Pelaaja-lehti lopettaa ja minut on myyty

Rakkaudesta videopeleihin

 
Eilisen haikea uutinen kilahti miehelleni tekstiviestillä: 
"Hei, Pelaaja- ja Pelit-lehdet yhdistyvät 8.4.2025. Saat tilausjaksosi loppuun asti Pelit-lehteä + yhden lisälehden. Muutos ei vaadi sinulta toimenpiteitä. Lisätiedot fokusmedia.fi
Terveisin, Fokus Media Finland Oy"

Molempien ensireaktio oli, että "eikös se aprillipäivä mennyt jo?" Huhtikuun lehti ei ollut eilen vielä kolahtanut postiluukusta, joten oli pakko heti hypähtää verkkosivuille lukemaan Pelaajan uusin pääkirjoitus, joka vahvisti asian.
Jos nyt oikein uutisoinnista ymmärsin, niin Pelaaja.fi jää sivustona olemaan verkkoon Pop median alle, paperinen lehti loppuu kokonaan ja käytännössä ainoa, mikä lopulta myytiin H-townilta eteenpäin Fokus Medialle, oli minut. Siis meidät tilaajat myytiin Pelit-lehden tilaajiksi, mistä käytetään nyt nimitystä Pelaajan ja Pelitin "yhdistyminen". Vaikea sanoa, vaikuttaako yhdistyminen millään lailla Pelitin sisältöön.

Prinsessajuhlat

"Blogi peleistä ja elämästä" - nyt tulee taas sitä jälkimmäistä.

Oi, jos tapaisin prinsessan

Satujen prinsessat. Heistä varmasti jokaisella on jonkinlainen kokemus ja mielipide satukirjojen sekä elokuvien perusteella. Itse tunnustan ruokkivani lapsissani prinsessainnostusta. Meille kolahtaa kuukausittain postiluukusta Prinsessa-lehti, elokuvat pyörivät ruudulla säännöllisen epäsäännöllisesti ja kotoa löytyykin kaksi tällä hetkellä erityisesti Frozen-prinsessoista innostunutta lasta: 6-vuotias tyttäreni (joka on vuorannut seinät prinsessajulisteilla) ja 3-vuotias poikani (joka rakastaa Elsan ja Annan lisäksi erityisesti myös autoja).

Lasten juttujen ohjella olen viime aikoina itse kohdannut prinsessoja lähinnä videopeleissä. Oli kieltämättä hurmaava kokemus päästä tutkimaan Tähkäpään tornia lähietäisyydeltä Kingdom Hearts -pelissä tai jutella prinsessojen kanssa virtuaalisessa Disneyworldissa - oikeassa kun en koskaan ole päässyt käymään, vaikka pienenä haaveena se on aina mielessä elänyt. 

Mutta ah, tavatapa joskus oikea satuprinsessa!

Muutama vuosi sitten sain kuulla, että Tampereen keskustassa on taikaportaali, jonka kautta ihan oikeat prinsessat saapuvat satujen maailmasta vierailemaan meidän maailmassamme!

Kuulumiskierros: vuosi 2021

Tänään piti periaatteessa olla työpäivä, mutta joulun vietto mummulassa venähtikin auton hajottua ja kaikki työvälineet ovat kotona, joten teen niitä töitä sitten jonain toisena päivänä. Tänään ehdin siis naputella puhelimella vuosikoosteen!

Vuoteen sisältyy muutakin uutta kuin silmälasit, mutta aloitetaan nyt vaikka niistä. Kävin vihdoin ostamassa uudet lasit kesällä siinä vaiheessa, kun vanhat lasit olivat olleet viikkoja kasassa ilmastointiteipillä. (Mies kyllä väitti, että teipatuista laseista saa hurjasti lisää nörttipisteitä.)

Tytär käski poseerata hänen leikkipandojensa kanssa.

Sapattikevään lukupiiri

Tammikuussa päätin, että alkava kevät on sapattikevät: Ajattelin nauttivani ihan rauhassa lasten kanssa kotoilusta, kun esikoinenkin on vielä kevään kotona ennen syksyllä koittavaa eskarin alkua ja hoitovapaata on vielä mahdollista pitää. Selkeä päätös toi varmuuden kieltäytyä, kun minulle yllättäen ehdotettiinkin kevääksi kirkolta sijaisuutta. Lupasin kuitenkin olla käytettävissä elokuusta alkaen, jos tarvetta silloin vielä olisi. Ja koska uusi tarve ilmeni, niin töihin myös syksyllä pääsin. Keväälläkin kyllä vapaaehtoisena jatkoin varhaisnuorisotiimissä. Suurelta osin kokoonnuimme koneen ääressä etänä, mutta loppukeväästä pääsimme myös kohtaamaan muutaman kerran livenä, mikä oli todella riemukasta! Kevään päättäjäisissä pystytimme pomppulinnan kirkkosaliin.

Tuolit turvaväliteipattu sen hetkisten määräysten mukaan.

Olin luistellut viimeksi lukiossa, mutta tänä talvena tuli lasten kanssa käytyä jäällä itsekin luistimet jalassa, kun sain äidin vanhat luistimet. Kokoontumisrajoitukset aika reilulla kädellä vähensivät mahdollisuuksia isompiin elämyksiin, mutta koitin aina välillä keksiä jotain spesiaalia. Kävimmekin mm. Pupukahvilassa sekä varasimme yksityisvierailun kotieläinpihaan ja pääsimme silittämään suloisia karitsoita.

Kuopus pääsi kevääksi isosiskon mukaan seurakunnan päiväkerhoon täytettyään kaksi vuotta ja minä sain viikossa neljä tuntia ihan omaa aikaa! Se oli kyllä aivan luksusta. Usein aika kului Xboxilla Dragon Questia pelaillen tai rauhaisasti teekupposen ja Raamatun äärellä. Toki tuli asioitakin hoideltua. Ja siivottua. Rauhassa siivoaminen on jotenkin terapeuttista.

Siivoaminen johtaa huomaamaan, että meillä on ihan liikaa tavaraa, jolle ei ole paikkaa. Keväällä osallistuinkin ammattijärjestäjän pitämälle "Paikka kaikelle lastenhuoneessa" -verkkokurssille, josta sain todella hyviä näkökulmia tavarasuhteen pohdintaan ja myös hyviä vinkkejä kodin järjestämiseen. Osa tuli käyttöönkin, mutta siistiä meillä ei silti vieläkään yleensä ole ja lisää tavaraakin on taas kertynyt. Vinkit olivat kyllä hyödyksi syksyllä töissäkin, kun vietin paljon aikaa pyhäkoululuokkia järjestäen. (Sekin projekti on yhä kesken, täytyy myöntää.)

Dragon Quest XI nappasi elämästäni 8 kuukauden aikana lopulta laskurin mukaan 130 pelituntia. Nautin suuresti hyvin tehdystä ja monipuolista sisältöä tarjoavasta japaniroolipelistä. Aivan viimesiä bonuspomotaisteluja en jaksanut enää vääntää läpi kerran hävittyäni, kun se olisi vaatinut järjetöntä levuttamista ja loppuvaiheessa peli alkoi jo kovasti toistaa itseään, mutta muuten kyllä kolusin lähes kaiken. (Pikselimaailman tehtäviä lukuunottamatta. Kaksiulotteinen retro-tyylinen pikselimaailma sai toteutuksellaan minut lähes raivon partaalle, mutta onneksi sen suorittaminen oli muusta pelistä irrallista.)

Terkut aaltojen alta!  Dragon Quest XI: echoes of an elusive age - definitive edition

Alkuvuonna luin pitkästä aikaa aivan valtavasti kirjoja sekä itsekseni että ääneen lapsille. Narnian tarinat, Hobitti, Peppi Pitkätossun tarina... Perillinen -sarja, Maze runner -trilogia, joitakin mainitakseni. Syksyllä into fiktion lukemiseen omaksi iloksi lopahti kuin seinään. Lapsille toki luemme yhä päivittäin.

Kevättalven ytimessä

 

Kesällä oli aikaa nauttia läheisten seurasta, huvipuistoista, mökkeilystä, uimarannasta ja elää lähes normaalia elämää korona-ajan keskellä. Lähirannassa järjestettiin lapsille puistoruokailua ja paljon kivaa tekemistä. Kiersimme kotieläinpuistoja ja markkinoita, asustimme viikon ystäviemme omakotitalossa ja nautimme ihanista lainanaapureista. Kävimme jopa elokuvissa ja sirkuksessa! Vuoden kulttuurikohokohta oli kuitenkin joulukuussa Tampere-talossa nähty Liisa ihmemaassa -baletti Viron kansallisbaletin esittämänä. Hullu hatuntekijä vei sydämeni, vaikka olikin vain sivuroolissa.

 

Työminä vs. Kotiminä

Kuten jo alussa mainitsin, usean kotiäitivuoden jälkeen palasin elokuussa työelämään. Työskentelen siis lapsi- ja varhaisnuorisotyöntekijänä vapaaseurakunnassa. Tykkään työstäni ihan todella paljon, vaikka onkin ihan erilaista tehdä tätä taas kokopäiväisesti eikä vain harrastuksena kotiäitiyden ohessa, jolloin sai poimia tehtävistä pelkät rusinat pullasta. Työnkuvaani kuuluu mm. vapaaehtoisten rekrytointia, johtamista ja tukemista, 0-13-vuotiaiden (+perheiden) toiminnan suunnittelua, käytännön toteutusta ja opettamista. Työpäiväni ovat sisältäneet esimerkiksi opetussuunnitelmien laatimista, uutiskirjeen ja mainosten tekoa, palavereja eri tiimien kesken, perhekerhossa autoradalla leikkimistä, opettamista pyhäkoulussa ja Just Dancen pelaamista varkkien kanssa. Syksy sujui rajoitusten kanssa tasapainoillessa melko normaalisti, vaikkei toimintaa aina voinutkaan järjestää ihan täydessä mitassa ja aika monta etäpalaveriakin takana on. Virkistävintä oli päästä pitkästä aikaa mukaan Vapaakirkon valtakunnallisille työntekijäpäiville. Olin tuolloin myös ensimmäistä kertaa peräti kaksi yötä erossa lapsista.

Hyvänä työsuhde-etuna oman lapsen voi välillä ottaa mukaan töihin. Tässä puuhaillaan perheretkellä traktorin sisärenkaista tehdyssä leikkivuoressa.

Syksyllä olemme koko perheenä opetelleet elämään arkea ihan uudella tavalla. Esikoisella alkoi eskari ja kuopus meni päiväkotiin. Mies ei voikaan enää parin tunnin varoitusajalla jäädä ylitöihin, kun minä olen usein iltahommissa ja lapset pitää hakea ennen kuin hoitopaikat sulkeutuvat. Minä en olekaan enää joka päivä kotona laittamassa päivällistä. Viikonloput eivät enää automaattisesti tarkoita koko perheen yhteistä vapaa-aikaa.

Päiväkodin alku oli kuopukselle aika raskas ja usein hän aamuisin itki, että ei tahdo päiväkotiin, vaan tavalliseen kotiin. Parissa kuukaudessa tilanne onneksi helpottui, kun ryhmä tuli tutuksi. Esikoinen on ollut alusta alkaen hyvin innoissaan eskarista, mutta aamut meillä takkuavat kovasti. Sairasteltu ollaan myös paljon lähinnä erilaisia flunssia, joten kotoilua on sen takia kyllä syksyynkin mahtunut. Koronatestit ja massarokotuksessa käynti ovat olleet kyllä todella surrealistisia kokemuksia.

Jo keväällä aloin pelirintamalla haaveilla Mass Effect -avaruustrilogian pariin palaamisesta. Paluu toteutui lopulta vasta loppusyksystä legendary edition -version myötä. Tunnin tai parin pätkä räiskintäroolipeliä muutamana iltana viikossa saa kyllä ajatukset pois töistä ja tiskivuorista. Vielä riittää pelattavaa, sillä kolmas osa on alle puolivälissä.

Keeper-olento huolehtimassa Citadel-avaruusaseman järjestelmistä. (Mass Effect legendary edition)

Arki on tuntunut ihan uudella tavalla kuormittavalta ja helposti löydän vaikka kuinka paljon syyllistymisen kohteita, kun en vain enää riitä samalla lailla kaikkeen, mihin haluaisin. Esimerkkinä mainitsen, että syksyllä onnistuimme kyllä järjestämään töissä tiimin kanssa kivat kymppisyttärit 30 varhaisnuorelle, ja vapaa-ajalla MLL:n paikallisyhdistyksen 5-vuotissynttärit järjestyivät hattaroineen kaikkineen, mutta oma lapseni ei koskaan saanut toivomiaan kaverisynttäreitä. No, muutaman sukulaisen kanssa sentään juhlittiin ja lapsi oli ihan tyytyväinen, kun sai kutsua kavereita yksittäin kylään noin muuten. Toisaalta myös pieni koti ja koronatilanne vaikuttivat juhlasuunnitelmiin rajoittavasti. Kuopuksellahan ei rajoitusten takia ollut lainkaan juhlia, ellei lasketa sitä, kun mummu ja pappa kävivät kahvilla.

Pysyviä rakenteita horisontissa

Minut tosiaan kutsuttiin töihin sijaisena, mutta syksyllä käynnistyneen rekryprosessin seurauksena hain paikkaa ihan oikeasti ja jatkankin vuoden alusta vakituisena työntekijänä! Suuri kiitollisuus valtaa mielen, mutta samalla myös vähän jännittää. Siirryn nyt pyrähdysten suorittamisesta maratoniin.

(Ensimmäinen isompi hankinta, jonka tein vakityön varmistumisen jälkeen, olivat kolmas ja neljäs peliohjain nuorisotilan pleikkavitoseen. Prioriteetit siis edelleen kohdillaan.)

Vaatii vielä harjoittelua, että opin löytämään tasapainon kodin, työn ja omien voimavarojeni välillä sekä suunnittelemaan myös arjen asiat niin, että kaikki sujuu. Armollisuutta myös itseäni kohtaan opettelen. Siinäpä ihan hyviä tavoitteita ensi vuoteen.

Terkuin Laura, joka pelaa (kun vaan ehtii)

Ajatuksia Halloweenista

En juurikaan pidä halloweenista.

Eskarissa oli tulossa naamiaiset. Lokakuun loppu, tietäähän sen teeman. Kuitenkaan missään ei erikseen ohjeistettu, että naamiaisiin olisi pakko pukeutua hirviöksi. Tytär valitsi hyvissä ajoin sievän keijuasun.

Naamiaisia edeltävänä iltana tulin töistä kotiin klo 20. Alkoi lohduton valitus: "Äiti, kun ne on Halloween-naamiaiset ja siellä pitää olla pelottava! Kaikki nauraa mulle, jos en ole pelottava tai paha hahmo! Nyt meet ostaan mulle noidan hatun, en mä voi olla mikään keiju!"

Kuka pilasi Vihaiset linnut?

Siitä on muutama vuosi, kun viimeksi pelasin Angry birdsiä. Taisi itse asiassa olla aikaa, kun puhelimeni oli vielä Nokia Lumia.

Yksinkertaisuudessan peli oli tosi koukuttava ja kiva ja siitähän oli vaikka mitä versioita. Joitain kenttiä tuli jauhettua useita kertoja, kunnes lopulta sai rakennelman sortumaan täydellisellä tavalla.

Eilen tuli tyttären kanssa puhetta pelistä ja ajattelin tutustuttaa hänet tähän suomalaiseen laatutuotteeseen. Mutta mitä pöyristyttävää tajusin: alkuperäistä peliä ei saa enää ladattua sovelluskaupasta! 

Tarjolla on sen sijaan Angry birds 2: pientä turhaa sälää täyteen ahdettu free to play -kökkäre, jossa varsinainen peli hautautuu kaiken kerättävän/ostettavan sälän, mikromaksujen varomisen ja ajan kanssa latautuvien elämien alle. Ei minua kiinnosta pelata arpakorttipeliä taikahississä, olisin vain halunnut ampua linturitsalla possuja.

Kertokaa, että olen käsittänyt jotain väärin tai edes että jossain netin syövereissä on vielä olemassa paikka, josta voin ostaa jonkin alkuperäisen Angry birds -pelin!

Kaivoin jopa vanhan luurin pöytälaatikosta, jonne se oli vuosiksi unohtunut, mutta valitettavasti siinäkään ei ollut asennettuna enää yhtään Angry birdsiä. No, jos jotain hyvää, niin ehkäpä vihdoin voisin tyhjentää vanhan luurin tiedot ja kierrättää sen.

Angry birds 2 on tähän mennessä onnistunut minun suhteeni yhdessä asiassa: se tekee Minusta Todella Vihaisen. 

Ei jatkoon. (Paitsi kuitenkin jatkoon, sillä lapsi, joka ei paremmasta tiedä, tykästyi pelin simppeliin perusideaan ja jos ei kerran muuta ole tarjolla, niin tähän on kai tyydyttävä.)

Jälkikirjoitus: hetken tutkimisen jälkeen löytyi vielä Angry birds friends, olisikohan siitä tilanteen pelastajaksi?

 

Runo äidin haaveista

Mä haluun viedä lapset
muumeja halaamaan
pulikoimaan kylpylään
huvipuistoon maailmanpyörään
karkkimaailmaan herkuttelemaan
Kaukomaille kaivamaan rantahiekasta simpukankuoria

Mä katson muumeja telkkarista
lapset sylissä sohvalla
Vien ammeen parvekkeelle
roikun pää alaspäin kiipeilytelineessä
ostan lähikaupasta vaahtokarkin.

Järven rannalta löytyi kaunis kivi.

Se, mikä on yhdelle perheelle koronavuoden kuriositeetti on toiselle ihan normaali arki. Hyvä lapsuus ei onneksi vaadi matkaa Disneylandiin.

Tämän hetken kaipuusta ja menettämisen pelosta

Pelien, elokuvien ja kirjojen maailmassa on mahdollista tehdä paluu tuttuun ja turvalliseen hetkeen. Joskus paluu tuntuu samalta. Joskus paluu aiheuttaa aivan uudenlaisia tunteita, kun huomaa, ettei olekaan itse enää sama ihminen kuin aiemmin samaa kokiessaan.

Mutta toista on elämä. Ei ole mahdollista ladata edellistä tallennusta tai lainata kirjastosta viime torstaita uudelleen.

Jälleen kerran havahdun itkemästä haikeaa kaipaavaa itkua. Mitä kaipaan? - Tätä hetkeä. 

Rakastan nykyistä elämäntilannettani niin paljon (pandemiasta huolimatta), että tahtoisin vain painaa pysäytysnappia ja jäädä olemaan tähän kevääseen. Kuitenkin ainoa varma asia on muutos.

Kun muistipeli puhui

Rohkaisua yllättävällä tavalla

Muisto vuosien takaa: Olin hiljattain aloittanut työn seurakunnassa nuorisotyöntekijänä ja kokonaisuuteen kuului yhtenä isona palikkana myös lapsityönohjaus. Eräänä päivänä oli kotona töitä valmistellessa vähän huono fiilis. Kriiseilin, etten oikeasti osaa mitään eikä ole edes kunnollista koulutusta tähän lapsityöhommaan. Mietin, onko Jumala muka oikeasti kutsunut minut tähän työhön, kun varmasti parempiakin tekijöitä olisi ja ties mitä siinä ajattelinkaan. 

Sitten yhtäkkiä soi puhelin. Soittaja oli tuttu, itseäni vanhempi nainen meidän seurakunnasta. "Satutko olemaan kotona?" hän kysyi. Hän kuulemma piipahtaisi tuomaan yhden jutun. Hetken kuluttua hän saapui oven taakse kuvassa näkyvä muistipeli kädessään: "Ajattelin ostaa tämän sulle, kun löysin tarjouksesta ja tulit jotenkin mieleen. Ja tämä on siis ihan sulle, ei seurakunnalle." Minä sitten tuijotin sitä muistipeliä ja mietin: "Mikä muu esine voisi enemmän kuvastaa minua ja olemista lasten kanssa seurakunnassa kuin raamattuaiheinen lastenpeli?" Kiitin lahjasta ja rohkaisusta. Tuntui, että itse Jumala vastasi tämän naisen antaman lahjan kautta epävarmuuteeni: "Kyllä, minä näen sinut ja pidän sinusta huolta ja olen sinut kutsunut!"

Ollaan rohkeita rohkaisemaan toisiamme. Pienilläkin asioilla voi olla vastaanottajalle iso merkitys.

Salomo MEMO on ihan tavallinen muistipeli, mutta lisäksi mukana on vihko, jossa kerrotaan lyhyesti kuhunkin kuvaan liittyvä raamatunkertomus.

"Muistitietopelin kuva-aineisto on peräisin yli sata vuotta käytössä olleista koulujen opetustauluista", lukee pelin omassa kuvauksessa. Ihan hieno tapa tallettaa mennyttä historiaa peliin.

Älä ammu kaveria

Suoritin Skyrimissa tehtävää, jossa ihmissudella oli ongelma. Päädyin lopulta liittoutumaan ihmissuden kanssa ja yhdessä sitten napsimme hengiltä kaikki muut metsästäjät. Paitsi että minulla on taikojen tähtäämisessä selkeästi parannettavaa: piti aloittaa välitallennus viisi kertaa uudestaan, kun aina vahingossa tulitaika osuikin susitoveriini, joka tulistui ja hyökkäsi kimppuuni.

Friendly fire on termi, jota käytetään, kun puhutaan vahingon tekemisestä oman joukkueen jäseniin. Koska olen oikeasti aika huono taistelija, arvostan suuresti pelejä, joissa joko ei pysty vahingoittamaan omia tiimiläisiä tai ainakin saa asetuksista kytkettyä vahingonteon pois päältä.

Tosielämässä tulee liiankin herkästi ammuttua omia. Oma perhe ja lähimmät ystävät ovat tottakai se ympäristö, jossa saamme olla aidoimmillaan omia itsejämme. Ei se kuitenkaan oikeuta meitä toimimaan miten tahansa. Vieraassa seurassa tai julkisessa ympäristössä tulee väkisinkin kiinnitettyä huomiota omaan käyttäytymiseen, joskus liialliseenkin varomiseen ja kohteliaisuuteen asti. Tai jos hyökkään sanallisesti, teen sen sentään yleensä tietoisesti. Mutta kuinka usein olenkaan väsyneenä karjunut omille lapsilleni turhasta ja sitten pyydellyt anteeksi? Kuinka usein tulee arjen kiireessä vain murahdettua puolisolle jotain viemättömästä roskapussista sen sijaan, että osoittaisin kunnioitusta tai pysähtyisin kysymään, mitä tänään kuuluu? Ei koskaan saisi ottaa lähimpiään itsestäänselvyytenä ja olettaa, että ilkeät tiuskaisut tai välinpitämätön asenne ei heitä satuttaisi. Puolivitsilläkin heitetyt läpät hyvälle kaverille voivat joskus oikeasti satuttaa. Totta kai huumori on sallittua, mutta senkin suhteen saa käyttää järkeään.
Enhän tänään muutu lähimmilleni ihmissudeksi?

Pitkän pitkä talvihorros...

...joka muuttui keväthorrokseksi ja lopulta kesähorrokseksi. Ehkä voisin näin syksyn kynnyksellä taas herätellä blogin eloon.

Onhan tämä vuosi ollut horroksen lisäksi aikamoista kummallista horroria itse kullekin.

Ikävöin hetkeksi johonkin, missä ei tarvitsisi koko ajan pohtia tartuttavuuskäyriä, kasvomaskeja, kodin kaaosta tai sitä etten koko ajan jaksa olla läsnäoleva äiti. (Vaikka pääosin kotona ihanaa onkin, niin iloitsen suuresti esimerkiksi siitä, että päiväkerho vihdoin taas starttasi.)

Näitä kun pohdin, niin päädyin tuttuun ja turvalliseen ratkaisuun: Ostimme Skyrimin. (Neljättä kertaa eri laitteelle.) Uusi alku pohjoiseen talvimetsässä lohikäärmeiden ja epäkuolleiden seurassa oli sangen virkistävä. Kunhan Helgenistä selvisin niin ensitöikseni poimin vähän kukkia ja sitten murtauduin ryövärien piilomajaan.

Viikonloppuna kävimme maalla rentoutumassa. Marjapuskassa istuessani kuulin pitkästä aikaa omat ajatukseni. Siinä miettiessä tulevaa syksyä syntyi ajatus, että ehkäpä voisin ihan säännöllisesti taas alkaa harrastaa Skyrimissa samoilua iltapalaksi ja kirjoitella välillä seikkailuistani tänne höpöhöpötarinoita, ellei muuta peliaiheista irtoa. 

Joka tapauksessa haastan nyt itseni kirjoittamaan tänne edes jotakin loppuvuoden ajan vähintään joka toinen viikko. Monia tekstejä olen hahmotellut aivojeni piilolokeroon, muttei ole oikein ollut motivaatiota kirjoittaa.

Mutta nyt aion imuroida keittiön lattialta myslikuorrutuksen, jonka nuorempi kullanmuruni siihen levitteli tätä kirjoittaessani. 

Aurinkoista syksyä!

....zzz...Blogi nukkuu Ruususen unta.

"Huomenta! Nukuinko kauan?"

Äitiyden nostalgiaa

Vanhemmilla on hieno mahdollisuus elää tuttuja asioita jälleen ensimmäistä kertaa, jos vain pitää mielen oikealla tavalla auki. Kun oma lapsi oppii ja ihmettelee, niin samalla voi itsekin kokea taas pienen väläyksen siitä, miten ihmeellistä kaikki oikeastaan onkaan. Räystäästä roikkuvat jääpuikot, ensimmäinen kerta karusellissa, syksyinen lehtikasa...
Välillä on itse valitettavasti liian turtunut tavallisuuteen ja  niin väsynyt ihmettelyyn, että jaksaisi huomata ihmeet ympärillään. Lapsi on  tässä mainio opettaja.

Tytär keräsi mummon kanssa äidille jääkukkia.

Nostalgisia tunteita aiheuttavat ne hetket, kun huomaa istuvansa lapsensa kanssa lattialla omien vanhojen lelujensa ympäröimänä ja vieläpä kuuntelevansa samalla lapsuudesta tuttua musiikkia. CD-levyjen lisäksi meillä on tallessa jopa vanhoja c-kasetteja, joita ollaankin paljon kuunneltu. Jotenkin hienoa jakaa jotain omia lapsuudenkokemuksia oman lapsen kanssa. Olen tosin huomannut, että varsinainen leikkiminen tuntuu välillä kyllä ylitsepääsemättömän vaikealta varsinkin  väsyneenä. "Äiti, leiki kunnolla!" onkin melko usein kuultu käsky.

On myös ihanaa päästä lukemaan omia lempitarinoita ja  tietysti myös paljon uusia. Meillä  luetaan useita kirjoja joka päivä. Innolla odotan, että päästään yhdessä matkalle Narniaan, mutta ihan vielä ei ole sen aika.

Teeny Weeny Families -sarja kultaiselta 90-luvulta
on päässyt jälleen arvoiseensa käyttöön.

Usein  kuuluu lapsen  suusta  nykyään myös kysymys: "saisinko pelata?" Onneksi  kuitenkin  vielä  toistaiseksi enemmänkin muodossa "Pelattaisiinko yhdessä?" Kyllähän siihen ihan mielellään välillä vastaa myöntävästi - varsinkin kun omia lapsuuden lempipelejäkin on julkaistu päivitettyinä versioina. Nostalgialla on markkinarako nimenomaan päivitettynä, sillä teknisesti vaikea ja kökkögraafinen peli ei ehkä herättäisi omassa jälkikasvussa yhtä ihastuneita fiiliksiä kuin itselleni lapsena. Mutta kun aikanaan itseäni ihastuttanut sisältö tuodaan parannellussa ulkomuodossa, niin jo vain kehtaa tulevaisuudessa esitellä omille lapsilleen oman lapsuuden lempipelejä.

Vähän ollaan jo yhdessä kokeiltukin* Spyro-lohikäärmeen uudelleenjulkaisua, joka on kyllä aika outo kokemus hd-grafiikoilla ja suomeksi dubattuna, mutta tähän elämäntilanteeseen dubbaus istuukin yllättäen aika hyvin. Ja jälleen kierin nostalgiassa.


*ikärajoihin liittyvä huomio: meidän 3,5-vuotias siis on lähinnä saanut juoksennella lohikäärmeellä ympäri sitä ekaa kenttää,  missä ei ole hyökkääviä vihollisia ja harjoitellut ohjaamista ja timanttien keruuta. Itse pelin suositusikäraja on kokonaisuudessaan 7 vuotta. Kun aikuinen tuntee pelin itse läpikotaisin, niin on mahdollista löytää jotain, mitä turvallisesti pelata. Monissa peleissä on mielestäni osioita, joita ikärajaa nuorempikin voi aikuisen kansaa yhdessä kokeilla tai katsoa. Esim Kingdom hearts -sarja on vauhdikkaine taisteluineen ja hurjine hirviöineen k-12, mutta peleistä löytyy mm. Nalle Puh-maailma, jossa pelataan söpöjä minipelejä ja kävellään ympäriinsä ja jutellaan hahmoille. Sen voisin kuvitella näyttäväni vaikka jo omalle lapselleni, joka pitää Nalle Puhista. Varsinkin isompien pelien sisällä on siis ikään kuin useampi peli, jossa osa sisällöstä ei ole haitallista YHDESSÄ aikuisen kanssa tehden. Mutta huom. nyt en puhu aikuisten k-18 peleistä, niiden ikäraja on laitettu syystä.

Onnea 5-vuotias peliblogini

Tasan 5 vuotta sitten aloin kirjoitella tälle alustalle.  Niin se  aika  rientää.  Kiva on  ollut  kirjoitella. Välillä (lähinnä  raskaana  ollessa) on ollut tosi pitkiä taukoja, mutta niin sitä on vaan palattu pelien ja tekstien äärelle. Varmasti sisältö on lasten saannin myötä jonkin verran muuttunut ja yhä jatkanee muuttumistaan, mutta samalla pysyy tekijänsä näköisenä. Yhä lupaan jatkaa säännöllisen epäsäännöllistä kirjoitteluani tästä eteenpäinkin.
Nyt voisin juhlistaa tätä merkkipäivää nauttimalla raparperipaistosta jäätelön kera ja mikäli saadaan lapset ajoissa nukkumaan, niin ehkä pelaamalla pari tuntia Kingdom hearts 3:a. Edellinen pelisessioni olikin toissapäivänä klo 6-7 aamulla. Silloin pelataan, kun sopiva hetki tulee, vai miten se meni...

Kiitos kaikille, jotka tätä pientä blogiani ovat käyneet lukemassa!

Totoroa lapsen ja teologiäidin silmin

Totesin viime viikolla, että kyllä kai lapseni on vihdoin sen ikäinen, että häntä voi alkaa sivistää kunnon elokuvilla: aika kaivaa Ghibli-aarteita kaapista. Ainakin neljä studion elokuvista sopii melko pienillekin lapsille. Aloitimme Kissojen valtakunnasta ja seuraavana oli vuorossa ikiklassikko Naapurini Totoro vuodelta 1988.

Näin itse Totoron ensimmäisen kerran telkkarista noin 4-5-vuotiaana ja se jätti mieleeni muistijäljen, jota lukiossa muisteltiin kaverin kanssa matikan tunnilla: "Muistatko lapsena nähneesi sellaisen elokuvan, missä asui metsässä mystisiä karvaisia otuksia lasten naapurissa ja ne istui puussa soittamassa huilua?" "Kyllä! Siinä oli myös sellainen kissabussi!" reagoi ystäväni tuohon muistoon, mutta kumpikaan ei muistanut elokuvan nimeä tai juonta. (Tuolloin leffaa ei ollut vielä dubattu ja se näytettiin nimellä Näkymätön ystävä)

Sitten Studio Ghiblistä tuli pikkuhiljaa kova juttu Suomessa ja vanhoja klassikoita alkoi ilmestyä täälläkin. Näin siis vihdoin myös Totoron uudelleen, kun se julkaistiin vuonna 2006.
Elokuvassa tärkeintä ei ole tiivis juoni, vaan tunnelma ja henkilösuhteet. Leffa kertoo maalle muuttavasta perheestä, mutta tilannetta varjostaa se, että äiti on sairaalassa. Perheen kaksi tyttöä tutustuvat metsän valtiaaseen Totoroon ja kokevat hienoja hetkiä tämän seurassa. Lopussa koetaan myös pientä jännitystä, kun nuorempi lapsista karkaa kotoa. Nykymittapuulla elokuva on hidas, mutta ah niin tunnelmallinen. Hieno kuvaus lapsuuden taiasta.

Oli jännä seurata lapseni reaktioita elokuvassa. Lähinnä häntä huoletti, löytääkö tarinan tyttö kotiin lähdettyään metsään ja Totoro oli alkuun hieman jännä. Riemua aiheuttivat monetkin kohtaukset. Sen verran pitkä elokuva vielä on katsottavaksi, että pidettiin yksi väli(pala-)aika, mutta yllättävän hyvin riitti kärsivällisyys ja mielenkiinto.

En ollut itsekään katsonut leffaan vuosiin ja nyt katsoin sitä ensimmäistä kertaa äitinä. Huomasin näkökulman muuttuneen kovasti ja yllättäen tuli tippa linssiin muutamassakin kohdassa. Elokuvasta löytyi ihan uusia tasoja.

Erityisesti jäin miettimään hahmojen mutkatonta tapaa suhtautua uskontoon, mihin en ole aiemmin edes kiinnittänyt huomiota. Totoro on tavallaan jonkinlainen jumala ja shintolaisuudessa lähes kaikella on jumala, en ihan tarkkaan tiedä. Perheen isä opettaa lapsille sopivan hetken tullen luonnon kunnioitusta ja he kiittävät kumartaen yhdessä Totoron kotipuuta, minkä jälkeen juostaankin jo kiljuen kilpaa kotiin. Kun tytöt jumiutuvat kaatosateessa jumalpatsaan kanssa samaan katokseen, heittävät he patsaalle, lasten suojelijalle, lyhyen rukouksen, että sade voisi lakata. Isosiskon itku Totoron puoleen on kuin epätoivoinen rukous: Auta, siskoni on kadonnut! Lapsen usko liikuttaa kissabusseja.

Ei uskontoa elokuvassa  mitenkään erityisemmin korosteta, vaan se näkyy edelläkuvatuissa pienissä asioissa, mutta luontevasti. 50-luvun Japaniin sijoittuva elokuva on hyvin eri maailmasta kuin missä itse elän, mutta jotain samaa haluaisin omaan elämääni: että oma usko voisi olla yhtä arkista ja että omat lapsenikin voisivat kasvaa niin, että Jeesus, rukous ja usko olisivat luonteva osa kaikkea, eivät vain erillinen kirkkojuttu.

Jonkin verran tulee kaikenlaista animea katsottua välillä ja itse asiassa muuten pohdin ennen, että anime kuuluu katsoa japaniksi, piste. Yhä edelleen inhoan suuresti varsinkin englanniksi dubattua animea, mutta kyllä vaan todellakin arvostan näitä Ghibli-elokuviin tehtyjä erittäin laadukkaita Pekka Lehtosaaren ohjaamia suomidubbauksia, joita katsoo lapsen kanssa ilokseen. Ollaan onneksi hyvin kaukana niistä oman nuoruuden Digimon-hirvitysdubbauksista.

Vaikuttaa siltä, että saan jatkossakin katsella Ghiblin elokuvia lapseni kanssa. Muutaman leffan kanssa joutuu kyllä odottamaan vielä useita vuosia, mutta mikäs kiire tässä, nautitaan nyt näistä. Tai sitten taas huomenna katsotaan se sama Barbien taikamerenneitodelfiini-elokuva, jota on jo pari viikkoa tuijotettu lähes päivittäin...

Samastumattomuuden ongelma - Life is strange: Before the storm

Hiljattain kirjoitin arvostelun pelistä Life is strange. 
Alkuun lyhyesti jotain itse pelistä ja sitten pelin nostattamia ajatuksia samastumisen ongelmista.

Vaikka hieman kyllä epäilin, miten sivuhahmo Chloen nosto uuden pelin keskiöön mahtaa toimia, niin lopulta kävi niin, että ennakkotilasin Before the storm -esiosan erikoisversion, jotta saisin koettua kaiken mahdollisen lisäsisällön.

Parin-kolmen tunnin mittainen ensimmäinen episodi tuntuu kaikin puolin äärettömän tutulta, vaikka se on täysin eri studion tekemä. Alkuperäistä peliä on kunnioitettu kaikessa, eikä suurempia irtiottoja ole uskallettu tai haluttu lähteä tekemään. Samalla tavalla haahuillaan paikasta toiseen, tutkitaan esineitä, jutellaan muiden kanssa ja istuskellaan pohtimaan elämää. Nämä tuokiokuvat johdattavat eteenpäin myös tarinaa. Max räpsi valokuvia, Chloe tuhrii samalla keräilymekaniikalla tussigraffiteja. Chloe kirjoittaa myös päiväkirjaa. Max pohti aina valintatilanteiden jälkeen, pitäisikö asioita sittenkin vielä muuttaa. Koska Chloe ei voi manipuloida aikaa, hän käy tämän päänsisäisen keskustelun aina ennen valintatilanteita. Yliluonnolliset elementit liittyvät enää lähinnä unijaksoihin. Uusintaottoja ei myöskään ole, vaan tehdyt valinnat ovat pysyviä. Uutena elementtinä on eräänlainen väittelytila, jossa vastapuoli pitää puhua suohon nokkelilla vastauksilla. Nokittelemaan pääsee yhtä lailla koulukiusaajan kuin rehtorinkin kanssa. En tiedä, miten pelin kulkuun vaikuttaa, jos väittelyissä ei onnistu, sillä itse läpäisin ne kaikki voitokkaina, mutta se tuskin on mitenkään

välttämätöntä. Suuren osan väittelyistä voi myös ohittaa.

Ensimmäisessä episodissa ei oikeastaan sinänsä tapahdu vielä juuri mitään, vaan se on slice of life -tyyppinen kokemus jossa pääsee mm. pelailemaan koulukaverien kanssa, haahuilemaan tutussa kodissa, väittelemään isäpuolen kanssa ja lintsaamaan koulusta. Kertomus etenee kuin juna, mutta sävyihin ja keskustelun kulkuun voi vaikuttaa tuttuun tapaan. Suurelta osin maisematkin ovat tuttuja, sillä totta kai Cloe esimerkiksi asuu samassa talossa kuin kahden vuoden kuluttuakin. Vastaan tulee pääosin tuttuja hahmoja ja jopa episodin loppukoonti kuvakulmineen on napattu suoraan aiemmasta pelistä.

Tuntuma on siis alusta alkaen tuttu ja turvallinen ja Deck Nine on tehnyt uskottavaa ja laadukasta työtä lähdemateriaalinsa kanssa. Mutta kuitenkin tästä tuntuu puuttuvan jotain oleellista ja kokemukseni jää pinnalliseksi. Toivottavasti seuraavissa episodeissa juoneenkin saadaan lisää syvällisyyttä.

Samastumisongelmia

Minulle henkilökohtaisesti pelin ongelma piilee varsinaisen juonen ohuuden lisäksi päähahmossa. Tarina tapahtuu pari vuotta ennen alkuperäistä peliä, joten Chloen tulevaisuuden suuntaviivat ovat hyvin alkuperäisen pelin pelanneilla tiedossa. Minua ei sinänsä haittaa ääninäyttelijän vaihtuminen, nykyinen näyttelijä suoriutuu roolistaan hyvin. Pelikin toimii moitteettomasti ja soljuu eteenpäin kivoina tunnelmapaloina.

Mistä sitten kiikastaa? Ongelma on samastumisen puutteessa. Mielestäni Chloe toimi hyvin alkuperäisessä pelissä hieman ärsyttävänä ja ongelmaisena parhaana kaverina, jonka elämä oli hyvin kaukana omastani ja melko neutraalin päähahmon, Maxin elämästä. Maxiin oli huomattavasti helpompi samastua. Nyt pitäisikin sitten hypätä 16-vuotiaan angstisen ja kiroilevan pilvenpolttajatytön rooliin. En ole kokenut varsinaista synkkää teiniangstia, mutta nyt sukelletaan siihen maailmaan ja syvälle. Isä on kuollut, äidillä on rasittava uusi miesystävä, koulu ei kiinnosta eikä elämässä muutenkaan oikein saa mistään otetta.

Arvostelussa Life is Strange - aika matka tuo aikamatka

Elämä on kummallista, varsinkin, jos satut yhtäkkiä huomaamaan voivasi manipuloida aikaa.

Life is Strange (2015)  on Dontnod-studion viitenä episodina julkaistu tarinavetoinen seikkailupelin, tv-sarjan ja Visual Novelin risteytys. Taisin luvata jo vuodenvaihteessa kirjoittaa tästä pelistä "pian", mutta no, "pian" on melko suhteellinen käsite. Itse asiassa nyt vasta itse pelasin sen läpi, alkuvuodesta vain katselin (ja kommentoin) Jimin pelaamista. Aloin kaivata reaktiivisten taistelupelien sijaan jotakin hieman hidastempoisempaa ja tarinavetoisempaa kokemusta, joten tartuin siis uudelleen tähän tarinaan, tällä kertaa ihan itsekseni. Kokemus oli tälläkin kertaa koskettava, mutta aika erilainen pääosin siksi, että suurin yllätysmomentti puuttui. Toki osasin helpommin tehdä "oikeita" valintoja, kun tiesin, minkälaisia tilanteita olisi edessä.

En halua kovin paljon kertoa juonesta, koska se on paras kokea sellaisenaan. Muutamia asioita aion kuitenkin paljastaa, erityisesti pelimekaniikkaan liittyen. Vaikka heti alussa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, soljuu peli paikoitellen kuitenkin rauhallisena lukiodraamana. Episodi episodilta peli synkkenee ja saa jopa melko surrealistisia käänteitä. Hieno yhdistelmä scifiä, teinidraamaa ja pieniä tunnelmallisia hetkiä. Päähenkilö 18-vuotias lukiotyttö Max rakastaa valokuvausta ja tämän teeman ympärillä tarinakin pyörii.

Pelin ikärajamerkintä on 16 vuotta. Sisällössä on väkivaltaa, huumeiden käyttöä, ahdistavia kohtauksia sekä paljon paljon kiroilua. Mahdollisista valinnoista seuraten ehkä pussailua joko pojan tai tytön kanssa, mutta ei seksiä, vaikka sitäkin teemaa kyllä sivutaan. Tämä ei kuitenkaan ole mikään deittailupeli. Kantava teema on vahva kuvaus kahden tytön välisestä ystävyydestä, joka saattaa valintojen mukaan saada myös romanttisia piirteitä, mutta ei onneksi väen väkisin ja fokus on muutenkin muualla. Kaveripiiristä löytyy yksi uskovainenkin tyttö, ainakin tavallaan. Muutenkin hahmot ovat ihan kiinnostavia ja persoonallisia koulun talonmiehestä alkaen.

Liian pitkä peli vaiko pelkkä kolmenkympin kriisi?

Edellisestä Tales of -kokemuksesta innostuneena päädyin huhtikuun lopulla lainaamaan kirjastosta saman sarjan hieman uudemman pelin Tales of Zestirian. Tiesin, että edessä on pitkä koitos, mutta päätin kuitenkin tarttua siihen, sillä olinhan edellisestäkin pelistä selviytynyt.
Tämän läpipeluun aikana opin yllättävän paljon.
Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitenkään kyseisen pelin ansiota, sillä tuohon reiluun pariin kuukauteen mahtui paljon kaikenlaista.

Kirjastoissa kirjojen keskimääräinen laina-aika on yksi kuukausi. Pelien laina-aika on kaksi viikkoa.
Sinänsä vähän kieroa logiikkaa, sillä 300-sivuisen kirjan lukemiseen kuluu ehkä noin 10 tuntia. Japaniroolipelin läpäisyyn taas kuluu noin 45 tuntia - jos haluaa suorittaa kaiken, noin sata tuntia. Alkuun ahminkin peliä pitkiäkin pätkiä iltaisin ja päiväuniaikaan. Olin päättänyt pelata sen läpi, vaikka kaikessa viihdyttävyydessään sisältö olikin aika perushöttöä.

Minulle tarjottiin keväällä yllättäen töitä, joten kokeilin pari kuukautta, miltä tuntuu elämä ruuhkavuosissa. Mies hoiti lastamme kotona ja minä kävin töissä. Vaikka kyseessä olikin yhdenlainen unelmatyöni (seurakunnan lapsityöntekijänä), totesin, että en halua vielä palata pysyvästi työelämään.
Töissäkäynnin ja pienen lapsen äitinä olemisen yhdistäminen onkin aika rankkaa.
Minua ahdisti, kun en kiireisimpien työviikkojen aikana ehtinyt tehdä lapsen kanssa muuta kuin nukkua, kun työpäivät venyivät kellon ympäri. Kolmekymppisetkin jäivät juhlimatta, kun vietin ne töissä. (Vaikka sainkin mm. yllätysonnittelulaulun ukrainalaiselta kuorolta, mitä ei varmasti olisi kotiäitinä ollessa tapahtunut).

Tunteita pelissä (Peliblogi+ -arkisto)

Tunteita pelissä

Teksti on kirjoitettu kaksi vuotta sitten yhdessä Jimin kanssa ja julkaistu alun perin Peliblogi+ -palstallamme ABC+ -perhelehden numerossa 2/2015. Numeron teemana olivat tunteet. Palstan tarkoituksena oli avata pelaamista ja pelikulttuuria vanhemmille, joille aihealue ei ehkä ole niin tuttu.

Maryn päiväkirja (Arvostelussa Stardew Valley)

Varsinaista arvostelutekstiä vasta ihan lopussa lyhyt pätkä. Intouduin sen sijaan kirjaamaan pelikokemuksestani fanifiktiota. Perustuu vahvasti pelin tapahtumiin, joten sisältää jonkin verran spoilereita. Toki olen oikonut ja omiani heitellyt sekaan aika paljon. Tämä oli ihan hauskaa, tosin meinasi venyä ikuisuusprojektiksi, joten loppua kohden tekstit huomattavasti lyhenevät.

Elämäni Tähtisumun laaksossa 

***Päiväkirjan omistaa Mary, muiden näpit irti!!!***

Syksy

En päässyt taaskaan opiskelemaan, mutta sain jonkun duunin puhelinmyyntifirmassa. Eiköhän tämä toinenkin välivuosi tästä... Mitähän sitä elämällään tekisi.

Lopputalvi

Nyt se on tapahtunut! Kyllästyin rasittavaan työhön ja avasin vihdoin vaarin minulle kirjoittaman kirjeen. Olen perinyt isoisän maatilan Tähtisumun laaksosta, läheltä Pelikaanikylää. Aika pakata omaisuuteni. Lande-farmi, täältä tullaan!

Wanhat fiilistelyssä: Bilekonsolien kuningas - Playstation 2!

Sattuipa tässä muutama päivä takaperin, että istahdin koneelle katselemaan valokuvia. Kuvissa oli paljon hyviä ja hauskoja hetkiä. Arvaako joku, mikä yhdistää kaikkia seuraavia tilanteita:

- Opiskeluporukan pikkujoulut kaverin kerrostaloyksiössä
- Kaverin polttarit
- Omat polttarit
- Yliopiston ainejärjestön saunailta
- Mun ja kaverin tuplasynttärit meillä
- Meidän häät
- Uudenvuodenbileet vanhan koulun liikuntasalissa
- sateisen kesäillan viettoa vanhempieni luona
- Liikuntahetki äidin kanssa
- Nuortenillan jatkot
- Seurakunnan lastentapahtumat ja leirit
- Useat tavalliset kyläilyhetket ja spontaanit illanistujaiset?

Vauvapeliä

Kun olin 12-vuotias, minulla oli virtuaalilemmikki, ns. tamagochi. Ne olivat hittituote siihen aikaan. Omani taisi olla koira. Hoito oli melko helppoa - sen kun vain katsoi ruudun yläteunan mittareista, mitä kaikkea pikselilemmikkini oli vailla.

Peleissä muutenkin kaikki on jotenkin määriteltävissä erilaisilla mittareilla, perustuuhan pelaaminen aina jonkinlaiseen laskettavissa olevaan koodiin. Tietyssä ajassa Sims-hahmojen viihtyvyysmittari hupenee ja on aika pitää bileet. Tiettyjä valintoja tekemällä roolipelin käsikirjoitetut tiimitoverit alkavat pitää hahmostani enemmän. Pelin sisäinen laskuri pitää kirjaa kaikesta. Ja lopulta tietää saavuttaneensa jotain merkittävää, kun korviin kilahtaa tuttu äänimerkki ja ruutuun ilmestyy tuttu kuva.

Nyt meillä on vauva. Ihan oikea vauva. Tässä olennossa ei ole selkeitä teknisiä mittareita. Jotenkin pitää vain osata päätellä, mitä yksi ja sama äänimerkki milloinkin tarkoittaa. Tosielämässä kaikki ei ole ihan niin loogista kuin peleissä. Mutta toisaalta, kyllä tosielämän epävarmoissa tilanteissa onnistuminen tuo enemmän voittajafiilistä kuin jonkin vastuksen peittoaminen pelissä. Yllättäen kaikki tuntuukin todella luontevalta, normaalilta. Eipä olisi vauvoja pelkäävä entinen minäni uskonut. Terveisiä vaan sinne menneisyyteen, kyllä tästä kaikesta selviää.

 Ps. Kyllä ihan perinteinen pelaaminenkin vauva-arjessa onnistuu, esimerkiksi silloin, kun baby nukahtaa syliin ;)