasti liikkuvat pelit saattavat aiheuttaa pahoinvointia, itsekin olen joidenkin pelien pelaamisen joutunut lopettamaan kesken, koska on alkanut oksettaa.

Eilisillan sessiossa testailin näitä pelejä ja kokemuksia:

Oculus Dream deck

Aivan ensimmäisiä Oculukselle tulleita demoja. Tässä ei varsinaisesti pelata tai tehdä yhtään mitään, vain katsellaan ja koetaan erilaisia tilanteita ja ympäristöjä. Kukin kuva kestää noin puoli minuuttia. Pelaaja pääsee hetkeksi esimerkiksi seisomaan sukellusveneeseen, pilvenpiirtäjän huipulle, vieraalle planeetalle ja ihailemaan miniatyyrimaailmaa. Useimmiten, kun joku tulee meille testaamaan Oculusta, hän saa ensimmäiseksi kokea tämän. Olen siis vuoden verran katsellut tätä useaan kertaan sivusta tietokoneen ruudulta, joten muistan sisällön ulkoa. Silti tämä teki yhä vaikutuksen, en nimittäin muistanut, miten erilainen kokemus on maski kasvoilla. Kyllä syke kohosi ja pieni kauhun tunne tuli sisimpään, kun edessä seisoi itseäni korkeampi ärisevä lihansyöjädinosaurus. Vaikkei se mitään voi oikeasti tehdä, niin olotila on aidon epämiellyttävä. Ihan kuin se olisi ihan oikeasti siinä! Koskettaa ei tietenkään voi, enkä kyllä olisi halunnut edes yrittää, lähinnä koetin jälleen kerran hokea aivoilleni, että tämä ei ole aitoa ja että oikeasti seison kotona. Huh.

Jimi suostui kuvattavaksi.
Tässä menossa Fruit Ninja.
Kuvassa näkyvät myös
hyllyjen päälle asetellut kamerat.

Dinosaurusjuttuja lukuun ottamatta muut tilannekuvat ovat huomattavasti miellyttävämpiä (ellei sitten satu kärsimään esimerkiksi korkean paikan kammosta...)
En edes halua kuvitella, miltä tuntuisi pelata tällä laitteistolla jotain kauhupeliä, hyi.

Fruit ninja VR

Rakastan Fruit Ninjaa Kinectillä, joten tämä oli vielä astetta hienompi kokemus. Pelin ideahan on siis hyvin simppeli: huido halki ruudulle lentävät hedelmät. Käsissä näkyy ohjaimien sijaan samuraimiekat, joilla hedelmiä pääsee halkomaan. Survival-tilassa ympärillä leijuu lentäviä tykkejä, jotka ampuvat pelaajaa kohti hedelmiä ja pommeja. Melko intensiivistä. Tavallisissa pelitiloissa hedelmät pomppaavat pelaajan ympärillä maassa olevista putkista. tai no ei täysin ympärillä, sillä pelialue on tässäkin noin 270 astetta. Varoitus: tässä voi tulla hiki.

Job simulator

Tältä Fruit Ninja
näyttää ruudulta sivustakatsojalle.

Ihastuttava peli! Robottien hallitsemassa tulevaisuudessa pääsee  kokeilemaan erilaisia "muinaisten ihmisten" töitä pöhköllä huumorilla höystettynä. Valitsin ammatikseni kokin ja pienessä keittiössä saakin sitten kokkailla erilaisia tilauksia. Vivuista vääntämällä pöydästä nousee esiin tehosekoitin, mikro, leivänpaahdin ja ties mitä. Jääkaapista voi nostella munia, hedelmiä ja vaikka maitotölkin, josta tottakai voi kaataa maitoa kuppiin. Tulee oikeasti sellainen olo, että on kokkailemassa pähkähullussa robokeittiössä, vaikka esineisiin tarttuminen onkin välillä vähän kömpelöä. Mutta sekin oikeastaan sopii pelin huumoriin. Kun mikroon laittaa leipää, tomaattisosetta ja juuston, sieltä saakin hetken kuluttua ottaa ulos siivun pitsaa. Jos haluaa kuunnella musiikkia, sen kun nostaa pöydältä cd-levyn ja asettaa sen soittimeen. Kun painaa valikkonappia, eteen ponnahtaakin valikon sijasta matkalaukku. Se pitää avata ja sitten nostetaan sieltä vaikkapa burrito, jossa lukee "quit" ja "syödään" se. Tadaa - pääset aloitusvalikkoon.
Pelin traileri Youtubessa.

Google Earth VR

Hauska käännös kaikkien tuntemasta karttaohjelmasta.  Paljon samoja ominaisuuksia kuin Google Mapsissa, mutta tässähän pääsee itse melkein kuin paikan päälle. Mikäs sen mukavampaa kuin lennellä pitkin maapalloa katsomassa erilaisia paikkoja. Street view -katunäkymän saa heti käyttöön, kun vaan "nostaa" sen ikään kuin linssin kasvoille toisen käden ohjaimella. Toki pelkistä 360-kuvista koostuvat näkymät ovat litteitä verrattuna varta vasten virtuaalisilmikoille luotuihin 3d-maisemiin, mutta tuo tämä silti paljon lisää verrattuna pelkkään tietokoneen ruudulta katseluun.

---

Tekisi kyllä mieli taas alkaa pelailla useamminkin, varsinkin, kun Jimi on hankkinut ihan itseltäni huomaamatta oikein kivoja pelejä. On jonkin aikaa tullut pidettyä taukoa. Suojellaksemme laitetta lapsen mahdolliselta tuhotyöltä säilytämme sitä vähän hankalassa paikassa, mikä on johtanut siihen, ettei sitä tule käytettyä niin usein kuin ehkä voisi. Kunhan vain rauhallista aikaa seuraavan kerran löytyy, niin virtuaalitodellisuus, täältä tullaan!

Ilmainen!* *sisältää mikomaksuja

Häpeäkseni tunnustan, että olen jäänyt jälleen koukkuun muutamaan Free to play -peliin. Viime kerrasta onkin jo vuosia, sillä se tapahtui Facebook-pelien kulta-aikana.

Häpeän asiaa siksi, että tahtoisin ihan vaan periaatteesta vastustaa pelejä, joiden pääasiallinen tarkoitus on lähinnä kiusata pelaajaa kaiken maailman hidasteilla, jotta tämä vihdoin laittaisi kehiin ihan oikeaa rahaa. Ja silti jokin näissä koukuttaa.

Candy crush saga

Älkää käsittäkö minua väärin. Maksan mielelläni kokonaisesta pelistä, enkä oleta, että pelintekijöiden pitäisi tarjota tuotoksensa ilmaiseksi. Maksan uutena julkaisussa konsolipelistä parhaimmillaan 70 euroa. Naputtelin vuosi sitten kännykällä ilmais-mahjongista läpi kaikki ilmaiskentät. Koska tykkäsin pelistä, maksoin mielelläni sen pari euroa saadakseni auki loput kentät. Kiva, helppo kertamaksu, ihan reilu maksusysteemi.
Mikromaksujen kalastelu on minusta ärsyttävää. Vaikka haluaisi, ei Free to play -peleissä voi ostaa pelin kokoversiota, jossa kaikki toimisi kerralla, vaan ainoaksi ratkaisuksi tarjotaan kertakäyttöisiä helpotteita, joilla peli sujuu vähän aikaa nopeammin. Pelien tapa kerjätä rahaa muutaman minuutin välein, saa ylpeyteni nousemaan: "Minähän en tästä maksa, katsokaa vaan, kitkutan tätä vaikka kuinka pitkälle ihan omin avuin." Ja niinpä runttasin läpi 78 tasoa Candy crush sagaa yhdessä illassa. Tässä toki auttoi, että sain jostain tehtävästä bonuksena kolmen tunnin kuolemattomuuden, pelkällä viidellä kerran tunnissa latautuvalla elämällä ei kovin kauaa jauheta vaikeimpia tasoja. Yhdistä kolme palikkaa -sarjan kopio tajoaa kyllä aika runsaasti bonuksia ja helpotuksia ihan vaan pelaamalla ja tasotkin ovat sopivan haastavia. Mutta silti ärsyttää, että peli päättää sen, koska sitä saa pelata. Kun minulla olisi aikaa, niin elämät loppuvat kesken. Kun aion käyttää peliin vain lyhyen 5 minuutin hetken, peli lahjoittaakin juuri silloin tunnin kuolemattomuuden, joka astuu voimaan heti. Miksei sitä voisi varastoida, kuten muitakin bonuksia?

Nyt saa kerätä maailmanpyörän tuotot!
(Disney magic kingdom)

Peli, jossa pärjää taidolla ja tuurilla on toki erilainen kuin kaiken maailman "rakenna ja odottele" -pelit, joissa ylensä siis rakennetaan kaupunkia/maatilaa/huvipuistoa ja joissa on pakko odotella jopa tunteja, että tietyt yksiköt tuottavat rahaa, jolla saa ostettua lisää yksiköitä. "Pelaaminen" on siis käytännössä sitä, että käyn muutaman tunnin välein klikkailemassa tuotot talteen ja laittamassa uudet tehtävät tulille. Oikealla rahalla peli yleensä nopeutuu, joten aika on rahaa,rahalla saa aikaa. Tai sitten välillä voi katsella mainoksia, eli joku muu maksaa pelaamisestani.

Olisi jälleen tarjolla yksi mainosvideo

Jos yksikin päivä jää välistä, niin peli kostoksi rankaisee bonusten menetyksillä.

Kyllä, minulla oli 90-luvulla virtuaalilemmikki. Kyllä, se kuoli, jos sen jätti päiväksi nurkkaan. Ei tämä siis mikään uusi juttu ole, että peli haluaa jatkuvaa huomiotani. Yleensä kuitenkin tykkään siitä, että pelaaja on pelin herra ja peli jatkuu samasta kohtaa, vaikka pitäisin siinä puolen vuoden tauon. Kun tein paluun Skyrimiin vuoden tauon jälkeen, ei hahmoni ollut kuollut nälkään, koska pelissä aika ei etene. Niin sen kuuluisi ollakin.

My Little Pony: Friendship is magic
Lentominipeli

Näitä valtakunnanrakennuspelejä pelaan tällä hetkellä kahta: My little Pony ja Disney Magic kingdoms. Ensiksi mainitun latasin koneelle lähtökohtaisesti siitä syystä, että tyttäreni ehkä tykkäisi katsella söpöjä ponihahmoja. Ja kyllä, käymme välillä yhdessä katsomassa, mitä poneille kuuluu. Kaksivuotias ei toki itse pelaa, vaan juttelee poneille (minä juttelen takaisin poniäänillä) ja hihkuu riemullisesti, kun poni pelaa palloa. Keksimme poneista satuja ja peli onkin yhtäkkia interaktiivinen satukirja. Täppärillä tai älykännykällä melko pienikin lapsi varmaan pystyisi helposti pelaamaan vaikka mitä, sen verran looginen systeemi on kosketusnäyttö verrattuna hiireen. Mutta siis tosiaan, jäin itse koukkuun, kun "pitäähän minun vielä saada rakenettua poneille pitseria, eihän se maksa kuin 40 000 kolikkoa", ja "Ihan kohta saan tästä palkintobonuksen."Raketelun lisäksi My little Ponyssä on tajolla minipelejä, toki niitäkin pääsee pelaamaan vain odotusajan jälkeen. Odotus vaihtelee pallopelin muutamasta minuutista tanssiminipelin vuorokauteen. Odotuksen voi ohittaa timanteilla, joita peli jakaa todella niukasti, mutta rahallahan niitä saisi. Peli on yksinkertainen ja selvästi tehty kosketusnäyttölaitteille, mutta kyllä sitä läppärilläkin pelaa. Disney-pelin latasin lopulta, kun olin katsellut ponipelissä sen mainoksia muutaman kymmenen kertaa. Disney-puistonkin kolikkopakettien hinnat nousevat korkeimmillan jopa sataan euroon, eikä pelissä ole minipelejä, mutta odotteluun ja resurssien kerämiseen perustuva uusien hahmojen availu on silti jollain tavalla koukuttavaa. Nyt olen pelannut viikon putkeen.

Pet Society
R.i.p. Pavel-kisuni 2009-2013

Muutama vuosi sitten nämä ilmaispelit olivat oikea hitti Facebookissa. Ihan täytyy tehdä toinenkin tunnustus: pelit olivat syy, joka sai minut ylipäätään palaamaan Naamakirjan aktiivikäyttäjäksi vuonna 2009.

Country Story

Tai no, en tiedä, voiko Pet Societya edes kutsua peliksi, ennemminkin kyseessä oli jonkinlainen virtuaalilemmikki. Mutta juurihan kerroin, että lapsenakin minulla oli sellainen. Sitä paitsi Pavel-kissani oli söpö ja sille saattoi ostaa vaatteita. Eipä onnistunut nimettomälle pikselikoiralleni silloin ala-asteella sellainen. Playfishin Pet society oli tähtihetkinään Facessa todella suosittu, mutta lakkautettiin kokonaan vuonna 2013. Saman valmistajan Country Story taisi olla ensimmäinen  "rakenna ja odottele" -peli, jota pelasin. Muistan, että myös anoppini jäi siihen koukkuun. Talvella ei voi niin paljon touhuta oikeassa kasvihuoneessa, mutta onneksi on virtuaalitomaatit.

Nykyään Facepelejä näkee harvemmin. Ehkä kaikilla meni hermot jatkuviin pelipyyntöihin ja pelaaminen on muutekin siirtynyt Facesovelluksista mobiililaitteille. Toki nytkin kaikki pelaamani kolme peliä haluaisivat yhdistyä facetiliini ja tarjota parempia bonuksia, jos mainostan kaikesta kavereilleni. Mutta hei, enhän minä nyt kehtaa julkisesti jaella jotain My little Pony -päivityksiä, haloo.

 
Oho, kello onkin jo noin paljon, Spitfire taitaa  olla valmis pelaamaan kanssani palloa.

Ja niinhän se olikin.

Arvostelussa Oxenfree

Kirjoitan nyt ajatuksiani pelistä, jonka pelasin yhden viikon aikana kolme kertaa läpi. Jokin tässä tuotteessa siis on taatusti onnistunutta ja koukuttavaa.

Oxenfree on sivulta kuvattu teinikauhuteemainen seikkailupeli. Pelin on kehittänyt Night School studio ja se on julkaistu alkuvuonna 2016. Peli on nyt syyskuussa Xboxin kultapelinä ja tartuin siihen mieheni suosituksesta (lähes käskystä) tietämättä siitä ennakolta mitään. Ja mieheni oli oikeassa - pidin siitä kovasti.

Kauhua vai ei?

Jossain toisessa muodossa tämä olisi oikeasti voinut ollakin pelottava kauhupeli, mutta melko söpön ja sivulta kuvatun ulkoasunsa tähden peli on kuin iltanuotiolla kerrottu kummitusjuttu. Pelaaja ohjaa sinitukkaista teinityttöä, joka lähtee kavereineen juhlimaan lukukauden päättymistä eräälle saarelle. Sitten hommat lähtevät hieman lapasesta, tarina saa yliluonnollisia piirteitä ja tunnelma synkkenee. Mukana on paljon kliseitä yliluonnollisista trillereistä ja kauhuleffoista, välillä jopa lähennellään Manaaja-tunnelmia (en ole edes nähnyt sitä leffaa, tiedän vain peruskliseet, joita parodioidaan joka paikassa) ja hieman ravistellaan kolmatta seinää, mutta koska pelin ulkoasu on mitä on, ei tunnelma käy koskaan ihan liikaa iholle.

Samastumattomuuden ongelma - Life is strange: Before the storm

Hiljattain kirjoitin arvostelun pelistä Life is strange. 
Alkuun lyhyesti jotain itse pelistä ja sitten pelin nostattamia ajatuksia samastumisen ongelmista.

Vaikka hieman kyllä epäilin, miten sivuhahmo Chloen nosto uuden pelin keskiöön mahtaa toimia, niin lopulta kävi niin, että ennakkotilasin Before the storm -esiosan erikoisversion, jotta saisin koettua kaiken mahdollisen lisäsisällön.

Parin-kolmen tunnin mittainen ensimmäinen episodi tuntuu kaikin puolin äärettömän tutulta, vaikka se on täysin eri studion tekemä. Alkuperäistä peliä on kunnioitettu kaikessa, eikä suurempia irtiottoja ole uskallettu tai haluttu lähteä tekemään. Samalla tavalla haahuillaan paikasta toiseen, tutkitaan esineitä, jutellaan muiden kanssa ja istuskellaan pohtimaan elämää. Nämä tuokiokuvat johdattavat eteenpäin myös tarinaa. Max räpsi valokuvia, Chloe tuhrii samalla keräilymekaniikalla tussigraffiteja. Chloe kirjoittaa myös päiväkirjaa. Max pohti aina valintatilanteiden jälkeen, pitäisikö asioita sittenkin vielä muuttaa. Koska Chloe ei voi manipuloida aikaa, hän käy tämän päänsisäisen keskustelun aina ennen valintatilanteita. Yliluonnolliset elementit liittyvät enää lähinnä unijaksoihin. Uusintaottoja ei myöskään ole, vaan tehdyt valinnat ovat pysyviä. Uutena elementtinä on eräänlainen väittelytila, jossa vastapuoli pitää puhua suohon nokkelilla vastauksilla. Nokittelemaan pääsee yhtä lailla koulukiusaajan kuin rehtorinkin kanssa. En tiedä, miten pelin kulkuun vaikuttaa, jos väittelyissä ei onnistu, sillä itse läpäisin ne kaikki voitokkaina, mutta se tuskin on mitenkään

välttämätöntä. Suuren osan väittelyistä voi myös ohittaa.

Ensimmäisessä episodissa ei oikeastaan sinänsä tapahdu vielä juuri mitään, vaan se on slice of life -tyyppinen kokemus jossa pääsee mm. pelailemaan koulukaverien kanssa, haahuilemaan tutussa kodissa, väittelemään isäpuolen kanssa ja lintsaamaan koulusta. Kertomus etenee kuin juna, mutta sävyihin ja keskustelun kulkuun voi vaikuttaa tuttuun tapaan. Suurelta osin maisematkin ovat tuttuja, sillä totta kai Cloe esimerkiksi asuu samassa talossa kuin kahden vuoden kuluttuakin. Vastaan tulee pääosin tuttuja hahmoja ja jopa episodin loppukoonti kuvakulmineen on napattu suoraan aiemmasta pelistä.

Tuntuma on siis alusta alkaen tuttu ja turvallinen ja Deck Nine on tehnyt uskottavaa ja laadukasta työtä lähdemateriaalinsa kanssa. Mutta kuitenkin tästä tuntuu puuttuvan jotain oleellista ja kokemukseni jää pinnalliseksi. Toivottavasti seuraavissa episodeissa juoneenkin saadaan lisää syvällisyyttä.

Samastumisongelmia

Minulle henkilökohtaisesti pelin ongelma piilee varsinaisen juonen ohuuden lisäksi päähahmossa. Tarina tapahtuu pari vuotta ennen alkuperäistä peliä, joten Chloen tulevaisuuden suuntaviivat ovat hyvin alkuperäisen pelin pelanneilla tiedossa. Minua ei sinänsä haittaa ääninäyttelijän vaihtuminen, nykyinen näyttelijä suoriutuu roolistaan hyvin. Pelikin toimii moitteettomasti ja soljuu eteenpäin kivoina tunnelmapaloina.

Mistä sitten kiikastaa? Ongelma on samastumisen puutteessa. Mielestäni Chloe toimi hyvin alkuperäisessä pelissä hieman ärsyttävänä ja ongelmaisena parhaana kaverina, jonka elämä oli hyvin kaukana omastani ja melko neutraalin päähahmon, Maxin elämästä. Maxiin oli huomattavasti helpompi samastua. Nyt pitäisikin sitten hypätä 16-vuotiaan angstisen ja kiroilevan pilvenpolttajatytön rooliin. En ole kokenut varsinaista synkkää teiniangstia, mutta nyt sukelletaan siihen maailmaan ja syvälle. Isä on kuollut, äidillä on rasittava uusi miesystävä, koulu ei kiinnosta eikä elämässä muutenkaan oikein saa mistään otetta.

Arvostelussa King's Quest (2015)

Selailinpa aikani kuluksi pleikkarilla kauppapaikan tarjontaa ja latasin kokeeksi ilmaisen ensimmäisen episodin pelistä King's Quest, joka osoittautuikin ihan kelpo seikkailupeliksi.

Uljaat "yksisarviset". Tämä kuva kertoo King's Questin
tyylistä ja huumorista enemmän kuin tuhat sanaa.

Olen asiaa hieman selvitellyt, ja King's Quest on ilmeisesti melko legendaarinen 80-luvulla alkanut seikkailupelisarja, josta on vuonna 2015 tehty tällainen nykyaikaistettu uudelleenlämmittely.
Päädyimme ensimmäisen osan perusteella lopulta ostamaan XboxOnelle koko 5 episodin paketin, kuten nähtävästi noin 5% muistakin peliä kokeilleista on tehnyt (ainakin Xboxilla saavutuksiin liittyvien tilastoprosenttien perusteella).
Minun piti heti kättelyssä pelata ensimmäinen osa uudelleen läpi, koska olin läpäissyt sen pleikkarilla, mutta eipä se minua haitannut, sen verran hauska oli pelikokemus.

Uusi versio King's Questista on eri tiimin tekemä kuin alkuperäinen sarja. En tämän enempää puhu alkuperäisestä pelisarjasta, sillä en siitä juuri mitään tiedä. Ilmeisesti peli kumartelee ja viittailee reilusti lähdemateriaaliinsa, mutta ei sillä tavalla, että sitä välttämättä edes huomaisi (viimeisen episodin yhtä aivan ilmiselvää jaksoa lukuun ottamatta). Peli toimii hyvin itsenäisenä seikkailuna myös kaltaisilleni noviiseille.

Kuninkaan muistelmat

Pelin kertojana toimii vanha kuningas, joka tarinoi lapsenlapselleen elämästään. Ensimmäinen episodi kertoo ajasta ennen kuninkuutta, mutta vähitellen kuningas vanhenee ja etenee elämässä. Kuningas ja lapsi kommentoivat lähes kaikkea hilpeään tyyliinsä. Jos pelaaja kuolee, voi Game over -ruudussa kuulla vaikkapa kommentin "Muistinkohan tämän varmasti oikein, ei se kyllä näin mennyt", minkä jälkeen pelaaja saa palata yrittämään uudelleen, kunnes onnistuu. Koko peli on muutenkin täynnä sanaleikkejä, puujalkavitsejä ja slapstick-huumoria. Varsinkin alkupuolen episodeissa on paljon pöhköä hyväntahtoista huumoria. Sarjakuvamainen hieman höpsö grafiikka tukee tätä kepeää otetta. Iso osa komediasta syntyy hahmojen liikkeestä.

Arvostelussa Life is Strange - aika matka tuo aikamatka

Elämä on kummallista, varsinkin, jos satut yhtäkkiä huomaamaan voivasi manipuloida aikaa.

Life is Strange (2015)  on Dontnod-studion viitenä episodina julkaistu tarinavetoinen seikkailupelin, tv-sarjan ja Visual Novelin risteytys. Taisin luvata jo vuodenvaihteessa kirjoittaa tästä pelistä "pian", mutta no, "pian" on melko suhteellinen käsite. Itse asiassa nyt vasta itse pelasin sen läpi, alkuvuodesta vain katselin (ja kommentoin) Jimin pelaamista. Aloin kaivata reaktiivisten taistelupelien sijaan jotakin hieman hidastempoisempaa ja tarinavetoisempaa kokemusta, joten tartuin siis uudelleen tähän tarinaan, tällä kertaa ihan itsekseni. Kokemus oli tälläkin kertaa koskettava, mutta aika erilainen pääosin siksi, että suurin yllätysmomentti puuttui. Toki osasin helpommin tehdä "oikeita" valintoja, kun tiesin, minkälaisia tilanteita olisi edessä.

En halua kovin paljon kertoa juonesta, koska se on paras kokea sellaisenaan. Muutamia asioita aion kuitenkin paljastaa, erityisesti pelimekaniikkaan liittyen. Vaikka heti alussa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, soljuu peli paikoitellen kuitenkin rauhallisena lukiodraamana. Episodi episodilta peli synkkenee ja saa jopa melko surrealistisia käänteitä. Hieno yhdistelmä scifiä, teinidraamaa ja pieniä tunnelmallisia hetkiä. Päähenkilö 18-vuotias lukiotyttö Max rakastaa valokuvausta ja tämän teeman ympärillä tarinakin pyörii.

Pelin ikärajamerkintä on 16 vuotta. Sisällössä on väkivaltaa, huumeiden käyttöä, ahdistavia kohtauksia sekä paljon paljon kiroilua. Mahdollisista valinnoista seuraten ehkä pussailua joko pojan tai tytön kanssa, mutta ei seksiä, vaikka sitäkin teemaa kyllä sivutaan. Tämä ei kuitenkaan ole mikään deittailupeli. Kantava teema on vahva kuvaus kahden tytön välisestä ystävyydestä, joka saattaa valintojen mukaan saada myös romanttisia piirteitä, mutta ei onneksi väen väkisin ja fokus on muutenkin muualla. Kaveripiiristä löytyy yksi uskovainenkin tyttö, ainakin tavallaan. Muutenkin hahmot ovat ihan kiinnostavia ja persoonallisia koulun talonmiehestä alkaen.

Shiness - ensifiilikset ja kokemukseni Kickstarter-tukijana

 Kerran olen laittanut rahaa Kickstarter-kampanjaan. Totta kai kyse oli pelinkehityksestä. Tämä tapahtui keväällä 2014. Kyseessä oli ranskalaisen Enigami-stuodion tuotos Shiness: the lightning kingdom, jossa perinteiseen roolipelailuun on yhdistetty taistelupelien mekaniikka (siis mätkintäkaksintaistelupelien tyyliin Tekken).

Ihastuin projektin esittelymateriaaliin. Miellyttävän söpöt mangatyyppiset pelihahmot eivät olleet mistään valmiista fantasiagenrestä, vaan alkuaan yhden ihmisen luomasta fantasiamaailmasta, joka laajeni kaveriporukan peliprojektiksi ja siitä sitten suuremman luokan produktioksi. Erityisesti minua sykähdytti, että maailmaan oli luotu kokonaan oma kieli, jolla hahmot puhuivat Kickstarter-kampanjan trailerilla. Pelin luvattiin ilmestyvän PC:lle keväällä 2015 ja konsoleille ehkä myöhemmin, jos kampanjasta tulisi tuottoisa.

Yksi päähahmoista latausruudulla.
Alareunassa lukee jotain kuvitteellisella maherien-kielellä.

Taisin laittaan kampanjaan n. 40€, joka on mielestäni ihan sopiva hinta pelille. Se oli myös pienin summa, jolla sai oman nimensä lopputeksteihin, mikä oli kutkuttava ajatus, olenhan lopputekstifriikki. Elokuvateatterissakin kökötän lopputekstien ajan, jos se vain on mahdollista. Inhoan niitä mainoskanavia, jotka katkaisevat elokuvan heti lopputekstien alettua (kuten TV5 tai jopa venäläiset elokuvateatterit. Yäk, mikä käytäntö.)

Käytännössä siis ennakkotilasin pelin digitaalisen version, tuossa vaiheessa vielä PC:lle, sekä bonuksena paljon digitaalista lisämateriaalia. Toki ostin sian säkissä, sillä onhan epäonnistuneista Kickstarter-kampanjoista kuultu paljon. Vaikka rahoitus menisi läpi, ei tuote aina olekaan välttämättä lopulta sitä, mitä alunperin on luvattu. Jäin pitämään peukkuja ja lopulta koko asia unohtui taka-alalle.

Paljon ehtikin aikaa kulua. Projekti viivästyi lopulta yli kaksi vuotta luvatusta, mutta mielestäni se kannatti. Peli ilmestyi PC:lle, PS4:lle ja XboxOnelle tämän vuoden huhtikuussa. En hirveästi kolmen odotteluvuoden aikana seurannut pelin kehitystä lukuun ottamatta joitakin tiimin facebook-päivityksiä ja sähköposteja. Mielikuvituskielinen tervehdys "Owa Djijinoli!" toistui usein pelin Facebook-sivulla ja jäi mieleen. Päivitykset olivat aivan alkuun ranskaksi, myöhemmin myös englanniksi. En osallistunut suljettuun betaan, vaikka se kuuluikin tilaukseeni. En ole luonteeltani betatestaaja, haluan mielelläni nauttia valmiista paketista.

Liian pitkä peli vaiko pelkkä kolmenkympin kriisi?

Edellisestä Tales of -kokemuksesta innostuneena päädyin huhtikuun lopulla lainaamaan kirjastosta saman sarjan hieman uudemman pelin Tales of Zestirian. Tiesin, että edessä on pitkä koitos, mutta päätin kuitenkin tarttua siihen, sillä olinhan edellisestäkin pelistä selviytynyt.
Tämän läpipeluun aikana opin yllättävän paljon.
Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitenkään kyseisen pelin ansiota, sillä tuohon reiluun pariin kuukauteen mahtui paljon kaikenlaista.

Kirjastoissa kirjojen keskimääräinen laina-aika on yksi kuukausi. Pelien laina-aika on kaksi viikkoa.
Sinänsä vähän kieroa logiikkaa, sillä 300-sivuisen kirjan lukemiseen kuluu ehkä noin 10 tuntia. Japaniroolipelin läpäisyyn taas kuluu noin 45 tuntia - jos haluaa suorittaa kaiken, noin sata tuntia. Alkuun ahminkin peliä pitkiäkin pätkiä iltaisin ja päiväuniaikaan. Olin päättänyt pelata sen läpi, vaikka kaikessa viihdyttävyydessään sisältö olikin aika perushöttöä.

Minulle tarjottiin keväällä yllättäen töitä, joten kokeilin pari kuukautta, miltä tuntuu elämä ruuhkavuosissa. Mies hoiti lastamme kotona ja minä kävin töissä. Vaikka kyseessä olikin yhdenlainen unelmatyöni (seurakunnan lapsityöntekijänä), totesin, että en halua vielä palata pysyvästi työelämään.
Töissäkäynnin ja pienen lapsen äitinä olemisen yhdistäminen onkin aika rankkaa.
Minua ahdisti, kun en kiireisimpien työviikkojen aikana ehtinyt tehdä lapsen kanssa muuta kuin nukkua, kun työpäivät venyivät kellon ympäri. Kolmekymppisetkin jäivät juhlimatta, kun vietin ne töissä. (Vaikka sainkin mm. yllätysonnittelulaulun ukrainalaiselta kuorolta, mitä ei varmasti olisi kotiäitinä ollessa tapahtunut).