Etiikantunti avaruudessa

Teksti on kirjoitettu joulukuussa 2021, mutta jäi jostain syystä silloin julkaisematta, joten stilisoin sen nyt tuolta luonnoksista julkaisukuntoon.

Aloin kaivata jotain tasapainottavaa arkeen ja toteutin kuukausia kyteneen ajatuksen: Palasin Mass Effect -trilogian pariin aloittamalla Legendary edition -version peluun.

Nostalgista päästä taas matkustamaan pitkin kuvitteellista kotigalaksiamme, skannailemaan planeettoja, heittämään toistuvasti samaa läppää tiimitovereiden kanssa ja löytämään joka ikisestä Linnunradan nurkasta identtisiä luolastoja. No, vitsi vitsi. Puutteineenkin peli on oikeasti hyvä ja laaja.

Hyvikset ja pahikset

Mass effect on tullut tunnetuksi siitä, että valinnoilla on väliä. Niillä voi vaikuttaa tapahtumiin, mutta myös omaan hahmoonsa komentaja Shepardiin.

Shepardin maine ja luonne kasvaa kahdella akselilla. Valinnoista ja toiminnoista saa pisteitä kahteen erilliseen mittariin. Paragon (hyvätekijä) ja Renegade (kapinallinen) eivät onneksi ole toisiaan poissulkevia eikä pahisratkaisu kutista hyvismittaria, joten orjallisesti ei tarvitse tiettyä linjaa noudattaa.

Tämän hetken kaipuusta ja menettämisen pelosta

Pelien, elokuvien ja kirjojen maailmassa on mahdollista tehdä paluu tuttuun ja turvalliseen hetkeen. Joskus paluu tuntuu samalta. Joskus paluu aiheuttaa aivan uudenlaisia tunteita, kun huomaa, ettei olekaan itse enää sama ihminen kuin aiemmin samaa kokiessaan.

Mutta toista on elämä. Ei ole mahdollista ladata edellistä tallennusta tai lainata kirjastosta viime torstaita uudelleen.

Jälleen kerran havahdun itkemästä haikeaa kaipaavaa itkua. Mitä kaipaan? - Tätä hetkeä. 

Rakastan nykyistä elämäntilannettani niin paljon (pandemiasta huolimatta), että tahtoisin vain painaa pysäytysnappia ja jäädä olemaan tähän kevääseen. Kuitenkin ainoa varma asia on muutos.

Kun muistipeli puhui

Rohkaisua yllättävällä tavalla

Muisto vuosien takaa: Olin hiljattain aloittanut työn seurakunnassa nuorisotyöntekijänä ja kokonaisuuteen kuului yhtenä isona palikkana myös lapsityönohjaus. Eräänä päivänä oli kotona töitä valmistellessa vähän huono fiilis. Kriiseilin, etten oikeasti osaa mitään eikä ole edes kunnollista koulutusta tähän lapsityöhommaan. Mietin, onko Jumala muka oikeasti kutsunut minut tähän työhön, kun varmasti parempiakin tekijöitä olisi ja ties mitä siinä ajattelinkaan. 

Sitten yhtäkkiä soi puhelin. Soittaja oli tuttu, itseäni vanhempi nainen meidän seurakunnasta. "Satutko olemaan kotona?" hän kysyi. Hän kuulemma piipahtaisi tuomaan yhden jutun. Hetken kuluttua hän saapui oven taakse kuvassa näkyvä muistipeli kädessään: "Ajattelin ostaa tämän sulle, kun löysin tarjouksesta ja tulit jotenkin mieleen. Ja tämä on siis ihan sulle, ei seurakunnalle." Minä sitten tuijotin sitä muistipeliä ja mietin: "Mikä muu esine voisi enemmän kuvastaa minua ja olemista lasten kanssa seurakunnassa kuin raamattuaiheinen lastenpeli?" Kiitin lahjasta ja rohkaisusta. Tuntui, että itse Jumala vastasi tämän naisen antaman lahjan kautta epävarmuuteeni: "Kyllä, minä näen sinut ja pidän sinusta huolta ja olen sinut kutsunut!"

Ollaan rohkeita rohkaisemaan toisiamme. Pienilläkin asioilla voi olla vastaanottajalle iso merkitys.

Salomo MEMO on ihan tavallinen muistipeli, mutta lisäksi mukana on vihko, jossa kerrotaan lyhyesti kuhunkin kuvaan liittyvä raamatunkertomus.

"Muistitietopelin kuva-aineisto on peräisin yli sata vuotta käytössä olleista koulujen opetustauluista", lukee pelin omassa kuvauksessa. Ihan hieno tapa tallettaa mennyttä historiaa peliin.

Assasiinin uskontunnustus

Joulukuussa sai ensi-iltansa elokuva Assasin's Creed (AC), jonka kävimme tällä viikolla Jimin kanssa katsomassa. AC on suosittu pelisarja, josta olen suunnilleen kärryillä ja välillä innostunut, en kuitenkaan mikään superfani. Oikeastaan Assasin's Creed on pelejä laajempi universumi, jonka maailmaa laajentavaa tarinaa on aiemmin nähty ainakin kirjoina ja sarjakuvina, nyt sitten myös elokuvana. Leffasta inspiroituneena päätin jotain aiheesta kirjoitella.

Tahtoisin pelata hyviä raamattuaiheisia pelejä

Raamattu - tuo ehtymätön lähde elämään, miksei siis peleihinkin?

Elokuvia, kirjoja, musiikkia, videopelejä, lautapelejä ja vaikka ties mitä Raamatusta on tuotettu paljon ihan hyvälläkin menestyksellä. Ja sitten on myös todella huonoja ja myötähäpeää aiheuttavia uskovien tuotoksia... ja niitä tuotoksia, joita voi kutsua vain inspiraatiota Raamatusta ottaneiksi, ei varsinaisesti kovin raamattu-uskollisiksi. Ja sitten on niitä tuotoksia, joiden pääasiallinen tarkoitus tuntuu olevan lähinnä Raamatun sisällölle irvailu ja halveksunta. Kirja jakaa mielipiteitä ja kohdeyleisöä.

 

Jumalan perunapelto

Tänään vähän jotain perunoista.

Oikeasti tämän päivän teksti ei liity mitenkään pelaamiseen, mutta pitäähän tähän joku hieno aasinsilta  kehitellä. Peleissä peruna ei ehkä ole mikään kestosuosikkiaihe, mutta ensimmäisenä tulee mieleen Portal 2. Niinpä ryöväsin tähän jostain netistä kuvan peruna-gladoksesta alkuvirittelyksi.

Sitten aiheeseen.

Olin tänään puhumassa yhteiskristillisessä rukousillassa seuraavanlaisen puheen ja päätin jakaa sen myös täällä.

Jumalan perunapelto

Matt 20:1-16 Jeesus kertoo vertauksen viinitarhan työmiehistä. Minä en juurikaan tiedä mitään viinitarhassa työskentelemisestä, mutta sen sijaan olen kasvanut perunapellon kupeessa, joten muokkasin tätä tekstiä hiukkasen enemmän Suomen kontekstiin sopivaksi. Tänään aion jakaa joitain ajatuksia Taivasten valtakunnan perunapellosta.

Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aivan aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä perunamaalleen. Hän sopi miesten kanssa satasen päiväpalkasta ja lähetti heidät perunapellolle. Yhdeksän aikaan aamulla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. "Menkää tekin perunamaalleni", hän sanoi heille, "minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa." Miehet lähtivät. Puolilta päivin ja kolmen aikaan iltapäivällä isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos vielä viiden maissa, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: "Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?" "Kukaan ei ole palkannut meitä", he vastasivat. Hän sanoi miehille: "Menkää tekin minun perunapellolleni".

Kun sitten tuli ilta, Isäntä sanoi tilanhoitajalleen: "Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten." Ne, jotka oli palkattu viideltä iltapäivällä, tulivat ja saivat kukin satasensa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain satasen. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: "Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen." Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: "Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet satasesta? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?"

 

Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.

Kaikki Jeesukseen uskovat ovat töissä samalla Jumalan perunapellolla. Meille on nimittäin kaikille annettu sama tehtävä, tehdä kaikista kansoista Jeesuksen opetuslapsia, kuten Jeesus tämän lähetyskäskyn antoi silloin ensimmäisenä helatorstaina.

Meillä on vähän erilaiset työajat, sillä osa ihmisistä kuulee evankeliumin sanoman vasta myöhemmin tai ottaa sen vastaan vasta myöhäisellä iällä. Kuten torilla koko päivän odottaneet miehet kuulivat vasta illan jo lähestyessä tästä työmahdollisuudesta. 

On mahtava etuoikeus, jos saa jo lapsesta asti tuntea Jeesuksen ja näin ollen myös jo nuorena aloittaa työt siellä perunapellolla, vaikka välillä työ voikin olla todella raskasta eikä läheskään aina kovin palkitsevaa.

Meillä on myös erilaiset tehtävät ihan yksittäisinä ihmisinä, sillä Jumala jakaa eri ihmisille erilaisia armolahjoja ja tehtäviä niiden mukaisesti. Myös eri seurakuntina meillä voi olla vähän erilaiset tehtävät ja työkalut: joku menee pellolla isolla perunakoneella ja kerää valtavia määriä perunaa kerralla suureen laariin ja joku sitten ihan käsin kuokalla nostelee yksittäisiä perunoita ämpäriin. Mutta jokaisella meillä on oma paikka ja tehtävä, näin uskon.

Perunapelto on tämä koko maailma, eikä maailmaa tavoiteta linnoittautumalla jonkin kirkon seinien sisälle. Maailman tavoittaminen vaatii sitä, mihin Jeesuskin lähetyskäskyssä kehotti: Mennessänne tehkää opetuslapsia. Siis siellä arjen keskellä, ihmisten kohtaamisissa, tavallisissa elämäntilanteissa, joissa saappaat uppoavat multaan. Seurakuntarakennukset on ehkä sitten niitä paikkoja, joissa me saadaan tankata lounasta, että jaksetaan taas jatkaa toitä sillä pellolla, mille meidät on kutsuttu.

Jumala on luvannut meille kaikille palkaksi saman lahjan: pelastuksen ja ikuisen elämän hänen yhteydessään, eikä tähän lahjaan vaikuta se, miten paljon perunaa kukin ehtii elämänsä aikana nostaa tai edes se, missä vaiheessa kukakin pellolle töihin saapuu. Jumala on äärettömän hyvä ja hänen hyvyytensä ja armonsa ei ole riippuvainen meidän teoista.

Kuitenkin samalla pellolla työskentely saattaa nostattaa ihmisissä aikaan monenlaisia tunteita. Joku saattaa tulla kateelliseksi siitä, että toisen ämpäri täyttyy nopeammin, joku toinen päättääkin kuokan heiluttamisen sijaan käydä keräämässä valmiiksi putsattuja perunoita jonkun toisen ämpäristä. Joku saattaa kateuksissaan käydä potkimassa toisen perunakonetta ja puhua pahaa muiden työtavoista, joku taas ahdistuu, kun alkaa vertailla omaa pientä purnukkaansa naapurin saaviin.

Jumalan perunapellolle eivät kuitenkaan kuulu sellaiset asiat kuin kateus, vertailu ja pahan puhuminen, vaikka sellaiset voivatkin joskus olla hyvin tyypillisiä asioita meille ihmisille, oli sitten kyse seurakunnan sisäisistä asioista tai eri seurakuntien välisistä. Tai oikeastaan asioista millä elämanalueella tahansa. Mutta Jumala muokkaa myös meidän sisäistä maaperäämme Pyhän Henkensä kautta ja meidän koko elämämme saa olla sellainen matka, että saamme kasvaa enemmän ja enemmän Jeesuksen kaltaisuuteen. Ja tässä kaikessa meitä ohjaa rakkaus Jeesukseen. Koska rakastamme häntä ja tiedämme, miten hyvä hän on, haluamme nostaa mahdollisimman paljon perunoita hänen valtakuntansa laariin.

Jeesuksen sanoin: Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus." (joh 13:35 vanha käännös)

Erittäin hyvää ja rakkaudellista työaikaa kaikille taivasten valtakunnan perunannostajille.

Pelikuulumisia ja naurua

Päivitin tässä noita pelattujen pelien sivuja. Noilla yläreunan "Pelit 20XX" -välilehdillä on muutaman lauseen lyhyitä arvosteluja peleistä, jotka/joita olen kyseisenä vuonna pelannut, kannattaa niitäkin joskus tsekata, jos nimenomaan pelien takia tätä blogia seuraat.

Ja sitten niihin iloihin.

Vapaus valita

Varoitus: Seuraava kirjoitus sisältää juonipaljastuksia elämästä, kristinuskosta sekä pelisarjoista Mass Effect ja Bioshock.

"Minä asetan eteesi elämän ja kuoleman, valitse siis elämä."
Kyseinen lause on jäänyt mieleeni muistolauseena kerhosta, jossa kävin lapsena. Lause on tiivistelmä eräästä Raamatun jakeesta.

Jumala on luonut ihmisen ja antanut tälle vapaan tahdon. Hän kertoo oman ehdotuksensa siitä, miten kannattaisi valita, mutta halutessaan ihminen voi valita myös toisin. Koska voiko olla todellista rakkautta ilman vaihtoehtoa olla välittämättä? Voiko olla todellista sitoutumista ilman mahdollisuutta eroon? Jumala ei ole tehnyt ihmisistä robotteja, vaan olentoja, joilla on vapaa tahto. Tarkoittaako vapaa tahto kuitenkaan sitä, että jokainen ratkaisu on samanarvoinen ja yhtä hyvä? Onko yhdentekevää valitseeko elämän vai kuoleman? Jos on olemassa Jumala, on myös olemassa moraali, on olemassa oikea ja väärä ja elämällä on olemassa tarkoitus, eikä kaikki olekaan vain sattumanvaraista mössöä. Valintamme eivät siis ole yhdentekeviä.

Illuusio valinnanvapaudesta

Elokuvat ja kirjat eroavat peleistä mediana erityisesti siinä, että niissä ei voi millään tavalla vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Juoni kulkee eteenpäin lukijasta tai katsojasta riippumatta ja vaikka kuinka samastuisi johonkin tarinan hahmoon, ei hänen tekemisiinsä voi millään tavalla vaikuttaa. Peleissä samastuminen on usein voimakkaampaa, sillä pelaajalle syntyy vähintään illuusio siitä, että hänen tekemisillään on jotakin merkitystä pelin kannalta. Kuitenkin peleissäkin pelaaja on aina pelintekijöiden armoilla. Vapaa tahto on vain illuusio, sillä riippumatta tekemisistämme tai pelitavastamme, etenee tarina kuitenkin käsikirjoitettua latua. 

Aika juttu

...tai ehkä voisin sanoa myös aikajuttu.

Sunnuntai-iltana havahduin tunteeseen, että elän hyvässä hetkessä. Mietin elämäntilannettani ja totesin, että kaikki on hyvin: sopiva koti, ihanan miehen kanssa kaksin, miellyttävä työ, miellyttäviä ihmisiä ympäristössä, viikon lomakin vielä edessä ja aikaa myös itselleni, ystäville ja jopa pelaamiseen. Vihdoin tunsin myös jokseenkin sopeutuneeni elämiseen tällä kaikin tavoin niin vieraalla paikkakunnalla. Mietin, että tähän tilanteeseen olisi miellyttävää jäädä. Tämä alkavan syksyn olotila voisi kestää vaikka miten kauan.

Mutta eihän elämä niin toimi. Samassa hetkessä tajusin, että aika jatkaa kulkuaan eteenpäin ja muutos tulee vääjäämättä. Syksy muuttuu talveksi ja niin edelleen.

Pelit ovat siitä omanlaisiaan, että ne on rakennettu pelaajan ympärille ja pelaajaa varten. Mitä pelaajan hahmo ei näe, sitä ei edes ole olemassa. Maailmaa voi tutkia rauhassa omaan tahtiin ja vasta, kun pelaaja lopulta päättää saapua tiettyyn paikkaan, saapuminen laukaisee tapahtumaketjun ja juoni alkaa edetä. Pelien maailma on olemassa vain minua, pelaajaa, varten.

Ihmispelkoisen elämäsimulaatio

Ihmisten pitäisi hassutella enemmän elämässään, olla avoimempia. Liian vakava ja jäykkä elämä on ihan hukkaan heitetty mahdollisuus. Mutta koska minäkin olen normien uhri, niin tuskinpa lähden tänään kauppaan esim. sammakoksi pukeutuneena tai alan jutella tuntemattomien ihmisten kanssa kassajonossa. Vappu on siksi mielestäni niin kivaa aikaa, kun silloin saa olla luvan kanssa vähän hassu. Harvalta se kuitenkaan silloinkaan onnistuu ihan täysin selvin päin.

Pelimaailmassa on enemmän vapautta toimia hassusti, koska pelithän ovat vain leikkiä. Varsinkin niin sanotut hiekkalaatikkopelit GTA etunenässä antavat vapauden kokeilla kaikenlaista, jota tuskin tulisi tosielämässä tehtyä. Pätee niin hyvässä kuin pahassa. Fable III:ssa pukeuduin valtakunnan hallitsijana hetkellisesti kanapukuun. Absurdia, mutta niin hauskaa.

Kuka tämän jäykän ihmiselämän koodiston oikein on kehittänyt? Miksi ihmisten kohtaaminen on muutenkin niin pelottavaa? Onko kaikki sittenkin vain pääni sisällä? On pitkän päälle tosi rasittavaa, että elämän hallitseva tunne on ihmispelko. Pelkoja on monenlaisia: Osaanko käyttäytyä oikein? Täytänkö omat ja muiden odotukset? Mitä muut minusta ajattelevat?  Miltä näytän? Voinko sanoa mielipiteeni ääneen?

Kohti ääretöntä ja sen yli! (sekä fiilistelyssä Mass Effect-trilogia)

Avaruus. Tuo käsittämättömän suuri maailmankaikkeus, joka avautuu jokaisessa suunnassa ympärillämme. Avaruus voi saada ihmiset ahdistumaan tai innostumaan. Yötaivaan tuijottelu saa ihmisen sisällä jotain liikahtamaan. Nousee mieleen kysymyksiä: mitä kaikkea noiden tähtien takana onkaan? Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Onko tämän kaiken takana Luoja?

Avaruus on aina saanut ihmisen mielikuvituksen liikkeelle. Jo muinaisajan mytologioissa kirjoitetaan avaruudesta. Planeetat tosin nimetään jumaluuksiksi ja tähdistä luetaan tulevaisuutta. Joissain kulttuureissa aurinkoa pidettiin jumalana, elämän antajana. Tätä maailmankuvaa vasten katsottuna Raamatun luomiskertomus on itse asiassa hyvin aikaansa edellä: tähdissä ei nähdä mitään mystistä, vaan niiden kerrotaan olevan vain Jumalan luomia taivaankappaleita. Ajan kuluessa tämän näkemyksen onkin havaittu olevan lähempänä totuutta. Avaruus ei olekaan niin mystinen eivätkä tähdet yliluonnollisia. Avaruutta on mahdollista tutkia. Mutta silti tähtiin ja avaruuteen liittyy yhä paljon selittämätöntä, tuntematonta. Ja juuri tuo suuri tuntematon antaa tilaa ihmisen mielikuvitukselle.

Väkivaltapelejä, verta sekä Laura, joka ei osaa ampua.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihmiset jollain tasolla kaipaavat konflikteja. Tarkennan hieman: ihmiset kaipaavat turvallisia konflikteja. Tuskin kukaan toivoo oikeasti elämäänsä menetyksiä, sotaa tai muuta ikävää. Paras tapa kokea konfliktit on turvallisen välimatkan päästä esimerkiksi television tai kirjojen kautta.  Kun elokuvan sankari lahtaa vihollisia supertykeillään tai kung fu -potkuillaan oikealta ja vasemmalta, tai kun tarinan paha vihollinen saa vihdoin palkkansa ja putoaa kuolemaan, saa kokea turvallisesti tyydytystä oikeudenmukaisuudesta.

Varmasti lähes jokainen lapsi leikkii jossain vaiheessa elämäänsä sotaleikkejä. Kyllä minäkin vietin lapsena paljon aikaa läheisellä soramontulla leikkipyssy kädessä. "PAM!" - Kuolit, laske viiteenkymmeneen ja herää takaisin henkiin. Ihan sama käytäntö aikuisten ja teinien videopelikentällä. Sota on hauskaa ja jännittävää, kun se on vain leikkiä.

Pelien väkivaltaan puututaan herkemmin kuin elokuvien, koska se on jollain tavalla syvällisempää ja suorempaa. Enää et vain seuraa sivusta, vaan olet itse painamassa liipaisinta tai heiluttamassa miekkaa. On hyvin harvoja pelejä, joissa ei ole minkäänlaista taistelua tai vihollisia. Itsekin siedän peliväkivaltaa ja jopa nautin väkivaltapeleistä, jos ne on toteutettu jotenkin mielekkäällä tavalla.