Pelivuosi 2025

 Sähköpostiin kilahti jokavuotiseen tapaan Trueachievement-sivuston vuosikooste, tällä kertaa videon muodossa. Sen mukaan olen kerännyt huomattavasti vähemmän saavutuksia kuin edellisenä vuotena.No, pelaan vähemmän xboxilla ja olen vähemmän saavutushakuinen, joten eipä mikään ihme.

 

Joka tapauksessa tänäkin vuonna on tullut jonkin verran pelattua ja nyt onkin jälleen aika kurkistaa, mitä kaikkea. Ainakin huomaan jälleen kerran palanneeni useiden tuttujen ja turvallisten nimikkeiden pariin.

Wanhat fiilistelyssä: De Blob 2 (arvostelu)

De Blob 2

Pelattu: Xbox One X (Game Pass), pelaajia: 1-2, Ikäraja: 7 vuotta

Pelivuosi käynnistyi aiemmin vaille huomiota jääneellä pienellä klassikolla vuodelta 2011. Jälleen kerran peli, jota lapseni kokeili Game Passista ja joka vaikuttikin ihan kivalta ja jumitti minut muutamaksi illaksi kiinni sohvaan. Ykkösosaa en ole pelannut.

Pahis Komentaja Musta (Comrade Black) on muuttanut joukkoineen koko maailman harmaan mustavalkoiseksi, mutta hätiin rullaa vastarintaliike ja pelin sankari Blob, hyllyvä pallero, joka maalaa taas maailmaan värit. Jippii, eikun värikylpyyn ja hyppimään seinille!

Wanhat fiilistelyssä: Ni no kuni

Tuli Facebookin muistoissa niin hauskoja pelipäivityksiä vastaan, että pitää ihan jakaa tännekin. 

13.8.2013

"Haaksirikkouduimme saarelle, jota luulimme autioksi. Oli siellä kuitenkin elämää: Keskustelin luolassa sinisten rapujen kanssa, löysin keijujen komediateatterin sekä tein tutkimusmatkan keijujen äidin vatsaan, jossa oli lastentarha. Voitin vatsassa häiriköineen jättimäisen meduusan ja palasin onnellisesti keijukylään. Sitten laiva olikin jo korjattu ja saatoimme jatkaa matkaa.
Kiitos tästä elämyksestä Level-5."

15.8.2013 

"Eilen pukeuduin sika-asuun, jotta pääsisin livahtamaan vartioiden ohi palatsiin tapaamaan prinssiä.

Kuka pilasi Vihaiset linnut?

Siitä on muutama vuosi, kun viimeksi pelasin Angry birdsiä. Taisi itse asiassa olla aikaa, kun puhelimeni oli vielä Nokia Lumia.

Yksinkertaisuudessan peli oli tosi koukuttava ja kiva ja siitähän oli vaikka mitä versioita. Joitain kenttiä tuli jauhettua useita kertoja, kunnes lopulta sai rakennelman sortumaan täydellisellä tavalla.

Eilen tuli tyttären kanssa puhetta pelistä ja ajattelin tutustuttaa hänet tähän suomalaiseen laatutuotteeseen. Mutta mitä pöyristyttävää tajusin: alkuperäistä peliä ei saa enää ladattua sovelluskaupasta! 

Tarjolla on sen sijaan Angry birds 2: pientä turhaa sälää täyteen ahdettu free to play -kökkäre, jossa varsinainen peli hautautuu kaiken kerättävän/ostettavan sälän, mikromaksujen varomisen ja ajan kanssa latautuvien elämien alle. Ei minua kiinnosta pelata arpakorttipeliä taikahississä, olisin vain halunnut ampua linturitsalla possuja.

Kertokaa, että olen käsittänyt jotain väärin tai edes että jossain netin syövereissä on vielä olemassa paikka, josta voin ostaa jonkin alkuperäisen Angry birds -pelin!

Kaivoin jopa vanhan luurin pöytälaatikosta, jonne se oli vuosiksi unohtunut, mutta valitettavasti siinäkään ei ollut asennettuna enää yhtään Angry birdsiä. No, jos jotain hyvää, niin ehkäpä vihdoin voisin tyhjentää vanhan luurin tiedot ja kierrättää sen.

Angry birds 2 on tähän mennessä onnistunut minun suhteeni yhdessä asiassa: se tekee Minusta Todella Vihaisen. 

Ei jatkoon. (Paitsi kuitenkin jatkoon, sillä lapsi, joka ei paremmasta tiedä, tykästyi pelin simppeliin perusideaan ja jos ei kerran muuta ole tarjolla, niin tähän on kai tyydyttävä.)

Jälkikirjoitus: hetken tutkimisen jälkeen löytyi vielä Angry birds friends, olisikohan siitä tilanteen pelastajaksi?

 

Wanhat fiilistelyssä: Viva Piñata

Oletko koskaan miettinyt, mistä nykyään Suomessakin yhä tavallisemmat syntymäpäiväjuhlien piñatat tulevat? (Siis nuo kepillä hakattavat paperieläimet, joiden sisustasta poksahtaa karkkia.)

Tietenkin kauniilta ja sadunhohtoiselta Piñata-saarelta! Saarella villit piñatat kirmaavat ja touhuavat monenlaista. Piñata-tarhaajien tehtävänä on kesyttää ja valmistella piñatat ilostuttamaan lapsia juhlissa ympäri maailman. Juhlan jälkeen piñatanpalaset palautuvat saarelle ja eheytyvät taas kokonaisiksi.

Ja mikä sattuma: juuri tuolta saarelta olen saanut haltuuni puutarhatontin. Matkani Piñata-tarhaajaksi voi alkaa!

Palaisinko tulevaisuuteen? (Mass Effect Legendary Edition)

Mass Effect -trilogiasta on keväällä tulossa remasteroitu versio, joka sisältää myös lähes kaikki lisäosat. Traileria katsoessani ensin vähän hihkaisin innostuneesti, mutta sitten totesin huokailevani ennen kaikkea nostalgiasta.

Kyllä. Se oli huikea matka kohti Linnunradan tuhoa tai pelastusta. Mutta vaikka saisin jostain taiottua loputtomasti aikaa, niin jaksaisinko todella kokea sen kaiken jälleen uudelleen?

Säännöllisin väliajoin tekee mieli katsoa uudelleen jokin elokuva tai lukea tietyt kirjat. Paluu tuttujen tarinoiden pariin tuntuu hyvältä. Lapsetkin katsovat uudelleen ja uudelleen samat elokuvat ja jaksot lastenohjelmista. On kuitenkin hieman eri asia palata parin tunnin elokuvaan kuin lisäosineen yli sata tuntia kestävään pelitrilogiaan. Jopa Sormusten Herra pidennettyinä versioina -maraton on tähän verrattuna kevyttä kauraa.

Olen totta kai välillä pelannut samoja pelejä uudelleen, mutta en välttämättä ole jaksanut tahkoa niitä toisella kerralla ihan loppuun saakka, jos ne ovat olleet kovin pitkiä ja jos lopussa ei ole odottanut vaihtoehtoista loppuratkaisua. Palaan yhä satunnaisesti samoilemaan Skyrimiin. Aikanaan pelasin kaikki Biowaren Dragon Age -pelit kahteen kertaa läpi. Kakkosen jopa kolmesti, koska se oli muita lyhyempi ja tiiviimpi paketti. Enää en välttämättä niihin halua palata, mutta seuraavaa osaa odotan kyllä. Enemmistö tarinavetoisista videopelikokemuksista jää ainutkertaisiksi matkoiksi.

Toisaalta roolipelin valintojen mukaan vaihtelevat juonikaaret tuovat pelille huomattavasti uudelleenpeluuarvoa eikä avaruusoopperan uusi kokeminen olisi varmastikaan täsmälleen sama kokemus kuin aikaisempi. Itsekin olen pelaajana muuttunut. Silti luultavimmin yhä tahkoisin pelin ultra-helpolla tasolla, koska räiskintä on itselleni pelien vähiten kiinnostavaa antia. Omassa universumissani päähenkilö, komentaja Shepard, olisi myös jatkossakin luultavimmin nainen, joka tekisi omaa moraalikäsitystäni vastaavia valintoja.

Mass effect on trilogiana hieno yhtenäinen kokemus, jossa ensimmäisessä pelissä tehdyt valinnat ja solmitut ihmissuhteet (vai olentosuhteet?) vaikuttavat merkittävästi tunnelmaan ja tapahtumiin. Hahmoihin ehtii pitkän matkan aikana kiintyä ja tiimitovereiden menehtymiset ovat riipaisevia.

Tekisinkö asiat toisella tavalla, kun tiedän, miten valinnat vaikuttavat? Itse asiassa olen jo pelannut kolmannen osan uudelleen silloin joskus melko pian ensimmäisen läpipeluun jälkeen ihan uteliaisuuttani oletusvalinnoilla ja pelikokemus oli huomattavan erilainen. Aiemmat "väärät" valinnat tuntuivatkin yhtäkkiä "oikeilta" ja osa tilanteista jopa yllätti erilaisuudellaan.

Toisaalta tuntuu kutkuttavalta ajatus kokea kaikki taas uudelleen, vieläpä kauniimpien grafiikoiden ja toivottavasti lyhyempien hissimatkojen kera. (Ensimmäisen osan lataustauot oli kaupungeissa naamioitu hissimatkoiksi, joiden aikana hahmot kävivät välillä pitkiäkin keskusteluja, välillä vallitsi vain vaivaantunut hiljaisuus. Sarjan kolmas osa itsekin irvaili tälle ominaisuudelle.)

Mass effect -trilogia siis toki löytyy diginä/hyllystä edelleen xbox360-versioina, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun ostaisin saman tuotteen uudelleen paranneltuna. Olen tehnyt sitä pelien kanssa muutamaan otteeseen ja jonkin verran myös päivittänyt leffakirjastoa dvd:istä bluray:hin. Eihän näitä uusioversioita tehtäisi, jos niille ei olisi odotettavissa kaupallista menestymistä.

Yritän muistella pelin tapahtumia ja hämärästi ne pikku hiljaa tuntuvatkin palautuvan mieleen. Pieniä väläyksiä sieltä täältä: Keskusteluja emoaluksella Joker-pilotin kanssa. Salapoliisitehtäviä hämärässä yökerhossa. Uhkaavia tilanteita, joista selvittiin täpärästi puhumalla. Välillä taas ei selvitty. Vihollistukikohtien räjäyttelyä kiikkerästä pomppulinnaa muistuttavasta mako-autosta käsin. (Sen ohjausta on kyllä lupailtu uudistettavaksi.) Loputonta planeettojen skannausta ja aluksen tekoälyn surkea uranus-vitsi. Ällöttäviä avaruushirviöitä. Tulinen tango taistoturrikan kanssa. (Siis turianin). Menehtyneen tiimitoverin äänipäiväkirjan kuuntelua. Sekä tietenkin erään avaruusaseman jokaisen myymälän toistama mainoslause: "Olen komentaja Shepard ja tämä on lempikauppani koko universumissa."

Vastaukseni on siis teoriassa varovainen kyllä. Olisi ehkä oikeastaan mielenkiintoista palata tulevaisuuteen komentaja Shepardin saappaisiin. Enemmän tällä hetkellä kuitenkin voisi kiinnostaa fiilistellä pelimuistoja jonkun toisen sarjan läpipelanneen ihmisen kanssa. Tai turianin, tai mitä näitä nyt on.

Tammikuun treenit: Kinect esiin!

Vuosi vaihtui flunssassa sohvalla maaten. Ilotulituksetkin ihailtiin Youtubesta, mikä toisaalta kruunasi etäyhteyksien ja ruutujen vuoden 2020. Kun flunssat selätettiin, niin on päästy nauttimaan myös lumesta ja pakkasesta, mutta tottakai sisällä tulee yhä kökötettyä paljon, kun menot ovat minimissään.

Välillä tuskailen meidän ruutuajan määrää. Sitten yhtäkkiä katsoinkin meidän olkkaria vähän eri silmällä ja tajusin: koska siirsimme sohvan eri kohtaan, syntyi iso avonainen tila. "Tässähän mahtuisi jopa tekemään jotain muutakin kuin kuivattamaan pyykkiä". Lamppu syttyi: Ruutuaikahan voi tarkoittaa istumisen sijaan myös liikkumista. Nyt voisi pitkästä aikaa kaivaa Kinectin esiin! (Kinect on siis Xbox360-konsoliin kytkettävä monilinssinen kamera.) Tuumasta toimeen, tosin Jimi sai ensin viritellä pelikuntoon vanhan 360-konsolin, sekin kun oli varastoituna.

Aikamatkalla: Nintendo-lehti vuodelta 1992

 

Tein pienen tutkimusmatkan aikaan ennen oman pelaajaurani alkua. Toisin sanoen selailin Nintendo-lehteä vuodelta 1992. Lehti löytyi mieheni lapsuudenkodista. Itse en ole aiemmin vastaavaa lukenut eivätkä pelilehdet muutenkaan kuuluneet lapsuuteeni.

Lehdessä on muutama sarjakuva, jotka kylläkin sivuutin. Paljon kiinnostavampi sisältö löytyi erilaisilta palstoilta, jotka huokuvat vahvasti omaa aikaansa. Kyllä maailma on aika paljon muuttunut 30 vuodessa, erityisesti Internetin seurauksena.

The Legend on Zelda: rynnäkkö (by G.Caragonne ym.)

Lautapelit: UNO

Ikäsuositus: 7+

Pelaajia: 2 tai enemmän

UNO on perhekorttipelien klassikko, tarvitseeko se edes esittelyä? Pelaajat lätkivät vuorotellen yhteiseen pinoon sopivia kortteja ja tekevät tosilleen kiusaa erikoiskorteilla. Kun käteen jää vain yksi kortti, pitää huutaa "Uno!" Ensimmäinen korteistaan eroon päässyt voittaa.

Lapsena tykkäsin Unosta tosi paljon, ainakin jos kasaan sai kunnon peliporukan. Sittemmin olen päässyt pelaamaan myös kiinnostavampia korttipelejä, mutta kyllä tarvittaessa Unoankin pelaan. Viimeksi muistelisin pelanneeni Unoa porukalla noin vuosi sitten meidän lähiön nuorisotalolla, jossa olin mukana vapaaehtoisohjaajana. 

Helppo peli päästä mukaan, mutta eri pelaajayhteisöjen omat sääntöversiot saattavat aiheuttaa närää ja hämmennystä.

UNOsta on tehty myös konsoliversio. Joskus vuosia sitten olen sellaista Xbox 360:lla pelannut, mutta kokemus ei ollut oikein säväyttävä.

Silloin harvoin, kun olen Tampereen keskustassa liikkeellä ilman lastenvaunuja sopivaan aikaan, piipahdan Puolenkuun peleissä fiilistelemässä. Pelikaupat alkavat olla aika harvinaista herkkua, kun myynti siirtyy verkkoon, joten ihan periaatteestakin haluan välillä kivijalkamyymälään astua. Eräällä kerralla mukaan tarttui heräteostona Uno-pakka. "Jos kerran Uno pitää hyllystä löytyä, niin olkoon sitten edes joku kiva versio", tuumin ja päädyin supersankarityttöihin. Ainakin oma tyttäreni näistä korteista innostuikin.

Vielä ei ihan täydellisillä säännöillä olla kotona Unoa pelailtu, mutta uskon, että nämä supersankaritkin tulevaisuudessa pääsevät ihan tositoimiin.

Tavallisten sääntöjen lisäksi mukana on yksi bonussääntö: toista pelaajaa voi suojella yhdeltä hyökkäykseltä pelaamalla tämän eteen erityisen suojakortin. Reiluja nämä supersankarit.

Lautapelit: Muumipeli ja Muumi-muistoja

Tämän päivän Muumipeli innosti minut kirjoittamaan vähän laajemminkin. Ensin tutustutaan vähän Muumipeliin ja sen jälkeen on luvassa muita muumeihin liittyviä muistoja elämäni varrelta.

Muumipeli

Pelaajia: 2-6

Ikäsuositus: 4+ (lukutaitoisen seurassa)

Nykyään markkinoilta löytyy ties kuinka monta erilaista muumiteemaista peliä. Tämän aidon ja oikean Muumipelin ovat kuitenkin suunnitelleet alun perin itse Tove ja Lars Jansson 1950-luvulla. Pelin säännöt on kirjoitettu hauskasti kertomuksen muotoon.

Lapsen kanssa lautapelejä: Kanin loikka

Ikäsuositus: 4-8v
Pelaajia: 2-4
Julkaisija: Ravensburger

Kanin loikka on melko perinteisen kaavan noppapeli sillä poikkeuksella, ettei siinä ole noppaa. Nopan sijasta nostetaan pakasta kortteja, joista näkee, miten paljon saa liikkua. Pelin voittaa se, jonka kani pääsee ensimmäisenä jättiporkkanan luo.

Pakassa on neljänlaisia kortteja

Jännitystä tuo muuttuva pelilauta: kun joku nostaa porkkanakortin, on aika kääntää jättiporkkanaa, jolloin pelilaudalla oleva aukko vaihtaa paikkaa. Jos ympyrässä sattuu tuolloin olemaan kani, se putoaa kuoppaan ja kokonaan pois pelistä.

Tukeva muovinen kolmiulotteinen pelilauta ja nappulat

Jokaisella pelaajalla on neljä nappulaa. Ainakin meidän kaksinpeleissämme pelaamme usein käytännössä vain yhdellä nappulalla. Toinen nostetaan pelilaudalle varanappulaksi siinä tapauksessa, että oma kani on vaarassa joutua epävarmaan ympyrään tai suoraan kuoppaan. 

Useampi pelaaja toisi tähän varmasti lisää jännitystä ja hieman kaaoksen tuntua. Silloin joutuisi useammin valitsemaan epävarman ruudun, joka saattaa muuttua kuopaksi. Lisäksi toisten pelaajien kanien yli saa hyppiä eikä sitä lasketa askelten määrään, joten yhdellä loikalla voisi periaatteessa päästä hyppäämään vaikka viisikin ruutua eteenpäin. 5-vuotias lapseni tykkää kyllä pelata tätä ihan kahdestaankin. (Taapero sen sijaan on ollut hyvin kiinnostunut pelistä leluna. Hän asettelee keskittyneesti kaneja ympyröihin.)

Peli on palkittu vuoden lastenpelinä vuonna 2001, joten sille on jo kertynyt vähän ikääkin, mutta se pysyy suosittuna vuodesta toiseen. Mukava, todella yksinkertainen ja vähän jännittäväkin peli pienille. Lisäksi tulee hyvää harjoitusta pettymysten käsittelyyn, kaikki kun eivät voi joka kerta voittaa.

Lautapelit: Lapseni söi Afrikan tähden

Afrikan tähti, tuo suomipelien ikiklassikko, jossa seikkaillaan halki Afrikan etsimässä jalokiviä. Rahalla saa ja lentokoneella pääsee, mutta rosvo voi hetkessä kääntää tilanteen. Voittoon vaaditaan rutkasti hyvää tuuria, taidolla ei tässä pelissä juurikaan ole merkitystä.  Afrikan tähti kuuluu omaan lapsuuteeni ja muutama kerta ollaan sitä jo vanhemman lapsemme kanssa pelattu.

Äidiltä opittuun tyyliin olen päällystänyt paperiset pelirahat kontaktimuovilla ja nyt ne ovatkin mukavat ja kestävät käytössä. Pelilauta ja pyöreät laatat ovat alkuperäisessä pahvikuosissaan ja välillä olen miettinyt, pitäisikö nekin jotenkin suojata ennen kuin on liian myöhäistä. No, enpä suojannut.

Viimeisin pelisessiomme päättyi nimittäin hieman ikävästi: taapero heräsi päiväuniltaan, tepsutteli keittiöön tutkimaan peliämme ja kenenkään huomaamatta onnistui nappaamaan pöydältä Afrikan tähden ja yhden tyhjän laatan suuhunsa. Laatoista tulikin hetkessä muodoton märkä mytty. Onneksi pelin mukana tulee aina kolme ylimääräistä tyhjää laattaa, joten ei kun vaan taiteilemaan uutta tähteä. Nyt entistä vakavammin harkitsen myös laattojen suojaamista jotenkin.

Oman kokemukseni mukaan juuri Afrikan tähti on muutenkin yleensä ensimmäinen laatta, joka pelistä täytyy korvata: innokas lapsi kun monesti pitää sitä kädessään löydettyään sen ja näin ollen nappula kuluu haaleammaksi kuin muut ja on heti tunnistettavissa. Meidän pelisääntöihin kuuluukin, että laatat pidetään pöydällä tai nostetaan heti kääntämisen jälkeen pelilaatikkoon. Olisi ehkä kannattanut nytkin noudattaa tätä jälkimmäistä tapaa.

Peliin on julkaistu myös lisäosa, mutta siitä kirjoitan enemmän toiste.

Tuttua ja turvallista! (Dragon Quest XI maistiaisia ja pelikirkko)

Olen joskus vähän ihmetellyt urheilupelejä, joista joka vuosi julkaistaan uusi versio, joka on lähestulkoon sitä samaa kuin edellinen, mutta vähän päivitettynä vaikkapa uusin joukkuein. Kuka muka viitsii ostaa lähes saman pelin uudelleen? No, sen jälkeen, kun olen mieheni kanssa ostanut Skyrimin neljään kertaan eri laitteille, en ole ehkä enää niinkään kyseenalaistanut ajatusta.  Eilen illalla kuitenkin koin ahaa-elämyksen: tämä tuttu kaava hieman päivitettynä itse asiassa pätee oikeastaan mihin tahansa peliin, jolle julkaistaan jatko-osia. Myös vanhojen pelien grafiikkapäivitetyt versiot kalastelevat meitä nostalgiannälkäisiä.

Tarinavetoisissa peleissä toki tarina jatkuu tai on kokonaan uusi, mutta pelimekaniikka pysyy usein yllättävän samanlaisena. Jos ei pysy, niin fanikunnassa saattaa alkaa märinä. Toki aina monet myös ottavat muutokset vastaan ilolla. Esimerkiksi Final Fantasy -sarja luotti alkuaikoina vahvasti vuoropohjaiseen taistelusysteemiin, mutta on muokannut ja muuttanut tätä vuosien saatossa reaaliaikaisempaan ja toimintapainotteisempaan suuntaan. Toiset pelisarjat etenevät kuitenkin tutummalla kaavalla vuodesta toiseen ja ilmeisesti Dragon Quest on juuri tällainen sarja.

Eilen julkaistiin demo pelistä Dragon Quest XI S: Echoes of an elusive age - Definitive edition. Nimihirviön takaa löytyy siis paranneltu versio 3 vuotta sitten julkaistusta pelisarjan yhdennestätoista osasta. Xboxilla peliä ei ole vielä nähty lainkaan. Julkaisupäivä on joulukuussa, mutta demon verran peliin voi jo nyt tutustua ja siirtää sitten tallennuksen kokoversioon. Vähän vasta demoa aloittelin, mutta jo tunnin pelisessio nosti paljon muistoja pintaan. Heti kaikesta kokemastani huomasin todellakin pelaavani Dragon Questia: tutut sävelteemat, mekaniikat, piirrostyyli. Olin heti kotona.

 Opiskelijasolun sohva

Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kosketukseni tähän japanilaiseen pelisarjaan on ollut Playstation 2 -konsolille julkaistu kahdeksas osa Journey of the cursed king, joka taisi muutenkin olla sarjan ensimmäinen Eurooppaan virallisesti rantautunut osa. 

Lapsen kanssa lautapelejä: Hugo

Hugo

Ikäsuositus 5+

Pelaajia 2-4

"Herää pahvi!" 

Ysärilapsen hyllystä löytyy tietenkin tämä ehta klassikko! Tosin täytyy tunnustaa, ettei tämä ole juuri se sama kappale, jota lapsena pelattiin kotona, vaan olen ostanut tämän aikuisiällä kirpparilta. Lisännee vain vakuuttavuutta, kun on ihan tietoisesti hankittu.

 

"Älä kaiva nenää samalla sormella kuin pelaat!"

 

Hugo oli siis joskus lapsuudessani alkanut visailuohjelma, jossa kilpailijat ohjasivat telkkarissa näkyvää pelihahmoa kotoa käsin omalla näppäin-lankapuhelimellaan. Kuinka jännittävää ja edistyksellistä tekniikkaa! Ohjelma kuulemma kasvatti kovasti näppäinpuhelimien myyntiä ja rullattavien puhelinten kotien lapset itkivät, kun eivät voineet edes haaveilla osallistumisesta.

Itse muistaakseni katselin ohjelmaa taskulaskin kädessä ja leikin ohjaavani Hugoa sillä. Hankaluutena oli toki se, että laskimen numerot oli järjestetty eri tavoin kuin puhelimen.

 

Ainakin vielä pari vuotta sitten Hugo-peliä pääsi pelaamaan Suomen pelimuseossa Museokeskus Vapriikissa Tampereella. Nyt en ole hetkeen käynyt, niin en ole varma, mikä on tilanne.

 

Lautapeliin on ihan hienosti siirretty formaatin oleellisin sisältö.

 

Hugo-pelissä lähdetään kilpaa pelastamaan Hugoliinaa ja lapsia ilkeän noidan kynsistä.

Äitiyden nostalgiaa

Vanhemmilla on hieno mahdollisuus elää tuttuja asioita jälleen ensimmäistä kertaa, jos vain pitää mielen oikealla tavalla auki. Kun oma lapsi oppii ja ihmettelee, niin samalla voi itsekin kokea taas pienen väläyksen siitä, miten ihmeellistä kaikki oikeastaan onkaan. Räystäästä roikkuvat jääpuikot, ensimmäinen kerta karusellissa, syksyinen lehtikasa...
Välillä on itse valitettavasti liian turtunut tavallisuuteen ja  niin väsynyt ihmettelyyn, että jaksaisi huomata ihmeet ympärillään. Lapsi on  tässä mainio opettaja.

Tytär keräsi mummon kanssa äidille jääkukkia.

Nostalgisia tunteita aiheuttavat ne hetket, kun huomaa istuvansa lapsensa kanssa lattialla omien vanhojen lelujensa ympäröimänä ja vieläpä kuuntelevansa samalla lapsuudesta tuttua musiikkia. CD-levyjen lisäksi meillä on tallessa jopa vanhoja c-kasetteja, joita ollaankin paljon kuunneltu. Jotenkin hienoa jakaa jotain omia lapsuudenkokemuksia oman lapsen kanssa. Olen tosin huomannut, että varsinainen leikkiminen tuntuu välillä kyllä ylitsepääsemättömän vaikealta varsinkin  väsyneenä. "Äiti, leiki kunnolla!" onkin melko usein kuultu käsky.

On myös ihanaa päästä lukemaan omia lempitarinoita ja  tietysti myös paljon uusia. Meillä  luetaan useita kirjoja joka päivä. Innolla odotan, että päästään yhdessä matkalle Narniaan, mutta ihan vielä ei ole sen aika.

Teeny Weeny Families -sarja kultaiselta 90-luvulta
on päässyt jälleen arvoiseensa käyttöön.

Usein  kuuluu lapsen  suusta  nykyään myös kysymys: "saisinko pelata?" Onneksi  kuitenkin  vielä  toistaiseksi enemmänkin muodossa "Pelattaisiinko yhdessä?" Kyllähän siihen ihan mielellään välillä vastaa myöntävästi - varsinkin kun omia lapsuuden lempipelejäkin on julkaistu päivitettyinä versioina. Nostalgialla on markkinarako nimenomaan päivitettynä, sillä teknisesti vaikea ja kökkögraafinen peli ei ehkä herättäisi omassa jälkikasvussa yhtä ihastuneita fiiliksiä kuin itselleni lapsena. Mutta kun aikanaan itseäni ihastuttanut sisältö tuodaan parannellussa ulkomuodossa, niin jo vain kehtaa tulevaisuudessa esitellä omille lapsilleen oman lapsuuden lempipelejä.

Vähän ollaan jo yhdessä kokeiltukin* Spyro-lohikäärmeen uudelleenjulkaisua, joka on kyllä aika outo kokemus hd-grafiikoilla ja suomeksi dubattuna, mutta tähän elämäntilanteeseen dubbaus istuukin yllättäen aika hyvin. Ja jälleen kierin nostalgiassa.


*ikärajoihin liittyvä huomio: meidän 3,5-vuotias siis on lähinnä saanut juoksennella lohikäärmeellä ympäri sitä ekaa kenttää,  missä ei ole hyökkääviä vihollisia ja harjoitellut ohjaamista ja timanttien keruuta. Itse pelin suositusikäraja on kokonaisuudessaan 7 vuotta. Kun aikuinen tuntee pelin itse läpikotaisin, niin on mahdollista löytää jotain, mitä turvallisesti pelata. Monissa peleissä on mielestäni osioita, joita ikärajaa nuorempikin voi aikuisen kansaa yhdessä kokeilla tai katsoa. Esim Kingdom hearts -sarja on vauhdikkaine taisteluineen ja hurjine hirviöineen k-12, mutta peleistä löytyy mm. Nalle Puh-maailma, jossa pelataan söpöjä minipelejä ja kävellään ympäriinsä ja jutellaan hahmoille. Sen voisin kuvitella näyttäväni vaikka jo omalle lapselleni, joka pitää Nalle Puhista. Varsinkin isompien pelien sisällä on siis ikään kuin useampi peli, jossa osa sisällöstä ei ole haitallista YHDESSÄ aikuisen kanssa tehden. Mutta huom. nyt en puhu aikuisten k-18 peleistä, niiden ikäraja on laitettu syystä.

Ajattelin ostaa pelin kotelossa

Nostalgia on jännä asia. Pitkästä aikaa julkaisussa on peli, jonka hankkimista ja pelaamista aloin pohtia ihan vakavasti. 20 vuotta sitten, vuonna 1998 julkaistiin ensimmäinen peli pienestä violetista lohikäärmeestä, Spyrosta. Pari vuotta tätä myöhemmin kaverilta lainattu Spyro oli ensimmäinen peli, jonka maailma tuntui laajalta ja avoimelta ja joka imaisi minut seikkailuun niin, että pelasin sitä kerralla 8 tuntia putkeen. (Tämä nörttiyteni aiheutti hilpeyttä kylän pojissa, kun he veljeni keralla paukkasivat meille kylään pelisessioni loppumetreillä..)

No, ei menneestä sen enempää. Spyro-trilogia on nyt tehty uudelleen nykypäivän grafiikoilla ja peliä on kai muutenkin nykyaikaistettu, en vielä tiedä. Sillä kun julkaisupäivänä (tämän viikon tiistai) päätin hankkia pelin, en tiennyt, että homma voi mennä hankalaksi.

Helpoin tapa olisi ollut vain ladata peli digitaalisena, pari napin painallusta ja se on siinä. Mutta eihän se tunnu yhtään niin aidolta, jos ei ole pelikoteloa. Sitä paitsi jos vain periaatteessa ja teoriatasolla kannatan fyysisiä pelikauppoja, niin eihän sellaisia kohta enää ole. Kun minulla joka tapauksessa oli seuraavana päivänä asiaa keskustaan, niin ajattelin käydä samalla nappaamassa pelin hyllystä.

"Hei, onko teillä sitä uutta Spyroa?" "Valitettavasti se on juuri nyt loppuunmyyty, mutta pian tulee lisää, haluatko varata?" "Öö, ei kiitos, kun en tiiä milloin seuraavan kerran olen keskustaan tulossa."

"No mutta huomennahan mennään ruokaostoksille Prismaan ja siellä peli on halvempikin kuin diginä, nappaanpa sen sitten sieltä mukaan", pohdin.

Prisman pelihyllyssä oli tasan yksi tyhjä aukko ja se oli juuri Spyron kohdalla.

No, ainakin yritin olla perinteinen. Nyt on peli latautumassa digi-ostona. Ei koteloa hyllyyn, ei lainaus/jälleenmyynti/ lahjoitusmahdollisuutta ja hinta vitosen enemmän kuin siellä Prismassa, mutta ei sitä nyt määräänsä enempää viitsi nähdä vaivaa. Toivottavasti on edes hyvin tehty uusintaversio, pidän peukkuja.

Wanhat fiilistelyssä: Tales of Symphonia

Ihan tähän kärkeen pakko ensin kiljahtaa: Mass Effect Andromedan julkaisuun on alle viikko! Tosin eipä peliä ole paljon tullut nyt enää julkaisun lähestyessä hehkuteltua. Syitä on pari: en halua lukea pelistä arvosteluita tai oikeastaan mitään muutakaan ennakkoon, sillä haluan mahdollisimman yllättävän kokemuksen, peli kuitenkin on jo ennakkotilattu. Toinen syy on ajanpuute: viime viikkoina kaikki peleihin suunnattu energiani on kohdistunut japanilaisen roolipelin klassikkoteokseen.

Tales on Symphonia

Tales-sarja on jo pitkäikäinen, mutta itselleni tähän asti täysin tuntematon. Kerran taisin yhtä demoa kokeilla jostain sarjan pelistä xbox360:llä. Muutaman kerran olen meinannut johonkin sarjan peliin tutustua, joten koin parhaaksi aloittaa vanhasta klassikosta enkä uusimmasta tuotoksesta.
Kirjastosta tarttui mukaan Playstation 3:lle tehty uudelleenjulkaisu, jota olen nyt pelannut noin 30 tuntia. Alun perin peli on julkaistu vuonna 2003. (Uudelleenjulkaisu sisältää myös pelin jatko-osan, mutta en usko että siihen tartun kuitenkaan.)

Pelin ohjekirjasta napattu kuva päähahmoista

Kokemus on äärimmäisen tuttua ja perinteistä japanilaista roolipelaamista. Grafiikka on kökköä ja nykypuulla aivan vanhentunutta, jopa näin HD-päivitettynä. Silti tällä pelillä on kaunis sielu. Hetken kesti totutella kaikkeen, mutta lopulta tykästyin kovin.
 Animetyylinen grafiikka on kaikessa kökköydessäänkin ihan söpöä. Joskus liiankin, nimittäin vihollisihmisetkin ovat äärimmäisen söpöjä isoine silmineen ja hymysuineen. Lisäksi hahmoilla on kävellessä vain pari perusilmettä, joten ahdistavassakin tilanteessa saattaa naamalla virnistää leveä hymy.

Pelin aloitusvideo kuitenkin on nätisti piirretty ja laulun kera kuin animesarjan alkutunnari. Katson sen kokonaan joka kerta, kun pelin käynnistän, onhan se iso osa pelin viehätystä. Tunnaria tuleekin katseltua usein, kun keskimääräinen pelisession kesto on 1-3 tuntia. (Toisin oli vanhoina aikoina, kun maailmassani ei vapaapäivinä ollut muuta kuin minä ja konsoli. Sittemmin on ilmaantunut muutakin elämää huomiotani kiinnittämään.) Animetyyliin piirrettyjä välivideopätkiä on tarjolla pelin sisälläkin, tosin todella niukasti vain äärimmäisen merkittävissä kohdissa.

Uusintajulkaisussa on mukana japaninkielinen ääninäyttely, joka on minun mielestäni aina suuri plussa. En yhtään tykkää katsoa animea englanniksi dubattuna, mutta valitettavasti animetyylisissä peleissä ei aina ole japanilaista ääniraitaa tarjolla.

Pelastetaan maailma tai pari, kun ei vähempi riitä

Tottakai ollaan jälleen pelastamassa maailmaa. Päähenkilö on teinipoika, joka lyöttäytyy "valitun" neidon seuraan kiertämään temppeleitä ja luolastoja. Tuttua monesta pelistä. Kun kaiken pitäisi olla ohi ja alkuperäisen maailmanpelastustehtävän suoritettuna, peli heittääkin yllättäviä käänteitä juonenkulkuun. Tällainen "valeloppu"-ominaisuus tuntuu todella tutulta muista jrpg-peleistä, joten osasin sitä odottaa, varsinkin kun tässä kohdassa peli oli kestänyt vasta n. 20 tuntia ja kartalla näkyi alueita, jonne ei vielä edes voinut päästä.

Hahmokaarti on monipuolinen, vaikkakin melko stereotypinen.
Taistelu on toimintapelimäistä. En ole ihan kaikkiin säätöihin oikein osannut syventyä, mutta tälläkin paneutumisella pärjää. Tiimistä aina neljä hahmoa valitaan taistelijoiksi, muut hengaavat mukana. Jos peliseuraa riittää, niin jokaista hahmoa pääsee ohjaamaan, joten peliä voi periaatteessa pelata vaikka nelistään, toki vaeltaminen ja keskustelut hoidetaan vain yhdellä ohjaimella.

Pelikotelon takakannesta. Itse en tosin elä seikkailua uudelleen,
vaan ihan ensimmäistä kertaa.

Sankarit pääsevät lepäämään ja suorittamaan pikkutehtäviä kaupungeissa, jotka ovat ihan kivan näköisiä. Ulkomaailma taas näyttää koomiselta, kun yksi jättikokoinen hahmo kulkee maailmankartalla ja kaupungit, metsät ja muut kohteet ovat tähän verrattuna pieniä. Viholliset sentään onneksi liikkuvat alueilla näkyvinä hahmoina joihin osuminen käynnistää taistelun erilliseen ruutuun. Viholliset voi siis halutessaan kiertää, mikä on ihanaa. En nimittäin hirveästi pidä siitä monien vanhempien pelien systeemistä, jossa taistelut alkavat tyhjästä, kun pelaaja on kävellyt tarpeeksi monta askelta eteenpäin.
Luolastot ovat yleisesti ottaen kivoja ja niissä on mielenkiintoisia pulmia, jotka vaativat välillä ihan ajatteluakin - ja hyvää muistia. Yksi luolasto olisi oikeastaan vaatinut minulta, että olisin kirjoittanut sinne tänne ripotellut vihjeet erilliselle paperille. Ei riitä minulla aika ja kärsivällisyys sellaiseen näpertelyyn, joten googlasin ratkaisun. Ah, nykyaika ja netin käytön helppous.

Vielä on jäljellä seikkailua samottavaksi ja voisihan tähän enemmänkin tarinoida, mutta nyt siirryn kuitenkin leikkimään tyttäreni kanssa nukeilla pahvimajaan.

Wanhat fiilistelyssä: Donkey Kong Jungle Beat

Tässä jokin aika sitten pelailin siskon Gamecubella Donkey kong Jungle beat -peliä, jossa ohjaaminen tapahtuu bongorummuilla. Vaikka en juurikaan Nintendon pelejä pelaile, niin arvostan kyllä heidän innovatiivisuuttaan. Pelillä on jo kiitettävästi ikää, onhan se julkaistu vuonna 2004. Idea on kuitenkin erikoisuudessaan yhä tuore.

Siskoni on hommannut Gamecuben pelkästään tämän pelin takia eikä hänellä muita pelejä sille edes taida olla. Viihtyvyyttä lisäisi huomattavasti, jos konsolissa olisi muistikortti. Tällöin jokaista pelikertaa ei tarvitsisi aloittaa ihan alusta.

Tärkeintä on saada kerättyä mahdollisimman paljon banaaneja.

Tällä kertaa jaksoin rummuttaa ja taputtaa tieni kuuden maailman läpi. Jokaisessa maailmassa on ensin kaksi seikkailukenttää ja lopuksi pomotaistelu. Ohjaaminen tosiaan tapahtuu rumpuja paukuttamalla sekä taputtamalla käsiä yhteen (rumpujen keskellä on mikrofoni, joka reagoi taputuksen ääneen, ei niinkään liikkeeseen). Ohjaus on tavallaan aika nerokas ja luonteva, vaikka alkuun vaikuttaakin tosi oudolta. Kyllähän tämä pidemmän päälle alkaa tuntua kämmenissä.

Kuvat otti Jimi

Ensimmäinen Viimeinen Fantasiani (Final Fantasy XIII -trilogia)

Final Fantasy (FF) oli alun perin japanilaisen Square-pelistudion viimeinen oljenkorsi 1980-luvun loppupuolella. Peli menestyi ja lopusta tulikin alku: Tätä kirjoittaessani on hiljattain julkaistu sarjan 15. pääpeli.

Final Fantasy XIII laajeni lopulta trilogiaksi.

Jokainen Final Fantasy on oma kokonaisuutensa ja peleissä on ihan omat maailmankaikkeutensa ja hahmonsa, mutta monet tutut elementit toistuvat pelisarjan osasta toiseen. Pitkään sarja on tunnettu vuoropohjaisesta taistelumekaniikasta, laajastaa tutkittavasta maailmasta sekä eeppisistä tarinakaarista, mutta myöhemmissä osissa taistelumekaniikkaa on muutettu toimintapainotteisempaan suuntaan. Kun tekniikka on kehittynyt pikselimössöstä hieman eteenpäin, keskeisessä osassa ovat olleet 7. osasta alkaen näyttävät välianimaatiot, jotka ovat koetelleet omien konsolisukupolviensa tehoja. Monesti sarjan eri osissa on tuttuja toistuvia elementtejä, joista ensimmäisenä
mieleeni tulevat Chocobo-linnut, ja söpöt Moogle-olennot.

Jrpg-genre (japanilaiset roolipelit) perustuu hahmonkehitykseen, jossa roolipelaaminen ei ole juonellisesti hahmon pelaamista, vaan taistelutyylin hiomista ja kykyjen kasvamista nimenomaan taisteluita varten. Juoni rullaa pääosin omaa rataansa ilman, että pelaaja siihen voisi juurikaan vaikuttaa.

Itselleni Final Fantasy oli pitkään aivan vieras käsite, johon tutustuin alkuun Kingdom hearts pelien kautta (Niissä yhdistellään FF-tyyppistä pelaamista ja hahmoja Disney-elokuvien universumiin). Ensimmäinen hankkimani sarjan peli oli numero 12, jota en edes koskaan pelannut läpi, taisin jäädä johonkin luolastoom jumiin. Sittemmin olen aloittanut yhden jos toisenkin osan (7, 8, 9, 10), mutta lähes aina taival on uuvahtanut kesken. FF7 on ehkä fanien useimmin hehkuttama ja sitäkin pelasin kyllä PC:llä tuntitolkulla, mutta ei sen karu grafiikka ja vanhanaikaselta tuntuva käyttöliittymä nyt niin hehkeältä enää noin 15 vuotta pelin julkaisun jälkeen tuntunut. Sarjan 13. osa on ensimmäinen, jonka olen kunnialla läpäissyt ja sehän venähtikin sitten trilogiaksi asti. Viimeisen osan lainasin tänä vuonna kirjastosta ja sain päätökseen eilen.

13. Fantasia alkoi putkijuoksulla

FF XIII Kannessa pelin päähahmo Lightning

Square Enix lähti irrottelemaan perinteistä ja suuren hehkutuksen kera julkaistiin sarjan 13. osa. (Euroopassa 2010). Se sai fanien keskuudessa melko negatiivisen vastaanoton. Peli oli kieltämättä todella näyttävä ja eeppinen, mutta korean kuoren alta paljastuikin suoraviivainen putkijuoksu, jossa pelaajan tehtäväksi jäi hakata hirviöitä ja seurata äärimmäisen sekavaa ja outoa tarinaa.
Itse lainasin pelin kaverilta (joka pettyi siihen niin kovasti, että pelasi vain vähän eikä halunnut peliä enää takaisin...) Tämä 13. Fantasia sai kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen läpäisemäni FF-peli.
Minulla ei ollut ennakko-odotuksia tai harteillani kymmenien vuosien FF-historiaa, joten pelasin pelin sellaisena kuin se on: taistelupainotteisena pitkänä nättinä elokuvana.

Taival oli paikoin aika puuduttava, mutta tarjosi peli sentään ison tiimin, ihan toimivan taistelusysteemin ja niitä nättejä videoita. Tarina oli vähintäänkin omituinen ja olisi vaatinut kaikkien taustamateriaalien läpilukemista, että maailmankuvasta olisi kaiken tajunnut, sillä juoni keskittyi enimmäkseen hahmotiimin henkilökohtaisiin ongelmiin, mutta olihan se ihan tasaisesti etenevä kokemus sellaisenaan. Muistaakseni tarinassa on taustalla ainakin ihmisiä orjuuttavia jumalhahmoja, joiden armoille pelin päähenkilötkin joutuvat. Jos jumaluuksien antamia tehtäviä ei saa suoritettua määräajassa, ihmiset muuttuvat hirviöiksi tai kivettyvät kristalliin. Peli alkaa tilanteesta, jossa päähahmo Lightningin pikkusisko Serah kivettyy kristalliksi ja kaiken eeppisen sähellyksen syvin motiivi on saada pikkusisko pelastettua. Tiimiin liittyy matkan varrella lisää väkeä ja heidän henkilökohtaisia ongelmiaan päästään puimaan ihan urakalla.
Peli julkaistiin Xbox360:llä yhteensä 3:lla levyllä, joista vasta viimeisellä aukeni ns. vapaa maailma: sielläkin tosin ainoa tehtävä oli hirviöiden metsästys, jonka jätin pääosin väliin ja siirryin loppupomoon, jotta vihdoin pääsisin tarinan loppuun. Pelin läpäisyssä kesti minulla vuoden verran, sen verran pienissä paloissa tätä jaksoin nauttia.

Final Fantasyjen pomoviholliset ovat muuten ihan järjettömiä: Vihollisella saattaa olla viisi eri muotoa (luulet tappaneesi vihollisen, mutta se tekeekin vain muodonmuutoksen ja mätke jatkuu uudelleen ja uudelleen yhä vaikeampana). Energiapalkki voi olla jopa 6 miljoonaa pistettä pitkä. Minä pelaan yleensä helpoimmalla tasolla, ei niin suuria kiksejä tule täydellisestä taisteluiden hiomisesta. Taistelusysteemi ei 13.osassa ole puhtaan vuoropohjainen, vaan jokaisella on reaaliajassa lataava taisteluenergiapalkki, jonka rajoissa hyökkäyksiä toteutetaan. Mekaniikka perustuu oikea-aikaiseen hahmojen vaihteluun. (Esim. suuren iskun tullessa pitäisi osata olla vahvalla puolustushahmolla ottamassa iskua vastaan, ja sitten taas nopeasti vaihtaa taistelijaan.)

 FF XIII-2 (Eu 2012)

FF XIII-2-pelistä hankin keräilyversion (alennuksessa kun oli).
Mukana pelin ohella valikoitu soundtrack,
hahmokortteja, taidekirja ja 3D-kuva Lightningista.

Ensimmäinen osa kannatti kahlata läpi, sillä toinen osa oli jo paljon parempi kokemus. Siinä pikkusisko lähtee vuorostaan isosiskon pyynnöstä pelastamaan maailmaa. Ison ihmisjoukon sijaan pelataan kahdella päähahmolla, minkä lisäksi hirviöitä voi kesyttää mukaan taistelutiimiin, mikä on ihan virkistävää vaihtelua. Tällä kertaa matkustetaan ajassa (eli erilaisissa kentissä) ja yritetään estää maailmanloppua. Samoja alueita kolutaan eri aikakausina, mutta alueet ovat kuitenkin monipuolisia. Nyt on suoritettavana myös laajalti erilaisia sivutehtäviä. Tykkäsin tästä osasta, vaikka onhan tässäkin lopulta hirveän puuduttavaksi käyvää taisteluiden hinkkaamista tasojen nousun toivossa.
Tarina meni vieläkin sekavammaksi kaikkien eri aikalinjojen ja aikavääristymien kanssa, mutta maaliin päästiin. Lopussa pelaajaa odotti surkea kohtalo ja teksti "to be continued". Jotain pelistä ehkä kertoo myös se, että näin muutaman vuoden jälkeen en ihan hirveästi edes muista siitä mitään. Sama pätee ensimmäiseen osaan.
Päävalikossa soiva Serahin teema on mielestäni yksi kauneimmista pelimusiikin helmistä.

Lightning returns: Final Fantasy XIII (2014)

Ei ihan riittänyt tuo 2 viikon laina-aika, pari kertaa piti uusia.

 Viimeisessä osassa Lightning herää kristallin sisästä pari viikkoa ennen maailmanloppua. Hän on tehnyt luojan kanssa diilin: jos hän toimii sielujen pelastajana, hän saa palkkioksi nähdä jälleen siskonsa elossa. Eli jälleen ollaan pelastamassa sitä samaa pikkusiskoa, maailman pelastaminen on tässä vain väline tavoitteen saavuttamiseksi. Juoni on ihan höpsö ja kaikessa vakavassa eeppisyydessään aika koominen. Tällä kertaa hahmot tankkaavat ja kertaavat tapahtumia ja juonen kulkua ääneen koko ajan, joten juuri mikään ei jää epäselväksi, vaikka edellisistä osista ei juuri mitään muistaisikaan. Totta kai kaikki aiemmista peleistä tutut hahmot tulevat vastaan, eihän ensimmäisen osan tapahtumista olekaan kulunut kuin noin 1300 vuotta. Maailma on 500 vuotta sitten romahtanut staattiseen tilaan, jossa kukaan ei vanhene eikä lisäänny, mutta uhkaava Kaaos syö maailmaan pikku hiljaa pienemmäksi ja luoja-jumala on päättänyt tehdä uuden maailman, jonne Lightningin pitäisi siis kerätä mahdollisimman paljon sieluja talteen. Pikkuhiljaa tarina avautuu laajemmaksi, mutta ihan totaalisella uskonnollisella höpöhöpö-tasolla mielestäni mennään. Monenlaista mytologiaa yhdistellään, mutta lopulta kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa, vaikka lopetus nouseekin yli-eeppiseksi.

Tällä kertaa Lightning seikkailee yksin ja muut hahmot tulevat vastaan yksittäisissä tilanteissa. Tutkittavana on neljä laajaa aluetta: 2 kaupunkia ja 2 maaseutua. Taisteluissa ensimmäisen osan hahmojen vaihtelu on muuttunut asukokonaisuuksien vaihteluun. Aiemmista osista tuttuja kykyjä voi liittää Lightningin asusteisiin ja taistelun aikana sitten vaihdellaan kolmen asun välillä sen sijaan, että vaihdettaisiin hahmoja. Taistelut ovat siis käytännössä reaaliaikaisia, aikapalkki vaikuttaa vain siihen, mitkä kyvyt ovat milloinkin käytössä. Itse tykkäsin tämän pelin mekaniikasta: sitä saattoi hioa sopivaksi tilanteiden mukaan ja homma sujui aika jouhevasti. Paras uudistus on siinä, ettei hirviöitä hakkaamalla voi levuttaa eli kasvattaa hahmon tasoa, vaan tasopisteet nousevat vain sivutehtäviä suorittamalla. Toki suurin osa sivutehtävistä vaatii välillisesti hirviöiden kurmotusta, mutta kuitenkin, kiva uudistus.

Pelin  yksi perusmekaniikka on ajankäyttö: pelaajalla on vain tietty määrä päiviä aikaa maailmanloppuun ja peliruudun yläreunassa käy koko ajan kello. Alkuun tämä systeemi tuntui todella ahdistavalta, mutta lopulta pääsin hommasta jyvälle: jokainen pelastettu sielu (ts. suoritettu sivutehtävä) tuo lisää aikaa maailman kelloon. Kunhan keskittyy määrätietoisesti tehtävien suorittamiseen eikä koko ajan haahuile tyhjänpanttina, ehtii hyvin suorittaa kaiken. Taistelemisen aikana kello pysähtyy, joten sitäkin voi harrastaa mielin määrin. Itseltäni jäi lopulta vain kaksi vaikeinta sivutehtävää suorittamatta. Ajankäytössä on tietysti sekin taktinen puoli, että osan tehtävistä voi suorittaa vain tiettyyn kellonaikaan. (Esim. jotkut kukat kasvavat vain päivällä ja jotkut ovet ovat auki vain aamuyöllä.)

Kaiken kaikkiaan ei harmita, että tämä saaga on nyt läpäisty. Se ei ehkä ollut kokemuksena ainutlaatuisen ikimuistoinen,  mutta tarjosi kuitenkin viihdykettä noin 3 x 30-50 tunnin verran usean vuoden ajalle ripoteltuna. Ensimmäinen viimeinen fantasiani, numero kolmetoista, kiitos näistä kokemuksista, vaikka osa niistä onkin jo vaipunut unohduksiin.

Pelit museoon ja museoon pelaamaan!

Pelimuseo avattiin Tampereen museokeskus Vapriikkiin reilu viikko sitten. Teimme sinne parin tunnin vierailun Jimin synttäreiden kunniaksi. Koettavaa olisi ollut pidemmäksikin aikaa. Mielestäni pelimuseon perustaminen on oikea kulttuuriteko (yllättyikö joku, että juuri minä sanon noin ja vieläpä peliblogissa?). Pelimuseo on muuten Suomen ensimmäinen joukkorahoitettu museo.

Pelit ja museo saattaa kuulostaa yhdistelmänä aika tylsältä, sillä kuinka moni haluaisi käydä ihailemassa vitriinissä olevia pelikoteloita? Onneksi sana museo on nykypäivänä saanut vaikka minkälaisia interaktiivisia ilmenemismuotoja ja tästä myös pelimuseo on hieno esimerkki. Lähes jokainen esitelty peli on pelattavissa. Toki esillä on myös esimerkiksi seinällinen erilaisia pelikonsoleita. (Ne on siis kirjaimellisesti ripustettu seinälle, kuten kuvasta näkyy.)

Tässä pieni kurkistus pelimuseon tarjontaan, mutta jos vain mahdollista, kannattaa käydä itse paikan päällä tutustumassa, suosittelen! Vapriikin pääsylippu maksaa aikuisilta 12 euroa ja samalla lipulla pääsee kaikkiin muihinkin näyttelyihin (joita on yhteensä ihan liikaa yhdelle kerralle, mutta ehkä kaikkiin ei tarvitsekaan niin suuresti syventyä).