Etiikantunti avaruudessa

Teksti on kirjoitettu joulukuussa 2021, mutta jäi jostain syystä silloin julkaisematta, joten stilisoin sen nyt tuolta luonnoksista julkaisukuntoon.

Aloin kaivata jotain tasapainottavaa arkeen ja toteutin kuukausia kyteneen ajatuksen: Palasin Mass Effect -trilogian pariin aloittamalla Legendary edition -version peluun.

Nostalgista päästä taas matkustamaan pitkin kuvitteellista kotigalaksiamme, skannailemaan planeettoja, heittämään toistuvasti samaa läppää tiimitovereiden kanssa ja löytämään joka ikisestä Linnunradan nurkasta identtisiä luolastoja. No, vitsi vitsi. Puutteineenkin peli on oikeasti hyvä ja laaja.

Hyvikset ja pahikset

Mass effect on tullut tunnetuksi siitä, että valinnoilla on väliä. Niillä voi vaikuttaa tapahtumiin, mutta myös omaan hahmoonsa komentaja Shepardiin.

Shepardin maine ja luonne kasvaa kahdella akselilla. Valinnoista ja toiminnoista saa pisteitä kahteen erilliseen mittariin. Paragon (hyvätekijä) ja Renegade (kapinallinen) eivät onneksi ole toisiaan poissulkevia eikä pahisratkaisu kutista hyvismittaria, joten orjallisesti ei tarvitse tiettyä linjaa noudattaa.

Mass Effectin loppuratkaisu

Seuraava teksti luonnollisesti sisältää massiivisia juonipaljastuksia Mass Effect -trilogian lopusta.

"Se loppu pilasi kaiken."

"Mitä tapahtui lupaukselle, että kaikilla valinnoilla on merkitystä?"

"Sininen välähdys, punainen välähdys tai vihreä välähdys. Siinäkö se oli?"

Jonkin verran on nyt tullut lueskeltua kommenttiketjuja Mass Effect Legendary editioniin liittyen ja tuntuu, että keskustelut palaavat yhä vuosienkin jälkeen samaan vääntöön kuin aina ennenkin: trilogia on mahtava, mutta se loppuu väärin.

En tykkää ottaa osaa nettikeskusteluihin (varsinkaan englanniksi), mutta alkoi tehdä silti mieli itsekin vielä jauhaa aiheesta ja muistella ja pohdiskella loppuratkaisuja, kun ei ole koskaan tullut sitä kirjallisesti tehtyä. Sen verran monta kertaa pelasin loppukohtauksen ja testailin eri ratkaisuja, että aika vahvasti se mielessäni pääpiirteittäin yhä häilyy vielä vuosienkin jälkeen.

Joidenkin mielestä lopussa on ihan kaikki pielessä, joidenkin mielestä loppu on ihan tyydyttävä. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Täytyy kylläkin todeta, etten itse koskaan kokenut juuri sitä alkuperäistä parjattua tynkäloppua. 

Katselinkin äsken ensimmäistä kertaa koosteena nuo suppeat alkuperäiset loput ja nyt ymmärrän kyllä paremmin pelaajien turhautumisen. Onhan loppu melkoisen epäselvä ja tosiaankin vaikuttaa ensisilmäyksellä, että ainoa käytännön ero loppujen välillä on vain välähdyksen väri. Lopusta nousi niin valtava palautemyrsky, että kehittäjätiimi paikkasi mokaansa ja julkaisi päivityksenä uuden laajennetun lopun, joka on siis se, minkä itse pelasin. Mielestäni päivitys korjaa paljon ja laajennettu loppu on kokonaisuutena oikein toimiva.

Ensin olin lopusta kuitenkin itsekin aika hämmentynyt, mutta se johtui omasta havainnointivirheestäni, johon palaan myöhemmin. Käytyäni loppuratkaisut läpi useampaan kertaan ajatuksella olin ihan tyytyväinen. Epilogissa kerrottiin tarpeeksi ja vaihtoehtojen lopputulemia avattiin riittävästi. Täydellinen ratkaisu tuskin oli, mutta enpä osaisi itse keksiä parempaa. Faniversioita vaihtoehtoisista lopuista toki kiertää ympäri nettiä, mutten ole niihin juuri tutustunut.

Maailmankaikkeuden tärkein kysymys: Mikä on lempivärisi?

Otsikko on netissä kiertävä ironinen vitsi. Ne, jotka yhä väittävät, että pelissä on kolme toisiaan muistuttavaa loppuratkaisua, joiden ainoana erona ovat edellä mainitut eriväriset välähdykset, eivät mielestäni tiedä, mistä puhuvat tai varsinkin laajennetun lopun pelanneina kärjistävät suuresti. Pelin aikana tehdyt suurten linjojen valinnat kyllä näkyvät uudessa lopussa, vaikka sitten vain pieninä vivahteina kerronnassa. Jos jokainen pienikin ero otetaan huomioon, on loppuja lukuisa määrä, pääpiirteittäin kuitenkin neljä.

Nyt lähtee ulkomuistista, joten voi olla, että muistan jotain väärin: 

Miehistön loppu saattoi olla onnellinen tai täystuho riippuen, miten paljon pelistä oli suorittanut ja kerännyt liittolaisia ja pisteitä. Omat pisteeni olivat niin korkealla, että aika lailla kaikki mahdolliset hahmot selvisivät, kun tiimitoverit noudettiin taistelukentältä alukseen ja alus pääsi teleportin kautta pakoon lopputaistelupaikalta. Mutta nämä siis tapahtuivat ennen varsinaista loppua.

Shepard taistelee lopulta yksin tiensä reapereiden tukikohdan hallintapisteelle. Siellä hänelle ilmestyy tekoälyn tietoisuus ihmislapsen muotoisena hologrammina. Käydään pitkä keskustelu menossa olevasta taistosta, "sadonkorjuusta", joka tallettaa orgaanisen elämän synteettiseksi 50 000 vuoden sykleissä, eli siis tuhoaa kaikki kehittyneet lajit ja luo niistä robottikopioita. Sitten Shepardille annetaan mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen: sadonkorjuu on mahdollista keskeyttää.

Vihreä loppu: sulauta

Ensimmäisellä pelikerralla väsyneenä en tainnut ihan ajatuksella seurata tilannetta. Kun keskustelu päättyi, suoraan edessä hohti valo, jota kohden aloin heti rampana raahautua. Pohdin, että missäköhän kohtaa tässä nyt sitten tehdään se valinta, josta äsken hologrammin kanssa keskustelin. Pohdinta keskeytyi, kun kävelin liian lähelle valoa, jolloin käynnistyi animaatio: Shepard hyppäsi valosäteeseen ja hajosi atomeiksi. Hänen orgaaninen dna:nsa yhdistyi synteettiseen. Tukikohdasta lähti vihreä välähdys, joka vaikutti koko galaksin olentojen rakenteeseen. Kaikista olennoista tuli Shepardin uhrauksen seurauksena hieman oudosti hohtavia symbioottisia orgaanis-synteettisiä olentoja. Vihdoin vallitsi Linnunradalla rauha ja yhteisymmärrys. Gethit ja quarianit ymmärsivät vihdoin toisiaan. Joker-pilotti ja EDI (humanoidihahmoinen aluksen tekoäly) saivat toisensa (jos pelaaja aiemmin oli tähän suuntaan heitä rohkaissut) ja niin edelleen. 

Ihan pätevä loppu, jos tavoitteena oli koko ajan synteettisten ja orgaanisten yhteiselo. Sitä olin ainakin omilla valinnoillani koko ajan rakentanut ja hyvin pitkälle siinä onnistunutkin, mutta ihan näin radikaalia ratkaisua en osannut edes ajatella. Ehkä en kuitenkaan ihan tätä halunnut.

Joka tapauksessa oli pakko ladata tallennus ja palata loppukohtaukseen, kun jäi mietityttämään, että missä ihmeessä se oli se paljon puhuttu valinta.

Sininen ja punainen - hallitse tai tuhoa 

Seuraavalla kerralla en kiirehtinyt keskustelun jälkeen heti liikkeelle, vaan oivalsin tarkkailla ympäristöä. Huomasin, että suoran käytävän sivuille avautuikin hitaasti kaksi sivulinjaa, joita en ollu edellisellä kerralla ollenkaan huomannut! Sininen puoli ja punainen puoli: hallitse tai tuhoa.

Sininen linja muuttaa Shepardin tekoälyksi, joka hallitsee reapereita. Tukikohdasta välähtää sininen valo, joka katkaisee reapereiden tuho-operaation ja ainakin omassa versiossani saa ne lopulta auttamaan sota-alueiden jälleenrakennuksessa. Jälkinäytöksessä on tekoäly-Shepardin oma monologi, jonka sävy on erilainen, jos on pelannut hyvätekijänä (paragon) verrattuna, jos on valinnut pahantekijä-linjan (renegade) tai pysynyt neutraalina. (Katsoin neutraalin ja  renegade-version YouTubesta).  Tämä loppuratkaisu sopii mielestäni parhaiten omalle hyväntekijä-Shepardilleni. Rauhan rakentamista elämänmuotojen välille ilman radikaalia symbioosigeenimuuntelua. Toisaalta aika valtava vastuu Shepardille muuttua itse kaiken synteettisen elämän hallitsijaksi, jota oli juuri hetki sitten ollut matkalla tuhoamaan. Tiedostoissa on jäljellä etäinen muisto siitä Shepardista, joka oli joskus ihminen ja jonka moraaliset ratkaisut toimivat nyt vaikuttimina.

Kokeilin myös tuhoamista, mutta se ei sopinut omaan pelityyliini ollenkaan. Punainen välähdys tuhoaa kerralla kaiken synteettisen elämän - myös gethit ja EDI:n - ja muistaakseni myös kaikki pikamatkailun mahdollistavat mass relay -teleportit koko Linnunradalta. Jos tämä on valitsemani lopputulos, niin miksi olisin koko trilogian ajan yrittänyt rakentaa rauhaa synteettisten ja orgaanisten välille?

Ei. Punainen vaihtoehto ei sovi minun Shepardilleni. Se ei yksinkertaisesti ole looginen ratkaisu kaiken koetun jälkeen. Jos olisin pelannut aivan toisella tavalla, niin sitten olisin voinut harkita. Tässäkin mielessä koko trilogian halki kantaneilla valinnoilla on merkitystä. Ei niinkään pelin näyttämän loppuvideon sisällössä, vaan siinä, etten todellakaan voisi valita tällaista lopputulemaa koko matkan kuljettuani.

Happily ever after?

Osaa pelaajista tuntuu eniten harmittavan se, ettei Shepard itse saa juhlavaa ja onnellista Disney-loppua. En jäänyt kaipaamaan loppuratkaisua, jossa Shepard ja Garrus kasvattaisivat aurinkorannalla adoptoimiaan krogan-vauvoja. (Jotain sellaista he taisivat puolivitsillä suunnitella). Haikea tai surullinenkaan loppu ei tarkoita, että se automaattisesti olisi huono.

"Punainen tuho" on ainoa vaihtoehto, jossa Shepard saattaa itse säilyä hengissä (jos siis ne kaikki kerrytetyt pisteet jne ovat tarpeeksi korkealla). Hengissä säilyminen näytetään yhtenä hengenvetona Shepardin maatessa romuläjän keskellä ja miehistön toiveikkaina ilmeinä, kun he eivät liimaakaan Shepardin nimeä kuolleiden sotilaiden muistoseinälle, kuten muissa lopuissa. Onhan tuo toki toiveikas lopetus henkilökohtaisella tasolla, mitä sitten, vaikka puoli galaksia onkin raunioina. Aurinkorannalla loikoilua ennen edessä taitaa silti olla galaksin jälleenrakennusurakka ja lisäksi Shepardin ja muun miehistön välillä satojen valovuosien matka. Pikamatkustus kun ei tuhotuilla teleporteilla enää onnistune.

Pidä tunkkis!

Toki on vielä neljäskin tapa lopettaa peli ja tästä eivät ilmeisesti kaikki ole edelleenkään tietoisia. Sen sijaan, että suostuisi hologrammilapsen ehdotukseen tehdä pakotettu valinta kolmesta vaihtoehdosta, voi myös kaivaa taskusta aseen ja uhata sillä hologrammia. Tai sitten voi vain sanallisesti kieltäytyä ilman aseella uhittelua. No, vääjäämätön tuhohan siitä seuraa. Sadonkorjuu jatkuu ja reaperit tuhoavat kaiken kehittyneen orgaanisen elämän. Lopuksi näytetään väläys kauas tulevaisuuteen, jossa välkkyy Liaran varmuuden vuoksi tallentama hologrammimuistio: "Me epäonnistuimme, mutta ehkä näiden tietojen avulla teillä on mahdollisuus selviytyä".

 Loppusanat

En väitä, että loppu olisi täydellinen ja huomioisi kaikki mahdolliset matkan varrella tehdyt valinnat. Väitän kuitenkin, että laajennettuna versiona se on ihan hyvä päätös todella hyvälle trilogialle. Loppuratkaisuissa näkyy kuvavälähdyksinä valintojen seurauksia sekä jotain siitä, mitä muille miehistön jäsenille käy. Lisäksi suuri osa aiemmin tehdyistä valinnoista päätyi jo aiemmin pelin aikana selkeiksi lopputuloksiksi.

Lisäksi suuresti toivon, että seuraava kehitteillä oleva Mass Effect antaa Shepardin levätä rauhassa - joko atomeina avaruudessa tai sitten vaikka siellä aurinkorannalla. Seuraavaksi on muiden sankareiden aika loistaa.

Mass Effectin loppuratkaisu näyttää monen mielestä lähinnä tältä? (Taiteilija 2v kylläkin väitti, että tässä kuvassa on junarata, ei Linnunrata)

Palaisinko tulevaisuuteen? (Mass Effect Legendary Edition)

Mass Effect -trilogiasta on keväällä tulossa remasteroitu versio, joka sisältää myös lähes kaikki lisäosat. Traileria katsoessani ensin vähän hihkaisin innostuneesti, mutta sitten totesin huokailevani ennen kaikkea nostalgiasta.

Kyllä. Se oli huikea matka kohti Linnunradan tuhoa tai pelastusta. Mutta vaikka saisin jostain taiottua loputtomasti aikaa, niin jaksaisinko todella kokea sen kaiken jälleen uudelleen?

Säännöllisin väliajoin tekee mieli katsoa uudelleen jokin elokuva tai lukea tietyt kirjat. Paluu tuttujen tarinoiden pariin tuntuu hyvältä. Lapsetkin katsovat uudelleen ja uudelleen samat elokuvat ja jaksot lastenohjelmista. On kuitenkin hieman eri asia palata parin tunnin elokuvaan kuin lisäosineen yli sata tuntia kestävään pelitrilogiaan. Jopa Sormusten Herra pidennettyinä versioina -maraton on tähän verrattuna kevyttä kauraa.

Olen totta kai välillä pelannut samoja pelejä uudelleen, mutta en välttämättä ole jaksanut tahkoa niitä toisella kerralla ihan loppuun saakka, jos ne ovat olleet kovin pitkiä ja jos lopussa ei ole odottanut vaihtoehtoista loppuratkaisua. Palaan yhä satunnaisesti samoilemaan Skyrimiin. Aikanaan pelasin kaikki Biowaren Dragon Age -pelit kahteen kertaa läpi. Kakkosen jopa kolmesti, koska se oli muita lyhyempi ja tiiviimpi paketti. Enää en välttämättä niihin halua palata, mutta seuraavaa osaa odotan kyllä. Enemmistö tarinavetoisista videopelikokemuksista jää ainutkertaisiksi matkoiksi.

Toisaalta roolipelin valintojen mukaan vaihtelevat juonikaaret tuovat pelille huomattavasti uudelleenpeluuarvoa eikä avaruusoopperan uusi kokeminen olisi varmastikaan täsmälleen sama kokemus kuin aikaisempi. Itsekin olen pelaajana muuttunut. Silti luultavimmin yhä tahkoisin pelin ultra-helpolla tasolla, koska räiskintä on itselleni pelien vähiten kiinnostavaa antia. Omassa universumissani päähenkilö, komentaja Shepard, olisi myös jatkossakin luultavimmin nainen, joka tekisi omaa moraalikäsitystäni vastaavia valintoja.

Mass effect on trilogiana hieno yhtenäinen kokemus, jossa ensimmäisessä pelissä tehdyt valinnat ja solmitut ihmissuhteet (vai olentosuhteet?) vaikuttavat merkittävästi tunnelmaan ja tapahtumiin. Hahmoihin ehtii pitkän matkan aikana kiintyä ja tiimitovereiden menehtymiset ovat riipaisevia.

Tekisinkö asiat toisella tavalla, kun tiedän, miten valinnat vaikuttavat? Itse asiassa olen jo pelannut kolmannen osan uudelleen silloin joskus melko pian ensimmäisen läpipeluun jälkeen ihan uteliaisuuttani oletusvalinnoilla ja pelikokemus oli huomattavan erilainen. Aiemmat "väärät" valinnat tuntuivatkin yhtäkkiä "oikeilta" ja osa tilanteista jopa yllätti erilaisuudellaan.

Toisaalta tuntuu kutkuttavalta ajatus kokea kaikki taas uudelleen, vieläpä kauniimpien grafiikoiden ja toivottavasti lyhyempien hissimatkojen kera. (Ensimmäisen osan lataustauot oli kaupungeissa naamioitu hissimatkoiksi, joiden aikana hahmot kävivät välillä pitkiäkin keskusteluja, välillä vallitsi vain vaivaantunut hiljaisuus. Sarjan kolmas osa itsekin irvaili tälle ominaisuudelle.)

Mass effect -trilogia siis toki löytyy diginä/hyllystä edelleen xbox360-versioina, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun ostaisin saman tuotteen uudelleen paranneltuna. Olen tehnyt sitä pelien kanssa muutamaan otteeseen ja jonkin verran myös päivittänyt leffakirjastoa dvd:istä bluray:hin. Eihän näitä uusioversioita tehtäisi, jos niille ei olisi odotettavissa kaupallista menestymistä.

Yritän muistella pelin tapahtumia ja hämärästi ne pikku hiljaa tuntuvatkin palautuvan mieleen. Pieniä väläyksiä sieltä täältä: Keskusteluja emoaluksella Joker-pilotin kanssa. Salapoliisitehtäviä hämärässä yökerhossa. Uhkaavia tilanteita, joista selvittiin täpärästi puhumalla. Välillä taas ei selvitty. Vihollistukikohtien räjäyttelyä kiikkerästä pomppulinnaa muistuttavasta mako-autosta käsin. (Sen ohjausta on kyllä lupailtu uudistettavaksi.) Loputonta planeettojen skannausta ja aluksen tekoälyn surkea uranus-vitsi. Ällöttäviä avaruushirviöitä. Tulinen tango taistoturrikan kanssa. (Siis turianin). Menehtyneen tiimitoverin äänipäiväkirjan kuuntelua. Sekä tietenkin erään avaruusaseman jokaisen myymälän toistama mainoslause: "Olen komentaja Shepard ja tämä on lempikauppani koko universumissa."

Vastaukseni on siis teoriassa varovainen kyllä. Olisi ehkä oikeastaan mielenkiintoista palata tulevaisuuteen komentaja Shepardin saappaisiin. Enemmän tällä hetkellä kuitenkin voisi kiinnostaa fiilistellä pelimuistoja jonkun toisen sarjan läpipelanneen ihmisen kanssa. Tai turianin, tai mitä näitä nyt on.

Lautapelit: Monopoly Gamer

Monopoly Gamer
Ikäsuositus: 8+
Pelaajia: 2-4

Tunnustus heti alkuun: en juurikaan pidä Monopolista. Monopoly Gamer on kuitenkin niin kaukana alkuperäisestä, että se on pelinä oikeasti mukava. En myöskään ole ikinä ollut mikään Mario-fani, mutta tyylikkäästi tämä peli on kuorrutettu. Pelin nimi voisi ihan hyvin olla Monopoly Nintendo, koska peli on teemoitettu lähes täysin Mario-universumiin muutamalla Donkey Kong -lisäyksellä eikä yleisesti videopelimaailmaan, kuten nimestä ehkä voisi päätellä.

Gamer-versiossa on tuttu pelilauta ikonisine kulmaruutuineen (vankila, vapaa pysäköinti jne.) ja siinä ostetaan tontteja, maksetaan vuokraa ja käsitellään leikkirahaa (pahvikolikoita), mutta peruspeliin on tehty myös paljon muutoksia.

Jokainen pelaaja heittää aina vuorollaan tavallista noppaa sekä erikoisnoppaa, jolla saa bonuksia tai voi hyökätä kaverien kimppuun. Välillä joutuu pudottamaan kolikoita pelilaudalle tai saa varastaa niitä naapurilta. Tasohyppelystä tutut putket ovat myös mukana luomassa oikoreittejä. 

Tonteille ei rakenneta mitään, mutta jokaisella tontilla on hinnan lisäksi voittopistearvo. Aina, kun joku ohittaa lähtöruudun, käynnistyy pomotaistelu, jota kukin saa vuorollaan yrittää, jos maksaa vaaditun summan (ja tietysti vain, jos ensimmäinen pelaaja epäonnistuu tai ei halua itse yrittää). Noppaa heittämällä voi yrittää voittaa pomon. Jos voitto onnistuu, saa kortin määrittelemän palkinnon ja lisäksi pomokortin mukana tulee voittopisteitä. Myös kerätyt rahat muuttuvat pelin lopussa voittopisteiksi. Pelin luonnollisesti voittaa se, joka saa kerättyä eniten pisteitä.

Pomovastuksia

Hahmonappuloina on tyylikkäitä figuureja. Jokaisella hahmolla on oma tehostenoppaan liityvä erikoiskykynsä ja lisäksi superkyky, joka aktivoituu, jos pysähtyy tähtiruutuun. Yoshi esimerkiksi saa tähtiruutuun pysähdyttyään kerätä itselleen kaikki pelilaudalle pudotetut kolikot ja prinsessa nostaa pankista vuokraa kaikista kiinteistöistään. Kaksinpelissä tuntui, että hahmojen superkyvyt eivät ole aivan tasavertaisia. En osaa sanoa, muuttuuko kykyjen suhde tasaisemmaksi vaikkapa nelinpelissä. Peliin on olemassa myös lisähahmoja, mutta niiden löytäminen alkaa nykyään olla aika kiven alla.

Parhaat muutokset tavalliseen monopoliin verrattuna ovat mielestäni se, että kukaan ei putoa pelistä jouduttuaan konkurssiin ja se, että pelin kesto on rajoitettu: peli päättyy heti, kun kaikki pomokortit lähtöruudusta on käännetty ja viimeisen taistelun voittaja on selvillä. Pelikokemuksesta ei siis tule liian pitkää ja tuskaista, kuten ainakin itselleni on joskus perusversion kanssa käynyt.

Kuvatervehdys naapurigalaksista! (arvostelussa Mass Effect: Andromeda)

Mass Effect Andromeda imaisi minut maailmaansa melkein kuukaudeksi. Puolitoista pelikertaa (n. sata tuntia) jaksoin sitä jauhaa, mutta sitten kyllästyin (jatkan varmasti vielä joskus). Peli on oikeastaan juuri sitä, mitä Biowaren roolipeleiltä voisi odottaa - niin hyvässä kuin pahassa.

Uusi alku ihmiskunnalle ja muutamille muillekin

 Edellisen trilogian loppuratkaisuun pettyneille hyviä uutisia: nyt on otettu ihan uusi aloitus puhtaalta pöydältä. Lähtötilanne on Mass Effect -aikajanalla jossain kakkospelin paikkeilla, jolloin kymmenet tuhannet linnunratalaiset lähtevät matkaamaan kohti uutta galaksia. Komentaja Shepard mainitaan vain joissain muistioissa ja reapereistakin on vain osalla hailea aavistus, muttei sen kummempaa. Unohtakaamme siis linnunradan kohtalo ja siirtykäämme 600 vuotta eteenpäin uuteen alkuun Andromedassa.

Ensimmäinen siirtokuntani

Pelaaja saa valita hahmokseen Ryder-perheen ihmiskaksosista siskon tai veljen. Toinenkin sisarus pysyy pelissä mukana. Molempien naamaa saa muokkailla haluamakseen ja järkeenkäyvästi hahmonmuokkaus vaikuttaa myös sisarusten isän ulkonäköön.

New Game+ sai tällaisen päähahmon.
Ekalla kierroksella luotin siniseen tukkaan.

Rauha jää haaveeksi

Juonesta sen suurempia kertomatta asiat menevät tietenkin jonkin verran ohi suunnitellusta, joten taistelua on luvassa myös Heleuksessa, tässä Andromedan sisältä päämääräksi valikoituneessa tähtijärjestelmässä.
Ammuskelun hienouksista en osaa hirveästi sanoa, sillä käänsin vaikeustason helpoksi (casual) ja ampumisen sijaan tuhoan viholliset yleensä biotic-"taika"kyvyillä sekä syöksymällä kohti ja lyömällä vasaralla päähän. Ihan kiitettävä saavutus räiskintäpeliltä, että tällainenkin säntäilevä pelitapa mahdollistetaan eikä ole pakko kököttää suojien takana. Tiimipohjainen verkkomoninpelikin on upotettu ihan tyylikkäällä tavalla osaksi pelimaailmaa, mutta siihen en (tietenkään) ole edes koskenut. Yleensä pelien viehätys on minulle kokonaisuudessa, ei varsinaisesti taistelussa. (Toki hyvin toimiva taistelusysteemi lisää monien pelien arvoa)

taistelunäkymä, tosin ilman vihollisia

Mass Effect Andromeda - aloitetaan bugilla

Ennakkotilasimme kauan odottamamme Mass Effect Andromedan, joka saapuikin kivasti julkaisupäiväksi kotiin torstaina. Jimi aloitti pelin silloin heti, minä tänään.

Loin hahmon. Valintana on kaksossisaruksista mies tai nainen, valitsin naisen. Ei maailman monipuolisin editori, sillä vain hahmon päätä voi muokata, mutta ihan reilusti vaihtoehtoja kuitenkin. Muodin mukaisesti hahmollani on siniset hiukset. (Omianihan en oikeasti koskaan ole värjännyt, minulle riittää digi-irroittelu.)

Peli alkoi. Hahmo herää pitkän matkan jälkeen 600-vuotisesta cryo-unesta vieraassa galaksissa. Aluksella on 20 000 muutakin ihmistä, mutta vain osa herää.

Eikun hetkinen?

Miksi tämä heräämö on täynnä populaa? Miksi vastapäätä istuvan miehen läpi kuultaa toinen henkilö? Miksi viereisellä yhden hengen sängyllä makaa kaksi ihmistä?

Juoni kulkee eteenpäin. Alus törmää johonkin ja velikullan staasikapseli vioittuu. Yritän puhua lääkärille, mutta en saa vastausta, vaikka pitäisi.

Hetkinen? Miksi veli makaa sekä kapselissa että tuossa viereisellä sängyllä?

Juoni käskee minua kulkemaan ovesta. Pysähdyn sitä ennen juttelemaan sairastuvan ihmisille. Joku puhuttelee minua pääpomona. Minä olen rivisotilas. Puhun toiselle lääkärille, joka kysyy, miltä tuntui jutella koomassa makaavan veljeni kanssa telepaattisesti. En ole käynyt mitään keskustelua hänen kansaan.

Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?!?!

Yritän kulkea ovesta, mutta se ei aukea. Avaan valikon. Katson suoritettuja tehtäviä, niitä on pitkä liuta. En ole oikeasti suorittanut ensimmäistäkään.

Jostain syystä peli on kaapannut Jimin tallennuksen ja syöttää hänen pelitilannettaan oman tilanteeni päälle. Näen huoneessa sekä pelin alkuvaiheen, että keskivaiheen hahmot. Olen jumissa. Koetan ladata tallennuksen uudelleen. Sama tilanne.

Käynnistämme konsolin uudelleen. Koitamme luoda Jimin tilillä uuden pelin, joka käynnistyy normalisti.

Aloitan siis hahmon luonnin alusta. Pidämme peukkuja.

Lopultakin peli alkaa normaalisti. Katson alkuvideota tässä vaiheessa kuudetta kertaa.

Alan pelata juonta. Teen ensimmäisen skannauksen koko pelissä. Pompahtaa saavutus:
 "Saavutus: skannasit pelissä 100 kohdetta".

Miksi on enemmän sääntö kuin poikkeus, etteivät pelit toimi julkaisussa kunnolla? Mitä oikein tein väärin?

Kyllä se sitten siitä lähti rullaamaan, vaikka alku olikin hieman tahmea.
Vasemmalla oma hahmoni.

Biowaren edellisen pelin, Dragon Age Inquisitionin kanssa Jimillä itse asiassa kävi sama ongelma saavutusten kanssa: jostain syystä peli luki hänen tiliinsä minun tekemiäni juttuja ja niin hän sai ensimmäisen lohikäärmeen taposta saavutuksen "tapoit 10 lohikäärmettä". Ei kai siinä muuten mitään, mutta hän ei ikinä onnistunut saamaan saavutusta "tapa ensimmäinen lohikäärmeesi".

Onko muilla ollut tällaisia sekoiluja Xbox Onen profiilien ja Biowaren pelien kanssa? Ei tunnu mukavalta.

Kaipuu kauas

Onko ihan hullua kaivata paikkaan, jota ei ole fyysisesti olemassa? Paikkaan, joka on mielikuvituksen tuotetta? Paikkaan, joka tuntuu kuitenkin todellisemmalta kuin moni fyysinen, koska olen viettänyt siellä kymmeniä tunteja?

Narnia, Keski-Maa, Ruohometsä, Mikä-Mikä-maa... Kirjat voivat kuljettaa lukijansa mitä ihmeellisimpiin paikkoihin mitä ihmeellisemmässä seurassa. Toki kirjojen kautta jokainen näkee kuvaillut maailmat hieman eri tavoilla.

Skyrim, Spira, Traverse town, Gran Pulse, Thedas ja Tuchanka ovat esimerkkejä paikoista, joihin olen päässyt vierailemaan peleissä.

Ja nämä paikat ihan oikeasti tuntuvat minusta todellisemmilta kuin esimerkiksi Pariisi tai Brasilia.

Kun kävelin kuusi vuotta sitten Burundilaisessa viidakossa, minut valtasi hetkeksi tunne, että olen ollut täällä aikaisemmin. Sitten tajusin, että muistelemani maisemat olivat itse asiassa osa jotakin videopeliä.

Toki kaipaan myös paikkoihin, joissa en ole käynyt. Haaveilen esimerkiksi pääseväni joskus Japaniin.

Syvällä sisimmässäni poden myös taivaskaipuuta - en siis siinä mielessä, että haluaisin tästä maailmasta pois, vaan että olisi kyllä mahtavaa elää täydellisessä Jumalan läsnäolossa maailmassa, jossa pahuutta ei enää ole.

Tämän tekstin lähtökohtana oli kuitenkin kaipuu Skyrimiin. Viime vierailusta onkin ehkä jo vuosi aikaa. Vapiskaa mammutit, täältä tullaan!

Kohti ääretöntä ja sen yli! (sekä fiilistelyssä Mass Effect-trilogia)

Avaruus. Tuo käsittämättömän suuri maailmankaikkeus, joka avautuu jokaisessa suunnassa ympärillämme. Avaruus voi saada ihmiset ahdistumaan tai innostumaan. Yötaivaan tuijottelu saa ihmisen sisällä jotain liikahtamaan. Nousee mieleen kysymyksiä: mitä kaikkea noiden tähtien takana onkaan? Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Onko tämän kaiken takana Luoja?

Avaruus on aina saanut ihmisen mielikuvituksen liikkeelle. Jo muinaisajan mytologioissa kirjoitetaan avaruudesta. Planeetat tosin nimetään jumaluuksiksi ja tähdistä luetaan tulevaisuutta. Joissain kulttuureissa aurinkoa pidettiin jumalana, elämän antajana. Tätä maailmankuvaa vasten katsottuna Raamatun luomiskertomus on itse asiassa hyvin aikaansa edellä: tähdissä ei nähdä mitään mystistä, vaan niiden kerrotaan olevan vain Jumalan luomia taivaankappaleita. Ajan kuluessa tämän näkemyksen onkin havaittu olevan lähempänä totuutta. Avaruus ei olekaan niin mystinen eivätkä tähdet yliluonnollisia. Avaruutta on mahdollista tutkia. Mutta silti tähtiin ja avaruuteen liittyy yhä paljon selittämätöntä, tuntematonta. Ja juuri tuo suuri tuntematon antaa tilaa ihmisen mielikuvitukselle.