Käynti virtuaalitodellisuudessa Oculus Riftillä

Pelasin eilen pitkästä aikaa Oculus Riftillä ja tällä kertaa innostuin jopa kirjoittamaan siitä. Joten täältä pesee jo yli vuoden verran lupailemaani tekstiä virtuaalitodellisuudesta.
Ensin vähän jotain yleistä laitteesta ja sitten pikkuisen muutamasta pelistä tai "pelistä".

Kypärä päähän ja ohjain kouraan?

Oculus rift -silmikko

Päähän siis puetaan maski, joka sisältää näytön. Pään yli menee kiristyslenkki ja korville asetetaan kuulokkeet. Ääni luo myös hienosti tilan tuntua. Silmikossa pystyy säätämään esimerkiksi linssien välistä leveyttä (silmien väli), jotta näkymä olisi mahdollisimman hyvä. Silmikko on melko kevyt ja ihan suhteellisen mukava päässä.

Vaikka näyttö on miltei naamassa kiinni, pitää ainakin minun pelata silmälasin päässä, koska tässä tavallaan katsellaan kuitenkin kauas. Nykyisin muodissa olevat valtavat pyöreät silmälasit eivät varmaankaan silmikon sisään mahdu, mutta omani sopivat ihan mukavasti.

näkymä sisältä

Tietokoneeseen liitetään kamera tai kameroita, jotka kommunikoivat jotenkin maskin kanssa ja tunnistavat pelaajan liikkeet ja asennon. Meillä on kaksi kameraa, joilla ei iha täydellinen 360 astetta ihan puhtaasti onnistu, mutta useimpiin peleihin riittää tuo noin 270 asteen pelialua. Ympäri pystyy kyllä pyörähtämään ja näkymä toimii takanakin, mutta ohjaimia kamerat eivät pelaajan takaa

tunnista. Lisäksi maski on johdolla kiinni tietokoneessa, joten liika pyöriminen johtaisi varmaan kompastumiseen tai johtoon sotkeutumiseen. Joitakin pelejä voi pelata istuen, mutta suurin osa on tarkoitettu koettavaksi seisten.

Kuva ei ole mitään HD -tasoista, mutta läsnäolon tuntu peleissä on silti todella vaikuttava.
Muut ihmiset huoneessa voivat seurata peliä tietokoneen ruudulta, jolta tosin luonnollisesti näkyy vain pieni litistetty versio kokemuksesta.

Kummallekin kädelle
on oma langaton ohjain.

Oculus touch -ohjaimet tuntuvat käsissä luontevilta ainakin tällaiselle ohjain kädessä kasvaneelle. Ne kiinnitetään ranteeseen turvanaruilla, mikä on ihan hyvä, sillä välillä kiinni pitäminen tuppaa pelin melkeessä melkeinpä unohtumaan.
Käsissä olevat ohjaimet eivät tietenkään näy, kun kasvoilla on maski ja toinen maailma. Tämä ongelma ratkaistaan sillä, että joko virtuaaliset kädet tai koko ohjaimet  näkyvät virtuaalimaailmassa. Ohjaimien toiminnot saattavat myös leijua tekstinä nappien päällä tai nappien väri ja muoto vaihtelee aina pelin tarpeiden mukaan. Tai sitten ohjainten tilalla näkyy jotain tilanteeseen sopivaa, esimerksiksi pistooli.

Virtuaalilasien kanssa monet asiat voi ja pitää ajatella ihan uudella tavalla. Niiden käyttö on mielestäni heti hyvin luontevaa, mutta sellaiselle, joka ei ole laitetta testannut, pelkkä sanallinen selitys ei välttämättä kerro yhtään mitään. Tämä täytyy oikeastaan itse kokea, jotta ymmärtäisi. Eikä innostuminen katso ikää - esimerkiksi äitini on pelaillut Oculuksella hyvinkin innoissaan. Lapsille virtuaalilaitteiden käyttöä ei käsittääkseni kuitenkaan suositella. Lisäksi varsinkin nopeasti liikkuvat pelit saattavat aiheuttaa pahoinvointia, itsekin olen joidenkin pelien pelaamisen joutunut lopettamaan kesken, koska on alkanut oksettaa.

Eilisillan sessiossa testailin näitä pelejä ja kokemuksia:

Oculus Dream deck

Aivan ensimmäisiä Oculukselle tulleita demoja. Tässä ei varsinaisesti pelata tai tehdä yhtään mitään, vain katsellaan ja koetaan erilaisia tilanteita ja ympäristöjä. Kukin kuva kestää noin puoli minuuttia. Pelaaja pääsee hetkeksi esimerkiksi seisomaan sukellusveneeseen, pilvenpiirtäjän huipulle, vieraalle planeetalle ja ihailemaan miniatyyrimaailmaa. Useimmiten, kun joku tulee meille testaamaan Oculusta, hän saa ensimmäiseksi kokea tämän. Olen siis vuoden verran katsellut tätä useaan kertaan sivusta tietokoneen ruudulta, joten muistan sisällön ulkoa. Silti tämä teki yhä vaikutuksen, en nimittäin muistanut, miten erilainen kokemus on maski kasvoilla. Kyllä syke kohosi ja pieni kauhun tunne tuli sisimpään, kun edessä seisoi itseäni korkeampi ärisevä lihansyöjädinosaurus. Vaikkei se mitään voi oikeasti tehdä, niin olotila on aidon epämiellyttävä. Ihan kuin se olisi ihan oikeasti siinä! Koskettaa ei tietenkään voi, enkä kyllä olisi halunnut edes yrittää, lähinnä koetin jälleen kerran hokea aivoilleni, että tämä ei ole aitoa ja että oikeasti seison kotona. Huh.

Jimi suostui kuvattavaksi.
Tässä menossa Fruit Ninja.
Kuvassa näkyvät myös
hyllyjen päälle asetellut kamerat.

Dinosaurusjuttuja lukuun ottamatta muut tilannekuvat ovat huomattavasti miellyttävämpiä (ellei sitten satu kärsimään esimerkiksi korkean paikan kammosta...)
En edes halua kuvitella, miltä tuntuisi pelata tällä laitteistolla jotain kauhupeliä, hyi.

Fruit ninja VR

Rakastan Fruit Ninjaa Kinectillä, joten tämä oli vielä astetta hienompi kokemus. Pelin ideahan on siis hyvin simppeli: huido halki ruudulle lentävät hedelmät. Käsissä näkyy ohjaimien sijaan samuraimiekat, joilla hedelmiä pääsee halkomaan. Survival-tilassa ympärillä leijuu lentäviä tykkejä, jotka ampuvat pelaajaa kohti hedelmiä ja pommeja. Melko intensiivistä. Tavallisissa pelitiloissa hedelmät pomppaavat pelaajan ympärillä maassa olevista putkista. tai no ei täysin ympärillä, sillä pelialue on tässäkin noin 270 astetta. Varoitus: tässä voi tulla hiki.

Job simulator

Tältä Fruit Ninja
näyttää ruudulta sivustakatsojalle.

Ihastuttava peli! Robottien hallitsemassa tulevaisuudessa pääsee  kokeilemaan erilaisia "muinaisten ihmisten" töitä pöhköllä huumorilla höystettynä. Valitsin ammatikseni kokin ja pienessä keittiössä saakin sitten kokkailla erilaisia tilauksia. Vivuista vääntämällä pöydästä nousee esiin tehosekoitin, mikro, leivänpaahdin ja ties mitä. Jääkaapista voi nostella munia, hedelmiä ja vaikka maitotölkin, josta tottakai voi kaataa maitoa kuppiin. Tulee oikeasti sellainen olo, että on kokkailemassa pähkähullussa robokeittiössä, vaikka esineisiin tarttuminen onkin välillä vähän kömpelöä. Mutta sekin oikeastaan sopii pelin huumoriin. Kun mikroon laittaa leipää, tomaattisosetta ja juuston, sieltä saakin hetken kuluttua ottaa ulos siivun pitsaa. Jos haluaa kuunnella musiikkia, sen kun nostaa pöydältä cd-levyn ja asettaa sen soittimeen. Kun painaa valikkonappia, eteen ponnahtaakin valikon sijasta matkalaukku. Se pitää avata ja sitten nostetaan sieltä vaikkapa burrito, jossa lukee "quit" ja "syödään" se. Tadaa - pääset aloitusvalikkoon.
Pelin traileri Youtubessa.

Google Earth VR

Hauska käännös kaikkien tuntemasta karttaohjelmasta.  Paljon samoja ominaisuuksia kuin Google Mapsissa, mutta tässähän pääsee itse melkein kuin paikan päälle. Mikäs sen mukavampaa kuin lennellä pitkin maapalloa katsomassa erilaisia paikkoja. Street view -katunäkymän saa heti käyttöön, kun vaan "nostaa" sen ikään kuin linssin kasvoille toisen käden ohjaimella. Toki pelkistä 360-kuvista koostuvat näkymät ovat litteitä verrattuna varta vasten virtuaalisilmikoille luotuihin 3d-maisemiin, mutta tuo tämä silti paljon lisää verrattuna pelkkään tietokoneen ruudulta katseluun.

---

Tekisi kyllä mieli taas alkaa pelailla useamminkin, varsinkin, kun Jimi on hankkinut ihan itseltäni huomaamatta oikein kivoja pelejä. On jonkin aikaa tullut pidettyä taukoa. Suojellaksemme laitetta lapsen mahdolliselta tuhotyöltä säilytämme sitä vähän hankalassa paikassa, mikä on johtanut siihen, ettei sitä tule käytettyä niin usein kuin ehkä voisi. Kunhan vain rauhallista aikaa seuraavan kerran löytyy, niin virtuaalitodellisuus, täältä tullaan!

Ilmainen!* *sisältää mikomaksuja

Häpeäkseni tunnustan, että olen jäänyt jälleen koukkuun muutamaan Free to play -peliin. Viime kerrasta onkin jo vuosia, sillä se tapahtui Facebook-pelien kulta-aikana.

Häpeän asiaa siksi, että tahtoisin ihan vaan periaatteesta vastustaa pelejä, joiden pääasiallinen tarkoitus on lähinnä kiusata pelaajaa kaiken maailman hidasteilla, jotta tämä vihdoin laittaisi kehiin ihan oikeaa rahaa. Ja silti jokin näissä koukuttaa.

Candy crush saga

Älkää käsittäkö minua väärin. Maksan mielelläni kokonaisesta pelistä, enkä oleta, että pelintekijöiden pitäisi tarjota tuotoksensa ilmaiseksi. Maksan uutena julkaisussa konsolipelistä parhaimmillaan 70 euroa. Naputtelin vuosi sitten kännykällä ilmais-mahjongista läpi kaikki ilmaiskentät. Koska tykkäsin pelistä, maksoin mielelläni sen pari euroa saadakseni auki loput kentät. Kiva, helppo kertamaksu, ihan reilu maksusysteemi.
Mikromaksujen kalastelu on minusta ärsyttävää. Vaikka haluaisi, ei Free to play -peleissä voi ostaa pelin kokoversiota, jossa kaikki toimisi kerralla, vaan ainoaksi ratkaisuksi tarjotaan kertakäyttöisiä helpotteita, joilla peli sujuu vähän aikaa nopeammin. Pelien tapa kerjätä rahaa muutaman minuutin välein, saa ylpeyteni nousemaan: "Minähän en tästä maksa, katsokaa vaan, kitkutan tätä vaikka kuinka pitkälle ihan omin avuin." Ja niinpä runttasin läpi 78 tasoa Candy crush sagaa yhdessä illassa. Tässä toki auttoi, että sain jostain tehtävästä bonuksena kolmen tunnin kuolemattomuuden, pelkällä viidellä kerran tunnissa latautuvalla elämällä ei kovin kauaa jauheta vaikeimpia tasoja. Yhdistä kolme palikkaa -sarjan kopio tajoaa kyllä aika runsaasti bonuksia ja helpotuksia ihan vaan pelaamalla ja tasotkin ovat sopivan haastavia. Mutta silti ärsyttää, että peli päättää sen, koska sitä saa pelata. Kun minulla olisi aikaa, niin elämät loppuvat kesken. Kun aion käyttää peliin vain lyhyen 5 minuutin hetken, peli lahjoittaakin juuri silloin tunnin kuolemattomuuden, joka astuu voimaan heti. Miksei sitä voisi varastoida, kuten muitakin bonuksia?

Nyt saa kerätä maailmanpyörän tuotot!
(Disney magic kingdom)

Peli, jossa pärjää taidolla ja tuurilla on toki erilainen kuin kaiken maailman "rakenna ja odottele" -pelit, joissa ylensä siis rakennetaan kaupunkia/maatilaa/huvipuistoa ja joissa on pakko odotella jopa tunteja, että tietyt yksiköt tuottavat rahaa, jolla saa ostettua lisää yksiköitä. "Pelaaminen" on siis käytännössä sitä, että käyn muutaman tunnin välein klikkailemassa tuotot talteen ja laittamassa uudet tehtävät tulille. Oikealla rahalla peli yleensä nopeutuu, joten aika on rahaa,rahalla saa aikaa. Tai sitten välillä voi katsella mainoksia, eli joku muu maksaa pelaamisestani.

Olisi jälleen tarjolla yksi mainosvideo

Jos yksikin päivä jää välistä, niin peli kostoksi rankaisee bonusten menetyksillä.

Kyllä, minulla oli 90-luvulla virtuaalilemmikki. Kyllä, se kuoli, jos sen jätti päiväksi nurkkaan. Ei tämä siis mikään uusi juttu ole, että peli haluaa jatkuvaa huomiotani. Yleensä kuitenkin tykkään siitä, että pelaaja on pelin herra ja peli jatkuu samasta kohtaa, vaikka pitäisin siinä puolen vuoden tauon. Kun tein paluun Skyrimiin vuoden tauon jälkeen, ei hahmoni ollut kuollut nälkään, koska pelissä aika ei etene. Niin sen kuuluisi ollakin.

My Little Pony: Friendship is magic
Lentominipeli

Näitä valtakunnanrakennuspelejä pelaan tällä hetkellä kahta: My little Pony ja Disney Magic kingdoms. Ensiksi mainitun latasin koneelle lähtökohtaisesti siitä syystä, että tyttäreni ehkä tykkäisi katsella söpöjä ponihahmoja. Ja kyllä, käymme välillä yhdessä katsomassa, mitä poneille kuuluu. Kaksivuotias ei toki itse pelaa, vaan juttelee poneille (minä juttelen takaisin poniäänillä) ja hihkuu riemullisesti, kun poni pelaa palloa. Keksimme poneista satuja ja peli onkin yhtäkkia interaktiivinen satukirja. Täppärillä tai älykännykällä melko pienikin lapsi varmaan pystyisi helposti pelaamaan vaikka mitä, sen verran looginen systeemi on kosketusnäyttö verrattuna hiireen. Mutta siis tosiaan, jäin itse koukkuun, kun "pitäähän minun vielä saada rakenettua poneille pitseria, eihän se maksa kuin 40 000 kolikkoa", ja "Ihan kohta saan tästä palkintobonuksen."Raketelun lisäksi My little Ponyssä on tajolla minipelejä, toki niitäkin pääsee pelaamaan vain odotusajan jälkeen. Odotus vaihtelee pallopelin muutamasta minuutista tanssiminipelin vuorokauteen. Odotuksen voi ohittaa timanteilla, joita peli jakaa todella niukasti, mutta rahallahan niitä saisi. Peli on yksinkertainen ja selvästi tehty kosketusnäyttölaitteille, mutta kyllä sitä läppärilläkin pelaa. Disney-pelin latasin lopulta, kun olin katsellut ponipelissä sen mainoksia muutaman kymmenen kertaa. Disney-puistonkin kolikkopakettien hinnat nousevat korkeimmillan jopa sataan euroon, eikä pelissä ole minipelejä, mutta odotteluun ja resurssien kerämiseen perustuva uusien hahmojen availu on silti jollain tavalla koukuttavaa. Nyt olen pelannut viikon putkeen.

Pet Society
R.i.p. Pavel-kisuni 2009-2013

Muutama vuosi sitten nämä ilmaispelit olivat oikea hitti Facebookissa. Ihan täytyy tehdä toinenkin tunnustus: pelit olivat syy, joka sai minut ylipäätään palaamaan Naamakirjan aktiivikäyttäjäksi vuonna 2009.

Country Story

Tai no, en tiedä, voiko Pet Societya edes kutsua peliksi, ennemminkin kyseessä oli jonkinlainen virtuaalilemmikki. Mutta juurihan kerroin, että lapsenakin minulla oli sellainen. Sitä paitsi Pavel-kissani oli söpö ja sille saattoi ostaa vaatteita. Eipä onnistunut nimettomälle pikselikoiralleni silloin ala-asteella sellainen. Playfishin Pet society oli tähtihetkinään Facessa todella suosittu, mutta lakkautettiin kokonaan vuonna 2013. Saman valmistajan Country Story taisi olla ensimmäinen  "rakenna ja odottele" -peli, jota pelasin. Muistan, että myös anoppini jäi siihen koukkuun. Talvella ei voi niin paljon touhuta oikeassa kasvihuoneessa, mutta onneksi on virtuaalitomaatit.

Nykyään Facepelejä näkee harvemmin. Ehkä kaikilla meni hermot jatkuviin pelipyyntöihin ja pelaaminen on muutekin siirtynyt Facesovelluksista mobiililaitteille. Toki nytkin kaikki pelaamani kolme peliä haluaisivat yhdistyä facetiliini ja tarjota parempia bonuksia, jos mainostan kaikesta kavereilleni. Mutta hei, enhän minä nyt kehtaa julkisesti jaella jotain My little Pony -päivityksiä, haloo.

 
Oho, kello onkin jo noin paljon, Spitfire taitaa  olla valmis pelaamaan kanssani palloa.

Ja niinhän se olikin.

Arvostelussa Oxenfree

Kirjoitan nyt ajatuksiani pelistä, jonka pelasin yhden viikon aikana kolme kertaa läpi. Jokin tässä tuotteessa siis on taatusti onnistunutta ja koukuttavaa.

Oxenfree on sivulta kuvattu teinikauhuteemainen seikkailupeli. Pelin on kehittänyt Night School studio ja se on julkaistu alkuvuonna 2016. Peli on nyt syyskuussa Xboxin kultapelinä ja tartuin siihen mieheni suosituksesta (lähes käskystä) tietämättä siitä ennakolta mitään. Ja mieheni oli oikeassa - pidin siitä kovasti.

Kauhua vai ei?

Jossain toisessa muodossa tämä olisi oikeasti voinut ollakin pelottava kauhupeli, mutta melko söpön ja sivulta kuvatun ulkoasunsa tähden peli on kuin iltanuotiolla kerrottu kummitusjuttu. Pelaaja ohjaa sinitukkaista teinityttöä, joka lähtee kavereineen juhlimaan lukukauden päättymistä eräälle saarelle. Sitten hommat lähtevät hieman lapasesta, tarina saa yliluonnollisia piirteitä ja tunnelma synkkenee. Mukana on paljon kliseitä yliluonnollisista trillereistä ja kauhuleffoista, välillä jopa lähennellään Manaaja-tunnelmia (en ole edes nähnyt sitä leffaa, tiedän vain peruskliseet, joita parodioidaan joka paikassa) ja hieman ravistellaan kolmatta seinää, mutta koska pelin ulkoasu on mitä on, ei tunnelma käy koskaan ihan liikaa iholle.

Samastumattomuuden ongelma - Life is strange: Before the storm

Hiljattain kirjoitin arvostelun pelistä Life is strange. 
Alkuun lyhyesti jotain itse pelistä ja sitten pelin nostattamia ajatuksia samastumisen ongelmista.

Vaikka hieman kyllä epäilin, miten sivuhahmo Chloen nosto uuden pelin keskiöön mahtaa toimia, niin lopulta kävi niin, että ennakkotilasin Before the storm -esiosan erikoisversion, jotta saisin koettua kaiken mahdollisen lisäsisällön.

Parin-kolmen tunnin mittainen ensimmäinen episodi tuntuu kaikin puolin äärettömän tutulta, vaikka se on täysin eri studion tekemä. Alkuperäistä peliä on kunnioitettu kaikessa, eikä suurempia irtiottoja ole uskallettu tai haluttu lähteä tekemään. Samalla tavalla haahuillaan paikasta toiseen, tutkitaan esineitä, jutellaan muiden kanssa ja istuskellaan pohtimaan elämää. Nämä tuokiokuvat johdattavat eteenpäin myös tarinaa. Max räpsi valokuvia, Chloe tuhrii samalla keräilymekaniikalla tussigraffiteja. Chloe kirjoittaa myös päiväkirjaa. Max pohti aina valintatilanteiden jälkeen, pitäisikö asioita sittenkin vielä muuttaa. Koska Chloe ei voi manipuloida aikaa, hän käy tämän päänsisäisen keskustelun aina ennen valintatilanteita. Yliluonnolliset elementit liittyvät enää lähinnä unijaksoihin. Uusintaottoja ei myöskään ole, vaan tehdyt valinnat ovat pysyviä. Uutena elementtinä on eräänlainen väittelytila, jossa vastapuoli pitää puhua suohon nokkelilla vastauksilla. Nokittelemaan pääsee yhtä lailla koulukiusaajan kuin rehtorinkin kanssa. En tiedä, miten pelin kulkuun vaikuttaa, jos väittelyissä ei onnistu, sillä itse läpäisin ne kaikki voitokkaina, mutta se tuskin on mitenkään

välttämätöntä. Suuren osan väittelyistä voi myös ohittaa.

Ensimmäisessä episodissa ei oikeastaan sinänsä tapahdu vielä juuri mitään, vaan se on slice of life -tyyppinen kokemus jossa pääsee mm. pelailemaan koulukaverien kanssa, haahuilemaan tutussa kodissa, väittelemään isäpuolen kanssa ja lintsaamaan koulusta. Kertomus etenee kuin juna, mutta sävyihin ja keskustelun kulkuun voi vaikuttaa tuttuun tapaan. Suurelta osin maisematkin ovat tuttuja, sillä totta kai Cloe esimerkiksi asuu samassa talossa kuin kahden vuoden kuluttuakin. Vastaan tulee pääosin tuttuja hahmoja ja jopa episodin loppukoonti kuvakulmineen on napattu suoraan aiemmasta pelistä.

Tuntuma on siis alusta alkaen tuttu ja turvallinen ja Deck Nine on tehnyt uskottavaa ja laadukasta työtä lähdemateriaalinsa kanssa. Mutta kuitenkin tästä tuntuu puuttuvan jotain oleellista ja kokemukseni jää pinnalliseksi. Toivottavasti seuraavissa episodeissa juoneenkin saadaan lisää syvällisyyttä.

Samastumisongelmia

Minulle henkilökohtaisesti pelin ongelma piilee varsinaisen juonen ohuuden lisäksi päähahmossa. Tarina tapahtuu pari vuotta ennen alkuperäistä peliä, joten Chloen tulevaisuuden suuntaviivat ovat hyvin alkuperäisen pelin pelanneilla tiedossa. Minua ei sinänsä haittaa ääninäyttelijän vaihtuminen, nykyinen näyttelijä suoriutuu roolistaan hyvin. Pelikin toimii moitteettomasti ja soljuu eteenpäin kivoina tunnelmapaloina.

Mistä sitten kiikastaa? Ongelma on samastumisen puutteessa. Mielestäni Chloe toimi hyvin alkuperäisessä pelissä hieman ärsyttävänä ja ongelmaisena parhaana kaverina, jonka elämä oli hyvin kaukana omastani ja melko neutraalin päähahmon, Maxin elämästä. Maxiin oli huomattavasti helpompi samastua. Nyt pitäisikin sitten hypätä 16-vuotiaan angstisen ja kiroilevan pilvenpolttajatytön rooliin. En ole kokenut varsinaista synkkää teiniangstia, mutta nyt sukelletaan siihen maailmaan ja syvälle. Isä on kuollut, äidillä on rasittava uusi miesystävä, koulu ei kiinnosta eikä elämässä muutenkaan oikein saa mistään otetta.

Arvostelussa King's Quest (2015)

Selailinpa aikani kuluksi pleikkarilla kauppapaikan tarjontaa ja latasin kokeeksi ilmaisen ensimmäisen episodin pelistä King's Quest, joka osoittautuikin ihan kelpo seikkailupeliksi.

Uljaat "yksisarviset". Tämä kuva kertoo King's Questin
tyylistä ja huumorista enemmän kuin tuhat sanaa.

Olen asiaa hieman selvitellyt, ja King's Quest on ilmeisesti melko legendaarinen 80-luvulla alkanut seikkailupelisarja, josta on vuonna 2015 tehty tällainen nykyaikaistettu uudelleenlämmittely.
Päädyimme ensimmäisen osan perusteella lopulta ostamaan XboxOnelle koko 5 episodin paketin, kuten nähtävästi noin 5% muistakin peliä kokeilleista on tehnyt (ainakin Xboxilla saavutuksiin liittyvien tilastoprosenttien perusteella).
Minun piti heti kättelyssä pelata ensimmäinen osa uudelleen läpi, koska olin läpäissyt sen pleikkarilla, mutta eipä se minua haitannut, sen verran hauska oli pelikokemus.

Uusi versio King's Questista on eri tiimin tekemä kuin alkuperäinen sarja. En tämän enempää puhu alkuperäisestä pelisarjasta, sillä en siitä juuri mitään tiedä. Ilmeisesti peli kumartelee ja viittailee reilusti lähdemateriaaliinsa, mutta ei sillä tavalla, että sitä välttämättä edes huomaisi (viimeisen episodin yhtä aivan ilmiselvää jaksoa lukuun ottamatta). Peli toimii hyvin itsenäisenä seikkailuna myös kaltaisilleni noviiseille.

Kuninkaan muistelmat

Pelin kertojana toimii vanha kuningas, joka tarinoi lapsenlapselleen elämästään. Ensimmäinen episodi kertoo ajasta ennen kuninkuutta, mutta vähitellen kuningas vanhenee ja etenee elämässä. Kuningas ja lapsi kommentoivat lähes kaikkea hilpeään tyyliinsä. Jos pelaaja kuolee, voi Game over -ruudussa kuulla vaikkapa kommentin "Muistinkohan tämän varmasti oikein, ei se kyllä näin mennyt", minkä jälkeen pelaaja saa palata yrittämään uudelleen, kunnes onnistuu. Koko peli on muutenkin täynnä sanaleikkejä, puujalkavitsejä ja slapstick-huumoria. Varsinkin alkupuolen episodeissa on paljon pöhköä hyväntahtoista huumoria. Sarjakuvamainen hieman höpsö grafiikka tukee tätä kepeää otetta. Iso osa komediasta syntyy hahmojen liikkeestä.

Arvostelussa Life is Strange - aika matka tuo aikamatka

Elämä on kummallista, varsinkin, jos satut yhtäkkiä huomaamaan voivasi manipuloida aikaa.

Life is Strange (2015)  on Dontnod-studion viitenä episodina julkaistu tarinavetoinen seikkailupelin, tv-sarjan ja Visual Novelin risteytys. Taisin luvata jo vuodenvaihteessa kirjoittaa tästä pelistä "pian", mutta no, "pian" on melko suhteellinen käsite. Itse asiassa nyt vasta itse pelasin sen läpi, alkuvuodesta vain katselin (ja kommentoin) Jimin pelaamista. Aloin kaivata reaktiivisten taistelupelien sijaan jotakin hieman hidastempoisempaa ja tarinavetoisempaa kokemusta, joten tartuin siis uudelleen tähän tarinaan, tällä kertaa ihan itsekseni. Kokemus oli tälläkin kertaa koskettava, mutta aika erilainen pääosin siksi, että suurin yllätysmomentti puuttui. Toki osasin helpommin tehdä "oikeita" valintoja, kun tiesin, minkälaisia tilanteita olisi edessä.

En halua kovin paljon kertoa juonesta, koska se on paras kokea sellaisenaan. Muutamia asioita aion kuitenkin paljastaa, erityisesti pelimekaniikkaan liittyen. Vaikka heti alussa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, soljuu peli paikoitellen kuitenkin rauhallisena lukiodraamana. Episodi episodilta peli synkkenee ja saa jopa melko surrealistisia käänteitä. Hieno yhdistelmä scifiä, teinidraamaa ja pieniä tunnelmallisia hetkiä. Päähenkilö 18-vuotias lukiotyttö Max rakastaa valokuvausta ja tämän teeman ympärillä tarinakin pyörii.

Pelin ikärajamerkintä on 16 vuotta. Sisällössä on väkivaltaa, huumeiden käyttöä, ahdistavia kohtauksia sekä paljon paljon kiroilua. Mahdollisista valinnoista seuraten ehkä pussailua joko pojan tai tytön kanssa, mutta ei seksiä, vaikka sitäkin teemaa kyllä sivutaan. Tämä ei kuitenkaan ole mikään deittailupeli. Kantava teema on vahva kuvaus kahden tytön välisestä ystävyydestä, joka saattaa valintojen mukaan saada myös romanttisia piirteitä, mutta ei onneksi väen väkisin ja fokus on muutenkin muualla. Kaveripiiristä löytyy yksi uskovainenkin tyttö, ainakin tavallaan. Muutenkin hahmot ovat ihan kiinnostavia ja persoonallisia koulun talonmiehestä alkaen.

Shiness - ensifiilikset ja kokemukseni Kickstarter-tukijana

 Kerran olen laittanut rahaa Kickstarter-kampanjaan. Totta kai kyse oli pelinkehityksestä. Tämä tapahtui keväällä 2014. Kyseessä oli ranskalaisen Enigami-stuodion tuotos Shiness: the lightning kingdom, jossa perinteiseen roolipelailuun on yhdistetty taistelupelien mekaniikka (siis mätkintäkaksintaistelupelien tyyliin Tekken).

Ihastuin projektin esittelymateriaaliin. Miellyttävän söpöt mangatyyppiset pelihahmot eivät olleet mistään valmiista fantasiagenrestä, vaan alkuaan yhden ihmisen luomasta fantasiamaailmasta, joka laajeni kaveriporukan peliprojektiksi ja siitä sitten suuremman luokan produktioksi. Erityisesti minua sykähdytti, että maailmaan oli luotu kokonaan oma kieli, jolla hahmot puhuivat Kickstarter-kampanjan trailerilla. Pelin luvattiin ilmestyvän PC:lle keväällä 2015 ja konsoleille ehkä myöhemmin, jos kampanjasta tulisi tuottoisa.

Yksi päähahmoista latausruudulla.
Alareunassa lukee jotain kuvitteellisella maherien-kielellä.

Taisin laittaan kampanjaan n. 40€, joka on mielestäni ihan sopiva hinta pelille. Se oli myös pienin summa, jolla sai oman nimensä lopputeksteihin, mikä oli kutkuttava ajatus, olenhan lopputekstifriikki. Elokuvateatterissakin kökötän lopputekstien ajan, jos se vain on mahdollista. Inhoan niitä mainoskanavia, jotka katkaisevat elokuvan heti lopputekstien alettua (kuten TV5 tai jopa venäläiset elokuvateatterit. Yäk, mikä käytäntö.)

Käytännössä siis ennakkotilasin pelin digitaalisen version, tuossa vaiheessa vielä PC:lle, sekä bonuksena paljon digitaalista lisämateriaalia. Toki ostin sian säkissä, sillä onhan epäonnistuneista Kickstarter-kampanjoista kuultu paljon. Vaikka rahoitus menisi läpi, ei tuote aina olekaan välttämättä lopulta sitä, mitä alunperin on luvattu. Jäin pitämään peukkuja ja lopulta koko asia unohtui taka-alalle.

Paljon ehtikin aikaa kulua. Projekti viivästyi lopulta yli kaksi vuotta luvatusta, mutta mielestäni se kannatti. Peli ilmestyi PC:lle, PS4:lle ja XboxOnelle tämän vuoden huhtikuussa. En hirveästi kolmen odotteluvuoden aikana seurannut pelin kehitystä lukuun ottamatta joitakin tiimin facebook-päivityksiä ja sähköposteja. Mielikuvituskielinen tervehdys "Owa Djijinoli!" toistui usein pelin Facebook-sivulla ja jäi mieleen. Päivitykset olivat aivan alkuun ranskaksi, myöhemmin myös englanniksi. En osallistunut suljettuun betaan, vaikka se kuuluikin tilaukseeni. En ole luonteeltani betatestaaja, haluan mielelläni nauttia valmiista paketista.

Liian pitkä peli vaiko pelkkä kolmenkympin kriisi?

Edellisestä Tales of -kokemuksesta innostuneena päädyin huhtikuun lopulla lainaamaan kirjastosta saman sarjan hieman uudemman pelin Tales of Zestirian. Tiesin, että edessä on pitkä koitos, mutta päätin kuitenkin tarttua siihen, sillä olinhan edellisestäkin pelistä selviytynyt.
Tämän läpipeluun aikana opin yllättävän paljon.
Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitenkään kyseisen pelin ansiota, sillä tuohon reiluun pariin kuukauteen mahtui paljon kaikenlaista.

Kirjastoissa kirjojen keskimääräinen laina-aika on yksi kuukausi. Pelien laina-aika on kaksi viikkoa.
Sinänsä vähän kieroa logiikkaa, sillä 300-sivuisen kirjan lukemiseen kuluu ehkä noin 10 tuntia. Japaniroolipelin läpäisyyn taas kuluu noin 45 tuntia - jos haluaa suorittaa kaiken, noin sata tuntia. Alkuun ahminkin peliä pitkiäkin pätkiä iltaisin ja päiväuniaikaan. Olin päättänyt pelata sen läpi, vaikka kaikessa viihdyttävyydessään sisältö olikin aika perushöttöä.

Minulle tarjottiin keväällä yllättäen töitä, joten kokeilin pari kuukautta, miltä tuntuu elämä ruuhkavuosissa. Mies hoiti lastamme kotona ja minä kävin töissä. Vaikka kyseessä olikin yhdenlainen unelmatyöni (seurakunnan lapsityöntekijänä), totesin, että en halua vielä palata pysyvästi työelämään.
Töissäkäynnin ja pienen lapsen äitinä olemisen yhdistäminen onkin aika rankkaa.
Minua ahdisti, kun en kiireisimpien työviikkojen aikana ehtinyt tehdä lapsen kanssa muuta kuin nukkua, kun työpäivät venyivät kellon ympäri. Kolmekymppisetkin jäivät juhlimatta, kun vietin ne töissä. (Vaikka sainkin mm. yllätysonnittelulaulun ukrainalaiselta kuorolta, mitä ei varmasti olisi kotiäitinä ollessa tapahtunut).

Kuvatervehdys naapurigalaksista! (arvostelussa Mass Effect: Andromeda)

Mass Effect Andromeda imaisi minut maailmaansa melkein kuukaudeksi. Puolitoista pelikertaa (n. sata tuntia) jaksoin sitä jauhaa, mutta sitten kyllästyin (jatkan varmasti vielä joskus). Peli on oikeastaan juuri sitä, mitä Biowaren roolipeleiltä voisi odottaa - niin hyvässä kuin pahassa.

Uusi alku ihmiskunnalle ja muutamille muillekin

 Edellisen trilogian loppuratkaisuun pettyneille hyviä uutisia: nyt on otettu ihan uusi aloitus puhtaalta pöydältä. Lähtötilanne on Mass Effect -aikajanalla jossain kakkospelin paikkeilla, jolloin kymmenet tuhannet linnunratalaiset lähtevät matkaamaan kohti uutta galaksia. Komentaja Shepard mainitaan vain joissain muistioissa ja reapereistakin on vain osalla hailea aavistus, muttei sen kummempaa. Unohtakaamme siis linnunradan kohtalo ja siirtykäämme 600 vuotta eteenpäin uuteen alkuun Andromedassa.

Ensimmäinen siirtokuntani

Pelaaja saa valita hahmokseen Ryder-perheen ihmiskaksosista siskon tai veljen. Toinenkin sisarus pysyy pelissä mukana. Molempien naamaa saa muokkailla haluamakseen ja järkeenkäyvästi hahmonmuokkaus vaikuttaa myös sisarusten isän ulkonäköön.

New Game+ sai tällaisen päähahmon.
Ekalla kierroksella luotin siniseen tukkaan.

Rauha jää haaveeksi

Juonesta sen suurempia kertomatta asiat menevät tietenkin jonkin verran ohi suunnitellusta, joten taistelua on luvassa myös Heleuksessa, tässä Andromedan sisältä päämääräksi valikoituneessa tähtijärjestelmässä.
Ammuskelun hienouksista en osaa hirveästi sanoa, sillä käänsin vaikeustason helpoksi (casual) ja ampumisen sijaan tuhoan viholliset yleensä biotic-"taika"kyvyillä sekä syöksymällä kohti ja lyömällä vasaralla päähän. Ihan kiitettävä saavutus räiskintäpeliltä, että tällainenkin säntäilevä pelitapa mahdollistetaan eikä ole pakko kököttää suojien takana. Tiimipohjainen verkkomoninpelikin on upotettu ihan tyylikkäällä tavalla osaksi pelimaailmaa, mutta siihen en (tietenkään) ole edes koskenut. Yleensä pelien viehätys on minulle kokonaisuudessa, ei varsinaisesti taistelussa. (Toki hyvin toimiva taistelusysteemi lisää monien pelien arvoa)

taistelunäkymä, tosin ilman vihollisia

Lapsen kanssa: Tampereen alueen sisäliikuntaleikkipuistot

 Edit 2020. Tämä vuosia sitten kirjoitettu arvio saa edelleenkin Google-hakujen kautta paljon klikkejä, joten päivitin sitä hieman. Mainittakoon, että osaa artikkelin paikosta ei sellaisenaan ole enää olemassa. Lisäsin lakkautustiedon otsikoihin ja myös oman lyhyen kappaleen Linnainmaan Hoplopista.
Edit 2021. Viihdekeskus Ideaparkiin kesällä 2021 avatun Skidiparkin arvio täällä.

Leikkipuistoon!

Talvella keinut kerätään pois ja leikkipuistot peittyvät lumeen. Juuri, kun lapseni alkoi ymmärtää jotain hiekkalaatikosta, se jäätyi. Lumi on kivaa, mutta tänä talvena meille avautui myös ihan uusi maailma: sisäliikuntaleikkipuistot! Lapsen kanssa (/varjolla) pääsee kiipeilemään, liukumäkeen ja pallomereen, jee! Ei siis sillä, että olisin tästä jo muutaman vuoden salaa vähän haaveillut, ainakaan en tunnusta.  Kun näissä nyt on tullut käytyä, niin en voinut olla jotain aiheesta kirjoittamatta.

Ajattelin nyt jakaa ensivaikutelmia ja huomioita Tampereen ja lähialueen liikuntaleikkipaikoista taaperoperheen näkökulmasta. Testaajina siis isä äiti ja tytär, joka näiden käyntien aikana oli 1v3kk-1v6kk. Noin kerran kuussa olemme käyneet jossain puistossa, joten tämän kirjoituksen tekemisen olen aloittanut jo tammikuussa.

Liikuntaleikkipaikoissa yleensä vain lapsista menee maksu. Aikuiset pääsevät sisään ilmaiseksi, mutta lapsi onkin sitten koko ajan vanhempiensa vastuulla. Hinnoittelun on tarkoitus myös kannustaa koko perhettä yhdessä liikkumaan.
Hinnoitteluportaat: Alle 1-vuotiaat (tai jopa alle 2-vuotiaat) ilmaiseksi. Käyntihetkellä taaperot paikasta riippuen 6-10e. HopLopeissa taaperoksi laskettiin käyntihetkellä alle 3-vuotias, Leon leikkimaassa alle 2-vuotias. Normaalilippu n. 15e. Maksulla saa olla leikkipaikassa niin kauan kuin jaksaa, mutta poistua ei välillä saa eikä omia eväitä sallita (vesipulloa ja vauvanruokia lukuunottamatta.). Jokaisessa puistossa on oma kahvilaravintola.
Pelailemaankin pääsee, mutta pelilaitteet ovat puistoissa sivuosassa, kenties Funparkia lukuunottamatta.
Jokaisen puiston pihassa on ilmaista parkkitilaa autolla saapuville.

Hop Lop Tampere Onkiniemi (lakkautettu)

Hauskat ratsut Onkiniemen Hoplopissa.
Pirkkalassa ja Lempäälässä tarjolla
näitä myös aikuisten koossa.

Ensimmäinen käyntikohteemme oli Tampereen HopLop Onkiniemessä. HopLop on suomalainen ketju, varmaankin Suomen yleisin. Moni tuntuu käyttävän hoplop-nimitystä ihan yleisnimenä vastaavista leikkipaikoista. Koska seudulle on avattu / avataan uusia isompia leikkipaikkoja tänä vuonna, niin tämän vanhan pienemmän paikan hintoja laskettiin vuodenvaihteessa. Pääsimme siis sisään kuudella eurolla.
Ajankohtana oli arkipäivä joululomalla, joten väkeä oli reilusti, mutta ei mitenkään liikaa.

Seikkailulabyrinttialue oli mukavan sokkeloinen ja monikerroksinen, mutta kerrokset ovat matalia, joten ainakin aikuisen on käytännössä koko ajan kuljettava kontaten tai kyykyssä. Pienille (0-4v.) on tarjolla myös oma erillinen leikkialue, jossa on myös kivasti kerroksia ja pallomeri liukumäkineen. Pienten alue on selkeästi erotettu muista alueista, joten siellä ei niin helposti jää kenenkään jalkoihin.

Lapsen kanssa lautapelejä: Missä on pikku pupu?

Arviossa tällä kertaa vaihteeksi lasten lautapeli.

Tyttäremme on imenyt pelaajaidentiteetin jo äidinmaidosta. Aiemmin kerroin täällä siitä, kun hän osti vahingossa meille pelin. Puheliaan puolitoistavuotiaan sanavarastoon kuuluu muun muassa lause "Pelataan pikku pupua", joka viittaa hänen isovanhemmilta joululahjaksi saamaansa kivaan lautapeliin, ensimmäiseen ikiomaan peliin.

Missä on pikku pupu on vanhemman ja lapsen yhteiseen hetkeen tarkoitettu opettavainen peli. Pelin avulla tyttäremme on oppinut eläinten nimiä, elinympäristöjä ja kasveja. Hän osaa tällä hetkellä yhdistää, että hiiri asuu kolossa ja kala vedessä. Toki samat asiat voi oppia vaikkapa lukemalla kirjoja, mutta onhan tämä mukavaa vaihtelua ja tukee kaikkea muuta yhdessäoloa.

Peliblogi 3 vuotta

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, 

Paljon onnea Laura pelaa,

paljon onnea vaan!

Tai siis no viikon myöhässä onnea. Tammikuussa päätin, että pitää tämä blogin synttäripäivä sitten maaliskuussa jotenkin huomioida, mutta näinhän se pääsi varsinaisena päivänä unohtumaan.

Kiitos todella paljon kaikille lukijoille ja kaikille, joilta olen saanut palautetta kommentessa, facebookissa tai kasvokkain! On aina kiva kuulla, kun joku on jaksanut teksteistäni kiinnostua.

3 vuoden aikana olen julkaissut 62 kirjoitusta ja tehnyt 10 sivua yläpalkkiin. 

Sivujen katseluiden koko historia on tähän päivään mennessä 4574 klikkausta.*

Kommentteja blogiini on tullut yhteensä 8.

 

Blogi sai alkunsa 17.3.2014. 

Alkuaan peleistä kirjoitteluni netissä oli lähinnä Facebook-päivityksia sekä satunnaista kommentointia Pelaaja-lehden sivustolle. Jossain vaiheessa pohdin, että olisipa mukava oikeasti kirjoitella peleistä enemmänkin.
Viimeisin sysäys hankkeen aloitukseen oli PacMan-kummituksen muotoinen mustelma polvessani, kuten ensimmäisestä kirjoituksestani voi lukea.

Lopulta saimme tilaisuuden kirjoittaa mieheni kanssa peleistä ihan painettuunkin lehteen.

(kristillinen ABC+ -perhelehti.)
Minut on jopa kerran yksi itselleni tuntematon ihminen tunnistanut "siksi tyypiksi, joka kirjoitti siihen lehteen sitä peliblogia".

Mass Effect Andromeda - aloitetaan bugilla

Ennakkotilasimme kauan odottamamme Mass Effect Andromedan, joka saapuikin kivasti julkaisupäiväksi kotiin torstaina. Jimi aloitti pelin silloin heti, minä tänään.

Loin hahmon. Valintana on kaksossisaruksista mies tai nainen, valitsin naisen. Ei maailman monipuolisin editori, sillä vain hahmon päätä voi muokata, mutta ihan reilusti vaihtoehtoja kuitenkin. Muodin mukaisesti hahmollani on siniset hiukset. (Omianihan en oikeasti koskaan ole värjännyt, minulle riittää digi-irroittelu.)

Peli alkoi. Hahmo herää pitkän matkan jälkeen 600-vuotisesta cryo-unesta vieraassa galaksissa. Aluksella on 20 000 muutakin ihmistä, mutta vain osa herää.

Eikun hetkinen?

Miksi tämä heräämö on täynnä populaa? Miksi vastapäätä istuvan miehen läpi kuultaa toinen henkilö? Miksi viereisellä yhden hengen sängyllä makaa kaksi ihmistä?

Juoni kulkee eteenpäin. Alus törmää johonkin ja velikullan staasikapseli vioittuu. Yritän puhua lääkärille, mutta en saa vastausta, vaikka pitäisi.

Hetkinen? Miksi veli makaa sekä kapselissa että tuossa viereisellä sängyllä?

Juoni käskee minua kulkemaan ovesta. Pysähdyn sitä ennen juttelemaan sairastuvan ihmisille. Joku puhuttelee minua pääpomona. Minä olen rivisotilas. Puhun toiselle lääkärille, joka kysyy, miltä tuntui jutella koomassa makaavan veljeni kanssa telepaattisesti. En ole käynyt mitään keskustelua hänen kansaan.

Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?!?!

Yritän kulkea ovesta, mutta se ei aukea. Avaan valikon. Katson suoritettuja tehtäviä, niitä on pitkä liuta. En ole oikeasti suorittanut ensimmäistäkään.

Jostain syystä peli on kaapannut Jimin tallennuksen ja syöttää hänen pelitilannettaan oman tilanteeni päälle. Näen huoneessa sekä pelin alkuvaiheen, että keskivaiheen hahmot. Olen jumissa. Koetan ladata tallennuksen uudelleen. Sama tilanne.

Käynnistämme konsolin uudelleen. Koitamme luoda Jimin tilillä uuden pelin, joka käynnistyy normalisti.

Aloitan siis hahmon luonnin alusta. Pidämme peukkuja.

Lopultakin peli alkaa normaalisti. Katson alkuvideota tässä vaiheessa kuudetta kertaa.

Alan pelata juonta. Teen ensimmäisen skannauksen koko pelissä. Pompahtaa saavutus:
 "Saavutus: skannasit pelissä 100 kohdetta".

Miksi on enemmän sääntö kuin poikkeus, etteivät pelit toimi julkaisussa kunnolla? Mitä oikein tein väärin?

Kyllä se sitten siitä lähti rullaamaan, vaikka alku olikin hieman tahmea.
Vasemmalla oma hahmoni.

Biowaren edellisen pelin, Dragon Age Inquisitionin kanssa Jimillä itse asiassa kävi sama ongelma saavutusten kanssa: jostain syystä peli luki hänen tiliinsä minun tekemiäni juttuja ja niin hän sai ensimmäisen lohikäärmeen taposta saavutuksen "tapoit 10 lohikäärmettä". Ei kai siinä muuten mitään, mutta hän ei ikinä onnistunut saamaan saavutusta "tapa ensimmäinen lohikäärmeesi".

Onko muilla ollut tällaisia sekoiluja Xbox Onen profiilien ja Biowaren pelien kanssa? Ei tunnu mukavalta.

Wanhat fiilistelyssä: Tales of Symphonia

Ihan tähän kärkeen pakko ensin kiljahtaa: Mass Effect Andromedan julkaisuun on alle viikko! Tosin eipä peliä ole paljon tullut nyt enää julkaisun lähestyessä hehkuteltua. Syitä on pari: en halua lukea pelistä arvosteluita tai oikeastaan mitään muutakaan ennakkoon, sillä haluan mahdollisimman yllättävän kokemuksen, peli kuitenkin on jo ennakkotilattu. Toinen syy on ajanpuute: viime viikkoina kaikki peleihin suunnattu energiani on kohdistunut japanilaisen roolipelin klassikkoteokseen.

Tales on Symphonia

Tales-sarja on jo pitkäikäinen, mutta itselleni tähän asti täysin tuntematon. Kerran taisin yhtä demoa kokeilla jostain sarjan pelistä xbox360:llä. Muutaman kerran olen meinannut johonkin sarjan peliin tutustua, joten koin parhaaksi aloittaa vanhasta klassikosta enkä uusimmasta tuotoksesta.
Kirjastosta tarttui mukaan Playstation 3:lle tehty uudelleenjulkaisu, jota olen nyt pelannut noin 30 tuntia. Alun perin peli on julkaistu vuonna 2003. (Uudelleenjulkaisu sisältää myös pelin jatko-osan, mutta en usko että siihen tartun kuitenkaan.)

Pelin ohjekirjasta napattu kuva päähahmoista

Kokemus on äärimmäisen tuttua ja perinteistä japanilaista roolipelaamista. Grafiikka on kökköä ja nykypuulla aivan vanhentunutta, jopa näin HD-päivitettynä. Silti tällä pelillä on kaunis sielu. Hetken kesti totutella kaikkeen, mutta lopulta tykästyin kovin.
 Animetyylinen grafiikka on kaikessa kökköydessäänkin ihan söpöä. Joskus liiankin, nimittäin vihollisihmisetkin ovat äärimmäisen söpöjä isoine silmineen ja hymysuineen. Lisäksi hahmoilla on kävellessä vain pari perusilmettä, joten ahdistavassakin tilanteessa saattaa naamalla virnistää leveä hymy.

Pelin aloitusvideo kuitenkin on nätisti piirretty ja laulun kera kuin animesarjan alkutunnari. Katson sen kokonaan joka kerta, kun pelin käynnistän, onhan se iso osa pelin viehätystä. Tunnaria tuleekin katseltua usein, kun keskimääräinen pelisession kesto on 1-3 tuntia. (Toisin oli vanhoina aikoina, kun maailmassani ei vapaapäivinä ollut muuta kuin minä ja konsoli. Sittemmin on ilmaantunut muutakin elämää huomiotani kiinnittämään.) Animetyyliin piirrettyjä välivideopätkiä on tarjolla pelin sisälläkin, tosin todella niukasti vain äärimmäisen merkittävissä kohdissa.

Uusintajulkaisussa on mukana japaninkielinen ääninäyttely, joka on minun mielestäni aina suuri plussa. En yhtään tykkää katsoa animea englanniksi dubattuna, mutta valitettavasti animetyylisissä peleissä ei useinkaan ole japanilaista ääniraitaa tarjolla.

Pelastetaan maailma tai pari, kun ei vähempi riitä

Tottakai ollaan jälleen pelastamassa maailmaa. Päähenkilö on teinipoika, joka lyöttäytyy "valitun" neidon seuraan kiertämään temppeleitä ja luolastoja. Tuttua monesta pelistä. Kun kaiken pitäisi olla ohi ja alkuperäisen maailmanpelastustehtävän suoritettuna, peli heittääkin yllättäviä käänteitä juonenkulkuun. Tällainen "valeloppu"-ominaisuus tuntuu todella tutulta muista jrpg-peleistä, joten osasin sitä odottaa, varsinkin kun tässä kohdassa peli oli kestänyt vasta n. 20 tuntia ja kartalla näkyi alueita, jonne ei vielä edes voinut päästä.

Hahmokaarti on monipuolinen, vaikkakin melko stereotypinen.
Taistelu on toimintapelimäistä. En ole ihan kaikkiin säätöihin oikein osannut syventyä, mutta tälläkin paneutumisella pärjää. Tiimistä aina neljä hahmoa valitaan taistelijoiksi, muut hengaavat mukana. Jos peliseuraa riittää, niin jokaista hahmoa pääsee ohjaamaan, joten peliä voi periaatteessa pelata vaikka nelistään, toki vaeltaminen ja keskustelut hoidetaan vain yhdellä ohjaimella.

Pelikotelon takakannesta. Itse en tosin elä seikkailua uudelleen,
vaan ihan ensimmäistä kertaa.

Sankarit pääsevät lepäämään ja suorittamaan pikkutehtäviä kaupungeissa, jotka ovat ihan kivan näköisiä. Ulkomaailma taas näyttää koomiselta, kun yksi jättikokoinen hahmo kulkee maailmankartalla ja kaupungit, metsät ja muut kohteet ovat tähän verrattuna pieniä. Viholliset sentään onneksi liikkuvat alueilla näkyvinä hahmoina joihin osuminen käynnistää taistelun erilliseen ruutuun. Viholliset voi siis halutessaan kiertää, mikä on ihanaa. En nimittäin hirveästi pidä siitä monien vnhempien pelien systeemistä, jossa taistelut alkavat tyhjästä, kun pelaaja on kävellyt tarpeeksi monta askelta eteenpäin.
Luolastot ovat yleisesti ottaen kivoja ja niissä on mielenkiintoisia pulmia, jotka vaativat välillä ihan ajatteluakin - ja hyvää muistia. Yksi luolasto olisi oikeastaan vaatinut minulta, että olisin kirjoittanut sinne tänne ripotellut vihjeet erilliselle paperille. Ei riitä minulla aika ja kärsivällisyys sellaiseen näpertelyyn, joten googlasin ratkaisun. Ah, nykyaika ja netin käytön helppous.

Vielä on jäljellä seikkailua samottavaksi ja voisihan tähän enemmänkin tarinoida, mutta nyt siirryn kuitenkin leikkimään tyttäreni kanssa nukeilla pahvimajaan.

Wanhat fiilistelyssä: Donkey Kong Jungle Beat

Tässä jokin aika sitten pelailin siskon Gamecubella Donkey kong Jungle beat -peliä, jossa ohjaaminen tapahtuu bongorummuilla. Vaikka en juurikaan Nintendon pelejä pelaile, niin arvostan kyllä heidän innovatiivisuuttaan. Pelillä on jo kiitettävästi ikää, onhan se julkaistu vuonna 2004. Idea on kuitenkin erikoisuudessaan yhä tuore.

Siskoni on hommannut Gamecuben pelkästään tämän pelin takia eikä hänellä muita pelejä sille edes taida olla. Viihtyvyyttä lisäisi huomattavasti, jos konsolissa olisi muistikortti. Tällöin jokaista pelikertaa ei tarvitsisi aloittaa ihan alusta.

Tärkeintä on saada kerättyä mahdollisimman paljon banaaneja.

Tällä kertaa jaksoin rummuttaa ja taputtaa tieni kuuden maailman läpi. Jokaisessa maailmassa on ensin kaksi seikkailukenttää ja lopuksi pomotaistelu. Ohjaaminen tosiaan tapahtuu rumpuja paukuttamalla sekä taputtamalla käsiä yhteen (rumpujen keskellä on mikrofoni, joka reagoi taputuksen ääneen, ei niinkään liikkeeseen). Ohjaus on tavallaan aika nerokas ja luonteva, vaikka alkuun vaikuttaakin tosi oudolta. Kyllähän tämä pidemmän päälle alkaa tuntua kämmenissä.

Kuvat otti Jimi

Ensimmäinen Viimeinen Fantasiani (Final Fantasy XIII -trilogia)

Final Fantasy (FF) oli alun perin japanilaisen Square-pelistudion viimeinen oljenkorsi 1980-luvun loppupuolella. Peli menestyi ja lopusta tulikin alku: Tätä kirjoittaessani on hiljattain julkaistu sarjan 15. pääpeli.

Final Fantasy XIII laajeni lopulta trilogiaksi.

Jokainen Final Fantasy on oma kokonaisuutensa ja peleissä on ihan omat maailmankaikkeutensa ja hahmonsa, mutta monet tutut elementit toistuvat pelisarjan osasta toiseen. Pitkään sarja on tunnettu vuoropohjaisesta taistelumekaniikasta, laajastaa tutkittavasta maailmasta sekä eeppisistä tarinakaarista, mutta myöhemmissä osissa taistelumekaniikkaa on muutettu toimintapainotteisempaan suuntaan. Kun tekniikka on kehittynyt pikselimössöstä hieman eteenpäin, keskeisessä osassa ovat olleet 7. osasta alkaen näyttävät välianimaatiot, jotka ovat koetelleet omien konsolisukupolviensa tehoja. Monesti sarjan eri osissa on tuttuja toistuvia elementtejä, joista ensimmäisenä
mieleeni tulevat Chocobo-linnut, ja söpöt Moogle-olennot.

Jrpg-genre (japanilaiset roolipelit) perustuu hahmonkehitykseen, jossa roolipelaaminen ei ole juonellisesti hahmon pelaamista, vaan taistelutyylin hiomista ja kykyjen kasvamista nimenomaan taisteluita varten. Juoni rullaa pääosin omaa rataansa ilman, että pelaaja siihen voisi juurikaan vaikuttaa.

Itselleni Final Fantasy oli pitkään aivan vieras käsite, johon tutustuin alkuun Kingdom hearts pelien kautta (Niissä yhdistellään FF-tyyppistä pelaamista ja hahmoja Disney-elokuvien universumiin). Ensimmäinen hankkimani sarjan peli oli numero 12, jota en edes koskaan pelannut läpi, taisin jäädä johonkin luolastoom jumiin. Sittemmin olen aloittanut yhden jos toisenkin osan (7, 8, 9, 10), mutta lähes aina taival on uuvahtanut kesken. FF7 on ehkä fanien useimmin hehkuttama ja sitäkin pelasin kyllä PC:llä tuntitolkulla, mutta ei sen karu grafiikka ja vanhanaikaselta tuntuva käyttöliittymä nyt niin hehkeältä enää noin 15 vuotta pelin julkaisun jälkeen tuntunut. Sarjan 13. osa on ensimmäinen, jonka olen kunnialla läpäissyt ja sehän venähtikin sitten trilogiaksi asti. Viimeisen osan lainasin tänä vuonna kirjastosta ja sain päätökseen eilen.

13. Fantasia alkoi putkijuoksulla

FF XIII Kannessa pelin päähahmo Lightning

Square Enix lähti irrottelemaan perinteistä ja suuren hehkutuksen kera julkaistiin sarjan 13. osa. (Euroopassa 2010). Se sai fanien keskuudessa melko negatiivisen vastaanoton. Peli oli kieltämättä todella näyttävä ja eeppinen, mutta korean kuoren alta paljastuikin suoraviivainen putkijuoksu, jossa pelaajan tehtäväksi jäi hakata hirviöitä ja seurata äärimmäisen sekavaa ja outoa tarinaa.
Itse lainasin pelin kaverilta (joka pettyi siihen niin kovasti, että pelasi vain vähän eikä halunnut peliä enää takaisin...) Tämä 13. Fantasia sai kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen läpäisemäni FF-peli.
Minulla ei ollut ennakko-odotuksia tai harteillani kymmenien vuosien FF-historiaa, joten pelasin pelin sellaisena kuin se on: taistelupainotteisena pitkänä nättinä elokuvana.

Taival oli paikoin aika puuduttava, mutta tarjosi peli sentään ison tiimin, ihan toimivan taistelusysteemin ja niitä nättejä videoita. Tarina oli vähintäänkin omituinen ja olisi vaatinut kaikkien taustamateriaalien läpilukemista, että maailmankuvasta olisi kaiken tajunnut, sillä juoni keskittyi enimmäkseen hahmotiimin henkilökohtaisiin ongelmiin, mutta olihan se ihan tasaisesti etenevä kokemus sellaisenaan. Muistaakseni tarinassa on taustalla ainakin ihmisiä orjuuttavia jumalhahmoja, joiden armoille pelin päähenkilötkin joutuvat. Jos jumaluuksien antamia tehtäviä ei saa suoritettua määräajassa, ihmiset muuttuvat hirviöiksi tai kivettyvät kristalliin. Peli alkaa tilanteesta, jossa päähahmo Lightningin pikkusisko Serah kivettyy kristalliksi ja kaiken eeppisen sähellyksen syvin motiivi on saada pikkusisko pelastettua. Tiimiin liittyy matkan varrella lisää väkeä ja heidän henkilökohtaisia ongelmiaan päästään puimaan ihan urakalla.
Peli julkaistiin Xbox360:llä yhteensä 3:lla levyllä, joista vasta viimeisellä aukeni ns. vapaa maailma: sielläkin tosin ainoa tehtävä oli hirviöiden metsästys, jonka jätin pääosin väliin ja siirryin loppupomoon, jotta vihdoin pääsisin tarinan loppuun. Pelin läpäisyssä kesti minulla vuoden verran, sen verran pienissä paloissa tätä jaksoin nauttia.

Final Fantasyjen pomoviholliset ovat muuten ihan järjettömiä: Vihollisella saattaa olla viisi eri muotoa (luulet tappaneesi vihollisen, mutta se tekeekin vain muodonmuutoksen ja mätke jatkuu uudelleen ja uudelleen yhä vaikeampana). Energiapalkki voi olla jopa 6 miljoonaa pistettä pitkä. Minä pelaan yleensä helpoimmalla tasolla, ei niin suuria kiksejä tule täydellisestä taisteluiden hiomisesta. Taistelusysteemi ei 13.osassa ole puhtaan vuoropohjainen, vaan jokaisella on reaaliajassa lataava taisteluenergiapalkki, jonka rajoissa hyökkäyksiä toteutetaan. Mekaniikka perustuu oikea-aikaiseen hahmojen vaihteluun. (Esim. suuren iskun tullessa pitäisi osata olla vahvalla puolustushahmolla ottamassa iskua vastaan, ja sitten taas nopeasti vaihtaa taistelijaan.)

 FF XIII-2 (Eu 2012)

FF XIII-2-pelistä hankin keräilyversion (alennuksessa kun oli).
Mukana pelin ohella valikoitu soundtrack,
hahmokortteja, taidekirja ja 3D-kuva Lightningista.

Ensimmäinen osa kannatti kahlata läpi, sillä toinen osa oli jo paljon parempi kokemus. Siinä pikkusisko lähtee vuorostaan isosiskon pyynnöstä pelastamaan maailmaa. Ison ihmisjoukon sijaan pelataan kahdella päähahmolla, minkä lisäksi hirviöitä voi kesyttää mukaan taistelutiimiin, mikä on ihan virkistävää vaihtelua. Tällä kertaa matkustetaan ajassa (eli erilaisissa kentissä) ja yritetään estää maailmanloppua. Samoja alueita kolutaan eri aikakausina, mutta alueet ovat kuitenkin monipuolisia. Nyt on suoritettavana myös laajalti erilaisia sivutehtäviä. Tykkäsin tästä osasta, vaikka onhan tässäkin lopulta hirveän puuduttavaksi käyvää taisteluiden hinkkaamista tasojen nousun toivossa.
Tarina meni vieläkin sekavammaksi kaikkien eri aikalinjojen ja aikavääristymien kanssa, mutta maaliin päästiin. Lopussa pelaajaa odotti surkea kohtalo ja teksti "to be continued". Jotain pelistä ehkä kertoo myös se, että näin muutaman vuoden jälkeen en ihan hirveästi edes muista siitä mitään. Sama pätee ensimmäiseen osaan.
Päävalikossa soiva Serahin teema on mielestäni yksi kauneimmista pelimusiikin helmistä.

Lightning returns: Final Fantasy XIII (2014)

Ei ihan riittänyt tuo 2 viikon laina-aika, pari kertaa piti uusia.

 Viimeisessä osassa Lightning herää kristallin sisästä pari viikkoa ennen maailmanloppua. Hän on tehnyt luojan kanssa diilin: jos hän toimii sielujen pelastajana, hän saa palkkioksi nähdä jälleen siskonsa elossa. Eli jälleen ollaan pelastamassa sitä samaa pikkusiskoa, maailman pelastaminen on tässä vain väline tavoitteen saavuttamiseksi. Juoni on ihan höpsö ja kaikessa vakavassa eeppisyydessään aika koominen. Tällä kertaa hahmot tankkaavat ja kertaavat tapahtumia ja juonen kulkua ääneen koko ajan, joten juuri mikään ei jää epäselväksi, vaikka edellisistä osista ei juuri mitään muistaisikaan. Totta kai kaikki aiemmista peleistä tutut hahmot tulevat vastaan, eihän ensimmäisen osan tapahtumista olekaan kulunut kuin noin 1300 vuotta. Maailma on 500 vuotta sitten romahtanut staattiseen tilaan, jossa kukaan ei vanhene eikä lisäänny, mutta uhkaava Kaaos syö maailmaan pikku hiljaa pienemmäksi ja luoja-jumala on päättänyt tehdä uuden maailman, jonne Lightningin pitäisi siis kerätä mahdollisimman paljon sieluja talteen. Pikkuhiljaa tarina avautuu laajemmaksi, mutta ihan totaalisella uskonnollisella höpöhöpö-tasolla mielestäni mennään. Monenlaista mytologiaa yhdistellään, mutta lopulta kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa, vaikka lopetus nouseekin yli-eeppiseksi.

Tällä kertaa Lightning seikkailee yksin ja muut hahmot tulevat vastaan yksittäisissä tilanteissa. Tutkittavana on neljä laajaa aluetta: 2 kaupunkia ja 2 maaseutua. Taisteluissa ensimmäisen osan hahmojen vaihtelu on muuttunut asukokonaisuuksien vaihteluun. Aiemmista osista tuttuja kykyjä voi liittää Lightningin asusteisiin ja taistelun aikana sitten vaihdellaan kolmen asun välillä sen sijaan, että vaihdettaisiin hahmoja. Taistelut ovat siis käytännössä reaaliaikaisia, aikapalkki vaikuttaa vain siihen, mitkä kyvyt ovat milloinkin käytössä. Itse tykkäsin tämän pelin mekaniikasta: sitä saattoi hioa sopivaksi tilanteiden mukaan ja homma sujui aika jouhevasti. Paras uudistus on siinä, ettei hirviöitä hakkaamalla voi levuttaa eli kasvattaa hahmon tasoa, vaan tasopisteet nousevat vain sivutehtäviä suorittamalla. Toki suurin osa sivutehtävistä vaatii välillisesti hirviöiden kurmotusta, mutta kuitenkin, kiva uudistus.

Pelin  yksi perusmekaniikka on ajankäyttö: pelaajalla on vain tietty määrä päiviä aikaa maailmanloppuun ja peliruudun yläreunassa käy koko ajan kello. Alkuun tämä systeemi tuntui todella ahdistavalta, mutta lopulta pääsin hommasta jyvälle: jokainen pelastettu sielu (ts. suoritettu sivutehtävä) tuo lisää aikaa maailman kelloon. Kunhan keskittyy määrätietoisesti tehtävien suorittamiseen eikä koko ajan haahuile tyhjänpanttina, ehtii hyvin suorittaa kaiken. Taistelemisen aikana kello pysähtyy, joten sitäkin voi harrastaa mielin määrin. Itseltäni jäi lopulta vain kaksi vaikeinta sivutehtävää suorittamatta. Ajankäytössä on tietysti sekin taktinen puoli, että osan tehtävistä voi suorittaa vain tiettyyn kellonaikaan. (Esim. jotkut kukat kasvavat vain päivällä ja jotkut ovet ovat auki vain aamuyöllä.)

Kaiken kaikkiaan ei harmita, että tämä saaga on nyt läpäisty. Se ei ehkä ollut kokemuksena ainutlaatuisen ikimuistoinen,  mutta tarjosi kuitenkin viihdykettä noin 3 x 30-50 tunnin verran usean vuoden ajalle ripoteltuna. Ensimmäinen viimeinen fantasiani, numero kolmetoista, kiitos näistä kokemuksista, vaikka osa niistä onkin jo vaipunut unohduksiin.

Jaettu pelikokemus (Peliblogi+ -arkisto)

Kaivoin koneeni arkistosta tekstin, joka käsittelee yhdessä pelaamisen eri ulottuvuuksia. Teksti on kirjoitettu yhdessä Jimin kanssa ABC+ -perhelehden Peliblogi+ -palstallemme marraskuussa 2015. Palstan tarkoitus oli avata pelaamista ja pelikulttuuria vanhemmille, joille aihealue ei ehkä ole niin tuttu.

Assasiinin uskontunnustus

Joulukuussa sai ensi-iltansa elokuva Assasin's Creed (AC), jonka kävimme tällä viikolla Jimin kanssa katsomassa. AC on suosittu pelisarja, josta olen suunnilleen kärryillä ja välillä innostunut, en kuitenkaan mikään superfani. Oikeastaan Assasin's Creed on pelejä laajempi universumi, jonka maailmaa laajentavaa tarinaa on aiemmin nähty ainakin kirjoina ja sarjakuvina, nyt sitten myös elokuvana. Leffasta inspiroituneena päätin jotain aiheesta kirjoitella.

Pelit museoon ja museoon pelaamaan!

Pelimuseo avattiin Tampereen museokeskus Vapriikkiin reilu viikko sitten. Teimme sinne parin tunnin vierailun Jimin synttäreiden kunniaksi. Koettavaa olisi ollut pidemmäksikin aikaa. Mielestäni pelimuseon perustaminen on oikea kulttuuriteko (yllättyikö joku, että juuri minä sanon noin ja vieläpä peliblogissa?). Pelimuseo on muuten Suomen ensimmäinen joukkorahoitettu museo.

Pelit ja museo saattaa kuulostaa yhdistelmänä aika tylsältä, sillä kuinka moni haluaisi käydä ihailemassa vitriinissä olevia pelikoteloita? Onneksi sana museo on nykypäivänä saanut vaikka minkälaisia interaktiivisia ilmenemismuotoja ja tästä myös pelimuseo on hieno esimerkki. Lähes jokainen esitelty peli on pelattavissa. Toki esillä on myös esimerkiksi seinällinen erilaisia pelikonsoleita. (Ne on siis kirjaimellisesti ripustettu seinälle, kuten kuvasta näkyy.)

Tässä pieni kurkistus pelimuseon tarjontaan, mutta jos vain mahdollista, kannattaa käydä itse paikan päällä tutustumassa, suosittelen! Vapriikin pääsylippu maksaa aikuisilta 12 euroa ja samalla lipulla pääsee kaikkiin muihinkin näyttelyihin (joita on yhteensä ihan liikaa yhdelle kerralle, mutta ehkä kaikkiin ei tarvitsekaan niin suuresti syventyä).