Nuuskamuikkunen: Muumilaakson melodia (arvostelu)

 

Muumit täyttivät tänä vuonna pyöreitä, mikä on näkynyt ainakin täällä Muumimuseon kotikaupungissa mm. Muumi-teemaisena ratikkana, Valoviikkojen valtavina keskustorin rakennusten seinille heijastettuina valotaideteoksina sekä lukuisina muumiteemaisina tapahtumina. Onnea 80-vuotiaille! 

Muumeista olen kirjoittanut tänne joskus ennenkin (arvostelu Muumi-lautapelista sekä yleistä pohdintaa muumeista ja muumi-esineistä luettavissa täällä)

Mutta mikäpä olisikaan parempi vuosi pelata melko uusi muumiteemainen videopeli?

Snufkin: Melody of Moominvalley, suomeksi siis Nuuskamuikkunen: Muumilaakson melodia julkaistiin alkuvuodesta 2024 ja se on saatavilla monelle alustalle. Itse pelasin pelin Xbox SeriesX:llä.

Muumilaakson Melodia on muutaman tunnin mittainen kompakti seikkailupeli. Nuuskamuikkunen saapuu keväällä Muumilaaksoon, jossa ihan kaikki ei olekaan kohdallaan. Puistonvartija on rakentanut puistoja ja sotkenut Muumilaakson luonnollisuutta ja   Muumipeikkokin on kateissa. Muumipeikon etsintä johtaa Nuuskamuikkusen seikkailulle ympäri Muumilaaksoa ja jopa Hattivattien saarelle asti. Välillä Muikkusen seuraksi liittyy hetkeksi myös muita hahmoja.

Pelivuosi 2025

 Sähköpostiin kilahti jokavuotiseen tapaan Trueachievement-sivuston vuosikooste, tällä kertaa videon muodossa. Sen mukaan olen kerännyt huomattavasti vähemmän saavutuksia kuin edellisenä vuotena.No, pelaan vähemmän xboxilla ja olen vähemmän saavutushakuinen, joten eipä mikään ihme.

 

Joka tapauksessa tänäkin vuonna on tullut jonkin verran pelattua ja nyt onkin jälleen aika kurkistaa, mitä kaikkea. Ainakin huomaan jälleen kerran palanneeni useiden tuttujen ja turvallisten nimikkeiden pariin.

Arvostelu: TOEM

Toem: a photo adventure julkaistiin juuri tällä viikolla Xbox Game Passiin. Peli on ollut toki jo pari vuotta saatavilla muille laitteille, mutta itselleni tämä oli aivan tuntematon indie-peli, jota aloin pelata kylmiltään vailla mitään muuta ennakkotietoa kuin ikäraja (pegi3). Peli olikin niin ihastuttava, että pelasin sen läpi miltei yhdeltä istumalta. Pelin päätarinan läpäiseminen vaatii, että siitä suorittaa noin puolet kaikista tehtävistä, joten vielä on pariksi illaksi pelattavaa jäljellä.

Tarina kertoo nuoresta lampaasta(?), joka on lähdössä retkelle ottamaan valokuvaa tarunhohtoisesta ilmiöstä nimeltä Toem. Ilmiö säilyy pelin loppuun asti salaisuutena. Matkaan pitäisi lähteä bussilla, mutta rahan sijaan bussi liikkuukin hyvillä teoilla. Tai oikeastaan leimapassilla, johon saa leimoja suoritetuista tehtävistä. Vastaan tuleekin hyvin monenlaisia avuntarvitsijoita. Yksi haluaisi nähdä kuvan legendaarisesta kuningaskalasta ja toinen kaipaisi pullanmurusia lintujen ruokintaan.

Toemissa seikkaillaan muutamalla erilaisella alueella ja suoritetaan pieniä tehtäviä, joista suurin osa liittyy tavalla tai toisella valokuvaamiseen. Osa tehtävistä on aivan selkeitä, osa vaatii hieman enemmän oivaltamista. Alkuun peli opastaa lähes kädestä pitäen. Ihan kaikkia tehtäviä en heti osannut ratkaista tai en vain vielä löytänyt sokkeloiselta alueelta ratkaisua. Tehtävien suorittamisen ohessa albumiin kerätään luontokuvia ja muutamia erityiskohteita, joten melkein kaikkea kannattaakin tutkia myös kameran linssin läpi.

Donut county - olen reikä! (arvostelu)

Mikä tekee donitsista donitsin?

Donut County vastaa tähän kysymykseen ja päästää pelaajan ohjaamaan reikää. Aukkoa? No, sitä pyöreää juttua donitsin keskellä.

"Pitäisiköhän tuosta huolestua?"

Hieman kieli poskessa etenevä tarina johdattaa pelaajan erilaisille alueille, joissa pitäisi kerätä tavarat pyöreään reikään sopivassa järjestyksessä. Aukko suurenee sitä mukaa kun sinne upottaa tavaraa, joten ensin reikään tipahtaa helposti vain kahvikuppi, mutta lopulta vaikka kokonainen talo.

Pientä pulmailua on myös tarjolla. Varsinkin siinä vaiheessa peliin tulee enemmän vaihtelua, kun aukkoon voi asentaa katapultin, jolla osan tavaroista voi ampua takaisin ilmaan.

Tarina on ihan hauska ja oivaltava. Pesukarhu (vai nykykielessä supi?) toimittaa tilaajille sovelluksella "donitseja" ansaitakseen nelikopterin. Siinähän ne ongelmat sitten pikkuhiljaa kasaantuvat, kun pian puoli kaupunkia on tipahtanut aukoista maan alle. Ensin supi ei halua ottaa teostaan mitään vastuuta, mutta ystävänsä painostuksesta suostuu lopulta etsimään tilanteeseen jonkinlaista ratkaisua.

Grafiikka on pelkistettyä indie-tasoa, mutta pelin tyyliin hyvin sopivaa. Ääninäyttelyä ei ole vaan kerronta on tekstipohjaista.  Vähän googlasin pelin taustoja ja selvisi, että se on lähtenyt alunperin liikkeelle vitsistä, mikä ei sinänsä yllättänyt, paitsi siinä suhteessa, että vitsin ympärille on rakentunut oikeasti mainio peli.

Peli on nopea oppia, intuitiivinen pelata ja ja pituudeltaan sopivan tiivis, oikeastaan jopa lyhyt. Läpäisyyn meni alle kolme tuntia. Kiva, että vielä on pelejä, jotka voi pelata vaikka yhdeltä istumalta.

Yksi hauskimmista ominaisuuksista on älyvapaa trashpedia, joka kertoo kerätyistä tavaroista kaikkea oleellista. Itselleni aiheutti muutamankin naurunpyrskähdyksen.

Lapsen kanssa: Meidän 5v tykkäsi muutamana iltana pelailla tätä ja edelleenkin välillä haluaisi pelata uudestaan muutamia kivoimpia kenttiä. Toki hän lähinnä skippaili englanninkieliset tekstiosiot, joiden vitsit eivät mielestäni ole sen tasoisia, että niitä haluaisin viisivuotiaalle kääntää. 

Pääosin peli on aika harmiton ja rauhallinen, mutta vähän jännitystäkin on mukana. Yhdessä kentässä kikkaillaan valon ja pimeän kanssa ja siinä on mukana pieni säikyttelyelementti, toisaalla sytytetään tulipaloja ja loppupuolella kuljetetaan reiän avulla hirmumyrskyä ja "lopputaistelussa" lingotaan katapultilla pommeja, joilla räjäytetään helikopteri. Enemmän levottomuutta aiheutti kuitenkin se, jos ei tajunnut, mitä pitäisi tehdä.

Aika hyvin lapsi itsekeksi tai löysi kokeilemalla ratkaisut pulmiin. Muutamassa kohdassa hän  tarvitsi neuvoja, kun ei mitenkään keksinyt, mitä olisi pitänyt tehdä (esim. aukkoon napataan ilotulitusraketti, joka pitää nopeasti ohjata kielekkeen alle, joka sortuu törmäyksestä, kun raketti lennähtää aukosta). Aivan yksinään en laittaisi viisivuotiasta pelaamaan, vaan vanhemman läsnäolo on suotavaa (kuten mielestäni aina pelatessa) jotta vastaantulevista tilanteista voi jutella.

Idealtaan peli on valtavasti velkaa takavuosien klassikolle Katamari Damacylle, jossa pelaaja pyörittää palloa, joka kerää mukaansa tavaraa. Ensin mukaan tarttuu aivan pieniä esineitä ja pallon kasvaessa aina vain suurempia. Donut County toi sekä pelattavuudellaan että huumorillaan niin vahvasti mieleen tämän ikiklassikon, että oli aivan pakko kaivaa hyllystä xbox 360:n peli Beautiful Katamari, jota sitten riemulla pelattiinkin taaperoa lukuunottamatta koko perhe. Mutta siitä ehkä lisää joskus toiste.

Donut County

Kehittäjä: Ben Esposito

Julkaisija: Annapurna interactive

Ikäraja: 3

Pelattu: Xbox One X (Game pass)

Arvostelussa: Untitled goose game

Hanhi pelaa hanhipeliä.

 

 

Häirikköhanhi iskee! Untitled goose game (tai kaksinpelinä tietysti Untitled geese game) asettaa pelaajan ärsyttävän hanhen höyhenpukuun ratkomaan erilaisia pulmia.

Hulvattomalla pelillä on viehättävä ja yksinkertainen ulkoasu

 

Hanhella on suoritettavanaan tehtävälista, jonka tehtävistä osa on helppoja ja selvästi hoksattavissa, osan kanssa saa hetken pähkäillä ja osasta en itse tajua vieläkään, miten ne voisi suorittaa.  Hanhi osaa räpyttää siipiään, vaakkua ärsyttävästi, hiipiä, juosta ja raahata tavaroita. Näiden taitojen avulla pitäisi sitten selviytyä tehtävistä. Myös vapaa hulluttelu on tietysti sallittua, mutta vain tehtäviä suorittamalla pääsee etenemään uusille alueille. Tehtävistä esimerkkejä: Miten saisin jonkun ihmisen ojentamaan minulle kukkasen, pojan vaihtamaan silmälaseja tai puutarhurin kasteltua? Kuinka onnistuisin kattamaan rannalle piknikin tai haravoimaan järvessä? 

Ihmiset reagoivat hanhen touhuihin eri tavoin. Yleisimmin liian lähelle tulevaa hanhea hätistellään. Jos hanhi jää näkyvästi kiinni varastamisesta, juoksee omistaja perään hakemaan tavaransa paikalleen.

Tätä voi tosiaan pelata myös yhteistyöpelinä. Haasteena tällöin on pysytellä melko lähekkäin, koska ruutu ei jakaudu kahtia. Ainakin meille lapsen kanssa tuotti välillä hankaluuksia, kun olisimme halunneet liikkua vähän kauemmas eri suuntiin, mutta matka katkesi siihen, että ruutu ei antanut enempää myöden.

Tunnustan: en itse ihan hirveästi tästä pelistä syty, mutta onhan tätä lapsen kanssa kiva hetkittäin pelailla. Hanhella on melko paljon hiiviskelypohjaisia tehtäviä, enkä pidä hiiviskelystä (lue: olen surkea hiiviskelemään). Myös jälleen kerran mieheni on tässä pelissä parempi hoksaamaan tehtävät ja kuulemma kelpaa lapsellekin paremmin peliseuraksi kuin minä. Ei haittaa, ihan hauska tätä on myös vain katsella vierestä.

Untitled Goose Game
kehittäjä: House House
julkaisija: Panic
ikäsuositus: 3
pelattu: Xbox One X

Arvostelussa Oxenfree

Kirjoitan nyt ajatuksiani pelistä, jonka pelasin yhden viikon aikana kolme kertaa läpi. Jokin tässä tuotteessa siis on taatusti onnistunutta ja koukuttavaa.

Oxenfree on sivulta kuvattu teinikauhuteemainen seikkailupeli. Pelin on kehittänyt Night School studio ja se on julkaistu alkuvuonna 2016. Peli on nyt syyskuussa Xboxin kultapelinä ja tartuin siihen mieheni suosituksesta (lähes käskystä) tietämättä siitä ennakolta mitään. Ja mieheni oli oikeassa - pidin siitä kovasti.

Kauhua vai ei?

Jossain toisessa muodossa tämä olisi oikeasti voinut ollakin pelottava kauhupeli, mutta melko söpön ja sivulta kuvatun ulkoasunsa tähden peli on kuin iltanuotiolla kerrottu kummitusjuttu. Pelaaja ohjaa sinitukkaista teinityttöä, joka lähtee kavereineen juhlimaan lukukauden päättymistä eräälle saarelle. Sitten hommat lähtevät hieman lapasesta, tarina saa yliluonnollisia piirteitä ja tunnelma synkkenee. Mukana on paljon kliseitä yliluonnollisista trillereistä ja kauhuleffoista, välillä jopa lähennellään Manaaja-tunnelmia (en ole edes nähnyt sitä leffaa, tiedän vain peruskliseet, joita parodioidaan joka paikassa) ja hieman ravistellaan kolmatta seinää, mutta koska pelin ulkoasu on mitä on, ei tunnelma käy koskaan ihan liikaa iholle.

Shiness - ensifiilikset ja kokemukseni Kickstarter-tukijana

 Kerran olen laittanut rahaa Kickstarter-kampanjaan. Totta kai kyse oli pelinkehityksestä. Tämä tapahtui keväällä 2014. Kyseessä oli ranskalaisen Enigami-stuodion tuotos Shiness: the lightning kingdom, jossa perinteiseen roolipelailuun on yhdistetty taistelupelien mekaniikka (siis mätkintäkaksintaistelupelien tyyliin Tekken).

Ihastuin projektin esittelymateriaaliin. Miellyttävän söpöt mangatyyppiset pelihahmot eivät olleet mistään valmiista fantasiagenrestä, vaan alkuaan yhden ihmisen luomasta fantasiamaailmasta, joka laajeni kaveriporukan peliprojektiksi ja siitä sitten suuremman luokan produktioksi. Erityisesti minua sykähdytti, että maailmaan oli luotu kokonaan oma kieli, jolla hahmot puhuivat Kickstarter-kampanjan trailerilla. Pelin luvattiin ilmestyvän PC:lle keväällä 2015 ja konsoleille ehkä myöhemmin, jos kampanjasta tulisi tuottoisa.

Yksi päähahmoista latausruudulla.
Alareunassa lukee jotain kuvitteellisella maherien-kielellä.

Taisin laittaan kampanjaan n. 40€, joka on mielestäni ihan sopiva hinta pelille. Se oli myös pienin summa, jolla sai oman nimensä lopputeksteihin, mikä oli kutkuttava ajatus, olenhan lopputekstifriikki. Elokuvateatterissakin kökötän lopputekstien ajan, jos se vain on mahdollista. Inhoan niitä mainoskanavia, jotka katkaisevat elokuvan heti lopputekstien alettua (kuten TV5 tai jopa venäläiset elokuvateatterit. Yäk, mikä käytäntö.)

Käytännössä siis ennakkotilasin pelin digitaalisen version, tuossa vaiheessa vielä PC:lle, sekä bonuksena paljon digitaalista lisämateriaalia. Toki ostin sian säkissä, sillä onhan epäonnistuneista Kickstarter-kampanjoista kuultu paljon. Vaikka rahoitus menisi läpi, ei tuote aina olekaan välttämättä lopulta sitä, mitä alunperin on luvattu. Jäin pitämään peukkuja ja lopulta koko asia unohtui taka-alalle.

Paljon ehtikin aikaa kulua. Projekti viivästyi lopulta yli kaksi vuotta luvatusta, mutta mielestäni se kannatti. Peli ilmestyi PC:lle, PS4:lle ja XboxOnelle tämän vuoden huhtikuussa. En hirveästi kolmen odotteluvuoden aikana seurannut pelin kehitystä lukuun ottamatta joitakin tiimin facebook-päivityksiä ja sähköposteja. Mielikuvituskielinen tervehdys "Owa Djijinoli!" toistui usein pelin Facebook-sivulla ja jäi mieleen. Päivitykset olivat aivan alkuun ranskaksi, myöhemmin myös englanniksi. En osallistunut suljettuun betaan, vaikka se kuuluikin tilaukseeni. En ole luonteeltani betatestaaja, haluan mielelläni nauttia valmiista paketista.

Arvostelussa Beyond Eyes

Beyond Eyes on pieni suuri kokemus, jossa yritetään pelillisin keinoin kuvata sokean maailmaa näkevälle. Saattaa kuulostaa hieman sekavalta, mutta ei se sitä ole. Tekijä itse kuvaa peliä moderniksi saduksi. Pelien käsite tuntuu laajenevan koko ajan ja tässä on taas yksi osoitus siitä, mihin tämä taiteen muoto voi taipua. Tähän tuotokseen pitää ennemminkin suhtautua juuri tarinaelämyksenä, vaikka pelillisiä elementtejäkin siitä löytyy. Kokemus on muutaman tunnin mittainen, sopivan tiivis paketti.

Ensimmäinen versio pelistä oli alankomaalaisen Sherida Halatoen lopputyö. Halatoe perusti oman studion nimeltään tiger&squid ja peli valmistui yhteistyössä Team17-studion kanssa vuonna 2015.
Pelin suositusikäraja on 3, joten väkivaltaa ei ole luvassa. Ei tätä kuitenkaan varsinaisesti lapsille ole suunnattu.

Beyond Eyes kertoo kauniin tarinan sokeutuneesta Rae-tytöstä, joka lähtee etsimään kadonnutta ystäväänsä Nani-kissaa.
Maailmassa kaikki on näkymättömissä, eli täysin valkoista, kunnes Rae jollain tavalla havainnoi ympäristöään - käytännössä siis kuulemalla tai koskettamalla (pelissä kosketukseksi lasketaan, että kävelee lähietäisyydelle). Kun havainnointi on tapahtunut, piirtyy ympäristö näkyviin ja pysyy Raen muistissa, joten aiemmin käydyt alueet jäävät näkyville. Poikkeuksena on kenttä, jossa kaatosade sotkee havainnointia ja pelaajallekin tulee lopulta täysin sokea olo, kun näkyvyys rajoittuu koko ajan vain kosketusetäisyyteen. Se on oikeastaan ainoa todella turhauttava jakso muuten melko miellyttävästi soljuvassa kokemuksessa. Mutta ehkä sekin on tarpeen, sillä onhan pelin tarkoitus luoda välähdyksiä sokean elämästä. Pelimekaniikassa on tätä tukemassa yllättäviäkin oivalluksia: esimerkiksi kaikki ei aina olekaan sitä, mitä ensikuulemalta luulisi.

Taustalla kaukaisuudessa kuuluu kohinaa
- siellä on siis varmaankin vesiputous.

Peli koostuu pääasiassa kävelystä, ympäristön havainnoinnista ja muutamasta harvasta hetkestä, jolloin Rae voi vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa. Osa näistä vuorovaikutustilanteista liittyy juoneen, osa on piilotettuja yllätyksiä. Eniten pelimäisyyttä liittyykin juuri näiden piilotettujen metatehtävien metsästykseen. Pelissä on yhteensä 10 (piilotettua) saavutusta, joista suurin osa napsahtaa näistä juoneen liittymättömistä sivutilanteista. Kaikki tilanteet eivät ole kovin selkeitä, ja hermoja säästääkseni itsekin turvauduin vinkkisivustoon metsästäessäni puuttuvat saavutukset pelin läpäisyn jälkeen. Onnneksi läpäistyihin kenttiin pääsee pikavalinnan kautta ja tehdyt asiat säilyvät muistissa, joten ihan koko peliä ei tarvitse saavutusten takia kahlata uudelleen läpi, ellei sitten ihan välttämättä halua. Pelin voi pelata siis ensimmäisellä kerralla läpi ihan vain tunnelmointiin keskittyen, mikä on tarinan kannalta parempi kokemus.

Grafiikka on kauniin satumaista. Korvin kuultavat kohteet välkkyvät kaukana vain silloin, kun ne pitävät ääntä. Erivärisin nauhamaisin kuvioin korostetaan merkittäviä asioita sekä Raen tuntemuksia: pelottavia ääniä tuottavat asiat huokuvat mustaa, asiat, joiden kanssa voi toimia nappia painamalla ympäröidään sinisellä nauhalla ja niin edelleen.
Äänimaailma on minimalistinen. Lähes kaikki kuultu on yhteydessä näköhavaintoihin, mutta toki tilanteita korostetaan tunnelmamusiikilla.

Rytmi on äärettömän hidastempoinen. Itse kuljen peleissä yleensä juoksunappi pohjassa aina kun mahdollista, joten Raen hidas ja tunnusteleva kävely tuntui välillä to-del-la hi-taal-ta. Varsinkin silloin, kun halusi palata alueelle, jolla oli jo käynyt, tuntui eteneminen suorastaan matelemiselta.

Beyond Eyes tarjoaa verkkaisen ja tunnelmoivan, hieman haikean elämyksen. Pelillisesti se ei ole oikein millään mittapuulla ikimuistoinen superteos, mutta on se kuitenkin herttainen, tasapainoisesti rytmitetty ja sopivan lyhyenä kantaa itsensä kunnialla loppuun saakka. Tunnelmaltaan ja kokemuksena Beyond on sen sijaan onnistunut. Peli sai myös ainakin minut pohtimaan, minkälaista elämä ilman näköaistia olisikaan. Kun Rae-tyttö tarpoi kaatosateessa ja minua alkoi ärsyttää, etten nähnyt kunnolla ympärilleni vaan pyörin sokkona ympyrää, ymmärsin, että peli oli takonut jotain syvimmästä sanomastaan vihdoin omaankin kallooni.

Arvostelussa: The Witness

The Witness

pulmapelaajien paratiisisaari

Alusta: Win (pelattu), Ps4

Peli julkaistu: 26.1.2016
Kehittäjä & julkaisija: Thekla Inc.
Ikäraja: 3

Jonathan Blow:n edellinen peli Braid näytti vain kivalta Mario-tyyliseltä tasoloikalta, mutta kuoren alta paljastuikin ajattelua vaativa ajan kelaamiseen pohjautuva pulmapeli. The Witness jatkaa hieman samalla linjalla. Alkujaan se vaikuttaa yksinkertaiselta ensimmäisen persoonan kävelysimulaattorilta, mutta tarjoaakin paikoitellen todella kinkkisiä pulmia (engl. puzzle).

Pelin nimi, "todistaja" tai "havainnoitsija", kuvastaa hyvin omaa olotilaani kanssaosallistujana. Olin todistamassa jotain ainutlaatuista. The Witnessin todistaja (pelaaja) kulkee aivan yksikseen saarella ja ratkaisee pulmatehtäviä omassa tahdissaan ilman varsinaista päämäärää, erityisiä palkintoja tai selkeää juonta. Kuitenkin edetessä paljastuu päämääriä, piilotettuja yllätyksiä ja mikä tärkeintä: valtavasti oivalluksia.

Voisi tuntua kummalliselta kirjoittaa arvostelu pelistä, jota en ole edes pelannut sanan varsinaisessa merkityksessä (en pidellyt ohjainta), mutta tässä tapauksessa se ei edes tunnu hirvittävän oudolta. Yritin siis mieheni pelatessa vieressä selvittää ongelmia ja mahdollisesti myös auttaa etenemisessä. Välillä ratkoimme ongelmia yhdessä, mutta usein mieheni oli kyllä nopeampi oivaltamaan (varsinkin, mikäli minun päätehtäväni oli sillä hetkellä vauvamme viihdyttäminen). Koin siis tuplasti iloa ratkaistuani jonkin ongelman ennen miestäni.

Pelistä on melko mahdotonta kirjoittaa arvostelua paljastamatta mitään oleellista. Sanonkin heti alkuun: jos haluat oivaltaa kaiken itse, hyppää suoraan viimeiseen kappaleeseen.
Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä paljastuksia pelin sisällöstä, ei kuitenkaan (mielestäni) massiivisia spoilereita.

Jimi pelaa! Arvostelussa Firewatch

Äskettäin tietokoneille ilmestynyt Firewatch (ikäraja 16) on mielenkiintoinen, tunnelmoiva peli vailla taistelukohtauksia. Jimi sen pelasi ja minä vain katselin vierestä. Noin 6 tuntia kestävä seikkailu tempaisi mukaansa myös tällaisen sivustaseuraajan. Pelaajakunnan aikuistuessa myös pelit ja niiden hahmot aikuistuvat: tämänkin pelin päähenkilö on noin 40-vuotias mies.

Heitinpä Jimille ehdotuksen, että kirjoitapa tästä arvostelu heti tuoreeltaan. Pyyntööni vastattiin.

Firewatch

-palovartijan arkea

Peli kertoo miehestä, joka kohtaa elämässään raskaita asioita ja vastaa lehdessä näkemäänsä työpaikkailmoitukseen. Työ on kesäerakon unelma: Palovartija, vaatimuksena kyky istua kärsivällisesti tornissa, katsella puiden latvojen yli ja soittaa helikopteri paikalle jos jostain nousee savua. Tulipalojen ilmoittelun sijaan pelaajan käsissä on mysteeriseikkailu eikä erakoitumaan pääse, koska lähitornin vartija opastaa pelaajaa alkuun radiopuhelimen välityksellä ja kietoutuu tämän arkeen mukaan tahtomattaankin.

Ylevä työpaikka

Firewatchissa on tyylitelty, hieman sarjakuvamainen grafiikka, ja se muistuttaa hieman hiljaittain ilmestynyttä pulmapeliä Witness, jossa siinäkin ympäristöstä on koitettu tehdä lumoava, unenomaisen uskottava.
Pelin ohjaus on nykypelien tapaan näppärintä peliohjaimella. Niin radiopuhelinta kuin karttaakin käytetään muutaman napin yhteiskäytöllä pelimaailmassa, eikä pelimaailman immersio katkea kuin muutaman kerran, kun merkittävän toiminnon jälkeen työpäivä loppuu melko äkisti mustaan ruutuun, jossa lukee vain uuden päivän luku ja uusi päivä alkaa.
Peli rikkoo hieman perinteisiä kerrontatapoja, sillä alussa pelaajan taustaa kerrotaan tekstimuotoisilla takaumilla hahmon matkatessa uuteen työhönsä. Tässä vaiheessa tehdyt valinnat ovat esillä myöhemmin mm. keskusteluissa. En ole ihan varma, onko valinnoilla merkittäviä vaikutuksia, mutta tarinan ja hahmon syvyyden kannalta ne olivat pelissä varsin uskottavia ja hyviä hetkiä. [Lauran välihuomio: meinasin kyynelehtiä prologin kohdalla pelkkää tekstimuotoista mutta liikuttavaa tarinaa seuratessani. Kieltämättä tyylitelty aloitus.]
Ympäröivän luonnon äänet ja hiljaisuus korostuvat musiikin vähyydessä, ja juonen kulkiessa eteenpäin huomaa toivovansa, että tahti hidastuisi ja pelaaja saisi rauhassa viettää muutaman rauhoittavan hetken tai päivän vain metsässä samoillen, vaikka se ei oikein työnkuvaan sopisikaan. Tosin pelialue on niin pieni, että useimmat pelaajat käyvät sen reitit läpi muutamankin kerran. Bugeja en muutamia harvoja kiipeilypaikkoja lukuunottamatta kohdannut, ja niistäkin pääsi eteenpäin kun kiipesi takaisin ja yritti uudestaan. Grafiikassa on paikka paikoin esimerkiksi leijuvia kiviä, mutta ei lainkaan niin runsaasti tai huomiotaherättävästi kuin vaikkapa Skyrimissä.

Luonto se vain on kiva. Tässä Herra Supi.

Firewatch on tiivis paketti. Pelialueen pieni koko on mahdollistanut lukuisat yksityiskohdat, mutta mikään luontodokumentti tämä mysteerin ympärillä pyörivä tarina ei ole. Tahti kiihtyy ja melko alussa mukaan tuleva pokkarikamera sisältää vain muutaman kuvapaikan, joten kuvauskohteet on valittava huolella. Otetut kuvat voi pelin läpäisyn jälkeen tilata sähköpostiinsa tai jopa oikeina kuvatulosteina kotiosoitteeseensa. Filmikamera-ajat muistuvat mieleen pohtiessa, mitä kannattaa kuvata.

Kaiken kaikkiaan tämä on lyhyt, mutta sitäkin tyylikkäämpi välipala nykypelien joukossa. Peruskonseptit ja kerronta toimivat, eikä miljöössä ole valittamista.