tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuosi 2019

Vuosi vaihtuu ja kurkkaan jälleen kalenterista, mitä tulikaan pelattua. (Kuten edellinen tekstini todistaa, pelkkään muistiini ei voi luottaa.)

Kirjoitan tän ensi vuonna puhtaaksi, nyt naputan vaan jotain kännykällä vauva sylissä.
Hyvää uutta vuotta 2020!

Edit. Oikoluettu ja muokattu elokuussa 2020.

Kingdom hearts 3 (xOne)
Tykkään peleistä, joissa on alku ja loppu. Olkoonkin, että tämän sarjan kohdalla loppu nostattaa vain enemmän kysymyksiä tulevista osista. Mutta kuitenkin, tuntuu valitettavalta, että pelit alkavat yhä enenevissä määrin olemaan palveluita, joihin tuotetaan lisää sisältöä, jotta pelaajat pysyisivät niiden parissa. Tottakai hyvää haluaisi aina vaan lisää, mutta olen alkanut arvostaa rajattuja kokemuksia, jotka voi suorittaa alusta loppuun. Ensi vuonna olisi kyllä tulossa vihdoin dlc...

Spyro 1-3 uusintakokoelma (xOne)
Lapsuuteni lemppareita. Uudet versiot ovat nättejä, mutta sen verran vaikeita, että läpi en ole päässyt vielä yhtäkään. Tyttäreni pelaa uudelleen ja uudelleen samoja kenttiä ja minun tehtäväni on puhaltaa kumoon ne kaikki isot örkit.

Crash team racing nitro fueled (xOne)
Huomaan ostavani lapsuuteni pelit uudelleen. Paras ajopeli ikinä. piste. Toki tämä uusioversio muistuttaa mobiilipelejä jatkuvine tehtäväkampanjoineen ja kerättävine hahmoineen.

Lego Dimensions (xbox360)
Peli, jossa käytetään fyysisiä lego-figuureja. Ostimme pelin ja ison läjän figuja tammikuussa erään leluketjun konkurssimyynnistä. Voin kertoa, että tämä peli joutui kieltolistalle saman tien, kun vauva oppi nousemaan tukea vasten. Pienten legojen syöttäminen vauvalle ei ole nimittäin kovinkaan suositeltavaa. Pari kertaa on syksyllä kaivettu päikkärien aikana esiin isomman lapsen kanssa.

Outward (xOne)
Oli suunnitelmissa, että kun kerrankin julkaistaan fantasiaseikkailutoimintapeli, jota voi pelata jaetulta ruudulta kaksin, niin tästäpä saadaan hyvää parisuhdeaikaa. Tähän mennessä on taidettu jopa kahtena iltana pelata. xD Pelissä on ihan järkyttävä vaikeustaso.

A way out
Toinen kaksinpelattava peli, tarinavetoisempi. Vasta pari tuntia takana, yritämme yhdessä mieheni kanssa vankilapakoa. Siinä rajalla, että onko peli itselleni vähän liian rankka. Saa nähdä tuleeko pelattua loppuun.

Puhelinpelit


Merge dragons, jossa yhdistä 3, niin saat isomman lohikäärmeen/timantin/puun/minkä tahansa. koukutuin tähän yhdistelyyn varmaan pariksi kuukaudeksi.

Hogwarts mysteryä pelaan yhä,huhtikuussa aloitin.

My little pony tarjosi satunnaista sisältöä elämääni myös, vaikkei pelissä ole enää oikeasti kunnon sisältöä, jotain ajastettuja kampanjoita ja samojen minipelien toistoa. Rahalla saisi, mutten viitsi maksaa kymppiä virtuaaliponista. Tyttären muoviponileluihin olen sen sijaan upottanut useammankin.

maanantai 23. joulukuuta 2019

Ajantaju kohdillaan...

Eilen illalla tuli yhtäkkiä mieleen ajatus:
"Minullahan jäi silloin kesällä yksi lyhyt pelikokemus kesken, voisinpa nyt pelata sen loppuun."
Tartuin x-box-ojaimeen ja käynnistin lyhyen Adventures on Captain Spirit -jakson, joka julkaistiin ilmaiseksi Life is strange 2 -pelin johdannoksi. Latasin sen silloin heti, kun se julkaistiin.

Jumituin yhteen pulmaan (kuinka keksiä  isän puhelimen pin-koodi) ja ratkaisua googlettaessani tajusin yhtäkkiä merkittävän asian:

"Silloin kesällä" olikin tapahtunut kesällä 2018 eikä tänä vuonna!

Vauvan kanssa muu elämä vissiin vaan katoaa jonnekin sumuun :D

tiistai 10. syyskuuta 2019

Arvostelussa Hogwarts mystery (päivitetty 2020)




Hei, olen Sofia Evans! Opiskelen kolmatta vuotta Tylypahkan taikakoulussa. Lempiaineeni on muodonmuutos. Kuulun korpinkynnen tupaan, meidän asuinhuoneemme sijaitsee länsitornissa. Samaan tupaan kuuluu myös paras ystäväni Rowan, jonka tapasin juuri ennen koulun alkua viistokujalla. Hän on muuten tosi mukava, mutta ottaa välillä opiskelut ehkä liiankin vakavasti.Toisaalta hän osaa todellakin auttaa, jos joskus kaipaan tukea läksyissä. Mukavin uusi tuttavuus on paria luokkaa ylempänä opiskeleva Bill.

 Minulla on oma pöllö ja sain juuri luokkakaveriltani Tulipilta lahjaksi myös sammakon. Kaikkein mukavin henkilökuntaan kuuluva velho on puolijättiläinen Hagrid. Tällä hetkellä hänellä on pieni ongelma keijujen kanssa ja lupasin auttaa siinä. Hagrid näytti minulle myös salaisen paikan metsässä, jossa  voin hoitaa taikaeläimiä. Olenkin onnistunut  kesyttämään jo ainakin haiskun ja keijun.
Elämääni Tylypahkassa varjostaa kadonnut isoveljeni Jacob ja hänen katoamiseensa liittyvät salaperäiset kirotut kammiot, joiden etsimisestä on muodostunut minulle jo jonkinlainen pakkomielle, vaikka opettajat rehtori Dumbledorea myöten ovat ehdottomasti kieltäneet niiden etsimiseen liittyvät puuhastelut. En kuitenkaan osaa jättää niitä rauhaan. Minun täytyy saada tietää, mitä Jacobille oikein tapahtui.

Kyllä, olen yli kolmekymppinen perheenäiti. Kyllä, pidän yhä Harry Potterista.
Puhelimessani on yksi peli, jonka pariin teen paluuta välillä pitkienkin taukojen jälkeen. Tämän kunnian on saanut ilmaispelattava Hogwarts mystery (eli Tylypahkan salaisuus).

Pelaaja pääsee oppilaaksi Tylypahkaan 80-luvulla, eli muutama vuosi ennen Harry Potterin tapahtumia. Omaa hahmoa saa muokata (osin maksullisilla) piirteillä ja vaatteilla ja tuvankin saa valita itse. (Vaikka lajitteluhattuhan sen homman yleensä hoitaa). Luvassa juonenkäänteitä, tuttuja hahmoja ja taianomaista tunnelmaa. Harry Potter -fanina en voinut olla kokeilematta tätä, vaikka yleensä olen vahvasti pettynyt free to play -tyypin peleihin. Ja kyllähän tästä pienissä erissä nauttiikin. Kauniit, vaikkakin melko staattiset maisemat, ihan mukiinmenevä (mutta todella hitaasti etenevä!) pääjuoni ja ylipäätään Tylypahkan tunnelmaa. Taikaeläinten hoitoakin pääsee kokemaan ja nyt uusimman päivityksen mukana ilmeisesti myös huispausta olisi tarjolla.

torstai 1. elokuuta 2019

Kiva päivä Kiviniityn kotieläinpuistossa

Välillä pitää vähän nähdä vaivaa, että saa perheen irti pelikonsolista. 
Tänään oli kiva ulkoilupäivä (myös autoilupäivä...). Sääkin suosi ja eväät maistui.

Sastamalassa on ihastuttava kotieläinpuisto, jossa on eläinten lisäksi (pienille) lapsille vaikka mitä tekemistä koko päiväksi: pomppulinnoja, polkuautoja, sähkömönkijöitä ja leikkipuistoa. Eläimiä sai melkein kaikkia syöttää voikukalla. Ihan reilusti kyllä pääsylipulle sai vastinetta (12€/hlö). Ensimmäistä kertaa käytiin, mutta ehkä joskus vielä toistekin tuonne voisi mennä.

Amanda Laama
Pikkumönkijät 2-6-vuotiaille. Kylläpä niistä lähti ääntä.
Mielestäni ajelutus kuvan mönkijän peräkärryssä oli vähän hassu aktiviteetti, mutta kyytiläiset näytti tykkäävän. Pomppulinna oli tytöllä ja serkuillaan kovassa suosiossa.

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Söimme ohjaimen

Appivanhemmat toivat Puolasta  tuliaisiksi  niin  hienon suklaa"konvehdin",  että pitäähän  sille  omistaa  yksi blogiartikkeli.  Harvoinpa pääsee upottamaan  hampaansa aidonkokoiseen pleikkariohjaimeen.





Makoisaa kesänjatkoa itse kullekin!

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Äitiyden nostalgiaa

Vanhemmilla on hieno mahdollisuus elää tuttuja asioita jälleen ensimmäistä kertaa, jos vain pitää mielen oikealla tavalla auki. Kun oma lapsi oppii ja ihmettelee, niin samalla voi itsekin kokea taas pienen väläyksen siitä, miten ihmeellistä kaikki oikeastaan onkaan. Räystäästä roikkuvat jääpuikot, ensimmäinen kerta karusellissa, syksyinen lehtikasa...
Välillä on itse valitettavasti liian turtunut tavallisuuteen ja  niin väsynyt ihmettelyyn, että jaksaisi huomata ihmeet ympärillään. Lapsi on  tässä mainio opettaja.

Tytär keräsi mummon kanssa äidille jääkukkia.

Nostalgisia tunteita aiheuttavat ne hetket, kun huomaa istuvansa lapsensa kanssa lattialla omien vanhojen lelujensa ympäröimänä ja vieläpä kuuntelevansa samalla lapsuudesta tuttua musiikkia. CD-levyjen lisäksi meillä on tallessa jopa vanhoja c-kasetteja, joita ollaankin paljon kuunneltu. Jotenkin hienoa jakaa jotain omia lapsuudenkokemuksia oman lapsen kanssa. Olen tosin huomannut, että varsinainen leikkiminen tuntuu välillä kyllä ylitsepääsemättömän vaikealta varsinkin  väsyneenä. "Äiti, leiki kunnolla!" onkin melko usein kuultu käsky.

On myös ihanaa päästä lukemaan omia lempitarinoita ja  tietysti myös paljon uusia. Meillä  luetaan useita kirjoja joka päivä. Innolla odotan, että päästään yhdessä matkalle Narniaan, mutta ihan vielä ei ole sen aika.
Teeny Weeny Families -sarja kultaiselta 90-luvulta
on päässyt jälleen arvoiseensa käyttöön.




Usein  kuuluu lapsen  suusta  nykyään myös kysymys: "saisinko pelata?" Onneksi  kuitenkin  vielä  toistaiseksi enemmänkin muodossa "Pelattaisiinko yhdessä?" Kyllähän siihen ihan mielellään välillä vastaa myöntävästi - varsinkin kun omia lapsuuden lempipelejäkin on julkaistu päivitettyinä versioina. Nostalgialla on markkinarako nimenomaan päivitettynä, sillä teknisesti vaikea ja kökkögraafinen peli ei ehkä herättäisi omassa jälkikasvussa yhtä ihastuneita fiiliksiä kuin itselleni lapsena. Mutta kun aikanaan itseäni ihastuttanut sisältö tuodaan parannellussa ulkomuodossa, niin jo vain kehtaa tulevaisuudessa esitellä omille lapsilleen oman lapsuuden lempipelejä.

Vähän ollaan jo yhdessä kokeiltukin* Spyro-lohikäärmeen uudelleenjulkaisua, joka on kyllä aika outo kokemus hd-grafiikoilla ja suomeksi dubattuna, mutta tähän elämäntilanteeseen dubbaus istuukin yllättäen aika hyvin. Ja jälleen kierin nostalgiassa.


*ikärajoihin liittyvä huomio: meidän 3,5-vuotias siis on lähinnä saanut juoksennella lohikäärmeellä ympäri sitä ekaa kenttää,  missä ei ole hyökkääviä vihollisia ja harjoitellut ohjaamista ja timanttien keruuta. Itse pelin suositusikäraja on kokonaisuudessaan 7 vuotta. Kun aikuinen tuntee pelin itse läpikotaisin, niin on mahdollista löytää jotain, mitä turvallisesti pelata. Monissa peleissä on mielestäni osioita, joita ikärajaa nuorempikin voi aikuisen kansaa yhdessä kokeilla tai katsoa. Esim Kingdom hearts -sarja on vauhdikkaine taisteluineen ja hurjine hirviöineen k-12, mutta peleistä löytyy mm. Nalle Puh-maailma, jossa pelataan söpöjä minipelejä ja kävellään ympäriinsä ja jutellaan hahmoille. Sen voisin kuvitella näyttäväni vaikka jo omalle lapselleni, joka pitää Nalle Puhista. Varsinkin isompien pelien sisällä on siis ikään kuin useampi peli, jossa osa sisällöstä ei ole haitallista YHDESSÄ aikuisen kanssa tehden. Mutta huom. nyt en puhu aikuisten k-18 peleistä, niiden ikäraja on laitettu syystä.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Onnea 5-vuotias peliblogini

Tasan 5 vuotta sitten aloin kirjoitella tälle alustalle.  Niin se  aika  rientää.  Kiva on  ollut  kirjoitella. Välillä (lähinnä  raskaana  ollessa) on ollut tosi pitkiä taukoja, mutta niin sitä on vaan palattu pelien ja tekstien äärelle. Varmasti sisältö on lasten saannin myötä jonkin verran muuttunut ja yhä jatkanee muuttumistaan, mutta samalla pysyy tekijänsä näköisenä. Yhä lupaan jatkaa säännöllisen epäsäännöllistä kirjoitteluani tästä eteenpäinkin.
Nyt voisin juhlistaa tätä merkkipäivää nauttimalla raparperipaistosta jäätelön kera ja mikäli saadaan lapset ajoissa nukkumaan, niin ehkä pelaamalla pari tuntia Kingdom hearts 3:a. Edellinen pelisessioni olikin toissapäivänä klo 6-7 aamulla. Silloin pelataan, kun sopiva hetki tulee, vai miten se meni...

Kiitos kaikille, jotka tätä pientä blogiani ovat käyneet lukemassa!

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Totoroa lapsen ja teologiäidin silmin


Totesin viime viikolla, että kyllä kai lapseni on vihdoin sen ikäinen, että häntä voi alkaa sivistää kunnon elokuvilla: aika kaivaa Ghibli-aarteita kaapista. Ainakin neljä studion elokuvista sopii melko pienillekin lapsille. Aloitimme Kissojen valtakunnasta ja seuraavana oli vuorossa ikiklassikko Naapurini Totoro vuodelta 1988.

Näin itse Totoron ensimmäisen kerran telkkarista noin 4-5-vuotiaana ja se jätti mieleeni muistijäljen, jota lukiossa muisteltiin kaverin kanssa matikan tunnilla: "Muistatko lapsena nähneesi sellaisen elokuvan, missä asui metsässä mystisiä karvaisia otuksia lasten naapurissa ja ne istui puussa soittamassa huilua?" "Kyllä! Siinä oli myös sellainen kissabussi!" reagoi ystäväni tuohon muistoon, mutta kumpikaan ei muistanut elokuvan nimeä tai juonta. (Tuolloin leffaa ei ollut vielä dubattu ja se näytettiin nimellä Näkymätön ystävä)

Sitten Studio Ghiblistä tuli pikkuhiljaa kova juttu Suomessa ja vanhoja klassikoita alkoi ilmestyä täälläkin. Näin siis vihdoin myös Totoron uudelleen, kun se julkaistiin vuonna 2006.
Elokuvassa tärkeintä ei ole tiivis juoni, vaan tunnelma ja henkilösuhteet. Leffa kertoo maalle muuttavasta perheestä, mutta tilannetta varjostaa se, että äiti on sairaalassa. Perheen kaksi tyttöä tutustuvat metsän valtiaaseen Totoroon ja kokevat hienoja hetkiä tämän seurassa. Lopussa koetaan myös pientä jännitystä, kun nuorempi lapsista karkaa kotoa. Nykymittapuulla elokuva on hidas, mutta ah niin tunnelmallinen. Hieno kuvaus lapsuuden taiasta.

Oli jännä seurata lapseni reaktioita elokuvassa. Lähinnä häntä huoletti, löytääkö tarinan tyttö kotiin lähdettyään metsään ja Totoro oli alkuun hieman jännä. Riemua aiheuttivat monetkin kohtaukset. Sen verran pitkä elokuva vielä on katsottavaksi, että pidettiin yksi väli(pala-)aika, mutta yllättävän hyvin riitti kärsivällisyys ja mielenkiinto.

En ollut itsekään katsonut leffaan vuosiin ja nyt katsoin sitä ensimmäistä kertaa äitinä. Huomasin näkökulman muuttuneen kovasti ja yllättäen tuli tippa linssiin muutamassakin kohdassa. Elokuvasta löytyi ihan uusia tasoja.

Erityisesti jäin miettimään hahmojen mutkatonta tapaa suhtautua uskontoon, mihin en ole aiemmin edes kiinnittänyt huomiota. Totoro on tavallaan jonkinlainen jumala ja shintolaisuudessa lähes kaikella on jumala, en ihan tarkkaan tiedä. Perheen isä opettaa lapsille sopivan hetken tullen luonnon kunnioitusta ja he kiittävät kumartaen yhdessä Totoron kotipuuta, minkä jälkeen juostaankin jo kiljuen kilpaa kotiin. Kun tytöt jumiutuvat kaatosateessa jumalpatsaan kanssa samaan katokseen, heittävät he patsaalle, lasten suojelijalle, lyhyen rukouksen, että sade voisi lakata. Isosiskon itku Totoron puoleen on kuin epätoivoinen rukous: Auta, siskoni on kadonnut! Lapsen usko liikuttaa kissabusseja.

Ei uskontoa elokuvassa  mitenkään erityisemmin korosteta, vaan se näkyy edelläkuvatuissa pienissä asioissa, mutta luontevasti. 50-luvun Japaniin sijoittuva elokuva on hyvin eri maailmasta kuin missä itse elän, mutta jotain samaa haluaisin omaan elämääni: että oma usko voisi olla yhtä arkista ja että omat lapsenikin voisivat kasvaa niin, että Jeesus, rukous ja usko olisivat luonteva osa kaikkea, eivät vain erillinen kirkkojuttu.

Jonkin verran tulee kaikenlaista animea katsottua välillä ja itse asiassa muuten pohdin ennen, että anime kuuluu katsoa japaniksi, piste. Yhä edelleen inhoan suuresti varsinkin englanniksi dubattua animea, mutta kyllä vaan todellakin arvostan näitä Ghibli-elokuviin tehtyjä erittäin laadukkaita Pekka Lehtosaaren ohjaamia suomidubbauksia, joita katsoo lapsen kanssa ilokseen. Ollaan onneksi hyvin kaukana niistä oman nuoruuden Digimon-hirvitysdubbauksista.

Vaikuttaa siltä, että saan jatkossakin katsella Ghiblin elokuvia lapseni kanssa. Muutaman leffan kanssa joutuu kyllä odottamaan vielä useita vuosia, mutta mikäs kiire tässä, nautitaan nyt näistä. Tai sitten taas huomenna katsotaan se sama Barbien taikamerenneitodelfiini-elokuva, jota on jo pari viikkoa tuijotettu lähes päivittäin...

tiistai 19. helmikuuta 2019

Lapsen kanssa: isin ja tyttären Lego-aikaa

Jos joku ei sattunut huomaamaan, niin pari lelukauppaketjua ajautui konkurssiin tässä vuodenvaihteessa. Mekin suuntasimme konkurssimyynteihin ja pari ostoskärryllistä tavaraa tarttui mukaan (toki hamstrasin leluja  kodin  lisäksi myös perhekahvilaan).  Viimeisten  päivien aikana ollut 90% alennus johti tottakai monenlaisiin heräteostoihin. Jono kiersi halki valtavan myymälän ja matka kasalle kesti noin tunnin. Olihan kokemus.

Mieheni sijoitti huikeat 12,5€ Lego dimensions -peliin ja kaikkiin mahdollisiin erilaisiin hyllyssä jäljellä oleviin lisäosiin. Valitettavasti jäljellä ei ollut Xbox one -versiota, joten tulipa taas tuolle vanhemmallekin konsolille käyttöä.

 Pelistä


Vähänkin blogiani  lukenut  tietää,  että  meidän  perheessä on  kulutettu  hyvin  paljon  aikaa Lego-pelien parissa.  Viime  vuosina  ne  ovat  kuitenkin  jäänet  vähemmällä, kun loppui aika ja mielenkiinto,  joten  tämä  Dimensions jäi kokonaan hankkimatta. Muista Lego-peleistä tämä eroaa siinä, että jokainen pelattava hahmo on fyysinen koottava figuuri tai kulkuneuvo, jotka pitää tietenkin kaikki ostaa erikseen. Pelisarja on jo päättynyt eikä lisää sisältöä ole tulossa, mutta kyllä lisäpaketteja ehti hyvinkin paljon ilmestyä. Pelin pääjuonen voi läpäistä kolmella mukana tulevalla perushahmolla (Gandalf, Batman ja Wyldstyle), mutta jopa jokaisen tarinatilassa avatun maailman vapaapelaamiseen tarvitaan kyseisen maailman hahmo. Kuulostaa juuri niin rahastukselta kuin kaikki muutkin figuuripohjaiset pelisarjat ikinä. Tai lelusarjat, mitä näitä nyt onkaan.

Hahmot asetetaan pelialustalle, josta ne siirtyvät "taikaportaalin" avulla peliin. Kerralla alustalle mahtuu seitsemän hahmoa. Yksi uusi pelimekaniika on hahmojen siirtely alustalla, joten tätä peliä ei niin vaan pelatakaan vauva sylissä sohvalla röhnöttäen. Toki alustassa on melko pitkä johto, mutta silti.


Peli on ihastuttava kaaos eri genrejen hahmoja ja tapahtumapaikkoja. Kun samaan aikaan villissä lännessä mellestää Batman, Keskimaan örkkejä, dalek, valomiekkoja, Marty mcFly sekä Homer Simpson, ei voi olla hieman hymyilemättä. Loistavaa koko perheen yhteistä viihdettä, jossa lapsilta menee melkein kaikki viittaukset ohi, mutta onhan legot silti kivoja jo itsessään. Ja tuttuun tapaan peli on suunniteltu kaksinpeliksi.
Ärsyttävästi  peli jäätyy  todella usein,  mihin auttaa vain konsolin resetointi. Lisäksi päivitysten takia peli ei  alkuun suostunut tallentamaan,  mutta  ongelma ratkesi, kun  poisti kaikki päivitykset,  aloitti  pelin ja  vasta  sitten latasi päivitykset uudelleen.

Lapsesta ja vanhemmista


Pelin ikäraja on 7 vuotta. Miten siis voimme antaa 3-vuotiaan pelata tätä? Tarinatilaa en annakaan, sen verran pelottavia kohtia mukana on. Esim. Doctor Who -kentän itkevät enkelipatsaat nostivat  minullekin kylmiä väreitä jopa palikkaversioinaan. Isi ja äiti pelaavat siis iltaisin tarinaa eteenpäin (tai no sen jälkeen kun äiti on nukahtanut ohjain kädessä sohvalle, niin isi pelaa yksin...koettu muutamaan kertaan) Tytär saa sitten isin kanssa seikkailla vapaan maailman kentissä, joissa tytön pääasiallinen hupi on kävellä tai lentää eri paikkoihin ja kerätä aarrepalikoita ja joissa vastaan ei tule pelottavia taisteluita. Yllättävän hyvin hän osaakin jo ohjata, mutta ei tuon ikäinen pelissä osaisi mitenkään itse tavoitteellisesti edetä. Eikä tarvitsekaan, enemmän se on leikkimistä. Ensin hahmot kootaan yhdessä ja sitten niillä leikitään ruudulla. Ajetaan vähän Batmobiilia Oz-maassa ja pyydetään vanhempaa apuun, kun pudotaan veteen.

Tässä kasaantuu taikaportaali

Jos lapsi pelaa, niin olkoon pelaaminen sitten yhteistä tekemistä vanhemman kanssa, mielestäni se on hyvä juttu niin. (Ja kyllä, puhelimestani löytyy silti myös pikkukakkossovellus niitä hetkiä varten, kun itse ei vaan millään enää jaksa.)
Mutta  täytyy sanoa,  että pelaamisen tasapainossa on meillä koko perheenä opettelemista, sen verran iso raivokohtaus ainakin välillä syntyy, kun on aika lopettaa peli. Ollaan käytetty mm. munakelloa ilmoittamaan peliajan loppumisesta, koska lopettaminen on helpompaa, kun siihen osaa vähän varautua. Tässä on myös  hyvä  sauma  aloittaa kellonaikojen opettelu: "Vartti jäljellä, eli peli loppuu sitten, kun iso viisari on tuolla ylhäällä."

Mietin vaan, että jos pelaaminen on jo 3-vuotiaana tällaista, niin miten sitten myöhemmin... Ehkä tärkeää onkin, että elämässä on monia mielekkäitä touhuja, joista pelaaminen on yksi, josta ei tehdä sen suurempaa numeroa kuin muistakaan. Tätä kirjoittaessani (nukkuva vauva sylissäni kirjoitan kännykällä sohvalla) isi ja tytär rakentavat yhdessä pihalla lumilinnaa. Ulkoa sisään siirtyminenkin tehdään välillä itkun kautta, kun ei millään malttaisi lähteä. Ehkä siitä tiedän, että lapseni on ihan normaali.





maanantai 4. helmikuuta 2019

Kun äiti pitkästä aikaa tahtoisi pelata.

Kingdom Hearts 3 on täällä! Eihän sitä odotettukaan kuin noin kymmenen vuotta.
Pintaa olen vasta vähän päässyt raapaisemaan, sillä viikon aikana mittariin on kertynyt noin kymmenen pelituntia. Se tuntuu hurjan isolta määrältä tässä elämänvaiheessa.

Unen määrä saattaa pudota radikaalisti, jos on kaksi pientä lasta ja kuitenkin haluaisi kurmoottaa varjoörkkejä virtuaalisessa pallomeressä k-12 rajatussa pelissä.

Eilen illalla valitsin olla avaamatta Xboxia lainkaan, mutta silti uni jäi yhteensä viiteen tuntiin, kun vauva ei oikein saanut unta. Ja kun lopulta sai, niin sylissä. No, vauva sylissähän on yleensä mukava pelata, mutta ei se ole ensimmäinen ajatus kello neljältä aamuyöllä.


Kuva otettu lauantaina, kun sain päivällä pelata pari tuntia mieheni lähdettyä vanhemman lapsen kanssa liikuntakerhoon. Vauva nukkui mukavasti sylissä.

Mutta nyt pikkumies 1kk vaatii huomiotani. joten tämä tästä tällä erää.