Ensimmäinen Viimeinen Fantasiani (Final Fantasy XIII -trilogia)

Final Fantasy (FF) oli alun perin japanilaisen Square-pelistudion viimeinen oljenkorsi 1980-luvun loppupuolella. Peli menestyi ja lopusta tulikin alku: Tätä kirjoittaessani on hiljattain julkaistu sarjan 15. pääpeli.

Final Fantasy XIII laajeni lopulta trilogiaksi.

Jokainen Final Fantasy on oma kokonaisuutensa ja peleissä on ihan omat maailmankaikkeutensa ja hahmonsa, mutta monet tutut elementit toistuvat pelisarjan osasta toiseen. Pitkään sarja on tunnettu vuoropohjaisesta taistelumekaniikasta, laajastaa tutkittavasta maailmasta sekä eeppisistä tarinakaarista, mutta myöhemmissä osissa taistelumekaniikkaa on muutettu toimintapainotteisempaan suuntaan. Kun tekniikka on kehittynyt pikselimössöstä hieman eteenpäin, keskeisessä osassa ovat olleet 7. osasta alkaen näyttävät välianimaatiot, jotka ovat koetelleet omien konsolisukupolviensa tehoja. Monesti sarjan eri osissa on tuttuja toistuvia elementtejä, joista ensimmäisenä
mieleeni tulevat Chocobo-linnut, ja söpöt Moogle-olennot.

Jrpg-genre (japanilaiset roolipelit) perustuu hahmonkehitykseen, jossa roolipelaaminen ei ole juonellisesti hahmon pelaamista, vaan taistelutyylin hiomista ja kykyjen kasvamista nimenomaan taisteluita varten. Juoni rullaa pääosin omaa rataansa ilman, että pelaaja siihen voisi juurikaan vaikuttaa.

Itselleni Final Fantasy oli pitkään aivan vieras käsite, johon tutustuin alkuun Kingdom hearts pelien kautta (Niissä yhdistellään FF-tyyppistä pelaamista ja hahmoja Disney-elokuvien universumiin). Ensimmäinen hankkimani sarjan peli oli numero 12, jota en edes koskaan pelannut läpi, taisin jäädä johonkin luolastoom jumiin. Sittemmin olen aloittanut yhden jos toisenkin osan (7, 8, 9, 10), mutta lähes aina taival on uuvahtanut kesken. FF7 on ehkä fanien useimmin hehkuttama ja sitäkin pelasin kyllä PC:llä tuntitolkulla, mutta ei sen karu grafiikka ja vanhanaikaselta tuntuva käyttöliittymä nyt niin hehkeältä enää noin 15 vuotta pelin julkaisun jälkeen tuntunut. Sarjan 13. osa on ensimmäinen, jonka olen kunnialla läpäissyt ja sehän venähtikin sitten trilogiaksi asti. Viimeisen osan lainasin tänä vuonna kirjastosta ja sain päätökseen eilen.

13. Fantasia alkoi putkijuoksulla

FF XIII Kannessa pelin päähahmo Lightning

Square Enix lähti irrottelemaan perinteistä ja suuren hehkutuksen kera julkaistiin sarjan 13. osa. (Euroopassa 2010). Se sai fanien keskuudessa melko negatiivisen vastaanoton. Peli oli kieltämättä todella näyttävä ja eeppinen, mutta korean kuoren alta paljastuikin suoraviivainen putkijuoksu, jossa pelaajan tehtäväksi jäi hakata hirviöitä ja seurata äärimmäisen sekavaa ja outoa tarinaa.
Itse lainasin pelin kaverilta (joka pettyi siihen niin kovasti, että pelasi vain vähän eikä halunnut peliä enää takaisin...) Tämä 13. Fantasia sai kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen läpäisemäni FF-peli.
Minulla ei ollut ennakko-odotuksia tai harteillani kymmenien vuosien FF-historiaa, joten pelasin pelin sellaisena kuin se on: taistelupainotteisena pitkänä nättinä elokuvana.

Taival oli paikoin aika puuduttava, mutta tarjosi peli sentään ison tiimin, ihan toimivan taistelusysteemin ja niitä nättejä videoita. Tarina oli vähintäänkin omituinen ja olisi vaatinut kaikkien taustamateriaalien läpilukemista, että maailmankuvasta olisi kaiken tajunnut, sillä juoni keskittyi enimmäkseen hahmotiimin henkilökohtaisiin ongelmiin, mutta olihan se ihan tasaisesti etenevä kokemus sellaisenaan. Muistaakseni tarinassa on taustalla ainakin ihmisiä orjuuttavia jumalhahmoja, joiden armoille pelin päähenkilötkin joutuvat. Jos jumaluuksien antamia tehtäviä ei saa suoritettua määräajassa, ihmiset muuttuvat hirviöiksi tai kivettyvät kristalliin. Peli alkaa tilanteesta, jossa päähahmo Lightningin pikkusisko Serah kivettyy kristalliksi ja kaiken eeppisen sähellyksen syvin motiivi on saada pikkusisko pelastettua. Tiimiin liittyy matkan varrella lisää väkeä ja heidän henkilökohtaisia ongelmiaan päästään puimaan ihan urakalla.
Peli julkaistiin Xbox360:llä yhteensä 3:lla levyllä, joista vasta viimeisellä aukeni ns. vapaa maailma: sielläkin tosin ainoa tehtävä oli hirviöiden metsästys, jonka jätin pääosin väliin ja siirryin loppupomoon, jotta vihdoin pääsisin tarinan loppuun. Pelin läpäisyssä kesti minulla vuoden verran, sen verran pienissä paloissa tätä jaksoin nauttia.

Final Fantasyjen pomoviholliset ovat muuten ihan järjettömiä: Vihollisella saattaa olla viisi eri muotoa (luulet tappaneesi vihollisen, mutta se tekeekin vain muodonmuutoksen ja mätke jatkuu uudelleen ja uudelleen yhä vaikeampana). Energiapalkki voi olla jopa 6 miljoonaa pistettä pitkä. Minä pelaan yleensä helpoimmalla tasolla, ei niin suuria kiksejä tule täydellisestä taisteluiden hiomisesta. Taistelusysteemi ei 13.osassa ole puhtaan vuoropohjainen, vaan jokaisella on reaaliajassa lataava taisteluenergiapalkki, jonka rajoissa hyökkäyksiä toteutetaan. Mekaniikka perustuu oikea-aikaiseen hahmojen vaihteluun. (Esim. suuren iskun tullessa pitäisi osata olla vahvalla puolustushahmolla ottamassa iskua vastaan, ja sitten taas nopeasti vaihtaa taistelijaan.)

 FF XIII-2 (Eu 2012)

FF XIII-2-pelistä hankin keräilyversion (alennuksessa kun oli).
Mukana pelin ohella valikoitu soundtrack,
hahmokortteja, taidekirja ja 3D-kuva Lightningista.

Ensimmäinen osa kannatti kahlata läpi, sillä toinen osa oli jo paljon parempi kokemus. Siinä pikkusisko lähtee vuorostaan isosiskon pyynnöstä pelastamaan maailmaa. Ison ihmisjoukon sijaan pelataan kahdella päähahmolla, minkä lisäksi hirviöitä voi kesyttää mukaan taistelutiimiin, mikä on ihan virkistävää vaihtelua. Tällä kertaa matkustetaan ajassa (eli erilaisissa kentissä) ja yritetään estää maailmanloppua. Samoja alueita kolutaan eri aikakausina, mutta alueet ovat kuitenkin monipuolisia. Nyt on suoritettavana myös laajalti erilaisia sivutehtäviä. Tykkäsin tästä osasta, vaikka onhan tässäkin lopulta hirveän puuduttavaksi käyvää taisteluiden hinkkaamista tasojen nousun toivossa.
Tarina meni vieläkin sekavammaksi kaikkien eri aikalinjojen ja aikavääristymien kanssa, mutta maaliin päästiin. Lopussa pelaajaa odotti surkea kohtalo ja teksti "to be continued". Jotain pelistä ehkä kertoo myös se, että näin muutaman vuoden jälkeen en ihan hirveästi edes muista siitä mitään. Sama pätee ensimmäiseen osaan.
Päävalikossa soiva Serahin teema on mielestäni yksi kauneimmista pelimusiikin helmistä.

Lightning returns: Final Fantasy XIII (2014)

Ei ihan riittänyt tuo 2 viikon laina-aika, pari kertaa piti uusia.

 Viimeisessä osassa Lightning herää kristallin sisästä pari viikkoa ennen maailmanloppua. Hän on tehnyt luojan kanssa diilin: jos hän toimii sielujen pelastajana, hän saa palkkioksi nähdä jälleen siskonsa elossa. Eli jälleen ollaan pelastamassa sitä samaa pikkusiskoa, maailman pelastaminen on tässä vain väline tavoitteen saavuttamiseksi. Juoni on ihan höpsö ja kaikessa vakavassa eeppisyydessään aika koominen. Tällä kertaa hahmot tankkaavat ja kertaavat tapahtumia ja juonen kulkua ääneen koko ajan, joten juuri mikään ei jää epäselväksi, vaikka edellisistä osista ei juuri mitään muistaisikaan. Totta kai kaikki aiemmista peleistä tutut hahmot tulevat vastaan, eihän ensimmäisen osan tapahtumista olekaan kulunut kuin noin 1300 vuotta. Maailma on 500 vuotta sitten romahtanut staattiseen tilaan, jossa kukaan ei vanhene eikä lisäänny, mutta uhkaava Kaaos syö maailmaan pikku hiljaa pienemmäksi ja luoja-jumala on päättänyt tehdä uuden maailman, jonne Lightningin pitäisi siis kerätä mahdollisimman paljon sieluja talteen. Pikkuhiljaa tarina avautuu laajemmaksi, mutta ihan totaalisella uskonnollisella höpöhöpö-tasolla mielestäni mennään. Monenlaista mytologiaa yhdistellään, mutta lopulta kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa, vaikka lopetus nouseekin yli-eeppiseksi.

Tällä kertaa Lightning seikkailee yksin ja muut hahmot tulevat vastaan yksittäisissä tilanteissa. Tutkittavana on neljä laajaa aluetta: 2 kaupunkia ja 2 maaseutua. Taisteluissa ensimmäisen osan hahmojen vaihtelu on muuttunut asukokonaisuuksien vaihteluun. Aiemmista osista tuttuja kykyjä voi liittää Lightningin asusteisiin ja taistelun aikana sitten vaihdellaan kolmen asun välillä sen sijaan, että vaihdettaisiin hahmoja. Taistelut ovat siis käytännössä reaaliaikaisia, aikapalkki vaikuttaa vain siihen, mitkä kyvyt ovat milloinkin käytössä. Itse tykkäsin tämän pelin mekaniikasta: sitä saattoi hioa sopivaksi tilanteiden mukaan ja homma sujui aika jouhevasti. Paras uudistus on siinä, ettei hirviöitä hakkaamalla voi levuttaa eli kasvattaa hahmon tasoa, vaan tasopisteet nousevat vain sivutehtäviä suorittamalla. Toki suurin osa sivutehtävistä vaatii välillisesti hirviöiden kurmotusta, mutta kuitenkin, kiva uudistus.

Pelin  yksi perusmekaniikka on ajankäyttö: pelaajalla on vain tietty määrä päiviä aikaa maailmanloppuun ja peliruudun yläreunassa käy koko ajan kello. Alkuun tämä systeemi tuntui todella ahdistavalta, mutta lopulta pääsin hommasta jyvälle: jokainen pelastettu sielu (ts. suoritettu sivutehtävä) tuo lisää aikaa maailman kelloon. Kunhan keskittyy määrätietoisesti tehtävien suorittamiseen eikä koko ajan haahuile tyhjänpanttina, ehtii hyvin suorittaa kaiken. Taistelemisen aikana kello pysähtyy, joten sitäkin voi harrastaa mielin määrin. Itseltäni jäi lopulta vain kaksi vaikeinta sivutehtävää suorittamatta. Ajankäytössä on tietysti sekin taktinen puoli, että osan tehtävistä voi suorittaa vain tiettyyn kellonaikaan. (Esim. jotkut kukat kasvavat vain päivällä ja jotkut ovet ovat auki vain aamuyöllä.)

Kaiken kaikkiaan ei harmita, että tämä saaga on nyt läpäisty. Se ei ehkä ollut kokemuksena ainutlaatuisen ikimuistoinen,  mutta tarjosi kuitenkin viihdykettä noin 3 x 30-50 tunnin verran usean vuoden ajalle ripoteltuna. Ensimmäinen viimeinen fantasiani, numero kolmetoista, kiitos näistä kokemuksista, vaikka osa niistä onkin jo vaipunut unohduksiin.

E3 - kesän kohokohta

Pelimaailman yksi merkittävimmistä vuosittaisista tapahtumista, E3-messut on taas täällä.  Tai siis ei täällä, vaan Los Angelesissa, mutta virtuaalisessa maailmassa välimatkoilla ei ole niin väliä. Lehdistötilaisuudet ovat täynnä julkistuksia, näyttäviä trailereita ja pelivideoita. En niitä suorana yöllä katsonut, mutta nyt nautiskelen parhaista paloista.

Pelihype tuntuu kivalta, vaikka joitain hypettämiä pelejä en välttämättä tule koskaan edes pelaamaan (esim. jos ne julkaistaan "väärällä" konsolille, siis konsolille, jota en itse omista). Lisäksi olen melko vakuuttunut siitä, että loppuvuodesta pelaamiseen käytetty aika supistunee melko minimaaliseksi. Tosin en tänä vuonna ole muutenkaan pelannut niin yltiöpäisesti kuin viime vuonna. Saapa nähdä sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Ihan kaikkea sisältöä en vielä ole katsastanut, mutta omasta mielestäni kiinnostavimpia juttuja ovat tähän mennessä olleet:

Kaipuu kauas

Onko ihan hullua kaivata paikkaan, jota ei ole fyysisesti olemassa? Paikkaan, joka on mielikuvituksen tuotetta? Paikkaan, joka tuntuu kuitenkin todellisemmalta kuin moni fyysinen, koska olen viettänyt siellä kymmeniä tunteja?

Narnia, Keski-Maa, Ruohometsä, Mikä-Mikä-maa... Kirjat voivat kuljettaa lukijansa mitä ihmeellisimpiin paikkoihin mitä ihmeellisemmässä seurassa. Toki kirjojen kautta jokainen näkee kuvaillut maailmat hieman eri tavoilla.

Skyrim, Spira, Traverse town, Gran Pulse, Thedas ja Tuchanka ovat esimerkkejä paikoista, joihin olen päässyt vierailemaan peleissä.

Ja nämä paikat ihan oikeasti tuntuvat minusta todellisemmilta kuin esimerkiksi Pariisi tai Brasilia.

Kun kävelin kuusi vuotta sitten Burundilaisessa viidakossa, minut valtasi hetkeksi tunne, että olen ollut täällä aikaisemmin. Sitten tajusin, että muistelemani maisemat olivat itse asiassa osa jotakin videopeliä.

Toki kaipaan myös paikkoihin, joissa en ole käynyt. Haaveilen esimerkiksi pääseväni joskus Japaniin.

Syvällä sisimmässäni poden myös taivaskaipuuta - en siis siinä mielessä, että haluaisin tästä maailmasta pois, vaan että olisi kyllä mahtavaa elää täydellisessä Jumalan läsnäolossa maailmassa, jossa pahuutta ei enää ole.

Tämän tekstin lähtökohtana oli kuitenkin kaipuu Skyrimiin. Viime vierailusta onkin ehkä jo vuosi aikaa. Vapiskaa mammutit, täältä tullaan!

TOP 10 Pelimusiikin helmiä

Kun puhutaan pelimusiikista, niin luulen, että yhä edelleen melko suurelle osalle ihmisistä ensimmäinen mielleyhtymä on luullakseni jonkinlainen 8-bittinen tilulilu-taustapimputus. Seuraavan sävelmän varmaan lähes jokainen tunnistaa:

Kyseessähän oli siis Super Mario bros -pelin teema. Nykyajan pelimusiikki on kuitenkin yleisesti ottaen melko kaukana piipittävästä ääniraidasta ja kulkee parhaimmillaan samalla tasolla elokuvamusiikin kanssa (poislukien erilaiset retropelit). Pelimusiikki ei ole mikään pieni ja mitätön juttu: pelejä varten sävelletään paljon musiikkia, tehdään lauluja ja onpa jokunen teos voittanut palkintojakin. Tutut teemabiisit seuraavat pelisarjan osasta toiseen. Musiikilla luodaan tunnelmaa, kerrotaan tarinaa, kuvataan hahmojen persoonaa. Joskus hyvä peli korostaa musiikin mieleenpainuvuutta ja joskus hyvä musiikki tekee pelistä paremmantuntuisen. 

Olen jo pitkään ollut aikeissa listata vähän pelimusiikkia. Mutta voi miten vaikeaa tämän listan kokoaminen onkaan! Olen ihan varma, että unohdin kuitenkin jonkin täydellisen pelibiisin, mutta ehkä tämä voi olla tämän hetken fiilistelylista.

 Tervetuloa mukaan Lauran musiikkiseikkailuun.

Helyjä kerrakseen

Roolipeleissä varusteiden ja asusteiden jatkuvalla vaihtamisella ja valikoissa säätämisellä on iso merkitys. Varsinkin fantasiapeleissä hahmoille voi panssarin lisäksi usein laittaa erilaisia koruja, sormuksia ja asusteita. Viime aikoina olen pelannut Final Fantasy X:ä, eikä ole todellakaan samantekevää minkä niminen rannekoru sankarilla on kädessään taisteluun astuttaessa. "Soft ring" (Pehmosormus) suojaa kivettymiseltä ja "Blue ring" (Sininen sormus) tekee immuuniksi vesitaikoja vastaan, joten valinta on taisteluiden kannalta taktinen.

 Parhaimmassa tapauksessa pelien vaihtuvat varusteet, panssarit ja asusteen vaikuttavat myös pelihahmojen ulkonäköön ja esineiden kuvauksiin on panostettu kirjoittamalla niille jopa taustatarinoita. Yksinkertaisimmillaan vain asusteen nimi ja ominaisuudet vaihtuvat. Joidenkin esineiden nimet on otettu erilaisista tarustoista. Joskus innostuin, kun törmäsin japanilaisessa pelissä esineeseen, jonka nimen tunnistin Kalevalasta.

Tästäpä kehitin oivallisen aasinsillan ja pikku puuhan vapaapäivän ratoksi: Mietin, mitkä kolme kaulakorua ovat minulle merkittävimpiä.  Ajattelin vähän esitellä niiden taustatarinaa ja voisinpa myös koittaa keksiä, mitkä niiden ominaisuudet olisivat, jos ne olisivatkin videopeliesineitä. 

 Lähtökohta on siis seuraava:

Eläköön teräväpiirtopäivitykset

Vanhat pelit ovat kultaa.
Lähemmin tarkasteltuna täytyy kyllä myöntää, että vaikka ydin olisi kultaa, niin pinnalta ne näyttävät usein ihan kamalilta. Itseäni ei  myöskään juurikaan innosta retroilu pikseligrafiikalla, vaikka olen myös muutamia uusia pikselipelejä pelannutkin.

Nykyaikana tuntuu ennemminkin törmäävän peleihin, jotka ovat kuin lehtikullalla pinnoitettuja kakkakikkareita. Grafiikkaa on vaikka muille jakaa, mutta sisältö on ontto ja yhdentekevä.
Onkin siis (rahastuksen lisäksi) oikea kulttuuriteko kaivaa historian hämäristä aidot kultakimpaleet ja päällystää ne uudella pinnoitteella. Ehkä siinä samassa kannattaa tehdä muutamia parannuksia myös esimerkiksi ohjattavuuteen. Aika ajaa peleistä ohi joskus yllättävänkin nopeasti grafiikoiden lisäksi myös muilla osa-alueilla.

 Kestorakkauteni Kingdom hearts

Viimeinen niitti, joka johti minut ostamaan Playstation 3:n viime kesänä, oli HD-päivitys Kingdom Hearts -pelistä. Eikä se ollut pelkkä päivitys, sillä paketti sisälsi myös toisen pelin (Kingdom hearts Re: Chain of memories) johon ei aiemmin ollut päästy Euroopan mantereella edes käsiksi. Fani sai käsiinsä ehtaa kultaa.

Vaikka olen pelannut sarjan kakkososan jo aikanaan läpi kahdesti, en malta odottaa myös sen päivitettyä versiota saapuvaksi. Siihenkin on kylkeen pakattu extraa, nimittäin PSP:n peli Birth by sleep. Koska en ole kyseistä konsolia omistanut, on pelikin jäänyt aiemmin pelaamatta. HD-päivitys on siis myös mahdollisuus kokea uudelleen menetetty tilaisuus.

Vanhaan jumiutunut?

Viime viikolla totesin naureskellen, että kaikki parhaan omistamani pelit PS3:lla ovat PS2:n pelejä - kauniimmalla HD-kuorrutuksella. Olin juuri ostanun Final Fantasy X:n teräväpiirtoversion.
Pelin päivitys on paikoitellen hyvinkin ristiriitainen. Päähahmot ja maisemat ovat todellista silmäkarkkia, mutta sivuhahmot näyttävät välillä turpaansa saaneilta perunoilta. Mutta sen kestää. Tätä peliä en itse asiassa ole koskaan aiemmin pelannut läpi, olin vain kokeillut sitä vaivaisen kymmenen tunnin ajan pari vuotta sitten. Silloin suttuinen grafiikka ei juurikaan häirinnyt, tarinan alku oli niin mielenkiintoinen ja vuoropohjainen taistelu yllättävän toimivaa. Nyt pääsen vihdoin uppoutumaan pelin pariin ja paremmat grafiikat tulevat oikeastaan vain plussana.

Pari muuta mainitsemisen arvoista hiottua timanttia, jotka tuli ostettua latauspalvelusta: Ōkami HD sekä Shadow of the colossus HD.

Ōkami näytti kauniilta jo ilmestyessään ja se graafinen ratkaisu on yksinkertaisesti nerokas: se näytti ja näyttää vesivärimaalaukselta. Itse asiassa pelin latasi mieheni, joka oli aikanaan katsellut pelaamistani PS2:lla kymmenien tuntien ajan ja halusi nyt itse kokea tuon lumovoimaisen seikkailun.

Jälkimmäisen pelin alkuperäinen kappale minulla on yhä tallessa. Kauniin pahvikotelon sisällä on rikkinäinen peli, jota en kiekon hajoamisen takia koskaan päässyt loppuun asti. Peli ei tosin hajonnut sen takia, että olisin vihastuneen kohdellut sitä kaltoin. Ohjain oli kyllä lähellä lentää ikkunasta, sen verran vaikean haasteen peli paikoitellen tarjosi. Nyt minulla on uusi mahdollisuus yrittää läpäisyä - voi tosin olla, että ohjain on yhä vaarassa lentää seinään, sillä kolossien kaataminen on vaikeudessaan hermojaraastavaa puuhaa, eikä vähiten kameran takia, siihen kun ei jostain syystä ole päivityksessä koskettu. En edes meinnannut koskaan peliä uudelleen hankkia, mutta kun kaverin luona vähän tuli testailtua, niin nostalgiahuurut iskivät voimalla ja saivat kukkaroni aukeamaan. Tähän mennessä olen  kaatanut vasta kolme kolossia. Pieninä annoksina adrenaliini ei pääse nousemaan turhan suureksi.

Äh, nämä kaikki pelit ansaitsisivat kukin ihan oman artikkelinsa. Taidan siis varata toukokuun vanhojen hyvien pelien analysointiin ja fiilistelyyn :)

Kuten alussa tuli sanottua: Pinnalta siloittelu kannattaa vain silloin, kun itse ydin on jo valmiiksi kultaa. Läpimätää omenaa ei päällystämällä saa syötäväksi. Pätee niin peleihin kuin elämässä noin muutenkin.