Arvostelussa Quantum Break

Olimme vähän reissussa ja perhe-elämä ottaa aikansa, niin jäi peli hetkeksi vähän kesken. Joudutte nyt tyytymään sivustaseuraajan arvioon, koska en ihan heti tähän samaan putkeen viitsinyt aloittaa omaa läpipeluutani. Aion sen kyllä joskus tehdä, koska peli suorastaan kerjää kahta läpipeluuta juonen monivalintamahdollisuuksien tähden.
 
Remedy Entertainmentin Quantum Break siis julkaistiin alkukuussa Xbox Onelle ja Windows-tietokoneille. Hommasimme pelin siis Xboxille, jolla se oli varsin sujuva kokemus.

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, peli kertoo epäonnistuneesta aikamatkustuskokeesta. Syksyllä 2016 päähenkilö Jack Joyce (Shawn Ashmore) ja hänen paras kaverinsa Paul Serene (Aidan Gillen) ryhtyvät testaaman Jackin veljen Willin (Dominic Monaghan) aikakonetta kohtalokkain seurauksin. Juoni on ihan toimivaa Hollywood-supersankarileffatasoista kamaa. Hahmot ovat toimivia eikä kukaan ole ihan täysin hyvis tai pahis (paitsi kasvottomat rivisotilaat, joita tottakai saa pätkiä kumoon, minkä ehtii, räiskinnästä kun pohjimmiltaan on kysymys). Itse tykkäsin tarinasta ja myös siitä, että aikamatkustusta käsiteltiin loogisesti ja ihan mukavasti toistettiin genren kliseitäkin. (Välillä aikamatkustustarinoiden epäloogisuudet aiheuttavat minulle päänsärkyä.)

Rytmitettyä kerrontaa

Remedyllä tykätään tv-sarjamaisuudesta, se saatiin nähdä jo Alan Waken kohdalla. Quantum Break lähtee kokeilemaan sarjamaisuutta vielä kovemmilla panoksilla: Peli on jaettu viiteen näytökseen, joiden väleissä nähdään aina 20 minuutin jakso näyteltyä tv-sarjaa. Tv-sarja katsotaan oletusarvoisesti suoratoistona netin välityksellä, joskin sen voisi myös ladata konsoliin. Paketin koko on noin 75 gigaa. Itse pelikin on pakko asentaa levylle ja vie konsolista tilaa 45 gigan verran, ja sen asentuminen tosiaan kesti aika kauan, kuten edellisessä kirjoituksessani tuskailin.

Tv-sarja ja peliosuudet tukevat toinen toisiaan eikä kumpikaan toimisi yksinään; kyseessä on todellakin yhtenäinen kokonaisuus, vaikkakin sarja käsittelee tilannetta eri näkökulmasta ja paikoin myös eri hahmojen kautta kuin peli. Pelaamalla voi vaikuttaa jaksojen sisältöön. Suurin vaikutus tapahtuu, kun jokaisen näytöksen lopussa päästään hetkeksi pelaamaan pelin pääpahiksena ja joka kerralla saadaan tehdä merkittävä valinta kahdesta vaihtoehdosta, mutta pienempiä muutoksia ja piilotettuja kohtauksia on mahdollista avata muilla keinoin. Juuri tällaista peliä ja näyteltyä videota yhdistävää tarinankerrontaa ei ole näin uskottavasti onnistunut vielä kukaan tekemään, vaikka eiväthän pelien välivideot mikään uusi juttu itsessään ole. Tosin yleensä ne kestävät korkeintaan muutaman minuutin kerrallaan. No, joka tapauksessa jaksottaminen toimii ja kokonaisuuden rytmitys on hyvä.

Tyylikkäitä yksityiskohtia

Hahmojen peliversiot näyttävät melko uskottavasti näyttelijöiltään, eikä vaihdos tv-sarjan ja pelin välillä ole liian jyrkkä, kiitos nykytekniikan ja erinomaisen ilmeiden- ja liikkeenkaappauksen. Uskottavien hahmojen ja maisemien lisäksi tykkäsin pelin graafisessa ilmeessä erityisesti siitä, miten ajan hajoaminen kuvattiin maailman värien muuttumisella ja glitchaavilla ympäristöillä. Osa ympäristön esineistä saattaa olla jähmettynyt paikalleen ja osa toistaa nykien muutaman sekunnin mittaista aikasilmukkaansa.
Kun kyseessä kerran on aikamatkustuspeli, niin ympäristöjen kierrätystä ei oikein voi välttää. Ei sitä kuitenkaan häiritsevästi tapahtunut.

Peli ei mielestäni ole varsinainen räiskintä, vaan ennemminkin eteenpäin soljuva tarina, jota räiskintäkohtaukset rytmittävät. Yllättävän paljon on rauhallisia vaiheita, joiden aikana ratkotaan pieniä pulmia, suoritetaan muutamia tasohyppelykohtia, etsitään ympäristöstä aikahiukkasia (joilla voi ostaa Jackille uusia kykyjä) ja muuten vaan tutkiskellaan ympäristöä. On mahdollista vaikkapa lukea tietokoneilta sähköpostiviestejä tai pöydillä lojuvia päiväkirjoja, jotka avaavat pelimaailmaa entisestään. Tekstiä on välillä ehkä liiankin paljon luettavaksi. Pelimaailma ei pysähdy lukemisen ajaksi, joten muut hahmot saattavat tietyin väliajoin kommentoida tyyliin "meidän pitäisi nyt kyllä liikkua" tai "no voithan sinä sitten vaikka lukea minun henkilökohtaiset sähköpostini, mikäpä siinä, minä odottelen". Tietenkään juoni ei etene kuin pelaajan aloitteesta, mikä aina tällaisissa tilanteissa hieman rikkoo immersiota.

Peliin on piilotettu yksityiskohtia, mutta ei liikaa.
Löytyneen QR-koodin lisäksi ainakin muutamista
tv-ruuduista voi katsella livenäyteltyjä ohjelmia.

Taistelu hieman yskii eikä Jack osaa suomea

Koitanpa muistella, miten Jimi kritisoi varsinaista pelillistä puolta: "Tähtäystuntuma ja ampuminen eivät ole yhtä hyvät kuin Halossa tai muissa oikeissa räiskinnöissä, vaan tähtääminen on epätarkempaa, välillä jopa ärsyttävällä tavalla. Tuntuma oli hyvin samanlainen kuin Alan Wakessa. Aikakyvyt tuovat taisteluun mukavaa lisäystä, tosin niistäkin osa voisi toimia paremmin. Aikapyrähdys on ärsyttävä, sillä nopeasti rynnistävää hahmoa on vaikeampi ohjata ja se törmää vaikka miten pieniin pöytiin ja kaappeihin, mutta vihollisten aikapyrähdykset taas noudattavat sujuvia ratoja ja väistelevät sulavasti esineitä. Myös tasohyppelykohtauksissa on välillä vaikea ohjata epätarkkoja hyppyjä tekevää hahmoa."

Pelien lokalisoinnista voi olla montaa mieltä ja moni suomalainen on tottunut siihen, että harvoin mitään pelejä pääsee suomiteksteillä pelaamaan. Viime aikoina tosin isommat firmat ovat käännättäneet suurimpia pelejään myös suomeksi. Sinänsä harmillista, että Xboxin lippulaivapelinäkin mainostetussa Quantum Breakissa ei ole suomenkielistä tekstitystä, vaikka peli suomalaista tekoa onkin. Oma kuullunymmärtämiseni on välillä sen verran huonoa, että olen kiitollinen englanninkielisestä tekstityksestä.

Hankinnan arvoinen

Kaiken kaikkiaan peli on hyvin viihdyttävä kokemus sekä pelata että katsoa sivusta. Kerrankin tarjolla jotain uutta. Tämä peli ei ole minkään tutun ja turvallisen pelisarjan kymmenes jatko-osa. Peli ei edes sisällä mitään päälleliimattua moninpeliä, eikä ole tuhottomasti aikaa vaativa avoimen maailman eeppinen seikkailu. Quantum Break seisoo ylpeästi pystyssä omilla ansioillaan eikä yritä väkisin olla kaikille kaikkea. Sopii hyvin meille, jotka kaipaamme tiivistä kokemusta. Kertomus ei yritä ajaa mitään ihmeempää ideologiaa tai muutenkaan olla maailmaa mullistava, mutta on ihan hyvin toimivaa viihdettä.

Vinkki: Tämän pelin voi melko hyvin perustella parisuhdeajaksi: varmaan aika helposti saa suostuteltua myös ei-pelaavan puolison (eli tod.näk siis vaimon/tyttöystävän) mukaan katselemaan ja sitten valintakohdissa voi yhdessä miettiä, mihin suuntaan juonta tahtoo viedä.

Tänään Quantum Break

Edit: Tästä muodostuikin monessa osassa kirjoitettu teksti. Varsinainen peliarvostelu täällä.

13.50 Ihan vaan nopea piipahdus blogissa.
Tässäpä hauska video: Legendaariset pelihahmot Alan Wake ja Max Payne (eli Ilkka Villi ja Sami Järvi) pelaamassa Remedyn uusinta tuotosta. 

 Tänään ehkä itsekin pääsen tätä koittamaan, kunhan Jimi saapuu pelin kanssa kotiin. Jepajee.

Lisäys klo 18.10
Kyllä on tavallaan ikävä niitä yksinkertaisia aikoja, kun osti levyn kaupasta, laittoi sen konsoliin ja alkoi vaan pelata. Tässä on nimittäin nyt latausruutua tuijoteltu parisen tuntia, kun ensin piti ladata xboxin järjestelmäpäivitys ja nyt peli haluaa asentaa itsensä (44 Gt) kiintolevylle ennen kuin sitä voi pelata. Sitten pitää vielä ladata siihen päivitys. *huokaus*.

Että peli on kyllä kourassa, mutta kai tässä vielä hetki menee..."asennetaan, 80%"
lisään tähän kyllä vielä jotain ensifiiliksiä, kunhan joskus päästään pelin pariin.

Lisäys 22.20
Vedin lyhemmän tikun (ts. piti syöttää vauvaa yms), joten Jimi starttasi pelin ja minä jäin sivustaseuraajaksi. No, ehkä vähemmän stressaavaa näin... Nyt baby nukkuu ja päästiin kunnolla vauhtiin (pari kertaa kävin kyllä välillä makkarissa, kun kuului epämääräisiä inahduksia)
Ollaan nyt käyty läpi ensimmäinen näytös ja ihan hyvältä vaikuttaa.
Quantum Break on siis siinä suhteessa pioneeripeli, että se yhdistää episodimaisen pelin ja näytellyn tv-sarjan toisiinsa. Kiinnostava konsepti. Onhan peleissä välivideoita ollut iät ja ajat, mutta harvemmin näyteltyjä 20 minuutin mittaisia jaksoja. Sarjan jaksot katsotaan suoratoistona netistä (toki ne saa ladattua konsoliinkin. Paketin koko tosin on jotain 75Gt, että pikkuisen voi viedä aikaa...)

Peli alkaa, kun päähenkilö Jack yrittää kerrata menneitä tapahtumia toiselle henkilölle haastattelussa. Sukellamme kertomukseen, mutta aina välillä kehyskeskustelun kommentit puskevat tarinaan kertojan tavoin.

Aikamatkustustarina starttaa rauhallisesti, ja alussa ehtii tutkiskella myös yöllistä yliopistokampusta. Heti bongasimme sieltä ihan hauskoja elementtejä. Ilmoitustaulujen tutkiminen on yleensä palkitsevaa.

No tottakai kaikki menee pieleen, aika menee rikki ja sitten hyppii vihollisia ovista ja ikkunoista. Ilmeisesti jokin menneisyydessä muuttui, mutta kysellä ei nyt vielä hirveästi ehdi, kun pitää tapella.
Räiskintää maustavat erilaiset aikaan sidotut erityiskyvyt. Vaikuttavat näppäriltä, mutteivät mitenkään maailmaa mullistavilta, samankaltaisia kykyjä tulee heti mieleen itselle esim. Mass Effectistä, mutta toki nämä on tosi tehokkaasti kytketty tarinaan.
Juoni vaikuttaisi olevan ihan mukavaa toimintaelokuvakamaa. Hahmot näyttävät aika lailla itseltään.
Seuraavaksi starttaa mitä luultavimmin pelin ensimmäin tv-sarjapätkä. Sitä ennen pitää tehdä valintoja, jotka vaikuttavat juonen kulkuun.
Kohta nähdään, miten käy.

Sori, jos selostukseni oli tällä kertaa hieman sekavaa.

Suomihypeä: Quantum Break

En kyllä muista, milloin olisin viimeksi ollut näin innostunut toiminta-räiskintäpelistä*, mutta Remedyn Quantum Break kuulostaa korviini jo vähän liian hyvältä ollakseen totta: suomalainen aikamatkustuspeli, jonka sisään on ympätty pelaajan valintojen mukaan muuttuva näytelty tv-sarja, jossa näyttelee mm. Dominic Monaghan. Toivottavasti peli lunastaa edes osan odotuksista. "Suomen kallein pelituotanto". Pitäisiköhän tämä ihan jopa ennakkotilata?

Tyylikkäitä muuten nykypäivän pelitraileritkin, ai että.

No, huhtikuussa sitten nähdään, oliko tämä hypen arvoista. Pidän peukkuja!

Edit 2017: poistin tästä videolinkin, koska mainostraileri oli poistunut Youtubesta.

*Eiku muistanpas, se taisi olla Bioshock Infinite, tosin siitä kiinnostuin vasta reilusti julkaisun jälkeen. Pelissä pitää aina olla jokin kiinnostava tarinallinen jippo, että minut saa syttymään.

Kohti ääretöntä ja sen yli! (sekä fiilistelyssä Mass Effect-trilogia)

Avaruus. Tuo käsittämättömän suuri maailmankaikkeus, joka avautuu jokaisessa suunnassa ympärillämme. Avaruus voi saada ihmiset ahdistumaan tai innostumaan. Yötaivaan tuijottelu saa ihmisen sisällä jotain liikahtamaan. Nousee mieleen kysymyksiä: mitä kaikkea noiden tähtien takana onkaan? Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Onko tämän kaiken takana Luoja?

Avaruus on aina saanut ihmisen mielikuvituksen liikkeelle. Jo muinaisajan mytologioissa kirjoitetaan avaruudesta. Planeetat tosin nimetään jumaluuksiksi ja tähdistä luetaan tulevaisuutta. Joissain kulttuureissa aurinkoa pidettiin jumalana, elämän antajana. Tätä maailmankuvaa vasten katsottuna Raamatun luomiskertomus on itse asiassa hyvin aikaansa edellä: tähdissä ei nähdä mitään mystistä, vaan niiden kerrotaan olevan vain Jumalan luomia taivaankappaleita. Ajan kuluessa tämän näkemyksen onkin havaittu olevan lähempänä totuutta. Avaruus ei olekaan niin mystinen eivätkä tähdet yliluonnollisia. Avaruutta on mahdollista tutkia. Mutta silti tähtiin ja avaruuteen liittyy yhä paljon selittämätöntä, tuntematonta. Ja juuri tuo suuri tuntematon antaa tilaa ihmisen mielikuvitukselle.

Väkivaltapelejä, verta sekä Laura, joka ei osaa ampua.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihmiset jollain tasolla kaipaavat konflikteja. Tarkennan hieman: ihmiset kaipaavat turvallisia konflikteja. Tuskin kukaan toivoo oikeasti elämäänsä menetyksiä, sotaa tai muuta ikävää. Paras tapa kokea konfliktit on turvallisen välimatkan päästä esimerkiksi television tai kirjojen kautta.  Kun elokuvan sankari lahtaa vihollisia supertykeillään tai kung fu -potkuillaan oikealta ja vasemmalta, tai kun tarinan paha vihollinen saa vihdoin palkkansa ja putoaa kuolemaan, saa kokea turvallisesti tyydytystä oikeudenmukaisuudesta.

Varmasti lähes jokainen lapsi leikkii jossain vaiheessa elämäänsä sotaleikkejä. Kyllä minäkin vietin lapsena paljon aikaa läheisellä soramontulla leikkipyssy kädessä. "PAM!" - Kuolit, laske viiteenkymmeneen ja herää takaisin henkiin. Ihan sama käytäntö aikuisten ja teinien videopelikentällä. Sota on hauskaa ja jännittävää, kun se on vain leikkiä.

Pelien väkivaltaan puututaan herkemmin kuin elokuvien, koska se on jollain tavalla syvällisempää ja suorempaa. Enää et vain seuraa sivusta, vaan olet itse painamassa liipaisinta tai heiluttamassa miekkaa. On hyvin harvoja pelejä, joissa ei ole minkäänlaista taistelua tai vihollisia. Itsekin siedän peliväkivaltaa ja jopa nautin väkivaltapeleistä, jos ne on toteutettu jotenkin mielekkäällä tavalla.