Disney Dreamlight Valley (arvostelu)

 Kuten vuoden ekassa postauksessa totesin, viime syksyn pelihetket menivät pääosin rentoutuessa puuhailupelin Disney Dreamlight Valleyn parissa. Vihdoin siis aika jotain tästä pelistä kirjoitella.

 Disney Dreamlight Valley

Ikäraja 3. Yksinpeli. Jatkuvasti päivittyvä early access -versio. Pelattu XboxOne/XboxSeriesX

Pelihahmo nukahtaa ja päätyy taikamaailmaan. "Unenlumon laakso", joka on aluksi täynnä "painajaistappuroita" (nämä meidän omia suomennoksia), laajenee pelin edetessä kauniiksi puutarhaksi ja täyttyy pikkuhiljaa tutuilla Disney-hahmoilla. Oman hahmon saa vapaasti luoda.

Moving out! (pika-arvostelu)

Samalta sohvalta pelattavat yhteistyöpelit ovat meidän perheessä säännöllistä ajanviettoa.

Yksi tällainen kestosuosikki on pöhköilevää huumoria pursuileva "Moving out!", jossa pelaajat asettuvat toheloivan muuttofirman työntekijöiden saappaisiin. Tarkoitus on kantaa tavaroita talosta muuttoautoon (tai kentästä riippuen -hissiin, -laivaan tai -avaruusalukseen) mahdollisimman nopeasti enimmillään neljän pelaajan voimin. 

Tämän muuttofirman käsiin en kyllä oman kodin muuttoa luottaisi. Tavarat paiskotaan pihalle tottakai lyhintä mahdollista reittiä, kodinkoneet revitään irti seinistä ja kaikki irtaimisto tuhoutuu sähellyksessä, mutta mitäs pienistä. Tarinakin yltyy aivan absurdeihin sfääreihin ja on kaikkiaan ihan hilpeä, vaikka pelin voi toki nauttia läpi vaikka skipaten kaikki keskustelut.

Höpsöstä ulkoasusta huolimatta peli on normaaliasetuksella aivan järkyttävän vaikea ja aiheuttaa ainakin itsessäni lähinnä järkyttävää turhautumista ja vihaisuutta: isoja huonekaluja voi kantaa vain kaksin, tavarat eivät millään meinaa mahtua tai pysyä auton lavalla, eläimet juoksevat karkuun ja niin edelleen.

Onneksi asetuksista saa laitettua vaikka kuinka paljon helpotuksia, kuten kevyemmät tavarat tai pidemmän aikarajan. Helpotusten päälle laittaminen ei edes vie mahdollisuutta saada saavutuksia. Jokainen saa siis asettaa peliinsä sen verran haastetta kuin haluaa ja peli pysyykin siksi ihan kivana myös lasten kanssa. (Tai siis minullahan se ongelma tästä pelistä tykkäämisessä on, pienet lapset lähinnä nauravat kaikelle säheltämiselle eikä heitä kiinnosta kentän läpäisy tavoiteajassa).

Hyvää uutta vuotta 2023!

 Mies pelaili illalla kokkaussimulaattoria ja lapset kikattivat kuorossa vieressä, kun sähellys oli niin huvittavaa. Hauska kuunnella lasten hersyvää naurua.

Tjaah, pitäisiköhän herättää blogi taas eloon? Juuri ja juuri on välillä riittänyt vapaa-aikaa pelaamiseen silloin tällöin, muttei juuri aiheesta kirjoitteluun. Toistan varmaan taas itseäni, koska näin varmaan viimeksikin totesin. Joko konsoli ei ole vapaana tai on paljon kaikkea muuta.

Hyllyssä olisi myös pino uusia (lasten)lautapelejä arvosteltavaksi. Joulun hittilahjoja olivat Dragomino, joka oli minustakin oikein kiva peli ja Ryhmä Hau -teemainen Dobble. Perusversio pelistä meillä on ollut jo kauemminkin, mutta kyllä tuttu kuvitus herätti kuopuksen innostuksen ihan uudella tavalla.

Videopeleistäkin olisi varmasti jonkin verran sanottavaa, mutta viime aikoina olen tyytynyt lähinnä lukemaan muiden sanomisia aiheesta. 

Syksyllä satunnainen pelailuni keskittyi enimmäkseen Disney-teemaiseen puuhastelupeliin Dreamlight valley, eli "Unenlumon laakso", kuten tätä meillä kutsutaan (mieheni suomennos lapsille). Alla olevassa kuvassa Buzz Lightyear muuttaa juuri laaksoon asumaan ja tottakai jokaisen hahmon kanssa kuuluu ottaa selfie, se taitaa olla ihan pakollinen operaatio.

 Mielenkiinnolla odotan ensi kuussa ilmestyvää Hogwarts Legacya, mutta luultavimmin en sitäkään aivan heti julkaisussa aloita. Xboxin Game Passissa riittäisi kyllä melkein loputtomasti pelattavaa, mutta mistäpä sitä aikaa omiin pelihetkiin aina taikoisi? Ehkä pelituokiotkin voisi merkata etukäteen kalenteriin ja sitten annan tiskien vaan olla, jos on suunniteltu pelihetki? Hmm, tätä täytyykin harkita.

Joka tapauksessa oikein hyvää pelivuotta itse kullekin!

Terkuin, Laura

Prinsessajuhlat

"Blogi peleistä ja elämästä" - nyt tulee taas sitä jälkimmäistä.

Oi, jos tapaisin prinsessan

Satujen prinsessat. Heistä varmasti jokaisella on jonkinlainen kokemus ja mielipide satukirjojen sekä elokuvien perusteella. Itse tunnustan ruokkivani lapsissani prinsessainnostusta. Meille kolahtaa kuukausittain postiluukusta Prinsessa-lehti, elokuvat pyörivät ruudulla säännöllisen epäsäännöllisesti ja kotoa löytyykin kaksi tällä hetkellä erityisesti Frozen-prinsessoista innostunutta lasta: 6-vuotias tyttäreni (joka on vuorannut seinät prinsessajulisteilla) ja 3-vuotias poikani (joka rakastaa Elsan ja Annan lisäksi erityisesti myös autoja).

Lasten juttujen ohjella olen viime aikoina itse kohdannut prinsessoja lähinnä videopeleissä. Oli kieltämättä hurmaava kokemus päästä tutkimaan Tähkäpään tornia lähietäisyydeltä Kingdom Hearts -pelissä tai jutella prinsessojen kanssa virtuaalisessa Disneyworldissa - oikeassa kun en koskaan ole päässyt käymään, vaikka pienenä haaveena se on aina mielessä elänyt. 

Mutta ah, tavatapa joskus oikea satuprinsessa!

Muutama vuosi sitten sain kuulla, että Tampereen keskustassa on taikaportaali, jonka kautta ihan oikeat prinsessat saapuvat satujen maailmasta vierailemaan meidän maailmassamme!

Välähdyksiä arjesta

Voi hyvänen aika! Miten taas vierähtikin monta kuukautta kirjoittamatta tänne mitään?

Voi kyllä todellakin todeta eläväni niitä paljon puhuttuja ruuhkavuosia. Elämän rytmi on aivan toista kuin vuosi sitten samaan aikaan. 12-tuntiset työpäivät eivät ole edes mikään harvinaisuus - toisaalta vastapainoksi välillä olen sitten enemmän vapaalla. Vapaa-aika menee suurelta osin lasten ehdoilla. Haaveilen treffeistä mieheni kanssa kahden kesken. No, ehkä tässä vielä joku päivä saadaan onnistumaan sellainen muuallakin kuin kotisohvalla lasten jo nukkuessa.

Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että tässä elämäntilanteessa elokuvistakin tulee kuin tv-sarjoja. Harvaa leffaa saa kerralla katsottua kokonaan. Kevättalven urakaksi otettiin pitkästä aikaa eeppiset Taru sormusten herrasta elokuvien pidennetyt versiot. Reilut kaksi kuukautta siihen meni, että ne saatiin katsottua läpi. Oli ne vaan edelleen yhtä hyviä!

Blogivuosi 2021 (rakastan tilastoja)

Omat kuulumiset kirjasin edelliseen päivitykseen, mutta kiinnosti myös vähän katsoa, miten täällä blogissa meni viime vuosi. Muutenkin on ihan kiinnostavaa välillä vilkuilla bloggerin tilastoanalyysisivua.

Vuonna 2021 julkaisin 28 tekstiä.

  "Eihän tätä mun blogia kukaan lue" on perusoletukseni. Keskimäärin yksi teksti saakin noin 5-30 klikkausta. Mutta sitten on toki Google ja algoritmit. Viime vuoden klikkaussaldo onkin yllättäen n. 2450 klikkausta.

Klikatuimmaksi tekstiksi nousi lähes pelkillä marras-joulukuun klikkauksilla googlehakujen ansiosta joulukuussa 2020 kirjoittamani Monopoly Suklaan arvio. Hyvänä kakkosena elokuussa kirjoittamani käyntikokemus uudesta Skidipark -sisäleikkipuistosta. Päivitin kesällä myös vuosia sitten kirjoittamaani yhteisarviota Tampereen alueen sisäleikkipuistoista, koska se saa googlen ohjaamana tasaisesti klikkejä ympäri vuoden, tänäkin vuonna lähes sata.

Ajatuksia Halloweenista nousi listalla hyvin korkealle sijalle, koska isäni jakoi sen julkisena Facebookissa. Kuuden kärjestä löytyy lisäksi kaksi peliarviota, tosin lautapelejä.

20 kärjessä on vain yksi videopeliarvostelu: sijalla 17 kahden ensimmäisen Paw Patrol (Ryhmä Hau)  -pelin yhteisarvio. Muutenkin on kyllä tänä vuonna jäänyt videopelien arviointi aika vähälle. Alun perin perustin tämän blogin erityisesti videopeleistä kirjoittamista varten, mutta aika laajalla skaalalla peleistä ja muista oman elämänpiirin asioita tulee kirjoiteltua. Ensisijaisesti kirjoitan, koska pidän kirjoittamisesta. Aina plussaa, jos joku muukin näistä testeistä joskus saa jotain.

Facebookin puolella jakamistani teksteistä eniten kommentteja ja tykkäyksia aika luonnollisesti kirvoittivat oman elämäni henkilökohtaiset pohdinnat ja kuulumiset. Tutuilta tulee suullistakin palautetta välillä. Kiva aina kuulla, jos joku on jotain käynyt lukemassa. Netti on kuitenkin pullollaan tekstiä, kuvaa ja videota, joista valita.

Omat lempitekstini tältä vuodelta ovat Runo äidin haaveista sekä 5-vuotiaan toivepäivä. Halusin tallentaa muutaman välähdyksen kotiäitiarjesta. Vuosiin en ole runoja rustaillut, joten senkin puoleen nämä ovat poikkeus normaalista kirjoittelusta, mitä se normaali sitten ikinä tarkoittaakaan. Peliteksteistä mainittakoon nyt vaikka Donut County -pelin arvio.

 Nyt vain kohti uutta blogivuotta ja sen yli!

Top 6

Kuulumiskierros: vuosi 2021

Tänään piti periaatteessa olla työpäivä, mutta joulun vietto mummulassa venähtikin auton hajottua ja kaikki työvälineet ovat kotona, joten teen niitä töitä sitten jonain toisena päivänä. Tänään ehdin siis naputella puhelimella vuosikoosteen!

Vuoteen sisältyy muutakin uutta kuin silmälasit, mutta aloitetaan nyt vaikka niistä. Kävin vihdoin ostamassa uudet lasit kesällä siinä vaiheessa, kun vanhat lasit olivat olleet viikkoja kasassa ilmastointiteipillä. (Mies kyllä väitti, että teipatuista laseista saa hurjasti lisää nörttipisteitä.)

Tytär käski poseerata hänen leikkipandojensa kanssa.

Sapattikevään lukupiiri

Tammikuussa päätin, että alkava kevät on sapattikevät: Ajattelin nauttivani ihan rauhassa lasten kanssa kotoilusta, kun esikoinenkin on vielä kevään kotona ennen syksyllä koittavaa eskarin alkua ja hoitovapaata on vielä mahdollista pitää. Selkeä päätös toi varmuuden kieltäytyä, kun minulle yllättäen ehdotettiinkin kevääksi kirkolta sijaisuutta. Lupasin kuitenkin olla käytettävissä elokuusta alkaen, jos tarvetta silloin vielä olisi. Ja koska uusi tarve ilmeni, niin töihin myös syksyllä pääsin. Keväälläkin kyllä vapaaehtoisena jatkoin varhaisnuorisotiimissä. Suurelta osin kokoonnuimme koneen ääressä etänä, mutta loppukeväästä pääsimme myös kohtaamaan muutaman kerran livenä, mikä oli todella riemukasta! Kevään päättäjäisissä pystytimme pomppulinnan kirkkosaliin.

Tuolit turvaväliteipattu sen hetkisten määräysten mukaan.

Olin luistellut viimeksi lukiossa, mutta tänä talvena tuli lasten kanssa käytyä jäällä itsekin luistimet jalassa, kun sain äidin vanhat luistimet. Kokoontumisrajoitukset aika reilulla kädellä vähensivät mahdollisuuksia isompiin elämyksiin, mutta koitin aina välillä keksiä jotain spesiaalia. Kävimmekin mm. Pupukahvilassa sekä varasimme yksityisvierailun kotieläinpihaan ja pääsimme silittämään suloisia karitsoita.

Kuopus pääsi kevääksi isosiskon mukaan seurakunnan päiväkerhoon täytettyään kaksi vuotta ja minä sain viikossa neljä tuntia ihan omaa aikaa! Se oli kyllä aivan luksusta. Usein aika kului Xboxilla Dragon Questia pelaillen tai rauhaisasti teekupposen ja Raamatun äärellä. Toki tuli asioitakin hoideltua. Ja siivottua. Rauhassa siivoaminen on jotenkin terapeuttista.

Siivoaminen johtaa huomaamaan, että meillä on ihan liikaa tavaraa, jolle ei ole paikkaa. Keväällä osallistuinkin ammattijärjestäjän pitämälle "Paikka kaikelle lastenhuoneessa" -verkkokurssille, josta sain todella hyviä näkökulmia tavarasuhteen pohdintaan ja myös hyviä vinkkejä kodin järjestämiseen. Osa tuli käyttöönkin, mutta siistiä meillä ei silti vieläkään yleensä ole ja lisää tavaraakin on taas kertynyt. Vinkit olivat kyllä hyödyksi syksyllä töissäkin, kun vietin paljon aikaa pyhäkoululuokkia järjestäen. (Sekin projekti on yhä kesken, täytyy myöntää.)

Dragon Quest XI nappasi elämästäni 8 kuukauden aikana lopulta laskurin mukaan 130 pelituntia. Nautin suuresti hyvin tehdystä ja monipuolista sisältöä tarjoavasta japaniroolipelistä. Aivan viimesiä bonuspomotaisteluja en jaksanut enää vääntää läpi kerran hävittyäni, kun se olisi vaatinut järjetöntä levuttamista ja loppuvaiheessa peli alkoi jo kovasti toistaa itseään, mutta muuten kyllä kolusin lähes kaiken. (Pikselimaailman tehtäviä lukuunottamatta. Kaksiulotteinen retro-tyylinen pikselimaailma sai toteutuksellaan minut lähes raivon partaalle, mutta onneksi sen suorittaminen oli muusta pelistä irrallista.)

Terkut aaltojen alta!  Dragon Quest XI: echoes of an elusive age - definitive edition

Alkuvuonna luin pitkästä aikaa aivan valtavasti kirjoja sekä itsekseni että ääneen lapsille. Narnian tarinat, Hobitti, Peppi Pitkätossun tarina... Perillinen -sarja, Maze runner -trilogia, joitakin mainitakseni. Syksyllä into fiktion lukemiseen omaksi iloksi lopahti kuin seinään. Lapsille toki luemme yhä päivittäin.

Kevättalven ytimessä

 

Kesällä oli aikaa nauttia läheisten seurasta, huvipuistoista, mökkeilystä, uimarannasta ja elää lähes normaalia elämää korona-ajan keskellä. Lähirannassa järjestettiin lapsille puistoruokailua ja paljon kivaa tekemistä. Kiersimme kotieläinpuistoja ja markkinoita, asustimme viikon ystäviemme omakotitalossa ja nautimme ihanista lainanaapureista. Kävimme jopa elokuvissa ja sirkuksessa! Vuoden kulttuurikohokohta oli kuitenkin joulukuussa Tampere-talossa nähty Liisa ihmemaassa -baletti Viron kansallisbaletin esittämänä. Hullu hatuntekijä vei sydämeni, vaikka olikin vain sivuroolissa.

 

Työminä vs. Kotiminä

Kuten jo alussa mainitsin, usean kotiäitivuoden jälkeen palasin elokuussa työelämään. Työskentelen siis lapsi- ja varhaisnuorisotyöntekijänä vapaaseurakunnassa. Tykkään työstäni ihan todella paljon, vaikka onkin ihan erilaista tehdä tätä taas kokopäiväisesti eikä vain harrastuksena kotiäitiyden ohessa, jolloin sai poimia tehtävistä pelkät rusinat pullasta. Työnkuvaani kuuluu mm. vapaaehtoisten rekrytointia, johtamista ja tukemista, 0-13-vuotiaiden (+perheiden) toiminnan suunnittelua, käytännön toteutusta ja opettamista. Työpäiväni ovat sisältäneet esimerkiksi opetussuunnitelmien laatimista, uutiskirjeen ja mainosten tekoa, palavereja eri tiimien kesken, perhekerhossa autoradalla leikkimistä, opettamista pyhäkoulussa ja Just Dancen pelaamista varkkien kanssa. Syksy sujui rajoitusten kanssa tasapainoillessa melko normaalisti, vaikkei toimintaa aina voinutkaan järjestää ihan täydessä mitassa ja aika monta etäpalaveriakin takana on. Virkistävintä oli päästä pitkästä aikaa mukaan Vapaakirkon valtakunnallisille työntekijäpäiville. Olin tuolloin myös ensimmäistä kertaa peräti kaksi yötä erossa lapsista.

Hyvänä työsuhde-etuna oman lapsen voi välillä ottaa mukaan töihin. Tässä puuhaillaan perheretkellä traktorin sisärenkaista tehdyssä leikkivuoressa.

Syksyllä olemme koko perheenä opetelleet elämään arkea ihan uudella tavalla. Esikoisella alkoi eskari ja kuopus meni päiväkotiin. Mies ei voikaan enää parin tunnin varoitusajalla jäädä ylitöihin, kun minä olen usein iltahommissa ja lapset pitää hakea ennen kuin hoitopaikat sulkeutuvat. Minä en olekaan enää joka päivä kotona laittamassa päivällistä. Viikonloput eivät enää automaattisesti tarkoita koko perheen yhteistä vapaa-aikaa.

Päiväkodin alku oli kuopukselle aika raskas ja usein hän aamuisin itki, että ei tahdo päiväkotiin, vaan tavalliseen kotiin. Parissa kuukaudessa tilanne onneksi helpottui, kun ryhmä tuli tutuksi. Esikoinen on ollut alusta alkaen hyvin innoissaan eskarista, mutta aamut meillä takkuavat kovasti. Sairasteltu ollaan myös paljon lähinnä erilaisia flunssia, joten kotoilua on sen takia kyllä syksyynkin mahtunut. Koronatestit ja massarokotuksessa käynti ovat olleet kyllä todella surrealistisia kokemuksia.

Jo keväällä aloin pelirintamalla haaveilla Mass Effect -avaruustrilogian pariin palaamisesta. Paluu toteutui lopulta vasta loppusyksystä legendary edition -version myötä. Tunnin tai parin pätkä räiskintäroolipeliä muutamana iltana viikossa saa kyllä ajatukset pois töistä ja tiskivuorista. Vielä riittää pelattavaa, sillä kolmas osa on alle puolivälissä.

Keeper-olento huolehtimassa Citadel-avaruusaseman järjestelmistä. (Mass Effect legendary edition)

Arki on tuntunut ihan uudella tavalla kuormittavalta ja helposti löydän vaikka kuinka paljon syyllistymisen kohteita, kun en vain enää riitä samalla lailla kaikkeen, mihin haluaisin. Esimerkkinä mainitsen, että syksyllä onnistuimme kyllä järjestämään töissä tiimin kanssa kivat kymppisyttärit 30 varhaisnuorelle, ja vapaa-ajalla MLL:n paikallisyhdistyksen 5-vuotissynttärit järjestyivät hattaroineen kaikkineen, mutta oma lapseni ei koskaan saanut toivomiaan kaverisynttäreitä. No, muutaman sukulaisen kanssa sentään juhlittiin ja lapsi oli ihan tyytyväinen, kun sai kutsua kavereita yksittäin kylään noin muuten. Toisaalta myös pieni koti ja koronatilanne vaikuttivat juhlasuunnitelmiin rajoittavasti. Kuopuksellahan ei rajoitusten takia ollut lainkaan juhlia, ellei lasketa sitä, kun mummu ja pappa kävivät kahvilla.

Pysyviä rakenteita horisontissa

Minut tosiaan kutsuttiin töihin sijaisena, mutta syksyllä käynnistyneen rekryprosessin seurauksena hain paikkaa ihan oikeasti ja jatkankin vuoden alusta vakituisena työntekijänä! Suuri kiitollisuus valtaa mielen, mutta samalla myös vähän jännittää. Siirryn nyt pyrähdysten suorittamisesta maratoniin.

(Ensimmäinen isompi hankinta, jonka tein vakityön varmistumisen jälkeen, olivat kolmas ja neljäs peliohjain nuorisotilan pleikkavitoseen. Prioriteetit siis edelleen kohdillaan.)

Vaatii vielä harjoittelua, että opin löytämään tasapainon kodin, työn ja omien voimavarojeni välillä sekä suunnittelemaan myös arjen asiat niin, että kaikki sujuu. Armollisuutta myös itseäni kohtaan opettelen. Siinäpä ihan hyviä tavoitteita ensi vuoteen.

Terkuin Laura, joka pelaa (kun vaan ehtii)

Joululahjatulva

Joulu on taas, joulu on taas, paketit täynnä pelejä... Eihän tavara ole joulun tarkoitus, mutta tavarasta on nyt helpoin ja kevein kirjoittaa tässä päiväunia torkkuvan lapsen vieressä makoillessa.

Peliaiheisia lahjoja tosiaan ilmestyi paketeista tänä vuonna runsain määrin. Lautapeleistä voisi melkein rakentaa tornin. Voisin jo antaa uuden vuoden lupauksen, että ensi vuonna pelaamme enemmän lautapelejä yhdessä.  Tervetuloa meille pelailemaan muutkin. Koska miksi muuten lautapelejä omistetaan ja annetaan lahjaksi kuin että ne ovat mukavaa aikaa yhdessä vietettäväksi? Ja kutsutaanhan niitä myös nimellä "seurapeli". Osuva nimitys.

Lauta-/korttipelejä on tähän mennessä auottu paketeista jo ainakin seitsemän kappaletta, mikä on mielestäni todella paljon. Itse olin ostanut lapsille yhden alennusmyynnistä, mutta mieheni vähän innostui liikaakin ja osti peräti kolme... Ja muualtakin sukulaisilta niitä saatiin. Riittää siis niistä jälleen kirjoitettavaa blogiinkin. Muutama jo omastakin lapsuudesta tuttu klassikko ja muutama itselleni ihan uusi tuttavuus.

Tyttären ykköstoive mummulta ja pappalta oli Dobble-korttipeli. Heti, kun se paketista kuoriutui, niin lahjojen availu lakkasi kiinnostamasta ja pappa piti haastaa välittömästi pelaamaan ennen kuin loput paketit avattiin. Eskarissa peli oli tullut tutuksi ja kyllä se ihan hauskalta minustakin vaikuttaa.

Miehelleni löysin pelikaupasta noppa-joulukalenterin. Joulukalenteri joululahjaksi? Ilmeisesti ostos oli mieluinen, kun kaikki luukut aukesivat vuorokaudessa, vaikka saatekirjeeseen laitoin, että tästä voit sitten aukoa vaikka päiviä synttäreihin. Kauniita noppia kalenterista löytyikin.

Kyllä yksi videopeliaiheinen lahjakin saatiin: Nintendo-ohjaimen mallinen ovimatto. Se onkin sitten ainoa Nintendo-ohjain, joka meidän taloudesta löytyy. Aika herttainen ilmestys kertakaikkiaan.

Oikein mukavaa joulun aikaa ja hyviä pelihetkiä yksin ja yhdessä!