Ihmisen aika on rajallinen ja asiat pitäisi osata asettaa tärkeysjärjestykseen. Päätin aloitella tätä vuotta levosta käsin. Nautin, kun ollaan ainakin kevät vielä lasten kanssa kotona vailla suurempia aikatauluja.
Pikkuveli pääsi myös seurakunnan kerhoon isosiskon seuraksi ja minulla on siis ainakin periaatteessa pari kertaa viikossa reilut pari tuntia aikaa ihan vain itselleni. Suunnittelin, että otan ilon irti ja pelaan nämä hetket. Tässä kuussa olen kuitenkin lopulta pelannut itsekseni vain 45 minuuttia. Aina on tullut jotain muuta.
Tämän viikon toisen "oman ajan" kulutin auttamalla naapurin rouvaa saamaan auraamattomalla parkkipaikalla juuttuneen autonsa liikkeelle. Muutama muukin naapuri oli aamulla jäänyt mäkiseen pihaan jumiin ja itse vein suosiolla lapset kerhoon bussilla. Kun palasin kotipihaan oli jumissa enää yksi auto. Kolattiin, lapioitiin, hiekoitettiin ja koitettiin saada auto kulkemaan, mutta tyhjää vaan suditti. Meinattin jo luovuttaa sen auton kanssa, mutta sitten rukoilin ja yllättäen sainkin auton kevyesti peruutettua ylämäkeen. Ihan kuin joku olisi kiskonut sitä, minähän olen maailman huonoin peruuttaja. Heitän siis kiitokset Taivaan iskälle siitä.
Lumi on kyllä oikeasti mukavaa ja ollaan siitä lasten kanssa nautittu, vaikka pieniä hankaluuksia se ainakin autoilijoille tuottaa. "Pulkkamäki" tuntuu olevan yksi taaperon lempisanoista tällä hetkellä.
Tänään itse asiassa jopa meinasin vähän pelata, mutten löytänyt kaukosäädintä, joten siivosin ensin tunnin ja sitten lähdin kauppaan. (Lapsi oli piilottanut säätimen kirjahyllyyn, josta näppärästi nouti sen kerhon jälkeen).Tammikuussa vapaa-ajan ja viihteen paikan on muutenkin valloittanut lukeminen.
Viime vuonna luin lähinnä ääneen lastenkirjoja lapsille. Kuuntelimme myös jonkin verran äänikirjoja. Ihana lukea omia lempitarinoita kuten Narniaa ja ihan uusia tuttavuuksia kuten Onnelia ja Annelia tai Maukkaa ja Väykkää. Tämänkin vuoden aloitin lasten- ja nuortenkirjoilla, mutta myös ihan vain omaksi ilokseni.
Maze runner -trilogian (kirj. James Dashner) ensimmäinen kirja Labyrintti osui käteen kirjaston hyllystä. Lastenkirjojen vieressä sijaitsevat nuortenkirjat, joiden valikoimaa ehtii nopeasti silmäillä, kun vahtii kuvakirjoja selaavaa taaperoa. Aikuisten hyllyille en mitenkään veny. Muutenkin lähes kaikki teineille suunnattu fantasia/scifi uppoaa minuun oikein hyvin. Parissa illassa hotkaisin Labyrintin ja pakko oli heti varata seuraavatkin osat, joissa vierähti myös yhteensä kaksi päivää. Sarjan päähenkilö teinipoika Thomas potee muistinmenetystä, minkä takia kaikki on koko ajan jopa rasittavan epämääräistä, mutta kyllähän tuo kaikkiaan ihan mielenkiintoinen matka ankeaan tulevaisuuteen oli. Yllättävän monessa pelissäkin muuten päähahmo on menettänyt muistinsa. Näin varmasti luodaan lukijalle/pelaajalle helpompi samaistumispinta ja asioiden jatkuva selittäminen on luontevampaa.
Osaan yleensä laskea käsistäni peliohjaimen mennäkseni ajoissa nukkumaan, mutta kirja on vähän hankalampi. Huomattavaa edistymistä on kuitenkin myös kirjojen suhteen tapahtunut, yli puoli yhteen aamuyöllä ei mennyt kertaakaan.
Yhteensä viisi luettua kirjaa (n. 1500 sivua) kuukauteen tuntuu pitkästä aikaa virkistävältä. Tuskin koko vuotta kuitenkaan pysyy sama tahti yllä eikä se ole tarkoituskaan.
Raamattuakin lähdin pitkästä aikaa lukemaan lukuohjelman tahtiin, josko tänä vuonna saisi senkin taas kahlattua kokonaan läpi. Aina sieltäkin vaan uutta sisältöä löytyy. Nyt myös luen ihan eri näkökulmasta ja elämäntilanteesta kuin joskus aiemmin. Ajattelin myös jonkin verran tutustua uuteen UT2020-käännökseen.
Taisin itse asiassa luvata hetken leikkiä tytön kanssa sillä aikaa, kun pikkuveli nukkuu, mutta tässä sitä vaan sängyssä kirjotellaan kännykällä blogia taaperon tuhistessa vieressä. Hupsis. Nyt hops ylös ja leikkimään.
Ehkä ensi kuussa sitten taas enemmän pelaillaan. Lainasin kyllä kirjastosta juuri 600-sivuisen fantasiatiiliskiven...
