Pictionary air (arvostelu)

Pelaajia: 2 joukkuetta
Ikäsuositus: 8 +
Huom: Pelaaminen vaatii älylaitteen

Pictionary, (tai suomalaisittan Piirrä & Arvaa) on saanut uuden ulkokuoren ja hyödyntää nykytekniikan mahdollisuuksia kiinnostavalla tavalla. Nyt mennään kuulkaas sillä rajalla, että onko tämä tuote oikeasti luokiteltavissa lautapeliksi. Siinä kategoriassa Pictionary air on kuitenkin voittanut vuoden 2019 party-pelin tittelin, joten mikä minä olen sanomaan.
No, oli mikä oli, niin tutustutaanpa!

Ulkoinen olemus

Myyntipakkauksen sisältä paljastuu varsinainen pienempi pelikotelo, johon kynä ja kortit mahtuvat hyvin joten isolla pakkauksella ei tee mitään. (muistakaa kierrättää pahvit ja muovit erikseen). Pelissä on fyysiset pelikortit, mutta piirtokynä on oikeastaan peliohjain eikä peliä voi pelata ilman älylaitteelle asennettavaa sovellusta. Peli hyödyntää lisättyä todellisuutta. Kännykästä tai täppäriltä pelikuvan voi myös siirtää älytelevisioon, jos laitteiston kyky riittää.

Varsinainen pelikotelo

Piirtokynä sopii hyvin monenkokoisiin käsiin

Pelaaminen

Pelin säännöt ovat tutut: yksi pelaaja piirtää sanaa, jonka muu joukkue yrittää arvata.

Pelaamiseen tarvitaan kaksi joukkuetta ja yksi älylaite. Peliä varten ladataan sovellus, joka on selkeä ja helppokäyttöinen. Sovellus hoitaa ajanoton ja siihen kirjataan myös pisteet sitä mukaa, kun niitä kertyy. Oman tiimin värin voi valita ja tällä värillä sitten ruudulle piirtyy ruudun edessä ilmaan piirretyn kynän jälki.

Ruudun yläreunassa näkyy ajastin, jonka keston saa itse päättää asetuksista. Oikean arvauksen jälkeen saa klikata alareunan tähdestä joukkueelle pisteen, jolloin ruutu tyhjenee ja voi aloittaa uuden kuvan. Ruudun voi tarvittaessa tyhjentää muutenkin. Piirtäjä saa itse valita, missä järjestyksessä piirtää kortin sanat.

Kuvankaappaus pelisovelluksesta.
Pelaajan rooliin on lavastettu lasten lelu.

Myyntipakkauksen takakannessa
fiilistellään pelin ihanuutta.

Piirtäjän täytyy tehdä melko suuria liikkeitä, jotta homma toimisi. Piirtäjä ei sääntöjen mukaan saa nähdä piirtojälkeään, vaikka se näytettäisiin isolta ruudulta. Kynän kärki hohtaa punaisena taukotilassa. Piirtämisen ajaksi painetaan nappi pohjaan, jolloin kärki muuttuu vihreäksi ja liikkeet tallentuvat viivoina näytölle. Piirtäminen on ainakin aluksi todellisuudessa paljon enemmän sekavaa koheltamista kuin mallivideoiden söpöt ja selkeät sateenvarjokuvat. Puhelinta/tablettia pitää luonnollisesti pitää paikallaan, jottei piirtojälki tallennu minne sattuu.

Suuremmalla joukkueella kuvan tihrustaminen yhdeltä puhelimen ruudulta ei varmaankaan ole mikään sujuva kokemus. Kuvan siirtäminen telkkariin kaikkien nähtäväksi lisää myös pelin hauskuutta, kun molemmat joukkueet voivat ihailla taideteoksia. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että tämä toiminto onnistuu. Sovellus ei itsessään anna tähän kovin tarkkoja teknisiä ohjeita, vaan ne on etsittävä muualta. Joissain älytelkkaireissa peli saattaa toimia suoraan, jos laite tukee näytön peilausta. Toiminto saattaa kuitenkin edellyttää yhteensopivaa suoratoistolaitetta. (iOS- laitteilla tarvitaan Apple TV, Android-laitteilla Chromecast / Roku)  Puhelimen saattaa myös voida liittää sopivalla HDMI-johdolla telkkariin. Meillä kotona suoratoisto (näytön peilaus) onnistui helposti melko uudella älytelkkarilla. Mummolan vähän vanhemmalla mallilla en saanut peilausta toimimaan.

Valitettavasti vallitsevan koronatilanteen vuoksi ei ole nyt tullut järjestettyä illanistujaisia, jossa tätä olisi tullut isommalla porukalla testattua eivätkä omat lapset ole vielä siinä iässä, että varsinaiseen kilpapelaamiseen voisi ryhtyä, joten ollaan lähinnä testailtu tätä hupipiirtelyyn. Ehkä joskus täydennän tekstiä, kun enemmän varsinaisia pelikokemuksia kertyy.

Kaikkiaan peli vaikuttaa hupaisalta ajanvietteeltä, jota voisin kuvitella pelaavani kotosalla kavereiden kanssa, jos ikinä saataisiin tarpeeksi iso porukka kasaan tai vaikka seurakunnassa varhaisnuorten (varkkien) kanssa, jos keksisin, miten tämän voisi liittää videotykkiin. Tähän mennessä on se fläppitaulukin riittänyt ihan hyvin. Viime aikoina on tullut pelattua Piirrä & Arvaa peliä etänä varkkien kanssa Zoomin kautta: yksi jakaa muille oman ruutunsa ja piirtää paintilla tms. piirtosovelluksella ja muut arvaavat. Hyvin toimii niinkin.

Lapsen kanssa lautapelejä: Busytown - Eye find it! (Touhulapeli)

Pelaajia 2-4

Ikäsuositus 3+

Kesto 15min+

Richard Scarry's Busytown - Eye find it! tai ainakin meillä ihan vaan Touhula-peli on leikki-ikäisille suunnattu hauska yhteistyöpeli. Pelaajien tehtävänä on kiiruhtaa halki kaupungin ja matkata lautalla saarelle eväsretkelle ennen kuin possut syövät kaikki eväät.

Peliä pelataan lattialla. Lauta on 2 metriä pitkä, joten harvalle pöydälle edes mahtuisi pelaamaan. Pelaajat myös liikkuvat laudan ympärillä (ja joskus päälläkin). 

Pelaajat pyörittävät vuorotellen hyrrää. Numerolla saa liikuttaa omaa hahmoa eteenpäin. Jos nuoli osuu possuun, poistetaan piknikiltä yksi eväs ja saa pyörittää uudelleen. (Kannattaa sopia, ettei omalla vuorolla voi menettää eväitä kuin kerran. En muista onko se virallinen sääntö vai meidän oma, mutta tekee pelistä mukavamman.) Kun hyrrästä tulee Luru Lude, on yhteisen salapoliisitehtävän aika. 

Salapoliisitehtävässä käännetään esiin kortti. Pelaajilla on tiimalasillisen verran aikaa etsiä valtavalta pelilaudalta mahdollisimman monta kortin osoittamaa esinettä ja merkata ne "suurennuslaseilla". Alkuun etsiminen on vaikeaa, mutta helpottuu laudan tullessa tutummaksi. Meillä ei ainakaan olla vielä ehditty kyllästymisvaiheeseen, sen verran monta korttia pinossa on ja laudalla pituutta.

Olen huomannut, että varsinkin pienimmille lapsille tiimalasin aikaraja aiheuttaa joskus hieman stressiä ja hermostumista, varsinkin, jos mitään ei tunnu heti löytyvät. Minun on välillä pitänyt useaan kertaan selittää, että tämä ei ole kisa toisia vastaan, vaan yhteistyötä. Lopuksi kaikkien merkkaamat esineet lasketaan yhteen ja ihan jokainen saa liikkua niin monta askelta kuin esineitä löytyi.

Olen pelannut tätä oman lapsen kanssa kahdestaan kotona ja vuosien varrella ohjaajana useampien lasten kanssa pyhäkouluissa ja kerhoissa ja kyllä tämä on aika tykätty peli. Kiva, kun kaikki voittavat (tai häviävät) yhdessä. Etsintä on jännittävää ja laudalla olevat muutamat oikoreitit ovat kutkuttavia. (Joskus jopa niinkin kutkuttavia, että meinaa iskeä suuttumus, jos ei pääsekään oikoreitille...)

Pelatessa onkin saanut käsitellä lasten kanssa laskemisen ja etsimisen ohella harmistumista, toisten tukemista yhteistyössä sekä toisten odottelua. Ei riitä, että itse ehtii lautalle, sinne pitää saada kaikki pelaajat ennen kuin lautta voi lähteä liikkeelle kohti saarta. Eikä haittaa, jos jollain kerralla ei itse löydä yhtään esinettä, koska tehtävä on yhteinen.

 Peli on palkittu kymmen vuotta sitten vuoden lastenpelinä ja yhä edelleen se lapsia suuresti viihdyttää, jos pelin vaan jostain sattuu löytämään. Ainakaan pikasella googlettamisella en tätä uutena enää mistään löytänyt.

Donut county - olen reikä! (arvostelu)

Mikä tekee donitsista donitsin?

Donut County vastaa tähän kysymykseen ja päästää pelaajan ohjaamaan reikää. Aukkoa? No, sitä pyöreää juttua donitsin keskellä.

"Pitäisiköhän tuosta huolestua?"

Hieman kieli poskessa etenevä tarina johdattaa pelaajan erilaisille alueille, joissa pitäisi kerätä tavarat pyöreään reikään sopivassa järjestyksessä. Aukko suurenee sitä mukaa kun sinne upottaa tavaraa, joten ensin reikään tipahtaa helposti vain kahvikuppi, mutta lopulta vaikka kokonainen talo.

Pientä pulmailua on myös tarjolla. Varsinkin siinä vaiheessa peliin tulee enemmän vaihtelua, kun aukkoon voi asentaa katapultin, jolla osan tavaroista voi ampua takaisin ilmaan.

Tarina on ihan hauska ja oivaltava. Pesukarhu (vai nykykielessä supi?) toimittaa tilaajille sovelluksella "donitseja" ansaitakseen nelikopterin. Siinähän ne ongelmat sitten pikkuhiljaa kasaantuvat, kun pian puoli kaupunkia on tipahtanut aukoista maan alle. Ensin supi ei halua ottaa teostaan mitään vastuuta, mutta ystävänsä painostuksesta suostuu lopulta etsimään tilanteeseen jonkinlaista ratkaisua.

Grafiikka on pelkistettyä indie-tasoa, mutta pelin tyyliin hyvin sopivaa. Ääninäyttelyä ei ole vaan kerronta on tekstipohjaista.  Vähän googlasin pelin taustoja ja selvisi, että se on lähtenyt alunperin liikkeelle vitsistä, mikä ei sinänsä yllättänyt, paitsi siinä suhteessa, että vitsin ympärille on rakentunut oikeasti mainio peli.

Peli on nopea oppia, intuitiivinen pelata ja ja pituudeltaan sopivan tiivis, oikeastaan jopa lyhyt. Läpäisyyn meni alle kolme tuntia. Kiva, että vielä on pelejä, jotka voi pelata vaikka yhdeltä istumalta.

Yksi hauskimmista ominaisuuksista on älyvapaa trashpedia, joka kertoo kerätyistä tavaroista kaikkea oleellista. Itselleni aiheutti muutamankin naurunpyrskähdyksen.

Lapsen kanssa: Meidän 5v tykkäsi muutamana iltana pelailla tätä ja edelleenkin välillä haluaisi pelata uudestaan muutamia kivoimpia kenttiä. Toki hän lähinnä skippaili englanninkieliset tekstiosiot, joiden vitsit eivät mielestäni ole sen tasoisia, että niitä haluaisin viisivuotiaalle kääntää. 

Pääosin peli on aika harmiton ja rauhallinen, mutta vähän jännitystäkin on mukana. Yhdessä kentässä kikkaillaan valon ja pimeän kanssa ja siinä on mukana pieni säikyttelyelementti, toisaalla sytytetään tulipaloja ja loppupuolella kuljetetaan reiän avulla hirmumyrskyä ja "lopputaistelussa" lingotaan katapultilla pommeja, joilla räjäytetään helikopteri. Enemmän levottomuutta aiheutti kuitenkin se, jos ei tajunnut, mitä pitäisi tehdä.

Aika hyvin lapsi itsekeksi tai löysi kokeilemalla ratkaisut pulmiin. Muutamassa kohdassa hän  tarvitsi neuvoja, kun ei mitenkään keksinyt, mitä olisi pitänyt tehdä (esim. aukkoon napataan ilotulitusraketti, joka pitää nopeasti ohjata kielekkeen alle, joka sortuu törmäyksestä, kun raketti lennähtää aukosta). Aivan yksinään en laittaisi viisivuotiasta pelaamaan, vaan vanhemman läsnäolo on suotavaa (kuten mielestäni aina pelatessa) jotta vastaantulevista tilanteista voi jutella.

Idealtaan peli on valtavasti velkaa takavuosien klassikolle Katamari Damacylle, jossa pelaaja pyörittää palloa, joka kerää mukaansa tavaraa. Ensin mukaan tarttuu aivan pieniä esineitä ja pallon kasvaessa aina vain suurempia. Donut County toi sekä pelattavuudellaan että huumorillaan niin vahvasti mieleen tämän ikiklassikon, että oli aivan pakko kaivaa hyllystä xbox 360:n peli Beautiful Katamari, jota sitten riemulla pelattiinkin taaperoa lukuunottamatta koko perhe. Mutta siitä ehkä lisää joskus toiste.

Donut County

Kehittäjä: Ben Esposito

Julkaisija: Annapurna interactive

Ikäraja: 3

Pelattu: Xbox One X (Game pass)

Lapsen kanssa lautapelejä: Ötökkäjahti

Ötökkäjahti

Pelaajia: 2-4

Kesto: 15 min +

Ikäsuositus: 5+

Julkaisija: Tactic

Ötökkäjahtiin kuuluu isoja ja pieniä ötökkälaattoja, pelimerkkejä ja pari erikoisnoppaa. Pahvisten laattojen sarjakuvamaiset ötökät hymyilevät iloisesti. Muoviset läpikuultavat pelimerkit tuntuvat kestäviltä.

Ötökkäjahti sisältää ohjeet kolmeen peliin: 

Ötökkäjahti, Lätkäise ötökkää ja Viisi ötökkää jonossa. Kaksi ensimmäistä on nopeutta ja tarkkuutta vaativia reaktiopelejä ja viimeinen pääosin tuuriin perustuva noppapeli.

Ötökkäjahdissa käytetään pelimerkkejä ja isompia laattoja. Vuorollaan kukin heittää kahta noppaa. Toisessa on värejä ja toisessa ötököitä. Kuka vain ensinmäisenä ehtii, saa jättää oman pelimerkkinsä oikean värisellä pohjalla olevan oikean ötökän päälle. Pelin voittaa se, jolta ensimmäisenä loppuvat pelimerkit. 

Toista peliä ei olla kokeiltu. Siinä käännetään esiin pieniä ja suuria ötökkälaattoja. Ne jätetään näkyville ja heti kun joku kääntää laatan, jolle löytyy pari, pitää nopeasti läpätä kädellä pöydällä lojuvaa paria ja huutaa bang, jolloin saa parin itselleen. Luulisin, että tässä pelissä voi isommalla joukolla pelatessa saada helposti iskun sormille.

Kolmannessa ötökkäpelissä jokaisella on viisi eriväristä isoa laattaa. Nopalla yritetään heittää kaikki värit ja oikeat ötökät ja näin kerätä omien laattojen päälle pienet laatat ja pelimerkkejä bonukseksi. Jos heittää valkoisen, voi ottaa minkä tahansa laatan, vaikkapa sellaisen, joka kuuluisi oikeasti naapurille. Tämä onkin tilaisuus vaikeuttaa muiden peliä, mutta pääosin peli perustuu pelkkään tuuriin.

Ötökkäjahdin nimikkopeli käynnissä

Huomaan, että nopea reaktiopeli saa lapseni kiihtymään ja häviötilanteissa jopa hiiltymään aivan eri tavalla kuin rauhallisemmat pelit. On välillä vähän vaikea esittää huonompaa pelaajaa kuin on. Tässä pelissä näyttelijänlahjani pääsivät testiin, kun eihän tätä voi mitenkään tosissaan pelata viisivuotiasta vastaan. En itse oikein välitä reaktiopeleistä, enkä ole edes kovin hyvä niissä, jos aikuisten kesken pelataan. Ja jos tosissaan pelaan, niin helposti vähän kiihdyn itsekin. Enemmän olen rauhallisten pelien ystävä. Onhan näillekin kyllä omat kivat hetkensä (ks. esim. Jungle speed).

Aivan pienten lasten kanssa voi osista kehitellä rauhallisen pelin, jossa opetellaan värejä ja ötököitä. Joskus lapsen ollessa kolmevuotias tällä mummolassa pitkään touhuttiin (sieltä siis nyt lainassa). Aseteltiin kiekkoja riviin, etsittiin pareja ja kerrattiin värejä. Ja voisihan laatoilla pelata vaikka ihan perus muistipeliäkin, jossa käännetään omalla vuorolla esiin iso ja pieni kiekko.

Sellaisenaan Ötökkäjahti on ihan kelvollinen lapsen ensimmäinen reaktiopeli.

Lapsen kanssa lautapelejä: Yhtä juhlaa (Oppi & ilo)

Oman hyllyn peleistä odottavat monet yhä arviointia,  mutta koska viime päivinä on tullut pelattua lähinnä kirjastosta lainattuja lastenpelejä, niin heitetäänpä vaihteeksi sekaan arvio yhdestä sellaisesta. 

Summanmutikka
YHTÄ JUHLAA!
Kadonnutta  sankaria etsimässä

Pelaajia: 2-4

Ikäsuositus: 4-7v

Julkaisija: Oppi & ilo

Summanmutikan saarella on illalla luvassa mummon yllätyssynttärit. Ensin on vain selviydyttävä muutamasta pikku tehtävästä: lahjat, koristeet ja tarjoilut pitäisi noutaa ja itse asiassa mummokin on hukassa. Mahdetaanko juhlat saada pystyyn ennen iltaa?

Kevyen tarinan ympärille rakentuu hauska ja hieman jännittäväkin pienten lasten yhteistyöpeli. Pelaajien täytyy yhdessä löytää ja kerätä tarvittavat laatat pelilaudalta. Pelissä edetään noppaa heittämällä. Jännitystä tuo se, että nopasta ja laatoista saattaa milloin tahansa ilmestyä auringon kuva, jolloin pelin aurinkokelloa siirretään pykälän verran eteenpäin. Peli päättyy joko yhteiseen voittoon, kun kaikki tarvikkeet on löydetty ja juhlijat palanneet mummolaan tai yhteiseen häviöön, jos aurinkokello ehtii kääntyä yöhön asti. Yhtä juhlaa on täysin tuuripohjainen peli. Ainoastaan kulkusuunnan voi valita itse, kaikki muu on satunnaista. Kaikki elementit ovat yksittäisinä melko tuttuja muista peleistä, mutta kokonaisuus toimii hienosti ja visuaalinen toteutuskin on tyylikäs.

Jokaisella pelihahmolla on oma erikoiskykynsä, joka aktivoituu, kun nopasta heitetään salama. Kaksinpelissä vaikeusasteeseen vaikuttaa huomattavasti, mitkä hahmot peliin valitsee. On hyvin erilainen kyky pystyä nostamaan laudalta mikä tahansa laatta verrattuna siihen, että voi liikkua viisi askelta valitsemaansa suuntaan.
Peliin tuovat vaihtelua muutamat erilaiset tavoitekortit. Joka kierroksella ei siis tarvitse löytää kaikkia samoja kuvioita.

Pelissä on kaksi noppaa. Kun kaikki tarvikkeet on kerätty, vaihdetaan kotiinpaluuta varten nopeampaan noppaan, joka ei enää aktivoi erikoiskykyjä, mutta aurinko siitä saattaa yhä ilmestyä.

Aurinko pyörähtää pikkuhiljaa kohti iltaa. Alla rivissä kerättävät tavoitteet. Valittu tavoitekortti työnnetään pelilaudan sisään ja laudalta kerättävät laatat sopivat koloihin. Mummo on vaikein löytää, koska kaikkia muita laattoja on laudalla useita. Mummo taitaakin olla tämän pelin suora vastine Afrikan tähdelle. (Yleensä kaikista peleistä, joissa käännetään laattoja, tulee väistämättä mieleen Afrikan tähti.)

Pelin kyljessä on hyödyllisen oloinen taulukko, josta näkee yhdellä silmäyksellä kasvatukselliset tavoitteet ja ikäsuosituksen. Tällainen varmasti helpottaa vanhempaa, joka on valitsemassa sopivaa peliä tai tehtäväkirjaa.

Summanmutikka on ilmeisesti jokin Oppi & ilo -sarjan teemallinen saari, jonka sankarit seikkailevat muissakin sarjan tuotteissa. Peliä voi kuitenkin aivan hyvin pelata tietämättä mitään muuta hahmoista tai tarinasta, eivät ne meillekään tuttuja ole.
Viisivuotias tykkäsi pelissä erityisesti kissa-hahmosta, joka pystyy superkyvyllään hyppäämään eri puolille pelilautaa. Tämä peli on meillä nyt lainassa toistamiseen. Kesällä tätä jonkin verran pelailtiin ja nyt lapsi halusi lainata sen uudelleen. Ilmeisesti oli jäänyt mieleen kivana pelinä.

Mass Effectin loppuratkaisu

Seuraava teksti luonnollisesti sisältää massiivisia juonipaljastuksia Mass Effect -trilogian lopusta.

"Se loppu pilasi kaiken."

"Mitä tapahtui lupaukselle, että kaikilla valinnoilla on merkitystä?"

"Sininen välähdys, punainen välähdys tai vihreä välähdys. Siinäkö se oli?"

Jonkin verran on nyt tullut lueskeltua kommenttiketjuja Mass Effect Legendary editioniin liittyen ja tuntuu, että keskustelut palaavat yhä vuosienkin jälkeen samaan vääntöön kuin aina ennenkin: trilogia on mahtava, mutta se loppuu väärin.

En tykkää ottaa osaa nettikeskusteluihin (varsinkaan englanniksi), mutta alkoi tehdä silti mieli itsekin vielä jauhaa aiheesta ja muistella ja pohdiskella loppuratkaisuja, kun ei ole koskaan tullut sitä kirjallisesti tehtyä. Sen verran monta kertaa pelasin loppukohtauksen ja testailin eri ratkaisuja, että aika vahvasti se mielessäni pääpiirteittäin yhä häilyy vielä vuosienkin jälkeen.

Joidenkin mielestä lopussa on ihan kaikki pielessä, joidenkin mielestä loppu on ihan tyydyttävä. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Täytyy kylläkin todeta, etten itse koskaan kokenut juuri sitä alkuperäistä parjattua tynkäloppua. 

Katselinkin äsken ensimmäistä kertaa koosteena nuo suppeat alkuperäiset loput ja nyt ymmärrän kyllä paremmin pelaajien turhautumisen. Onhan loppu melkoisen epäselvä ja tosiaankin vaikuttaa ensisilmäyksellä, että ainoa käytännön ero loppujen välillä on vain välähdyksen väri. Lopusta nousi niin valtava palautemyrsky, että kehittäjätiimi paikkasi mokaansa ja julkaisi päivityksenä uuden laajennetun lopun, joka on siis se, minkä itse pelasin. Mielestäni päivitys korjaa paljon ja laajennettu loppu on kokonaisuutena oikein toimiva.

Ensin olin lopusta kuitenkin itsekin aika hämmentynyt, mutta se johtui omasta havainnointivirheestäni, johon palaan myöhemmin. Käytyäni loppuratkaisut läpi useampaan kertaan ajatuksella olin ihan tyytyväinen. Epilogissa kerrottiin tarpeeksi ja vaihtoehtojen lopputulemia avattiin riittävästi. Täydellinen ratkaisu tuskin oli, mutta enpä osaisi itse keksiä parempaa. Faniversioita vaihtoehtoisista lopuista toki kiertää ympäri nettiä, mutten ole niihin juuri tutustunut.

Maailmankaikkeuden tärkein kysymys: Mikä on lempivärisi?

Otsikko on netissä kiertävä ironinen vitsi. Ne, jotka yhä väittävät, että pelissä on kolme toisiaan muistuttavaa loppuratkaisua, joiden ainoana erona ovat edellä mainitut eriväriset välähdykset, eivät mielestäni tiedä, mistä puhuvat tai varsinkin laajennetun lopun pelanneina kärjistävät suuresti. Pelin aikana tehdyt suurten linjojen valinnat kyllä näkyvät uudessa lopussa, vaikka sitten vain pieninä vivahteina kerronnassa. Jos jokainen pienikin ero otetaan huomioon, on loppuja lukuisa määrä, pääpiirteittäin kuitenkin neljä.

Nyt lähtee ulkomuistista, joten voi olla, että muistan jotain väärin: 

Miehistön loppu saattoi olla onnellinen tai täystuho riippuen, miten paljon pelistä oli suorittanut ja kerännyt liittolaisia ja pisteitä. Omat pisteeni olivat niin korkealla, että aika lailla kaikki mahdolliset hahmot selvisivät, kun tiimitoverit noudettiin taistelukentältä alukseen ja alus pääsi teleportin kautta pakoon lopputaistelupaikalta. Mutta nämä siis tapahtuivat ennen varsinaista loppua.

Shepard taistelee lopulta yksin tiensä reapereiden tukikohdan hallintapisteelle. Siellä hänelle ilmestyy tekoälyn tietoisuus ihmislapsen muotoisena hologrammina. Käydään pitkä keskustelu menossa olevasta taistosta, "sadonkorjuusta", joka tallettaa orgaanisen elämän synteettiseksi 50 000 vuoden sykleissä, eli siis tuhoaa kaikki kehittyneet lajit ja luo niistä robottikopioita. Sitten Shepardille annetaan mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen: sadonkorjuu on mahdollista keskeyttää.

Vihreä loppu: sulauta

Ensimmäisellä pelikerralla väsyneenä en tainnut ihan ajatuksella seurata tilannetta. Kun keskustelu päättyi, suoraan edessä hohti valo, jota kohden aloin heti rampana raahautua. Pohdin, että missäköhän kohtaa tässä nyt sitten tehdään se valinta, josta äsken hologrammin kanssa keskustelin. Pohdinta keskeytyi, kun kävelin liian lähelle valoa, jolloin käynnistyi animaatio: Shepard hyppäsi valosäteeseen ja hajosi atomeiksi. Hänen orgaaninen dna:nsa yhdistyi synteettiseen. Tukikohdasta lähti vihreä välähdys, joka vaikutti koko galaksin olentojen rakenteeseen. Kaikista olennoista tuli Shepardin uhrauksen seurauksena hieman oudosti hohtavia symbioottisia orgaanis-synteettisiä olentoja. Vihdoin vallitsi Linnunradalla rauha ja yhteisymmärrys. Gethit ja quarianit ymmärsivät vihdoin toisiaan. Joker-pilotti ja EDI (humanoidihahmoinen aluksen tekoäly) saivat toisensa (jos pelaaja aiemmin oli tähän suuntaan heitä rohkaissut) ja niin edelleen. 

Ihan pätevä loppu, jos tavoitteena oli koko ajan synteettisten ja orgaanisten yhteiselo. Sitä olin ainakin omilla valinnoillani koko ajan rakentanut ja hyvin pitkälle siinä onnistunutkin, mutta ihan näin radikaalia ratkaisua en osannut edes ajatella. Ehkä en kuitenkaan ihan tätä halunnut.

Joka tapauksessa oli pakko ladata tallennus ja palata loppukohtaukseen, kun jäi mietityttämään, että missä ihmeessä se oli se paljon puhuttu valinta.

Sininen ja punainen - hallitse tai tuhoa 

Seuraavalla kerralla en kiirehtinyt keskustelun jälkeen heti liikkeelle, vaan oivalsin tarkkailla ympäristöä. Huomasin, että suoran käytävän sivuille avautuikin hitaasti kaksi sivulinjaa, joita en ollu edellisellä kerralla ollenkaan huomannut! Sininen puoli ja punainen puoli: hallitse tai tuhoa.

Sininen linja muuttaa Shepardin tekoälyksi, joka hallitsee reapereita. Tukikohdasta välähtää sininen valo, joka katkaisee reapereiden tuho-operaation ja ainakin omassa versiossani saa ne lopulta auttamaan sota-alueiden jälleenrakennuksessa. Jälkinäytöksessä on tekoäly-Shepardin oma monologi, jonka sävy on erilainen, jos on pelannut hyvätekijänä (paragon) verrattuna, jos on valinnut pahantekijä-linjan (renegade) tai pysynyt neutraalina. (Katsoin neutraalin ja  renegade-version YouTubesta).  Tämä loppuratkaisu sopii mielestäni parhaiten omalle hyväntekijä-Shepardilleni. Rauhan rakentamista elämänmuotojen välille ilman radikaalia symbioosigeenimuuntelua. Toisaalta aika valtava vastuu Shepardille muuttua itse kaiken synteettisen elämän hallitsijaksi, jota oli juuri hetki sitten ollut matkalla tuhoamaan. Tiedostoissa on jäljellä etäinen muisto siitä Shepardista, joka oli joskus ihminen ja jonka moraaliset ratkaisut toimivat nyt vaikuttimina.

Kokeilin myös tuhoamista, mutta se ei sopinut omaan pelityyliini ollenkaan. Punainen välähdys tuhoaa kerralla kaiken synteettisen elämän - myös gethit ja EDI:n - ja muistaakseni myös kaikki pikamatkailun mahdollistavat mass relay -teleportit koko Linnunradalta. Jos tämä on valitsemani lopputulos, niin miksi olisin koko trilogian ajan yrittänyt rakentaa rauhaa synteettisten ja orgaanisten välille?

Ei. Punainen vaihtoehto ei sovi minun Shepardilleni. Se ei yksinkertaisesti ole looginen ratkaisu kaiken koetun jälkeen. Jos olisin pelannut aivan toisella tavalla, niin sitten olisin voinut harkita. Tässäkin mielessä koko trilogian halki kantaneilla valinnoilla on merkitystä. Ei niinkään pelin näyttämän loppuvideon sisällössä, vaan siinä, etten todellakaan voisi valita tällaista lopputulemaa koko matkan kuljettuani.

Happily ever after?

Osaa pelaajista tuntuu eniten harmittavan se, ettei Shepard itse saa juhlavaa ja onnellista Disney-loppua. En jäänyt kaipaamaan loppuratkaisua, jossa Shepard ja Garrus kasvattaisivat aurinkorannalla adoptoimiaan krogan-vauvoja. (Jotain sellaista he taisivat puolivitsillä suunnitella). Haikea tai surullinenkaan loppu ei tarkoita, että se automaattisesti olisi huono.

"Punainen tuho" on ainoa vaihtoehto, jossa Shepard saattaa itse säilyä hengissä (jos siis ne kaikki kerrytetyt pisteet jne ovat tarpeeksi korkealla). Hengissä säilyminen näytetään yhtenä hengenvetona Shepardin maatessa romuläjän keskellä ja miehistön toiveikkaina ilmeinä, kun he eivät liimaakaan Shepardin nimeä kuolleiden sotilaiden muistoseinälle, kuten muissa lopuissa. Onhan tuo toki toiveikas lopetus henkilökohtaisella tasolla, mitä sitten, vaikka puoli galaksia onkin raunioina. Aurinkorannalla loikoilua ennen edessä taitaa silti olla galaksin jälleenrakennusurakka ja lisäksi Shepardin ja muun miehistön välillä satojen valovuosien matka. Pikamatkustus kun ei tuhotuilla teleporteilla enää onnistune.

Pidä tunkkis!

Toki on vielä neljäskin tapa lopettaa peli ja tästä eivät ilmeisesti kaikki ole edelleenkään tietoisia. Sen sijaan, että suostuisi hologrammilapsen ehdotukseen tehdä pakotettu valinta kolmesta vaihtoehdosta, voi myös kaivaa taskusta aseen ja uhata sillä hologrammia. Tai sitten voi vain sanallisesti kieltäytyä ilman aseella uhittelua. No, vääjäämätön tuhohan siitä seuraa. Sadonkorjuu jatkuu ja reaperit tuhoavat kaiken kehittyneen orgaanisen elämän. Lopuksi näytetään väläys kauas tulevaisuuteen, jossa välkkyy Liaran varmuuden vuoksi tallentama hologrammimuistio: "Me epäonnistuimme, mutta ehkä näiden tietojen avulla teillä on mahdollisuus selviytyä".

 Loppusanat

En väitä, että loppu olisi täydellinen ja huomioisi kaikki mahdolliset matkan varrella tehdyt valinnat. Väitän kuitenkin, että laajennettuna versiona se on ihan hyvä päätös todella hyvälle trilogialle. Loppuratkaisuissa näkyy kuvavälähdyksinä valintojen seurauksia sekä jotain siitä, mitä muille miehistön jäsenille käy. Lisäksi suuri osa aiemmin tehdyistä valinnoista päätyi jo aiemmin pelin aikana selkeiksi lopputuloksiksi.

Lisäksi suuresti toivon, että seuraava kehitteillä oleva Mass Effect antaa Shepardin levätä rauhassa - joko atomeina avaruudessa tai sitten vaikka siellä aurinkorannalla. Seuraavaksi on muiden sankareiden aika loistaa.

Mass Effectin loppuratkaisu näyttää monen mielestä lähinnä tältä? (Taiteilija 2v kylläkin väitti, että tässä kuvassa on junarata, ei Linnunrata)

Palaisinko tulevaisuuteen? (Mass Effect Legendary Edition)

Mass Effect -trilogiasta on keväällä tulossa remasteroitu versio, joka sisältää myös lähes kaikki lisäosat. Traileria katsoessani ensin vähän hihkaisin innostuneesti, mutta sitten totesin huokailevani ennen kaikkea nostalgiasta.

Kyllä. Se oli huikea matka kohti Linnunradan tuhoa tai pelastusta. Mutta vaikka saisin jostain taiottua loputtomasti aikaa, niin jaksaisinko todella kokea sen kaiken jälleen uudelleen?

Säännöllisin väliajoin tekee mieli katsoa uudelleen jokin elokuva tai lukea tietyt kirjat. Paluu tuttujen tarinoiden pariin tuntuu hyvältä. Lapsetkin katsovat uudelleen ja uudelleen samat elokuvat ja jaksot lastenohjelmista. On kuitenkin hieman eri asia palata parin tunnin elokuvaan kuin lisäosineen yli sata tuntia kestävään pelitrilogiaan. Jopa Sormusten Herra pidennettyinä versioina -maraton on tähän verrattuna kevyttä kauraa.

Olen totta kai välillä pelannut samoja pelejä uudelleen, mutta en välttämättä ole jaksanut tahkoa niitä toisella kerralla ihan loppuun saakka, jos ne ovat olleet kovin pitkiä ja jos lopussa ei ole odottanut vaihtoehtoista loppuratkaisua. Palaan yhä satunnaisesti samoilemaan Skyrimiin. Aikanaan pelasin kaikki Biowaren Dragon Age -pelit kahteen kertaa läpi. Kakkosen jopa kolmesti, koska se oli muita lyhyempi ja tiiviimpi paketti. Enää en välttämättä niihin halua palata, mutta seuraavaa osaa odotan kyllä. Enemmistö tarinavetoisista videopelikokemuksista jää ainutkertaisiksi matkoiksi.

Toisaalta roolipelin valintojen mukaan vaihtelevat juonikaaret tuovat pelille huomattavasti uudelleenpeluuarvoa eikä avaruusoopperan uusi kokeminen olisi varmastikaan täsmälleen sama kokemus kuin aikaisempi. Itsekin olen pelaajana muuttunut. Silti luultavimmin yhä tahkoisin pelin ultra-helpolla tasolla, koska räiskintä on itselleni pelien vähiten kiinnostavaa antia. Omassa universumissani päähenkilö, komentaja Shepard, olisi myös jatkossakin luultavimmin nainen, joka tekisi omaa moraalikäsitystäni vastaavia valintoja.

Mass effect on trilogiana hieno yhtenäinen kokemus, jossa ensimmäisessä pelissä tehdyt valinnat ja solmitut ihmissuhteet (vai olentosuhteet?) vaikuttavat merkittävästi tunnelmaan ja tapahtumiin. Hahmoihin ehtii pitkän matkan aikana kiintyä ja tiimitovereiden menehtymiset ovat riipaisevia.

Tekisinkö asiat toisella tavalla, kun tiedän, miten valinnat vaikuttavat? Itse asiassa olen jo pelannut kolmannen osan uudelleen silloin joskus melko pian ensimmäisen läpipeluun jälkeen ihan uteliaisuuttani oletusvalinnoilla ja pelikokemus oli huomattavan erilainen. Aiemmat "väärät" valinnat tuntuivatkin yhtäkkiä "oikeilta" ja osa tilanteista jopa yllätti erilaisuudellaan.

Toisaalta tuntuu kutkuttavalta ajatus kokea kaikki taas uudelleen, vieläpä kauniimpien grafiikoiden ja toivottavasti lyhyempien hissimatkojen kera. (Ensimmäisen osan lataustauot oli kaupungeissa naamioitu hissimatkoiksi, joiden aikana hahmot kävivät välillä pitkiäkin keskusteluja, välillä vallitsi vain vaivaantunut hiljaisuus. Sarjan kolmas osa itsekin irvaili tälle ominaisuudelle.)

Mass effect -trilogia siis toki löytyy diginä/hyllystä edelleen xbox360-versioina, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun ostaisin saman tuotteen uudelleen paranneltuna. Olen tehnyt sitä pelien kanssa muutamaan otteeseen ja jonkin verran myös päivittänyt leffakirjastoa dvd:istä bluray:hin. Eihän näitä uusioversioita tehtäisi, jos niille ei olisi odotettavissa kaupallista menestymistä.

Yritän muistella pelin tapahtumia ja hämärästi ne pikku hiljaa tuntuvatkin palautuvan mieleen. Pieniä väläyksiä sieltä täältä: Keskusteluja emoaluksella Joker-pilotin kanssa. Salapoliisitehtäviä hämärässä yökerhossa. Uhkaavia tilanteita, joista selvittiin täpärästi puhumalla. Välillä taas ei selvitty. Vihollistukikohtien räjäyttelyä kiikkerästä pomppulinnaa muistuttavasta mako-autosta käsin. (Sen ohjausta on kyllä lupailtu uudistettavaksi.) Loputonta planeettojen skannausta ja aluksen tekoälyn surkea uranus-vitsi. Ällöttäviä avaruushirviöitä. Tulinen tango taistoturrikan kanssa. (Siis turianin). Menehtyneen tiimitoverin äänipäiväkirjan kuuntelua. Sekä tietenkin erään avaruusaseman jokaisen myymälän toistama mainoslause: "Olen komentaja Shepard ja tämä on lempikauppani koko universumissa."

Vastaukseni on siis teoriassa varovainen kyllä. Olisi ehkä oikeastaan mielenkiintoista palata tulevaisuuteen komentaja Shepardin saappaisiin. Enemmän tällä hetkellä kuitenkin voisi kiinnostaa fiilistellä pelimuistoja jonkun toisen sarjan läpipelanneen ihmisen kanssa. Tai turianin, tai mitä näitä nyt on.

Lautapelit: Metsän ekosysteemi

Pelaajia: 2-9
Peliaika: 15-25 min
Ikäsuositus: 4+

Suunnittelu: Easydesing Oy
Kuvat: Jakke Haapanen

Metsän ekosysteemi -tietopelissä on tavoitteena rakentaa mahdollisimman suuri yhtenäinen ekosysteemi. Mekaniikaltaan peli yhdistelee laattojen asettelua ja muistipelaamista. Opetuksellinen tavoite on hahmottaa ekosysteemin käsitettä ja rakentumista. Samalla opitaan suomalaisten puiden, eläinten ja muiden käsitteiden nimiä.

 Peli koostuu vahvoista pahvisista "muistipelikorteista" sekä paperisesta ohjeesta, jotka on pakattu läpinäkyvään muoviseen läpälliseen rasiaan. Korttien kuvat ovat kauniita realistisia piirroksia kuin luontokirjan sivuilta. Puiden nimet on kirjoitettu kortteihin suomeksi, ruotsiksi ja latinaksi, muiden korttien nimet suomeksi ja ruotsiksi.