Kuulumiskierros: Vuosi 2020

Isäni, jouluvalopuu, minä ja lapset

Aika kääntää jälleen katse taaksepäin ja muistella vähän mennyttä vuotta. Mitä poikkeusvuonna tapahtui? Alkuun yleisiä kuulumisia, loppuun vähän jotain peleistäkin. Sarjat ja leffat fiilistelin läpi jo aiemmin. (linkit ohjaavat toisiin kirjoittamiini blogiteksteihin)

"Ihanaa olla kotona!"

Olen yhä ollut hoitovapaalla kotona molempien lasten kanssa. Tammi-helmikuu oli ihanan touhukasta aikaa, johon mahtui Hoploppia, bussimatkailua, kerhoja ja ties mitä normaalia, joka katosi loppuvuoden ohjelmistostamme (lähes) kokonaan. Olen kieltämättä muutamankin kerran kyseenalaistanut kaupungissa asumisen mielekkyyttä, kun kaikki syyt, joiden tähden kaupunkiin muutimme, yllättäen karsittiin pois. Onneksi sentään asumme lähiössä lähestulkoon metsässä. Kerrostaloasunnon parhaiksi puoliksi ovat osoittautuneet sijainti katutasossa, sauna sekä nopea netti.

Vuosi ruudun äärellä (fiilistelyä elokuvista, sarjoista ym.)

Lapset nukahtivat ja istuin yksin hereillä mummolan vintissä selailemassa kalenterimerkintöjä. Kuka muka kirjaa kalenteriin muistiin pelaamansa pelit ja katsomansa elokuvat? No minä tietysti! Tulipa siis siitä mieleen vähän fiilistellä aikaa, jonka olen tänä vuonna viettänyt ruudun äärellä ilman peliohjainta. Varsinkin, kun ei ole juuri kenekään kanssa tullut näistä jauhettua, niin jauhanpa sitten tekstiä.

Ensin pari muistoa livetaltioinneista, sitten lastenohjelmia (koska niitä on katsottu ja paljon!) ja lopuksi vähän vanhemmille suunnattua sisältöä. 

Aikamatkalla: Nintendo-lehti vuodelta 1992

 

Tein pienen tutkimusmatkan aikaan ennen oman pelaajaurani alkua. Toisin sanoen selailin Nintendo-lehteä vuodelta 1992. Lehti löytyi mieheni lapsuudenkodista. Itse en ole aiemmin vastaavaa lukenut eivätkä pelilehdet muutenkaan kuuluneet lapsuuteeni.

Lehdessä on muutama sarjakuva, jotka kylläkin sivuutin. Paljon kiinnostavampi sisältö löytyi erilaisilta palstoilta, jotka huokuvat vahvasti omaa aikaansa. Kyllä maailma on aika paljon muuttunut 30 vuodessa, erityisesti Internetin seurauksena.

The Legend on Zelda: rynnäkkö (by G.Caragonne ym.)

Lautapelit: UNO

Ikäsuositus: 7+

Pelaajia: 2 tai enemmän

UNO on perhekorttipelien klassikko, tarvitseeko se edes esittelyä? Pelaajat lätkivät vuorotellen yhteiseen pinoon sopivia kortteja ja tekevät tosilleen kiusaa erikoiskorteilla. Kun käteen jää vain yksi kortti, pitää huutaa "Uno!" Ensimmäinen korteistaan eroon päässyt voittaa.

Lapsena tykkäsin Unosta tosi paljon, ainakin jos kasaan sai kunnon peliporukan. Sittemmin olen päässyt pelaamaan myös kiinnostavampia korttipelejä, mutta kyllä tarvittaessa Unoankin pelaan. Viimeksi muistelisin pelanneeni Unoa porukalla noin vuosi sitten meidän lähiön nuorisotalolla, jossa olin mukana vapaaehtoisohjaajana. 

Helppo peli päästä mukaan, mutta eri pelaajayhteisöjen omat sääntöversiot saattavat aiheuttaa närää ja hämmennystä.

UNOsta on tehty myös konsoliversio. Joskus vuosia sitten olen sellaista Xbox 360:lla pelannut, mutta kokemus ei ollut oikein säväyttävä.

Silloin harvoin, kun olen Tampereen keskustassa liikkeellä ilman lastenvaunuja sopivaan aikaan, piipahdan Puolenkuun peleissä fiilistelemässä. Pelikaupat alkavat olla aika harvinaista herkkua, kun myynti siirtyy verkkoon, joten ihan periaatteestakin haluan välillä kivijalkamyymälään astua. Eräällä kerralla mukaan tarttui heräteostona Uno-pakka. "Jos kerran Uno pitää hyllystä löytyä, niin olkoon sitten edes joku kiva versio", tuumin ja päädyin supersankarityttöihin. Ainakin oma tyttäreni näistä korteista innostuikin.

Vielä ei ihan täydellisillä säännöillä olla kotona Unoa pelailtu, mutta uskon, että nämä supersankaritkin tulevaisuudessa pääsevät ihan tositoimiin.

Tavallisten sääntöjen lisäksi mukana on yksi bonussääntö: toista pelaajaa voi suojella yhdeltä hyökkäykseltä pelaamalla tämän eteen erityisen suojakortin. Reiluja nämä supersankarit.

Jouluinen suklaayllätys (Monopoly Suklaa)

Meidän ikkunan takana kävi tällä viikolla ihan oikea punanuttuinen ja valkopartainen Joulupukki! Ajankohtaisesti hän oli tietysti sonnustautunut myös suu-nenäsuojaan.

Pukki tiputti mukavan peliaiheisen lahjapaketin. Sisällön tiedän jo nyt, koska jätin paketin hetkeksi pöydälle sulkeakseni ikkunan eikä meidän viisivuotias omien sanojensa mukaan mitenkään kestänyt odottaa enää hetkeäkään.

Peliohjaimen muotoisen tyynyn ja karkkien lisäksi paketista löytyi suklainen versio Monopolysta ja koin suorastaan velvollisuudekseni mitä pikimmin testata peliä, onhan tässä tämä lautapelihaaste parhaillaan menossa. ( Ei siis mitenkään sillä, että meidän kenenkään olisi tehnyt mieli suklaata...)

Lautapelit: Muumipeli ja Muumi-muistoja

Tämän päivän Muumipeli innosti minut kirjoittamaan vähän laajemminkin. Ensin tutustutaan vähän Muumipeliin ja sen jälkeen on luvassa muita muumeihin liittyviä muistoja elämäni varrelta.

Muumipeli

Pelaajia: 2-6

Ikäsuositus: 4+ (lukutaitoisen seurassa)

Nykyään markkinoilta löytyy ties kuinka monta erilaista muumiteemaista peliä. Tämän aidon ja oikean Muumipelin ovat kuitenkin suunnitelleet alun perin itse Tove ja Lars Jansson 1950-luvulla. Pelin säännöt on kirjoitettu hauskasti kertomuksen muotoon.

Arvostelussa: Untitled goose game

Hanhi pelaa hanhipeliä.

 

 

Häirikköhanhi iskee! Untitled goose game (tai kaksinpelinä tietysti Untitled geese game) asettaa pelaajan ärsyttävän hanhen höyhenpukuun ratkomaan erilaisia pulmia.

Hulvattomalla pelillä on viehättävä ja yksinkertainen ulkoasu

 

Hanhella on suoritettavanaan tehtävälista, jonka tehtävistä osa on helppoja ja selvästi hoksattavissa, osan kanssa saa hetken pähkäillä ja osasta en itse tajua vieläkään, miten ne voisi suorittaa.  Hanhi osaa räpyttää siipiään, vaakkua ärsyttävästi, hiipiä, juosta ja raahata tavaroita. Näiden taitojen avulla pitäisi sitten selviytyä tehtävistä. Myös vapaa hulluttelu on tietysti sallittua, mutta vain tehtäviä suorittamalla pääsee etenemään uusille alueille. Tehtävistä esimerkkejä: Miten saisin jonkun ihmisen ojentamaan minulle kukkasen, pojan vaihtamaan silmälaseja tai puutarhurin kasteltua? Kuinka onnistuisin kattamaan rannalle piknikin tai haravoimaan järvessä? 

Ihmiset reagoivat hanhen touhuihin eri tavoin. Yleisimmin liian lähelle tulevaa hanhea hätistellään. Jos hanhi jää näkyvästi kiinni varastamisesta, juoksee omistaja perään hakemaan tavaransa paikalleen.

Tätä voi tosiaan pelata myös yhteistyöpelinä. Haasteena tällöin on pysytellä melko lähekkäin, koska ruutu ei jakaudu kahtia. Ainakin meille lapsen kanssa tuotti välillä hankaluuksia, kun olisimme halunneet liikkua vähän kauemmas eri suuntiin, mutta matka katkesi siihen, että ruutu ei antanut enempää myöden.

Tunnustan: en itse ihan hirveästi tästä pelistä syty, mutta onhan tätä lapsen kanssa kiva hetkittäin pelailla. Hanhella on melko paljon hiiviskelypohjaisia tehtäviä, enkä pidä hiiviskelystä (lue: olen surkea hiiviskelemään). Myös jälleen kerran mieheni on tässä pelissä parempi hoksaamaan tehtävät ja kuulemma kelpaa lapsellekin paremmin peliseuraksi kuin minä. Ei haittaa, ihan hauska tätä on myös vain katsella vierestä.

Untitled Goose Game
kehittäjä: House House
julkaisija: Panic
ikäsuositus: 3
pelattu: Xbox One X

Lautapelit: Carcassonne

 

 

Ikäsuositus: 8+

Pelaajia: 2-5 (lisäosan kanssa 6)

Peliaika: 30-45min (peruspeli)

 

Tämän päivän joulukalenteriimme olin laittanu päivän puuhaksi "tehdään yhdessä retki kirjastoon!". No, koska kirjastoissakin siirryttiin tänään poikkeusjärjestelyihin, niin eipäs tehtykään.

Korvaavaksi toimeksi viisivuotias ehdotti, että voidaanko pikkuveljen nukkuessa pelata sitä aikuisten Carcassonnea. Otin haasteen vastaan.

Lautapelit: Dominion

Ikäsuositus: 8+

Pelaajia: 2-4 (lisäosan kera periaatteessa mahdollisuus jopa 8 pelaajaan, mutta yli 5 hengen pelit suositellaan pelattavaksi kahtena pienempänä porukkana.) 

Kesto: 30min 

 

Dominion: Valtakunta on yksi lempipeleistäni. Se on melko nopea ja kevyt korttistrategiapeli, joka pelikerrasta riippuen on kuin neljän hengen pasianssia tai sitten yltyy muiden pelaajien häiriköinniksi hyökkäyskorteilla. Jokainen kasvattaa omaa pakkaansa ja yrittää saada ostettua mahdollisimman hyviä kortteja ja tarvittaessa päästä eroon turhimmista. 

Pelin "tarina" sijoittuu keskiaikaistyyliseen maailmaan, jossa jokainen rakentaa omaa valtakuntaansa. Teema näkyy kuvituksissa ja ominaisuuksissa ja on kauttaaltaan aika viehättävä. 

Lautapelit: Jungle Speed

 

Jungle speed
isomman porukan vauhdikas nopeutta ja tarkkuutta vaativa korttipeli.

Pelaajia 2-10
Ikäsuositus: 7 + 

Säännöt
Pelissä on erilaisia hyvin hämäävästi toisiaan muistuttavia kortteja, joita kukin kääntää pakastaan vuorollaan eteensä pöydälle. Kun kahden pelaajan edessä on täsmälleen sama kuvio, syntyy kaksintaistelu. Se pelaaja, joka ensimmäisenä ehtii napata pöydän keskellä olevan palikan, toteemin, voittaa tilanteen ja antaa omat pöytäkorttinsa häviäjän nostopakkaan. Pelin voittaa se, joka pääsee ensiksi eroon kaikista korteistaan. Mukana on myös erikoiskortteja, jotka hieman muuttavat pelin peruskulkua. Kaikkien pelaajien on oltava jatkuvasti valppaana ja yhden virheen myötä tilanne saattaa kääntyä hetkessä päälaelleen. Kaksinpeliä varten on omat sännöt, mutta niillä en ole koskaan pelannut.

Tunnelmaa ja naarmuja
Hyvässä seurassa rennolla meiningillä pelaaminen on todella hauskaa, mutta saattaa äityä myös tappeluksi, jos mukana on liian kilpailuhenkisiä osallistujia. Lisäksi vaarana ovat myös oikeat fyysiset vammat, kuten veriset naarmut. (Koettu oikeasti.) Tätä ei siis välttämättä kannata pelata sellaisten kanssa, joilla on kovin pitkät ja terävät kynnet. Jos mukana on paljon eritasoisia pelaajia, voivat uudet / nuoremmat pelaajat kokea helposti turhautumista, kun kuviot eivät ole vielä tuttuja eikä alkuun ole mitään mahdollisuutta pärjätä konkareita vastaan. Hyvin usein heittäydynkin itse tahallani vähän huonommaksi kuin oikeasti olisin, jotta säilyisi parempi pelihenki. Vähänkään väsyneenä ei edes tarvitse teeskennellä. Silloin olen ihan oikeasti huono ja minulla on melko hidas reaktionopeus.

Olen pelannut Jungle speediä hyvin paljon, vaikka se ei varsinaisesti kuulu peleihin, joiden pelaamisesta aina ihan sydämeni pohjasta nauttisin. Tämä on ollut minulle ensisijaisesti työkalu: nuorteniltojen loppuhengailuihin ja leireille mainiosti sopiva peli, johon mahtuu paljon väkeä mukaan ja jonka säännöt on helppo oppia. Samalla on helppo tutustua ja peliseura onkin ollut itse peliä parempaa.

Hankintahistoriaa
Jungle speed on ainoa korttipeli, jonka olen ostanut peräti kolmeen kertaan: Ensimmäisen hyvin paljon pelatun pelini lahjoitin seurakunnalle lopettaessani siellä työt. Ostin tilalle uuden ihan vaan helposti kympillä S-marketista, mutten ollut edes ehtinyt avata sitä paketista, kun päätinkin antaa sen kaverille lahjaksi. Ajattelin käydä ostamassa itselleni uuden, mutta unohdin. Sitten elelin monta vuotta ilman, kunnes totesin, että voisin ehkä hyödyntää sitä taas vapaaehtoishommissa ja olisi muutenkin kiva palauttaa se pelihyllyyn. Tällä välin suomenkielinen painos oli kuitenkin loppuunmyyty ja sainkin nähdä vähän enemmän vaivaa, mutta lopulta löysin pelikaupan hyllystä englanninkielisillä säännöillä varustetun tuontiversion (yli tuplahintaan aiempiin versioihin verrattuna). Mutta nyt peli on taas oma ja tällä kertaa myös aion pitää sen. Ellei jossain sitten joskus satu olemaan suurempi tarve.

Jungle speed on myös tarjolla hyvin varustetuissa kirjastoissa, jos sitä haluaa kokeilla.

Lapsen kanssa lautapelejä: Castle logix

Smart gamesin lasten pulmaklassikko Castle Logix saapui meille käytettynä sukulaislapsilta, kuten melko moni muukin lastenpeli.

Castle logix on tehty yhdelle, mutta pulmailu onnistuu toki myös yhdessä kaverin/vanhemman kanssa.

Peli koostuu neljästä puisesta linnapalikasta, kolmesta tornista sekä vihkosta, jossa on kymmenittäin eri tasoisia pulmia ratkaisuineen. Helpoimmat on suunnattu kolmevuotiaille ja iän ja taitojen karttuessa voi siirtyä hankalampiin tehtäviin. Viimeinen taso on aikuisellekin ihan kivaa pulmailua. Tällä on hyvä aloittaa pulmapeleihin tutustuminen. Alkuun ainakin meillä tarvittiin paljon vanhemman vinkkejä, muuten iski nopeasti turhautuminen. Sitten kun jutun jujun tajuaa, niin homma alkaa helpottua. On myös tärkeää, että tehtävät ratkaisee kirjan järjestyksessä, ettei mitään oleellista vaihetta jää oppimatta.

Viimeisellä tasolla saa jo itsekin hetken miettiä

Aloittelijahaasteet 3-vuotiaille. Vasemmalla sivulla aina edellisen pulman ratkaisu.

Mukavan isoja ja kulmistaan pyöristettyjä palikoita pientenkin on helppo käsitellä.

Arvostelussa Human fall flat (lapsen kanssa)

Nyt aion kirjoittaa pelistä, josta en itse pidä yhtään, mutta johon mieheni tykästyi ja varsinkin lapseni on hullaantunut.

Human: fall flat, tai kuten meillä sanotaan: Ihminen kaatuu naamalleen, päätyi kokeiltavaksi, koska kuuluu Xboxin Game pass -valikoimaan.

Pelin pääjuju on erikoisessa ohjaustavassa ja juuri tämä ydin on mielestäni ihan kamala. Pelihahmot ovat kasvottomia räsynukkeja, jotka liikkuvat kuin, no, räsynuket. vasemmalla tatilla hahmo kävelee aika tavalliseen tapaan, mutta käsien ohjaus on erikoisempi. Kumpikin käsi aktivoituu omasta liipaisimestaan, jolloin käsi ojentuu ja tarttuu. Oikea tatti kääntää kameraa ylös ja alas, jolloin myös kädet liikkuvat ylös tai alas. 

Tämän käsittämättömän ohjaussysteemin myötä esimerkiksi oven avaaminen on hankala ja harjoittelua vaativa toimi. Itselleni peli aiheuttaa lähinnä ärsytystä, koska haluaisin tietysti edetä kentässä ja saada jotain suoritettua. Jos kentän tehtävän osaa päätellä ja saa suoritettua, niin kenttä päättyy ja siitä saa saavutuksen. Jokainen kenttä on kuitenkin alusta asti vapaasti pelattavissa, joten tehtävien suorittamista ei varsinaisesti vaadita. Pelissä ei ole lainkaan vihollisia eikä taistelua. (Ellei sitten halua laskea omaperäistä ohjaustapaa viholliseksi.)

Lapseni sen sijaan on löytänyt pelaamisen riemun: hassu liikkuminen, roikkuminen ja toisiin pelaajiin tarrautuminen aiheuttaa kikatuskohtauksia. Ei pienintäkään ajatusta siitä, että haluaisi tai tarvitsisi suorittaa jotain, pääasia on hassutella. Muutaman iltana isän ja tyttären pelihetki olikin yhtä riemunsekaista naurunremakkaa, kun hahmojen liikkuminen näytti lähinnä oudolta tanssilta.

 

Jos hahmo tipahtaa kentän reunalta alas, se putoaa ilman halki ja lätsähtää takaisin pelialueelle, mistä johtunee pelin nimi.

Nykyään meidän viisivuotias osaa jo sujuvasti liikkua hahmolla ja olen antanut hänen pelata myös satunnaisia moninpelejä verkon kautta. Moninpelissä siis samoissa kentissä pyörii muitakin hahmoja. Välillä kuuluu englanninkielistä lasten juttelua/huutelua muiden pelaajien mikrofoneista, muttei toistaiseksi ole ollut mitään häiritsevää. Ja itse olen kyllä koko ajan samassa huoneessa.

Pelin grafiikka on yksinkertaisen pelkistettyä ja taustalla soi rauhallinen instrumentaalimusiikki muutaman sävelmän sikermänä. Musiikki onkin ehkä ainoa omasta mielestäni positiivinen ominaisuus tässä pelissä. Toisaalta kyllä ymmärrän, että tällainen pelityyppi voi olla monen mielestä todella viihdyttävä.

Human fall flat

Julkaistu: 2017 (2016) Curve Digital

Pelattu: Xbox One X

Ikäraja: 3

Lapsen kanssa lautapelejä: Kanin loikka

Ikäsuositus: 4-8v
Pelaajia: 2-4
Julkaisija: Ravensburger

Kanin loikka on melko perinteisen kaavan noppapeli sillä poikkeuksella, ettei siinä ole noppaa. Nopan sijasta nostetaan pakasta kortteja, joista näkee, miten paljon saa liikkua. Pelin voittaa se, jonka kani pääsee ensimmäisenä jättiporkkanan luo.

Pakassa on neljänlaisia kortteja

Jännitystä tuo muuttuva pelilauta: kun joku nostaa porkkanakortin, on aika kääntää jättiporkkanaa, jolloin pelilaudalla oleva aukko vaihtaa paikkaa. Jos ympyrässä sattuu tuolloin olemaan kani, se putoaa kuoppaan ja kokonaan pois pelistä.

Tukeva muovinen kolmiulotteinen pelilauta ja nappulat

Jokaisella pelaajalla on neljä nappulaa. Ainakin meidän kaksinpeleissämme pelaamme usein käytännössä vain yhdellä nappulalla. Toinen nostetaan pelilaudalle varanappulaksi siinä tapauksessa, että oma kani on vaarassa joutua epävarmaan ympyrään tai suoraan kuoppaan. 

Useampi pelaaja toisi tähän varmasti lisää jännitystä ja hieman kaaoksen tuntua. Silloin joutuisi useammin valitsemaan epävarman ruudun, joka saattaa muuttua kuopaksi. Lisäksi toisten pelaajien kanien yli saa hyppiä eikä sitä lasketa askelten määrään, joten yhdellä loikalla voisi periaatteessa päästä hyppäämään vaikka viisikin ruutua eteenpäin. 5-vuotias lapseni tykkää kyllä pelata tätä ihan kahdestaankin. (Taapero sen sijaan on ollut hyvin kiinnostunut pelistä leluna. Hän asettelee keskittyneesti kaneja ympyröihin.)

Peli on palkittu vuoden lastenpelinä vuonna 2001, joten sille on jo kertynyt vähän ikääkin, mutta se pysyy suosittuna vuodesta toiseen. Mukava, todella yksinkertainen ja vähän jännittäväkin peli pienille. Lisäksi tulee hyvää harjoitusta pettymysten käsittelyyn, kaikki kun eivät voi joka kerta voittaa.

Lapsen kanssa lautapelejä: Myyrä (HABA)

Minun ensimmäinen pelini: Myyrä

Lapseni asetteli pelin jälkeen nappulat
näin ja pyysi ottamaan kuvan.

Ikäsuositus 2+

Pelaajia: 1-3

Myyrä on taaperoille suunnattu yhteistyöpeli, jossa tutustutaan puutarhan hoitoon ja jonka painotus on vahvasti leikissä ja yhteisessä tekemisessä. Samalla opitaan myös lautapelien yleisiä käytäntöjä kuten oman vuoron odotusta ja nopanheittoa.

Nopalla heitetään värejä eikä numeroita. Kaikki siirtävät vuorollaan yhtä ja samaa nappulaa, Pekka Puutarhuria. Siirtyä saa aina seuraavaan nopan osoittamaan väriruutuun. Jos Pekka Puutarhuri päätyy tyhjään ruutuun, on aika hoitaa puutarhaa asettamalla puutarhalaatta. Jos hän osuu myyräruutuun, käy Maija Myyrä kurkkaamassa puutarhassa ja myyrän keko kasvaa yhdellä laatalla. Peli päättyy voittoon, jos kaikki puutarhan sato on saatu täyteen kukoistukseensa tai häviöön, jos kaikki myyrälaatat ja Maija Myyrä päätyvät laudalle ennen kuin sato on valmis.

Pelin osat ovat kestävää paksua pahvia sekä puuta. Osaa nappuloista ei varsinaisesti tarvita peliin lainkaan, mutta ne olivat ainakin meillä hyvin ahkerassa  ja oleellisessa käytössä: kaksi-kolmevuotiaana lapsen oli tärkeä saada kastella kasvimaa pienellä kastelukannulla tai kipata lannoitetta kottikärryllä aina ennen kuin nosti siihen seuraavan pelilaatan. Ja minä sain moitteita, jos en omalla vuorollani toiminut samoin.

Myyrä sopii hyvin vanhemman ja taaperon yhteisiin pelihetkiin ja vähän isommat lapset pelaavat sitä sujuvasti keskenään. Isommille on nahdollista lisätä peliin myös kilpailullinen elementti, mutta mielestäni se on vähän turha. Tämä on kiva peli juuri siksi, että tavallisessa versiossa kaikki voittavat tai häviävät yhdessä. 

Tämän tyyppisiä yhteistyöpelejä on toki muitakin erilaisilla teemoilla kuorrutettuna. Valitsimme aikanaan lautapeliliikkeestä tämän, koska se yksinkertaisesti näytti tosi kivalta. Lisäksi ajattelin, että pelin avulla pystyy mukavasti oppimaan puutarhasta ja kasvien kasvamisesta ennen kuin päästään sitten kesällä ihan oikeaan mummulan puutarhaan.

Pekka osui myyräruutuun, on siis aika asettaa
keskelle seuraava myyränkolon laatta.

Puiset nappulat tuntuvat mukavilta kädessä

 

Myyrä kuuluu HABAn "Minun ensimmäinen pelini" -sarjaan

Xbox series x kotiutui tänään

Tervetuloa kotiin, uusi laatikko!

Tänään, laatikon julkaisupäivänä, kotiutui meillekin ennakkotilattu uutuus. Siinä se nyt nököttää vielä pahvilaatikossaan. Ennakkotietojeni mukaan paketista kuoriutuu neliskanttinen melko paksu laite, jota ei voisi kuvitellakaan asettelevansa television eteen, sillä se muodostaisi huomattavan näköesteen. Ehkä se mahtuu telkkarin taakse? Tai kenties pöydän alle turvapahvien taakse? (pahvit ovat siis taaperosuojana.) Kunhan iltatoimet ovat ohi ja lapset unilla, niin pääsemme paremmin testaamaan sijoittelua ja varmaan myös itse laitetta.

Ei nimi konsolia kaunista

En oikein ymmärrä Microsoftin logiikkaa konsolien nimien kanssa. Ensin oli Xbox, sitten Xbox 360, sitten Xbox One, josta meillä versio Xbox One X. Nyt julkaistava uutuus onkin sitten Xbox series X (tai S, jos valitsee pienempitehoisen karvalakkimallin).

Nintendo toisaalta irrottelee konsolien nimillä ehkä eniten. On ollut esimerkiksi Super Nintendo, Nintendo Game Cube, Nintendo Wii sekä Wii-uu ja Nintendo Switch. Jollain logiikalla nimet ovat aina yrittäneet kertoa konsolista jotain olennaista. Nimeäminen ei ole helppoa.

Tai ehkä se voi olla myös helppoa. Sonyn systeemi on äärimmäisen simppeli. Pian julkaistava uutuus on yksinkertaisesti Playstation 5, koska se on viides Playstation. 

Toisaalta en sitten ymmärräkään Sonyn logiikkaa uuden pleikkarin muotoilussa: epäsymmetrisen kaareva konsoli ei edes vaakatasossa pysy pystyssä ilman ruuvilla kiinnitettävää erillistä jalustaa. Tässä suhteessa Xbox on valinnut selkeän ja simppelin linjan.

Nimistä ja ulkonäöstä voi toki nillittää, mutta ehkä tärkeintä on kuitenkin sisältö. Pelitarjonta tietysti itsestäänselvyytenä, mutta lisäksi käyttömukavuus, yhteensopivuus muihin laitteisiin ja nykypäivänä erityisesti myös omien pelikokemusten jakamisen helppous. Xbox hyppää vihdoin myös viimeksimainittuun junaan lisäämällä ohjaimeen share-nappulan. Muuten ohjainta ei sitten juurikaan ole muokattu. Se on aavistuksen edeltäjäänsä pienempi ja sirompi ja tuntumaa on muutettu karheammaksi ja mattapintaisemmaksi, mutta muuten ohjain on lähestulkoon identtinen.

 

Vanha ohjain vasemmalla, uusi oikealla

Tutustutaan hitaasti

Ei minulla itselläni olisi vielä ollut kiire hankkia uutta laatikkoa, koska julkaisupelitarjonta ei ole kovinkaan kiinnostava, enkä muutenkaan pelaa nykyään itsekseni kuin vaihtelevasti noin 0-8 tuntia viikossa. Mutta miehelläni oli kova kiire, kun kesällä tuli 4k-telkku hankittua ja pitäähän senkin ominaisuudet saada täyteen käyttöön. Saa uutuudella nykyisistäkin peleistä väännettyä enemmän irti. Mukavasti konsoli onkin taaksepäin yhteensopiva sekä pelien että ohjaimien suhteen, joten käytännössä hankinta on vain päivitys astetta tehokkaampaan rautaan. Ehkä niitä uusia kiinnostavia pelejäkin alkaa pikkuhiljaa tipahdella.

Ei ole kuitenkaan vielä kiire poistaa vanhaa Xboxia pöydältä, varsinkaan, kun se on myös lapsen ahkerassa käytössä. Jääpähän uuteen laitteeseen enemmän tilaa niille aikuisten peleille. (Pelit muuten vievät nykyisin melkoisen paljon tallennustilaa.)

Kokovertailussa Xbox series x ja Xbox One x

 

Onko väliä, millä alustalla pelaa?

 

Minua ei juurikaan puhuttele pakkauksen Halo-fiilistely

Yksinoikeuspelien suhteen olen yleensä aina ollut enemmän kiinnostunut Pleikkarin (erityisesti japanilaisesta) valikoimasta kuin xboxin (äijäräiskintä)peleistä. Nintendon omalaatuinen tarjonta on myös usein kiinnostava oloinen, mutta itselleni aika vieras maailma, joten sitä en edes yritä kommentoida. Tuntuisi kuitenkin liian vaivalloiselta siirtyä vuosien jälkeen takaisin pleikkarin leiriin, varsinkin kun omistamme boxille niin valtavan määrän niitä vanhempia, yhteensopivia pelejä, joita yhä pelaamme. Eikä kahden kalliin konsolin hankkiminen tunnu oikein millään lailla mielekkäältä. Pleikkakolmosen vielä aikanaan hankin laatikon rinnalle, koska xbox360 ei pyörittänyt bluray-levyjä ja koska Ni no Kuni oli aivan liian kiinnostava peli ohitettavaksi. Onneksi kiinnostavia pelejä tihkuu Japanistakin välillä myös Xboxille ja hyvin usein julkaisut ovat nykyään monialustapelejä. Toisaalta on myös helpottavaa, ettei kaikkea ole edes teoriassa mahdollista pelata, kun käytännössäkään ei oikeasti ole. Maailmassa on ihan liikaa mielenkiintoisia pelejä.

Muokattu: lisäsin vielä pari kuvaa teksteineen laatikon avaamisen jälkeen.

Lautapelit: Lapseni söi Afrikan tähden

Afrikan tähti, tuo suomipelien ikiklassikko, jossa seikkaillaan halki Afrikan etsimässä jalokiviä. Rahalla saa ja lentokoneella pääsee, mutta rosvo voi hetkessä kääntää tilanteen. Voittoon vaaditaan rutkasti hyvää tuuria, taidolla ei tässä pelissä juurikaan ole merkitystä.  Afrikan tähti kuuluu omaan lapsuuteeni ja muutama kerta ollaan sitä jo vanhemman lapsemme kanssa pelattu.

Äidiltä opittuun tyyliin olen päällystänyt paperiset pelirahat kontaktimuovilla ja nyt ne ovatkin mukavat ja kestävät käytössä. Pelilauta ja pyöreät laatat ovat alkuperäisessä pahvikuosissaan ja välillä olen miettinyt, pitäisikö nekin jotenkin suojata ennen kuin on liian myöhäistä. No, enpä suojannut.

Viimeisin pelisessiomme päättyi nimittäin hieman ikävästi: taapero heräsi päiväuniltaan, tepsutteli keittiöön tutkimaan peliämme ja kenenkään huomaamatta onnistui nappaamaan pöydältä Afrikan tähden ja yhden tyhjän laatan suuhunsa. Laatoista tulikin hetkessä muodoton märkä mytty. Onneksi pelin mukana tulee aina kolme ylimääräistä tyhjää laattaa, joten ei kun vaan taiteilemaan uutta tähteä. Nyt entistä vakavammin harkitsen myös laattojen suojaamista jotenkin.

Oman kokemukseni mukaan juuri Afrikan tähti on muutenkin yleensä ensimmäinen laatta, joka pelistä täytyy korvata: innokas lapsi kun monesti pitää sitä kädessään löydettyään sen ja näin ollen nappula kuluu haaleammaksi kuin muut ja on heti tunnistettavissa. Meidän pelisääntöihin kuuluukin, että laatat pidetään pöydällä tai nostetaan heti kääntämisen jälkeen pelilaatikkoon. Olisi ehkä kannattanut nytkin noudattaa tätä jälkimmäistä tapaa.

Peliin on julkaistu myös lisäosa, mutta siitä kirjoitan enemmän toiste.

Lautapelit: Monopoly Gamer

Monopoly Gamer
Ikäsuositus: 8+
Pelaajia: 2-4

Tunnustus heti alkuun: en juurikaan pidä Monopolista. Monopoly Gamer on kuitenkin niin kaukana alkuperäisestä, että se on pelinä oikeasti mukava. En myöskään ole ikinä ollut mikään Mario-fani, mutta tyylikkäästi tämä peli on kuorrutettu. Pelin nimi voisi ihan hyvin olla Monopoly Nintendo, koska peli on teemoitettu lähes täysin Mario-universumiin muutamalla Donkey Kong -lisäyksellä eikä yleisesti videopelimaailmaan, kuten nimestä ehkä voisi päätellä.

Gamer-versiossa on tuttu pelilauta ikonisine kulmaruutuineen (vankila, vapaa pysäköinti jne.) ja siinä ostetaan tontteja, maksetaan vuokraa ja käsitellään leikkirahaa (pahvikolikoita), mutta peruspeliin on tehty myös paljon muutoksia.

Jokainen pelaaja heittää aina vuorollaan tavallista noppaa sekä erikoisnoppaa, jolla saa bonuksia tai voi hyökätä kaverien kimppuun. Välillä joutuu pudottamaan kolikoita pelilaudalle tai saa varastaa niitä naapurilta. Tasohyppelystä tutut putket ovat myös mukana luomassa oikoreittejä. 

Tonteille ei rakenneta mitään, mutta jokaisella tontilla on hinnan lisäksi voittopistearvo. Aina, kun joku ohittaa lähtöruudun, käynnistyy pomotaistelu, jota kukin saa vuorollaan yrittää, jos maksaa vaaditun summan (ja tietysti vain, jos ensimmäinen pelaaja epäonnistuu tai ei halua itse yrittää). Noppaa heittämällä voi yrittää voittaa pomon. Jos voitto onnistuu, saa kortin määrittelemän palkinnon ja lisäksi pomokortin mukana tulee voittopisteitä. Myös kerätyt rahat muuttuvat pelin lopussa voittopisteiksi. Pelin luonnollisesti voittaa se, joka saa kerättyä eniten pisteitä.

Pomovastuksia

Hahmonappuloina on tyylikkäitä figuureja. Jokaisella hahmolla on oma tehostenoppaan liityvä erikoiskykynsä ja lisäksi superkyky, joka aktivoituu, jos pysähtyy tähtiruutuun. Yoshi esimerkiksi saa tähtiruutuun pysähdyttyään kerätä itselleen kaikki pelilaudalle pudotetut kolikot ja prinsessa nostaa pankista vuokraa kaikista kiinteistöistään. Kaksinpelissä tuntui, että hahmojen superkyvyt eivät ole aivan tasavertaisia. En osaa sanoa, muuttuuko kykyjen suhde tasaisemmaksi vaikkapa nelinpelissä. Peliin on olemassa myös lisähahmoja, mutta niiden löytäminen alkaa nykyään olla aika kiven alla.

Parhaat muutokset tavalliseen monopoliin verrattuna ovat mielestäni se, että kukaan ei putoa pelistä jouduttuaan konkurssiin ja se, että pelin kesto on rajoitettu: peli päättyy heti, kun kaikki pomokortit lähtöruudusta on käännetty ja viimeisen taistelun voittaja on selvillä. Pelikokemuksesta ei siis tule liian pitkää ja tuskaista, kuten ainakin itselleni on joskus perusversion kanssa käynyt.

Tuttua ja turvallista! (Dragon Quest XI maistiaisia ja pelikirkko)

Olen joskus vähän ihmetellyt urheilupelejä, joista joka vuosi julkaistaan uusi versio, joka on lähestulkoon sitä samaa kuin edellinen, mutta vähän päivitettynä vaikkapa uusin joukkuein. Kuka muka viitsii ostaa lähes saman pelin uudelleen? No, sen jälkeen, kun olen mieheni kanssa ostanut Skyrimin neljään kertaan eri laitteille, en ole ehkä enää niinkään kyseenalaistanut ajatusta.  Eilen illalla kuitenkin koin ahaa-elämyksen: tämä tuttu kaava hieman päivitettynä itse asiassa pätee oikeastaan mihin tahansa peliin, jolle julkaistaan jatko-osia. Myös vanhojen pelien grafiikkapäivitetyt versiot kalastelevat meitä nostalgiannälkäisiä.

Tarinavetoisissa peleissä toki tarina jatkuu tai on kokonaan uusi, mutta pelimekaniikka pysyy usein yllättävän samanlaisena. Jos ei pysy, niin fanikunnassa saattaa alkaa märinä. Toki aina monet myös ottavat muutokset vastaan ilolla. Esimerkiksi Final Fantasy -sarja luotti alkuaikoina vahvasti vuoropohjaiseen taistelusysteemiin, mutta on muokannut ja muuttanut tätä vuosien saatossa reaaliaikaisempaan ja toimintapainotteisempaan suuntaan. Toiset pelisarjat etenevät kuitenkin tutummalla kaavalla vuodesta toiseen ja ilmeisesti Dragon Quest on juuri tällainen sarja.

Eilen julkaistiin demo pelistä Dragon Quest XI S: Echoes of an elusive age - Definitive edition. Nimihirviön takaa löytyy siis paranneltu versio 3 vuotta sitten julkaistusta pelisarjan yhdennestätoista osasta. Xboxilla peliä ei ole vielä nähty lainkaan. Julkaisupäivä on joulukuussa, mutta demon verran peliin voi jo nyt tutustua ja siirtää sitten tallennuksen kokoversioon. Vähän vasta demoa aloittelin, mutta jo tunnin pelisessio nosti paljon muistoja pintaan. Heti kaikesta kokemastani huomasin todellakin pelaavani Dragon Questia: tutut sävelteemat, mekaniikat, piirrostyyli. Olin heti kotona.

 Opiskelijasolun sohva

Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kosketukseni tähän japanilaiseen pelisarjaan on ollut Playstation 2 -konsolille julkaistu kahdeksas osa Journey of the cursed king, joka taisi muutenkin olla sarjan ensimmäinen Eurooppaan virallisesti rantautunut osa. 

Kun muistipeli puhui

Rohkaisua yllättävällä tavalla

Muisto vuosien takaa: Olin hiljattain aloittanut työn seurakunnassa nuorisotyöntekijänä ja kokonaisuuteen kuului yhtenä isona palikkana myös lapsityönohjaus. Eräänä päivänä oli kotona töitä valmistellessa vähän huono fiilis. Kriiseilin, etten oikeasti osaa mitään eikä ole edes kunnollista koulutusta tähän lapsityöhommaan. Mietin, onko Jumala muka oikeasti kutsunut minut tähän työhön, kun varmasti parempiakin tekijöitä olisi ja ties mitä siinä ajattelinkaan. 

Sitten yhtäkkiä soi puhelin. Soittaja oli tuttu, itseäni vanhempi nainen meidän seurakunnasta. "Satutko olemaan kotona?" hän kysyi. Hän kuulemma piipahtaisi tuomaan yhden jutun. Hetken kuluttua hän saapui oven taakse kuvassa näkyvä muistipeli kädessään: "Ajattelin ostaa tämän sulle, kun löysin tarjouksesta ja tulit jotenkin mieleen. Ja tämä on siis ihan sulle, ei seurakunnalle." Minä sitten tuijotin sitä muistipeliä ja mietin: "Mikä muu esine voisi enemmän kuvastaa minua ja olemista lasten kanssa seurakunnassa kuin raamattuaiheinen lastenpeli?" Kiitin lahjasta ja rohkaisusta. Tuntui, että itse Jumala vastasi tämän naisen antaman lahjan kautta epävarmuuteeni: "Kyllä, minä näen sinut ja pidän sinusta huolta ja olen sinut kutsunut!"

Ollaan rohkeita rohkaisemaan toisiamme. Pienilläkin asioilla voi olla vastaanottajalle iso merkitys.

Salomo MEMO on ihan tavallinen muistipeli, mutta lisäksi mukana on vihko, jossa kerrotaan lyhyesti kuhunkin kuvaan liittyvä raamatunkertomus.

"Muistitietopelin kuva-aineisto on peräisin yli sata vuotta käytössä olleista koulujen opetustauluista", lukee pelin omassa kuvauksessa. Ihan hieno tapa tallettaa mennyttä historiaa peliin.

Lautapelit: Kimble

 

Se poksuu. Se kestää liian kauan. Se toistaa itseään. Se vie hermot, kun ei sitä kutosta vaan tule ja muut ovat jo kiertäneet puoli pelilautaa.

Kimble on varmasti tuttu suurimmalle osalle suomalaisista. Peli löytyy useiden lapsiperheiden hyllystä, päiväkodeista, kerhoista ja missä pienet lapset nyt kokoontuvatkaan. Kimbleä löytyy tavallisena tai erilaisina teemaversioina.

En muista oikein koskaan pitäneeni Kimblestä.

Ei minulla oikeastaan ole enempää sanottavaa tästä aiheesta. Valitsen seuraavaksi jonkin hieman kiinnostavamman pelin.

Ps. Tämä olikin näköjään sadas kirjoitukseni tähän blogiin. Vähän tuli kyllä riman alitus niin hienolle numerolle :D

 

Lapsen kanssa lautapelejä: Narnian vapautus

Tänään arviossa kirpputorilöytö: Narnia-elokuvan kylkiäiseksi julkaistu lisenssipeli.

Ikäsuositus: 4+

Pelaajia: 2

Pelitestaajina: Minä (äiti) ja tytär 5v.

Olin hiljattain lukenut tyttärelleni Narnian tarinat: Velho ja leijona -kirjan, kun kirpputorilla tuli vastaan kyseisen elokuvan mukaan teemoitettu avaamaton korttipeli parilla eurolla. "Eihän tämä voi mikään kovin eeppinen olla" mietin, mutta ostinpa kuitenkin. Ihan väärässä en ollut.

Pelin kuvaus: Kummallekin pelaajalle on omat kortit, jotka asetellaan neljään päällekkäiseen riviin kuvapuoli alaspäin ja lisäksi pohjalle "pomokortit". Noppaa heittämällä ja kortteja kääntämällä ja poistamalla yritetään päästä oman korttirivistön pohjalle ennen vastustajaa ja löytää Aslan. 

Tai no säännöissä oikeastaan käskettiin hyökätä vastustajan pelirivistöön, mutta varsinkin pienikokoisesta lapsesta olisi aika epämukavaa pelata koko ajan pöydän yli ja lisäksi vastapelaajan kortit ovat  ylösalaisin, joten päätimme kumpikin pelata omalla puolella pöytää. Se nyt ei sinänsä muuttanut pelillisesti yhtään mitään, lisäsi vain pelimukavuutta.

Hyvää: 5-vuotias tyttäreni piti peliä mukavan jännittävänä ja hänen oli helppo oppia säännöt.

Huonoa: peli on käytännössä tuuripohjainen muistipeli. Aikuinen ei tätä oikein tosissaan jaksa pelata. Lisäksi lopussa pitää valita sokkona kahden pomokortin väliltä. Toisella voittaa pelin, toisella joutuu aloittamaan kokonaan alusta. Hieman ehkä turhauttavaa. "Mutta se Valkea velho oli kuitenkin aika kaunis", lohdutti tyttäreni itseään, vaikka häntä selvästi harmitti häviö. Myöhemmin teimme oman säännön: jos joutuu kolmannen kerran aloittamaan alusta, niin Valkea velho poistetaan pelistä ja seuraavalla kierroksella pääsee varmasti loppuun.

Ristiriitaista: Peli on selvästi tarkoitettu (pienemmille) lapsille, koska isommille ja aikuisille se on melko tylsä (jos siis pitää vaikkapa muistipeliä tylsänä). Kuvat ovat kuitenkin elokuvasta, jonka ikäraja on 11 vuotta. Toisaalta kirjan olen kyllä lukenut meidän 5-vuotiaalle ja oli hauska yhdessä katsoa kuvia hahmoista ja muistella kirjan tapahtumia, varsinkin kun meidän kirjassa ei ole kuvia. Tyttö kyllä kysyi, että kuinka kauan on vielä siihen, että hän saa katsoa sen elokuvankin. Vastasin, että melkoisen kauan.

Vaihtoehtoisesti korteilla voi myös pelata kvartettia ("hullunkuriset perheet" nimellä itse tämän tunnen), jolloin pelaajamäärä on 3-6, tai sitten vaikka sitä muistipeliä. Kvartettiin on mukana säännötkin.

Arvostelussa Teddy Floppy Ear - kayaking (Lapsen kanssa)

Lapsuuteni Pikkukakkosklassikko Nalle Luppakorva seikkailee omassa pelissään!

Teddy Floppy Ear - kayaking on lapsille suunnattu perinteinen "osoita hiirellä ja klikkaa" -seikkailu, jota on höystetty minipeleillä.

Nalle Luppakorva on lähdössä eväsretkelle Pyllerö-possun kanssa. Kanoottimatkalla vastaan tulee kuitenkin vastoinkäymisiä. Luppakorvan tehtävänä on ratkoa ongelmat ja auttaa samalla muutamia pulaan joutuneita ystäviään ja kuljeskella ees taas ja ympäri.

Peli on täysin väkivallaton, rauhallinen ja hyväntahtoinen. Edes mitään poimittavia tavaroita ei voi napata mukaan ennen kuin kysyy niiden omistajalta luvan. Minipelit olivat kuitenkin ensiyrittämältä liian vaikeita 5-vuotiaalle, osin ohjauksen kankeuden takia. Minipelejä ei juonta pelatessa myöskään voi yrittää uudestaan. Jos menee pieleen, niin sitten peli ohjaa vaihtoehtoiseen ratkaisuun. Tällöin yleensä pitää kävellä jonnekin kauas juttelemaan jollekulle ja ongelma ratkeaa itsestään. Jos minipeleihin haluaa myöhemmin palata, niitä pääsee pelaamaan erikseen päävalikon kautta.

 

 

Taustat ovat nättiä piirrosgrafiikkaa,
3D-hahmot ovat ihan kivan näköisiä myös.

 

Jimi ostin pelin minulle muutama vuosi sitten ihan vitsillä, mutta pelasin sen kuitenkin läpi. Tänä vuonna se muistui mieleen, kun ajattelin, että tyttäreni voisi innostua siitä.

Päivitys!

Tänään harrastin blogisivuston päivittelyä ja tein aika radikaalin muutoksen. 

Olen jo pitkään miettinyt, että ketään ei palvele se, että valikkopalkista löytyy epämääräinen läjä vuosilukujen taaksen piilotettuja miniarvioita lajiteltuna oman peliaikatauluni mukaan. Niinpä päätin vähän ryhmitellä kirjoituksiani teemoittain ja loin sivuja eri aihepiirien mukaan. Toivottavasti tämä tuo mukavamman käyttäjäkokemuksen ja innostaa myös uusia lukijoita sukeltamaan vanhempien tekstien pariin.

Poimintoja pelimaailmasta sisältää mielestäni mielenkiintoisimmat peleistä innoituksensa saaneet tekstit, jotka eivät ole peliarvosteluja.

Videopeliarvostelut: otsikostahan sen voi päätellä. Aakkostettu linkkilistaus peliarvosteluteksteihini.

Lautapelit-sivulta löytyvät lautapeliarviot. Toki toistaiseksi suurin osa nimikkeistä on vielä vailla linkkiä, sillä haasteeni käydä läpi meidän lautapelit on kesken.

Vanhemman näkökulmasta -osioon on kerätty tekstejä lapsiperheille ja vanhemmille. Mielenkiintoisia ehkä myös niille, jotka eivät ole oikein sisällä pelimaailmassa.

Kristilliset teemat sisältää kirjoituksia, joissa pohdintaa uskosta on enemmän kuin pari riviä.

Elokuvat: Muutaman tekstin olen elokuvistakin kirjoittanut.

Pelipäiväkirjat: Ne yllämainitut vanhat vuosikoosteet löytyvät nykyään täältä.

Lisäksi jonkin verran muokkasin vanhempia tekstejä. Päivitin muutamaa tekstiä (lisätty: "edit."), korjasin kirjoitusvirheitä sekä poistin blogiin alkuaikoina linkittämiäni kuvia, jotka eivät ole omia valokuviani tai itseottamiani kuvankaappauksia peleistä. Joissain artikkeleissa saattaa silti yhä olla kuvia, jotka linkittyvät muuhun sivustoon.

Lapsen kanssa lautapelejä: Hugo

Hugo

Ikäsuositus 5+

Pelaajia 2-4

"Herää pahvi!" 

Ysärilapsen hyllystä löytyy tietenkin tämä ehta klassikko! Tosin täytyy tunnustaa, ettei tämä ole juuri se sama kappale, jota lapsena pelattiin kotona, vaan olen ostanut tämän aikuisiällä kirpparilta. Lisännee vain vakuuttavuutta, kun on ihan tietoisesti hankittu.

 

"Älä kaiva nenää samalla sormella kuin pelaat!"

 

Hugo oli siis joskus lapsuudessani alkanut visailuohjelma, jossa kilpailijat ohjasivat telkkarissa näkyvää pelihahmoa kotoa käsin omalla näppäin-lankapuhelimellaan. Kuinka jännittävää ja edistyksellistä tekniikkaa! Ohjelma kuulemma kasvatti kovasti näppäinpuhelimien myyntiä ja rullattavien puhelinten kotien lapset itkivät, kun eivät voineet edes haaveilla osallistumisesta.

Itse muistaakseni katselin ohjelmaa taskulaskin kädessä ja leikin ohjaavani Hugoa sillä. Hankaluutena oli toki se, että laskimen numerot oli järjestetty eri tavoin kuin puhelimen.

 

Ainakin vielä pari vuotta sitten Hugo-peliä pääsi pelaamaan Suomen pelimuseossa Museokeskus Vapriikissa Tampereella. Nyt en ole hetkeen käynyt, niin en ole varma, mikä on tilanne.

 

Lautapeliin on ihan hienosti siirretty formaatin oleellisin sisältö.

 

Hugo-pelissä lähdetään kilpaa pelastamaan Hugoliinaa ja lapsia ilkeän noidan kynsistä.

Lautapelisyksy

Kirjoitushaasteeni loppuvuoteen 2020!

Kaverin kanssa tuli vähän juteltua leikkipuistossa lautapeleistä ja tästä keskustelusta innostuneena päätin vihdoin toteuttaa asian, jota olen jo vuosia blogin suhteen suunnitellut: Käyn loppuvuoden aikana läpi kaikki lautapelit (ml. korttipelit), jotka meiltä vaan hyllystä löytyy. Jokaisesta aion kirjoittaa jotakin: esittelyn, arvion tai vaikkapa peliin liittyviä muistoja. Pari arviota ehdinkin jo tällä viikolla julkaista.

Lisäksi loin yläpalkkiin oman sivun "Lautapelit",  jonne listaan pelit aakkosjärjestyksessä ja linkitän kirjoittamani tekstit. On sitten myöhemminkin mahdollista löytää etsimänsä, jos vaikkapa kaipaa arviota jostain tietystä pelistä.

Tervetuloa tutkimusmatkalle lautapelien maailmaan! (ts. meidän kirjahyllyihin, joihin pelit on ripoteltu)

Edit: saattaa olla, että tämä tutkimusmatka venyy seuraavan vuoden puolelle.

Lautapelit: Love Letter

Ikäsuositus 8+

Kesto 20-30 min

Pelaajia 2-4

Kun ensimmäistä kertaa luin Love Letterin sääntöjä, olin hiukan ihmeissäni: Siis tässä koko pelissä on vain 16 pelikorttia? Jokaisella pelaajalla on kädessään vain yksi kortti? Omalla vuorolla nostetaan käteen toinen kortti ja sitten päätetään, kumpi omista korteista pelataan pöytään. Miten ihmeessä tällainen peli voi muka toimia?

 

Vastaus: mainiosti!

 

Love Letter on hieno peli, jossa pelataan nopeita kierroksia ja kerätään voittopisteitä, sydämiä. Siksi sydämiä, että pelin taustatarinassa pelaajat ovat prinsessan ihailijoita, jotka yrittävät toimittaa rakkauskirjeensä perille ja valloittaa prinsessan sydämen. Peli on kauniisti kuvitettu ja teemoitettu tarinaan sopivaksi - jopa sääntökirja näyttää sinetöidyltä kirjeeltä - mutta sitä voi hyvin pelata tietämättä taustatarinasta yhtään mitään, sillä tarina ei oikeastaan liity pelimekaniikkaan mitenkään.

 

Tavoite on yksinkertaisesti pudottaa muut pelaajat kierrokselta. Kierroksen voittaja saa sydämen ja peli päättyy, kun joku saavuttaa tavoitemäärän sydämiä. Jokaisella erilaisella kortilla on numeroarvo 1-8 sekä oma erikoisominaisuutensa. Aika pitkälti peli perustuu siihen, että osaa loppua kohti päätellä, mitä kortteja on vielä pelaamatta. Tässä auttaa jokaisen pelaajan edessä oleva yhteenvetokortti, jossa kerrotaan kuinka monta kutakin korttia on olemassa ja mitä kortit tekevät. Lisäksi kaikki pelatut kortit jäävät pöytään näkyville.

Esimerkiksi, jos pelaa pöytään Vartijan, saa valita vastustajan, jonka kortin yrittää arvata. Oikealla arvauksella vastustaja putoaa pelistä. Arvaamista helpottaa huomattavasti, jos on vaikkapa edellisellä kierroksella päässyt pelaamaan Papin, jolla saa katsoa yhden vastapelaajan käsikortin. 

 

Love Letter on helppo oppia, eikä sen pelaaminen kestä liian kauan. Vaikka pelistä putoaa välillä pois, pian pääsee taas takaisin, eikä joudu turhautuneena odottamaan puolta tuntia. Peliä pystyy pelaamaan mukiinmenevästi kaksin, mutta huomattavasti mukavampaa se on kolmin- tai nelinpelinä. Oikein hyvä valinta esimerkiksi pienen porukan illanistujaisiin, jossa on tarkoitus pelata useita pelejä tai tehdä muutakin kuin pelailla.