Nuuskamuikkunen: Muumilaakson melodia (arvostelu)

 

Muumit täyttivät tänä vuonna pyöreitä, mikä on näkynyt ainakin täällä Muumimuseon kotikaupungissa mm. Muumi-teemaisena ratikkana, Valoviikkojen valtavina keskustorin rakennusten seinille heijastettuina valotaideteoksina sekä lukuisina muumiteemaisina tapahtumina. Onnea 80-vuotiaille! 

Muumeista olen kirjoittanut tänne joskus ennenkin (arvostelu Muumi-lautapelista sekä yleistä pohdintaa muumeista ja muumi-esineistä luettavissa täällä)

Mutta mikäpä olisikaan parempi vuosi pelata melko uusi muumiteemainen videopeli?

Snufkin: Melody of Moominvalley, suomeksi siis Nuuskamuikkunen: Muumilaakson melodia julkaistiin alkuvuodesta 2024 ja se on saatavilla monelle alustalle. Itse pelasin pelin Xbox SeriesX:llä.

Muumilaakson Melodia on muutaman tunnin mittainen kompakti seikkailupeli. Nuuskamuikkunen saapuu keväällä Muumilaaksoon, jossa ihan kaikki ei olekaan kohdallaan. Puistonvartija on rakentanut puistoja ja sotkenut Muumilaakson luonnollisuutta ja   Muumipeikkokin on kateissa. Muumipeikon etsintä johtaa Nuuskamuikkusen seikkailulle ympäri Muumilaaksoa ja jopa Hattivattien saarelle asti. Välillä Muikkusen seuraksi liittyy hetkeksi myös muita hahmoja.

Arvostelu: TOEM

Toem: a photo adventure julkaistiin juuri tällä viikolla Xbox Game Passiin. Peli on ollut toki jo pari vuotta saatavilla muille laitteille, mutta itselleni tämä oli aivan tuntematon indie-peli, jota aloin pelata kylmiltään vailla mitään muuta ennakkotietoa kuin ikäraja (pegi3). Peli olikin niin ihastuttava, että pelasin sen läpi miltei yhdeltä istumalta. Pelin päätarinan läpäiseminen vaatii, että siitä suorittaa noin puolet kaikista tehtävistä, joten vielä on pariksi illaksi pelattavaa jäljellä.

Tarina kertoo nuoresta lampaasta(?), joka on lähdössä retkelle ottamaan valokuvaa tarunhohtoisesta ilmiöstä nimeltä Toem. Ilmiö säilyy pelin loppuun asti salaisuutena. Matkaan pitäisi lähteä bussilla, mutta rahan sijaan bussi liikkuukin hyvillä teoilla. Tai oikeastaan leimapassilla, johon saa leimoja suoritetuista tehtävistä. Vastaan tuleekin hyvin monenlaisia avuntarvitsijoita. Yksi haluaisi nähdä kuvan legendaarisesta kuningaskalasta ja toinen kaipaisi pullanmurusia lintujen ruokintaan.

Toemissa seikkaillaan muutamalla erilaisella alueella ja suoritetaan pieniä tehtäviä, joista suurin osa liittyy tavalla tai toisella valokuvaamiseen. Osa tehtävistä on aivan selkeitä, osa vaatii hieman enemmän oivaltamista. Alkuun peli opastaa lähes kädestä pitäen. Ihan kaikkia tehtäviä en heti osannut ratkaista tai en vain vielä löytänyt sokkeloiselta alueelta ratkaisua. Tehtävien suorittamisen ohessa albumiin kerätään luontokuvia ja muutamia erityiskohteita, joten melkein kaikkea kannattaakin tutkia myös kameran linssin läpi.

Donut county - olen reikä! (arvostelu)

Mikä tekee donitsista donitsin?

Donut County vastaa tähän kysymykseen ja päästää pelaajan ohjaamaan reikää. Aukkoa? No, sitä pyöreää juttua donitsin keskellä.

"Pitäisiköhän tuosta huolestua?"

Hieman kieli poskessa etenevä tarina johdattaa pelaajan erilaisille alueille, joissa pitäisi kerätä tavarat pyöreään reikään sopivassa järjestyksessä. Aukko suurenee sitä mukaa kun sinne upottaa tavaraa, joten ensin reikään tipahtaa helposti vain kahvikuppi, mutta lopulta vaikka kokonainen talo.

Pientä pulmailua on myös tarjolla. Varsinkin siinä vaiheessa peliin tulee enemmän vaihtelua, kun aukkoon voi asentaa katapultin, jolla osan tavaroista voi ampua takaisin ilmaan.

Tarina on ihan hauska ja oivaltava. Pesukarhu (vai nykykielessä supi?) toimittaa tilaajille sovelluksella "donitseja" ansaitakseen nelikopterin. Siinähän ne ongelmat sitten pikkuhiljaa kasaantuvat, kun pian puoli kaupunkia on tipahtanut aukoista maan alle. Ensin supi ei halua ottaa teostaan mitään vastuuta, mutta ystävänsä painostuksesta suostuu lopulta etsimään tilanteeseen jonkinlaista ratkaisua.

Grafiikka on pelkistettyä indie-tasoa, mutta pelin tyyliin hyvin sopivaa. Ääninäyttelyä ei ole vaan kerronta on tekstipohjaista.  Vähän googlasin pelin taustoja ja selvisi, että se on lähtenyt alunperin liikkeelle vitsistä, mikä ei sinänsä yllättänyt, paitsi siinä suhteessa, että vitsin ympärille on rakentunut oikeasti mainio peli.

Peli on nopea oppia, intuitiivinen pelata ja ja pituudeltaan sopivan tiivis, oikeastaan jopa lyhyt. Läpäisyyn meni alle kolme tuntia. Kiva, että vielä on pelejä, jotka voi pelata vaikka yhdeltä istumalta.

Yksi hauskimmista ominaisuuksista on älyvapaa trashpedia, joka kertoo kerätyistä tavaroista kaikkea oleellista. Itselleni aiheutti muutamankin naurunpyrskähdyksen.

Lapsen kanssa: Meidän 5v tykkäsi muutamana iltana pelailla tätä ja edelleenkin välillä haluaisi pelata uudestaan muutamia kivoimpia kenttiä. Toki hän lähinnä skippaili englanninkieliset tekstiosiot, joiden vitsit eivät mielestäni ole sen tasoisia, että niitä haluaisin viisivuotiaalle kääntää. 

Pääosin peli on aika harmiton ja rauhallinen, mutta vähän jännitystäkin on mukana. Yhdessä kentässä kikkaillaan valon ja pimeän kanssa ja siinä on mukana pieni säikyttelyelementti, toisaalla sytytetään tulipaloja ja loppupuolella kuljetetaan reiän avulla hirmumyrskyä ja "lopputaistelussa" lingotaan katapultilla pommeja, joilla räjäytetään helikopteri. Enemmän levottomuutta aiheutti kuitenkin se, jos ei tajunnut, mitä pitäisi tehdä.

Aika hyvin lapsi itsekeksi tai löysi kokeilemalla ratkaisut pulmiin. Muutamassa kohdassa hän  tarvitsi neuvoja, kun ei mitenkään keksinyt, mitä olisi pitänyt tehdä (esim. aukkoon napataan ilotulitusraketti, joka pitää nopeasti ohjata kielekkeen alle, joka sortuu törmäyksestä, kun raketti lennähtää aukosta). Aivan yksinään en laittaisi viisivuotiasta pelaamaan, vaan vanhemman läsnäolo on suotavaa (kuten mielestäni aina pelatessa) jotta vastaantulevista tilanteista voi jutella.

Idealtaan peli on valtavasti velkaa takavuosien klassikolle Katamari Damacylle, jossa pelaaja pyörittää palloa, joka kerää mukaansa tavaraa. Ensin mukaan tarttuu aivan pieniä esineitä ja pallon kasvaessa aina vain suurempia. Donut County toi sekä pelattavuudellaan että huumorillaan niin vahvasti mieleen tämän ikiklassikon, että oli aivan pakko kaivaa hyllystä xbox 360:n peli Beautiful Katamari, jota sitten riemulla pelattiinkin taaperoa lukuunottamatta koko perhe. Mutta siitä ehkä lisää joskus toiste.

Donut County

Kehittäjä: Ben Esposito

Julkaisija: Annapurna interactive

Ikäraja: 3

Pelattu: Xbox One X (Game pass)

Arvostelussa King's Quest (2015)

Selailinpa aikani kuluksi pleikkarilla kauppapaikan tarjontaa ja latasin kokeeksi ilmaisen ensimmäisen episodin pelistä King's Quest, joka osoittautuikin ihan kelpo seikkailupeliksi.

Uljaat "yksisarviset". Tämä kuva kertoo King's Questin
tyylistä ja huumorista enemmän kuin tuhat sanaa.

Olen asiaa hieman selvitellyt, ja King's Quest on ilmeisesti melko legendaarinen 80-luvulla alkanut seikkailupelisarja, josta on vuonna 2015 tehty tällainen nykyaikaistettu uudelleenlämmittely.
Päädyimme ensimmäisen osan perusteella lopulta ostamaan XboxOnelle koko 5 episodin paketin, kuten nähtävästi noin 5% muistakin peliä kokeilleista on tehnyt (ainakin Xboxilla saavutuksiin liittyvien tilastoprosenttien perusteella).
Minun piti heti kättelyssä pelata ensimmäinen osa uudelleen läpi, koska olin läpäissyt sen pleikkarilla, mutta eipä se minua haitannut, sen verran hauska oli pelikokemus.

Uusi versio King's Questista on eri tiimin tekemä kuin alkuperäinen sarja. En tämän enempää puhu alkuperäisestä pelisarjasta, sillä en siitä juuri mitään tiedä. Ilmeisesti peli kumartelee ja viittailee reilusti lähdemateriaaliinsa, mutta ei sillä tavalla, että sitä välttämättä edes huomaisi (viimeisen episodin yhtä aivan ilmiselvää jaksoa lukuun ottamatta). Peli toimii hyvin itsenäisenä seikkailuna myös kaltaisilleni noviiseille.

Kuninkaan muistelmat

Pelin kertojana toimii vanha kuningas, joka tarinoi lapsenlapselleen elämästään. Ensimmäinen episodi kertoo ajasta ennen kuninkuutta, mutta vähitellen kuningas vanhenee ja etenee elämässä. Kuningas ja lapsi kommentoivat lähes kaikkea hilpeään tyyliinsä. Jos pelaaja kuolee, voi Game over -ruudussa kuulla vaikkapa kommentin "Muistinkohan tämän varmasti oikein, ei se kyllä näin mennyt", minkä jälkeen pelaaja saa palata yrittämään uudelleen, kunnes onnistuu. Koko peli on muutenkin täynnä sanaleikkejä, puujalkavitsejä ja slapstick-huumoria. Varsinkin alkupuolen episodeissa on paljon pöhköä hyväntahtoista huumoria. Sarjakuvamainen hieman höpsö grafiikka tukee tätä kepeää otetta. Iso osa komediasta syntyy hahmojen liikkeestä.

Vuosikatsaus 2016

Jälleen ollaan liikkumassa kohti vuodenvaihdetta. Onkin siis aika katsahtaa menneseen. Perinteiseen tapaan tein vuonna 2016 pelaamilleni peleille oman sivun, jonne pääsee vaikkapa tästä. Siellä onkin tämän päivityksen varsinainen sisältö, eli aakkosjärjestyksessä luetellut pelit sekä lyhyet arviot niistä. Kannattaa katsoa. Mitäpä tässä sen enempää tähän siis jaarittelemaan.

Ammottavan tyhjiön osaan sivulla kuitenkin jäävät Oculus Riftille julkaistut pelit. Haaveilen kirjoittavani niistä joskus jotain ihan oikeasti. Sitä odotellessa, hyvää ja pelirikasta uutta vuotta kaikille!

Mikkisofta keksii aina uutta höpöä vuodenvaihteeseen.
Tällä kertaa pelaajavaakunan. Susi tulee siitä, etten pelaa moninpelejä.
Jostain syystä Gamertag ei näy yläreunassa, vaikka ilmeisesti pitäisi.

trueachievements.com taas tilastoi pelivuottani boxilla näin.

Arvostelussa: The Witness

The Witness

pulmapelaajien paratiisisaari

Alusta: Win (pelattu), Ps4

Peli julkaistu: 26.1.2016
Kehittäjä & julkaisija: Thekla Inc.
Ikäraja: 3

Jonathan Blow:n edellinen peli Braid näytti vain kivalta Mario-tyyliseltä tasoloikalta, mutta kuoren alta paljastuikin ajattelua vaativa ajan kelaamiseen pohjautuva pulmapeli. The Witness jatkaa hieman samalla linjalla. Alkujaan se vaikuttaa yksinkertaiselta ensimmäisen persoonan kävelysimulaattorilta, mutta tarjoaakin paikoitellen todella kinkkisiä pulmia (engl. puzzle).

Pelin nimi, "todistaja" tai "havainnoitsija", kuvastaa hyvin omaa olotilaani kanssaosallistujana. Olin todistamassa jotain ainutlaatuista. The Witnessin todistaja (pelaaja) kulkee aivan yksikseen saarella ja ratkaisee pulmatehtäviä omassa tahdissaan ilman varsinaista päämäärää, erityisiä palkintoja tai selkeää juonta. Kuitenkin edetessä paljastuu päämääriä, piilotettuja yllätyksiä ja mikä tärkeintä: valtavasti oivalluksia.

Voisi tuntua kummalliselta kirjoittaa arvostelu pelistä, jota en ole edes pelannut sanan varsinaisessa merkityksessä (en pidellyt ohjainta), mutta tässä tapauksessa se ei edes tunnu hirvittävän oudolta. Yritin siis mieheni pelatessa vieressä selvittää ongelmia ja mahdollisesti myös auttaa etenemisessä. Välillä ratkoimme ongelmia yhdessä, mutta usein mieheni oli kyllä nopeampi oivaltamaan (varsinkin, mikäli minun päätehtäväni oli sillä hetkellä vauvamme viihdyttäminen). Koin siis tuplasti iloa ratkaistuani jonkin ongelman ennen miestäni.

Pelistä on melko mahdotonta kirjoittaa arvostelua paljastamatta mitään oleellista. Sanonkin heti alkuun: jos haluat oivaltaa kaiken itse, hyppää suoraan viimeiseen kappaleeseen.
Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä paljastuksia pelin sisällöstä, ei kuitenkaan (mielestäni) massiivisia spoilereita.

Wanhat fiilistelyssä: Ico

Kulttiklassikoksi noussut vuonna 2001 Playstation 2:lle julkaistu ICO on japanilaisen Team Icon ensimmäinen tuotos. Peli oli aikanaan tunnelmaltaan ja toteutukseltaan hyvin valtavirrasta poikkeava ja kriitikoiden ylistämä. Oikeastaan Ico taisi aloittaa tai ainakin lisätä keskustelua siitä, voivatko videopelit olla taidetta. Ilmestyessään peli ei menestynyt kaupallisesti kovin hyvin, mutta uusintapainosten ja HD-version myötä se on kasvattanut yleisöään. Itse ostin pelin vuonna 2006, kun tekijöiden toinen peli, Shadow of the colossus, julkaistiin ja sen myötä Icosta otettiin ensimmäinen uusintapainos. Pelin ikärajaksi on merkitty 7 vuotta ("sisältää lievästi pelottavia asioita"), mutta kyseessä ei ole mikään riemukas lastenpeli.

Tarina sijoittuu kaukaiseen, kuvitteelliseen maailmaan. Päähenkilönä on Ico-poika, joka suljetaan pelin alussa suureen linnaan kuolemaan, koska hänen päässään kasvaa sarvet ja häntä pidetään kirottuna. Poika pääsee pakenemaan arkusta, jonka sisään hänet suljettiin, ja alkaa etsiä ulospääsyä. Linnan tornista hän löytää häkkiin suljetun, hentoisen tytön, Yordan, ja yhdessä he yrittävät paeta linnasta ja sen pahan kuningattaren vallasta.

 Ohessa lyhyt traileri pelistä.

Koukuttavat pikkupelit: 2048

"Vielä yhden kerran" sanoi hän ja kello olikin yhtäkkiä yksi yöllä. Hyvin usein juuri yksinkertaiset pienet pelit aiheuttavat tällaisen reaktion.