Lautapelit: Dominion

Ikäsuositus: 8+

Pelaajia: 2-4 (lisäosan kera periaatteessa mahdollisuus jopa 8 pelaajaan, mutta yli 5 hengen pelit suositellaan pelattavaksi kahtena pienempänä porukkana.) 

Kesto: 30min 

 

Dominion: Valtakunta on yksi lempipeleistäni. Se on melko nopea ja kevyt korttistrategiapeli, joka pelikerrasta riippuen on kuin neljän hengen pasianssia tai sitten yltyy muiden pelaajien häiriköinniksi hyökkäyskorteilla. Jokainen kasvattaa omaa pakkaansa ja yrittää saada ostettua mahdollisimman hyviä kortteja ja tarvittaessa päästä eroon turhimmista. 

Pelin "tarina" sijoittuu keskiaikaistyyliseen maailmaan, jossa jokainen rakentaa omaa valtakuntaansa. Teema näkyy kuvituksissa ja ominaisuuksissa ja on kauttaaltaan aika viehättävä. 

Lautapelit: Jungle Speed

 

Jungle speed
isomman porukan vauhdikas nopeutta ja tarkkuutta vaativa korttipeli.

Pelaajia 2-10
Ikäsuositus: 7 + 

Säännöt
Pelissä on erilaisia hyvin hämäävästi toisiaan muistuttavia kortteja, joita kukin kääntää pakastaan vuorollaan eteensä pöydälle. Kun kahden pelaajan edessä on täsmälleen sama kuvio, syntyy kaksintaistelu. Se pelaaja, joka ensimmäisenä ehtii napata pöydän keskellä olevan palikan, toteemin, voittaa tilanteen ja antaa omat pöytäkorttinsa häviäjän nostopakkaan. Pelin voittaa se, joka pääsee ensiksi eroon kaikista korteistaan. Mukana on myös erikoiskortteja, jotka hieman muuttavat pelin peruskulkua. Kaikkien pelaajien on oltava jatkuvasti valppaana ja yhden virheen myötä tilanne saattaa kääntyä hetkessä päälaelleen. Kaksinpeliä varten on omat sännöt, mutta niillä en ole koskaan pelannut.

Tunnelmaa ja naarmuja
Hyvässä seurassa rennolla meiningillä pelaaminen on todella hauskaa, mutta saattaa äityä myös tappeluksi, jos mukana on liian kilpailuhenkisiä osallistujia. Lisäksi vaarana ovat myös oikeat fyysiset vammat, kuten veriset naarmut. (Koettu oikeasti.) Tätä ei siis välttämättä kannata pelata sellaisten kanssa, joilla on kovin pitkät ja terävät kynnet. Jos mukana on paljon eritasoisia pelaajia, voivat uudet / nuoremmat pelaajat kokea helposti turhautumista, kun kuviot eivät ole vielä tuttuja eikä alkuun ole mitään mahdollisuutta pärjätä konkareita vastaan. Hyvin usein heittäydynkin itse tahallani vähän huonommaksi kuin oikeasti olisin, jotta säilyisi parempi pelihenki. Vähänkään väsyneenä ei edes tarvitse teeskennellä. Silloin olen ihan oikeasti huono ja minulla on melko hidas reaktionopeus.

Olen pelannut Jungle speediä hyvin paljon, vaikka se ei varsinaisesti kuulu peleihin, joiden pelaamisesta aina ihan sydämeni pohjasta nauttisin. Tämä on ollut minulle ensisijaisesti työkalu: nuorteniltojen loppuhengailuihin ja leireille mainiosti sopiva peli, johon mahtuu paljon väkeä mukaan ja jonka säännöt on helppo oppia. Samalla on helppo tutustua ja peliseura onkin ollut itse peliä parempaa.

Hankintahistoriaa
Jungle speed on ainoa korttipeli, jonka olen ostanut peräti kolmeen kertaan: Ensimmäisen hyvin paljon pelatun pelini lahjoitin seurakunnalle lopettaessani siellä työt. Ostin tilalle uuden ihan vaan helposti kympillä S-marketista, mutten ollut edes ehtinyt avata sitä paketista, kun päätinkin antaa sen kaverille lahjaksi. Ajattelin käydä ostamassa itselleni uuden, mutta unohdin. Sitten elelin monta vuotta ilman, kunnes totesin, että voisin ehkä hyödyntää sitä taas vapaaehtoishommissa ja olisi muutenkin kiva palauttaa se pelihyllyyn. Tällä välin suomenkielinen painos oli kuitenkin loppuunmyyty ja sainkin nähdä vähän enemmän vaivaa, mutta lopulta löysin pelikaupan hyllystä englanninkielisillä säännöillä varustetun tuontiversion (yli tuplahintaan aiempiin versioihin verrattuna). Mutta nyt peli on taas oma ja tällä kertaa myös aion pitää sen. Ellei jossain sitten joskus satu olemaan suurempi tarve.

Jungle speed on myös tarjolla hyvin varustetuissa kirjastoissa, jos sitä haluaa kokeilla.

Lapsen kanssa lautapelejä: Castle logix

Smart gamesin lasten pulmaklassikko Castle Logix saapui meille käytettynä sukulaislapsilta, kuten melko moni muukin lastenpeli.

Castle logix on tehty yhdelle, mutta pulmailu onnistuu toki myös yhdessä kaverin/vanhemman kanssa.

Peli koostuu neljästä puisesta linnapalikasta, kolmesta tornista sekä vihkosta, jossa on kymmenittäin eri tasoisia pulmia ratkaisuineen. Helpoimmat on suunnattu kolmevuotiaille ja iän ja taitojen karttuessa voi siirtyä hankalampiin tehtäviin. Viimeinen taso on aikuisellekin ihan kivaa pulmailua. Tällä on hyvä aloittaa pulmapeleihin tutustuminen. Alkuun ainakin meillä tarvittiin paljon vanhemman vinkkejä, muuten iski nopeasti turhautuminen. Sitten kun jutun jujun tajuaa, niin homma alkaa helpottua. On myös tärkeää, että tehtävät ratkaisee kirjan järjestyksessä, ettei mitään oleellista vaihetta jää oppimatta.

Viimeisellä tasolla saa jo itsekin hetken miettiä

Aloittelijahaasteet 3-vuotiaille. Vasemmalla sivulla aina edellisen pulman ratkaisu.

Mukavan isoja ja kulmistaan pyöristettyjä palikoita pientenkin on helppo käsitellä.

Arvostelussa Human fall flat (lapsen kanssa)

Nyt aion kirjoittaa pelistä, josta en itse pidä yhtään, mutta johon mieheni tykästyi ja varsinkin lapseni on hullaantunut.

Human: fall flat, tai kuten meillä sanotaan: Ihminen kaatuu naamalleen, päätyi kokeiltavaksi, koska kuuluu Xboxin Game pass -valikoimaan.

Pelin pääjuju on erikoisessa ohjaustavassa ja juuri tämä ydin on mielestäni ihan kamala. Pelihahmot ovat kasvottomia räsynukkeja, jotka liikkuvat kuin, no, räsynuket. vasemmalla tatilla hahmo kävelee aika tavalliseen tapaan, mutta käsien ohjaus on erikoisempi. Kumpikin käsi aktivoituu omasta liipaisimestaan, jolloin käsi ojentuu ja tarttuu. Oikea tatti kääntää kameraa ylös ja alas, jolloin myös kädet liikkuvat ylös tai alas. 

Tämän käsittämättömän ohjaussysteemin myötä esimerkiksi oven avaaminen on hankala ja harjoittelua vaativa toimi. Itselleni peli aiheuttaa lähinnä ärsytystä, koska haluaisin tietysti edetä kentässä ja saada jotain suoritettua. Jos kentän tehtävän osaa päätellä ja saa suoritettua, niin kenttä päättyy ja siitä saa saavutuksen. Jokainen kenttä on kuitenkin alusta asti vapaasti pelattavissa, joten tehtävien suorittamista ei varsinaisesti vaadita. Pelissä ei ole lainkaan vihollisia eikä taistelua. (Ellei sitten halua laskea omaperäistä ohjaustapaa viholliseksi.)

Lapseni sen sijaan on löytänyt pelaamisen riemun: hassu liikkuminen, roikkuminen ja toisiin pelaajiin tarrautuminen aiheuttaa kikatuskohtauksia. Ei pienintäkään ajatusta siitä, että haluaisi tai tarvitsisi suorittaa jotain, pääasia on hassutella. Muutaman iltana isän ja tyttären pelihetki olikin yhtä riemunsekaista naurunremakkaa, kun hahmojen liikkuminen näytti lähinnä oudolta tanssilta.

 

Jos hahmo tipahtaa kentän reunalta alas, se putoaa ilman halki ja lätsähtää takaisin pelialueelle, mistä johtunee pelin nimi.

Nykyään meidän viisivuotias osaa jo sujuvasti liikkua hahmolla ja olen antanut hänen pelata myös satunnaisia moninpelejä verkon kautta. Moninpelissä siis samoissa kentissä pyörii muitakin hahmoja. Välillä kuuluu englanninkielistä lasten juttelua/huutelua muiden pelaajien mikrofoneista, muttei toistaiseksi ole ollut mitään häiritsevää. Ja itse olen kyllä koko ajan samassa huoneessa.

Pelin grafiikka on yksinkertaisen pelkistettyä ja taustalla soi rauhallinen instrumentaalimusiikki muutaman sävelmän sikermänä. Musiikki onkin ehkä ainoa omasta mielestäni positiivinen ominaisuus tässä pelissä. Toisaalta kyllä ymmärrän, että tällainen pelityyppi voi olla monen mielestä todella viihdyttävä.

Human fall flat

Julkaistu: 2017 (2016) Curve Digital

Pelattu: Xbox One X

Ikäraja: 3

Lapsen kanssa lautapelejä: Kanin loikka

Ikäsuositus: 4-8v
Pelaajia: 2-4
Julkaisija: Ravensburger

Kanin loikka on melko perinteisen kaavan noppapeli sillä poikkeuksella, ettei siinä ole noppaa. Nopan sijasta nostetaan pakasta kortteja, joista näkee, miten paljon saa liikkua. Pelin voittaa se, jonka kani pääsee ensimmäisenä jättiporkkanan luo.

Pakassa on neljänlaisia kortteja

Jännitystä tuo muuttuva pelilauta: kun joku nostaa porkkanakortin, on aika kääntää jättiporkkanaa, jolloin pelilaudalla oleva aukko vaihtaa paikkaa. Jos ympyrässä sattuu tuolloin olemaan kani, se putoaa kuoppaan ja kokonaan pois pelistä.

Tukeva muovinen kolmiulotteinen pelilauta ja nappulat

Jokaisella pelaajalla on neljä nappulaa. Ainakin meidän kaksinpeleissämme pelaamme usein käytännössä vain yhdellä nappulalla. Toinen nostetaan pelilaudalle varanappulaksi siinä tapauksessa, että oma kani on vaarassa joutua epävarmaan ympyrään tai suoraan kuoppaan. 

Useampi pelaaja toisi tähän varmasti lisää jännitystä ja hieman kaaoksen tuntua. Silloin joutuisi useammin valitsemaan epävarman ruudun, joka saattaa muuttua kuopaksi. Lisäksi toisten pelaajien kanien yli saa hyppiä eikä sitä lasketa askelten määrään, joten yhdellä loikalla voisi periaatteessa päästä hyppäämään vaikka viisikin ruutua eteenpäin. 5-vuotias lapseni tykkää kyllä pelata tätä ihan kahdestaankin. (Taapero sen sijaan on ollut hyvin kiinnostunut pelistä leluna. Hän asettelee keskittyneesti kaneja ympyröihin.)

Peli on palkittu vuoden lastenpelinä vuonna 2001, joten sille on jo kertynyt vähän ikääkin, mutta se pysyy suosittuna vuodesta toiseen. Mukava, todella yksinkertainen ja vähän jännittäväkin peli pienille. Lisäksi tulee hyvää harjoitusta pettymysten käsittelyyn, kaikki kun eivät voi joka kerta voittaa.

Lapsen kanssa lautapelejä: Myyrä (HABA)

Minun ensimmäinen pelini: Myyrä

Lapseni asetteli pelin jälkeen nappulat
näin ja pyysi ottamaan kuvan.

Ikäsuositus 2+

Pelaajia: 1-3

Myyrä on taaperoille suunnattu yhteistyöpeli, jossa tutustutaan puutarhan hoitoon ja jonka painotus on vahvasti leikissä ja yhteisessä tekemisessä. Samalla opitaan myös lautapelien yleisiä käytäntöjä kuten oman vuoron odotusta ja nopanheittoa.

Nopalla heitetään värejä eikä numeroita. Kaikki siirtävät vuorollaan yhtä ja samaa nappulaa, Pekka Puutarhuria. Siirtyä saa aina seuraavaan nopan osoittamaan väriruutuun. Jos Pekka Puutarhuri päätyy tyhjään ruutuun, on aika hoitaa puutarhaa asettamalla puutarhalaatta. Jos hän osuu myyräruutuun, käy Maija Myyrä kurkkaamassa puutarhassa ja myyrän keko kasvaa yhdellä laatalla. Peli päättyy voittoon, jos kaikki puutarhan sato on saatu täyteen kukoistukseensa tai häviöön, jos kaikki myyrälaatat ja Maija Myyrä päätyvät laudalle ennen kuin sato on valmis.

Pelin osat ovat kestävää paksua pahvia sekä puuta. Osaa nappuloista ei varsinaisesti tarvita peliin lainkaan, mutta ne olivat ainakin meillä hyvin ahkerassa  ja oleellisessa käytössä: kaksi-kolmevuotiaana lapsen oli tärkeä saada kastella kasvimaa pienellä kastelukannulla tai kipata lannoitetta kottikärryllä aina ennen kuin nosti siihen seuraavan pelilaatan. Ja minä sain moitteita, jos en omalla vuorollani toiminut samoin.

Myyrä sopii hyvin vanhemman ja taaperon yhteisiin pelihetkiin ja vähän isommat lapset pelaavat sitä sujuvasti keskenään. Isommille on nahdollista lisätä peliin myös kilpailullinen elementti, mutta mielestäni se on vähän turha. Tämä on kiva peli juuri siksi, että tavallisessa versiossa kaikki voittavat tai häviävät yhdessä. 

Tämän tyyppisiä yhteistyöpelejä on toki muitakin erilaisilla teemoilla kuorrutettuna. Valitsimme aikanaan lautapeliliikkeestä tämän, koska se yksinkertaisesti näytti tosi kivalta. Lisäksi ajattelin, että pelin avulla pystyy mukavasti oppimaan puutarhasta ja kasvien kasvamisesta ennen kuin päästään sitten kesällä ihan oikeaan mummulan puutarhaan.

Pekka osui myyräruutuun, on siis aika asettaa
keskelle seuraava myyränkolon laatta.

Puiset nappulat tuntuvat mukavilta kädessä

 

Myyrä kuuluu HABAn "Minun ensimmäinen pelini" -sarjaan

Xbox series x kotiutui tänään

Tervetuloa kotiin, uusi laatikko!

Tänään, laatikon julkaisupäivänä, kotiutui meillekin ennakkotilattu uutuus. Siinä se nyt nököttää vielä pahvilaatikossaan. Ennakkotietojeni mukaan paketista kuoriutuu neliskanttinen melko paksu laite, jota ei voisi kuvitellakaan asettelevansa television eteen, sillä se muodostaisi huomattavan näköesteen. Ehkä se mahtuu telkkarin taakse? Tai kenties pöydän alle turvapahvien taakse? (pahvit ovat siis taaperosuojana.) Kunhan iltatoimet ovat ohi ja lapset unilla, niin pääsemme paremmin testaamaan sijoittelua ja varmaan myös itse laitetta.

Ei nimi konsolia kaunista

En oikein ymmärrä Microsoftin logiikkaa konsolien nimien kanssa. Ensin oli Xbox, sitten Xbox 360, sitten Xbox One, josta meillä versio Xbox One X. Nyt julkaistava uutuus onkin sitten Xbox series X (tai S, jos valitsee pienempitehoisen karvalakkimallin).

Nintendo toisaalta irrottelee konsolien nimillä ehkä eniten. On ollut esimerkiksi Super Nintendo, Nintendo Game Cube, Nintendo Wii sekä Wii-uu ja Nintendo Switch. Jollain logiikalla nimet ovat aina yrittäneet kertoa konsolista jotain olennaista. Nimeäminen ei ole helppoa.

Tai ehkä se voi olla myös helppoa. Sonyn systeemi on äärimmäisen simppeli. Pian julkaistava uutuus on yksinkertaisesti Playstation 5, koska se on viides Playstation. 

Toisaalta en sitten ymmärräkään Sonyn logiikkaa uuden pleikkarin muotoilussa: epäsymmetrisen kaareva konsoli ei edes vaakatasossa pysy pystyssä ilman ruuvilla kiinnitettävää erillistä jalustaa. Tässä suhteessa Xbox on valinnut selkeän ja simppelin linjan.

Nimistä ja ulkonäöstä voi toki nillittää, mutta ehkä tärkeintä on kuitenkin sisältö. Pelitarjonta tietysti itsestäänselvyytenä, mutta lisäksi käyttömukavuus, yhteensopivuus muihin laitteisiin ja nykypäivänä erityisesti myös omien pelikokemusten jakamisen helppous. Xbox hyppää vihdoin myös viimeksimainittuun junaan lisäämällä ohjaimeen share-nappulan. Muuten ohjainta ei sitten juurikaan ole muokattu. Se on aavistuksen edeltäjäänsä pienempi ja sirompi ja tuntumaa on muutettu karheammaksi ja mattapintaisemmaksi, mutta muuten ohjain on lähestulkoon identtinen.

 

Vanha ohjain vasemmalla, uusi oikealla

Tutustutaan hitaasti

Ei minulla itselläni olisi vielä ollut kiire hankkia uutta laatikkoa, koska julkaisupelitarjonta ei ole kovinkaan kiinnostava, enkä muutenkaan pelaa nykyään itsekseni kuin vaihtelevasti noin 0-8 tuntia viikossa. Mutta miehelläni oli kova kiire, kun kesällä tuli 4k-telkku hankittua ja pitäähän senkin ominaisuudet saada täyteen käyttöön. Saa uutuudella nykyisistäkin peleistä väännettyä enemmän irti. Mukavasti konsoli onkin taaksepäin yhteensopiva sekä pelien että ohjaimien suhteen, joten käytännössä hankinta on vain päivitys astetta tehokkaampaan rautaan. Ehkä niitä uusia kiinnostavia pelejäkin alkaa pikkuhiljaa tipahdella.

Ei ole kuitenkaan vielä kiire poistaa vanhaa Xboxia pöydältä, varsinkaan, kun se on myös lapsen ahkerassa käytössä. Jääpähän uuteen laitteeseen enemmän tilaa niille aikuisten peleille. (Pelit muuten vievät nykyisin melkoisen paljon tallennustilaa.)

Kokovertailussa Xbox series x ja Xbox One x

 

Onko väliä, millä alustalla pelaa?

 

Minua ei juurikaan puhuttele pakkauksen Halo-fiilistely

Yksinoikeuspelien suhteen olen yleensä aina ollut enemmän kiinnostunut Pleikkarin (erityisesti japanilaisesta) valikoimasta kuin xboxin (äijäräiskintä)peleistä. Nintendon omalaatuinen tarjonta on myös usein kiinnostava oloinen, mutta itselleni aika vieras maailma, joten sitä en edes yritä kommentoida. Tuntuisi kuitenkin liian vaivalloiselta siirtyä vuosien jälkeen takaisin pleikkarin leiriin, varsinkin kun omistamme boxille niin valtavan määrän niitä vanhempia, yhteensopivia pelejä, joita yhä pelaamme. Eikä kahden kalliin konsolin hankkiminen tunnu oikein millään lailla mielekkäältä. Pleikkakolmosen vielä aikanaan hankin laatikon rinnalle, koska xbox360 ei pyörittänyt bluray-levyjä ja koska Ni no Kuni oli aivan liian kiinnostava peli ohitettavaksi. Onneksi kiinnostavia pelejä tihkuu Japanistakin välillä myös Xboxille ja hyvin usein julkaisut ovat nykyään monialustapelejä. Toisaalta on myös helpottavaa, ettei kaikkea ole edes teoriassa mahdollista pelata, kun käytännössäkään ei oikeasti ole. Maailmassa on ihan liikaa mielenkiintoisia pelejä.

Muokattu: lisäsin vielä pari kuvaa teksteineen laatikon avaamisen jälkeen.

Lautapelit: Lapseni söi Afrikan tähden

Afrikan tähti, tuo suomipelien ikiklassikko, jossa seikkaillaan halki Afrikan etsimässä jalokiviä. Rahalla saa ja lentokoneella pääsee, mutta rosvo voi hetkessä kääntää tilanteen. Voittoon vaaditaan rutkasti hyvää tuuria, taidolla ei tässä pelissä juurikaan ole merkitystä.  Afrikan tähti kuuluu omaan lapsuuteeni ja muutama kerta ollaan sitä jo vanhemman lapsemme kanssa pelattu.

Äidiltä opittuun tyyliin olen päällystänyt paperiset pelirahat kontaktimuovilla ja nyt ne ovatkin mukavat ja kestävät käytössä. Pelilauta ja pyöreät laatat ovat alkuperäisessä pahvikuosissaan ja välillä olen miettinyt, pitäisikö nekin jotenkin suojata ennen kuin on liian myöhäistä. No, enpä suojannut.

Viimeisin pelisessiomme päättyi nimittäin hieman ikävästi: taapero heräsi päiväuniltaan, tepsutteli keittiöön tutkimaan peliämme ja kenenkään huomaamatta onnistui nappaamaan pöydältä Afrikan tähden ja yhden tyhjän laatan suuhunsa. Laatoista tulikin hetkessä muodoton märkä mytty. Onneksi pelin mukana tulee aina kolme ylimääräistä tyhjää laattaa, joten ei kun vaan taiteilemaan uutta tähteä. Nyt entistä vakavammin harkitsen myös laattojen suojaamista jotenkin.

Oman kokemukseni mukaan juuri Afrikan tähti on muutenkin yleensä ensimmäinen laatta, joka pelistä täytyy korvata: innokas lapsi kun monesti pitää sitä kädessään löydettyään sen ja näin ollen nappula kuluu haaleammaksi kuin muut ja on heti tunnistettavissa. Meidän pelisääntöihin kuuluukin, että laatat pidetään pöydällä tai nostetaan heti kääntämisen jälkeen pelilaatikkoon. Olisi ehkä kannattanut nytkin noudattaa tätä jälkimmäistä tapaa.

Peliin on julkaistu myös lisäosa, mutta siitä kirjoitan enemmän toiste.

Lautapelit: Monopoly Gamer

Monopoly Gamer
Ikäsuositus: 8+
Pelaajia: 2-4

Tunnustus heti alkuun: en juurikaan pidä Monopolista. Monopoly Gamer on kuitenkin niin kaukana alkuperäisestä, että se on pelinä oikeasti mukava. En myöskään ole ikinä ollut mikään Mario-fani, mutta tyylikkäästi tämä peli on kuorrutettu. Pelin nimi voisi ihan hyvin olla Monopoly Nintendo, koska peli on teemoitettu lähes täysin Mario-universumiin muutamalla Donkey Kong -lisäyksellä eikä yleisesti videopelimaailmaan, kuten nimestä ehkä voisi päätellä.

Gamer-versiossa on tuttu pelilauta ikonisine kulmaruutuineen (vankila, vapaa pysäköinti jne.) ja siinä ostetaan tontteja, maksetaan vuokraa ja käsitellään leikkirahaa (pahvikolikoita), mutta peruspeliin on tehty myös paljon muutoksia.

Jokainen pelaaja heittää aina vuorollaan tavallista noppaa sekä erikoisnoppaa, jolla saa bonuksia tai voi hyökätä kaverien kimppuun. Välillä joutuu pudottamaan kolikoita pelilaudalle tai saa varastaa niitä naapurilta. Tasohyppelystä tutut putket ovat myös mukana luomassa oikoreittejä. 

Tonteille ei rakenneta mitään, mutta jokaisella tontilla on hinnan lisäksi voittopistearvo. Aina, kun joku ohittaa lähtöruudun, käynnistyy pomotaistelu, jota kukin saa vuorollaan yrittää, jos maksaa vaaditun summan (ja tietysti vain, jos ensimmäinen pelaaja epäonnistuu tai ei halua itse yrittää). Noppaa heittämällä voi yrittää voittaa pomon. Jos voitto onnistuu, saa kortin määrittelemän palkinnon ja lisäksi pomokortin mukana tulee voittopisteitä. Myös kerätyt rahat muuttuvat pelin lopussa voittopisteiksi. Pelin luonnollisesti voittaa se, joka saa kerättyä eniten pisteitä.

Pomovastuksia

Hahmonappuloina on tyylikkäitä figuureja. Jokaisella hahmolla on oma tehostenoppaan liityvä erikoiskykynsä ja lisäksi superkyky, joka aktivoituu, jos pysähtyy tähtiruutuun. Yoshi esimerkiksi saa tähtiruutuun pysähdyttyään kerätä itselleen kaikki pelilaudalle pudotetut kolikot ja prinsessa nostaa pankista vuokraa kaikista kiinteistöistään. Kaksinpelissä tuntui, että hahmojen superkyvyt eivät ole aivan tasavertaisia. En osaa sanoa, muuttuuko kykyjen suhde tasaisemmaksi vaikkapa nelinpelissä. Peliin on olemassa myös lisähahmoja, mutta niiden löytäminen alkaa nykyään olla aika kiven alla.

Parhaat muutokset tavalliseen monopoliin verrattuna ovat mielestäni se, että kukaan ei putoa pelistä jouduttuaan konkurssiin ja se, että pelin kesto on rajoitettu: peli päättyy heti, kun kaikki pomokortit lähtöruudusta on käännetty ja viimeisen taistelun voittaja on selvillä. Pelikokemuksesta ei siis tule liian pitkää ja tuskaista, kuten ainakin itselleni on joskus perusversion kanssa käynyt.

Tuttua ja turvallista! (Dragon Quest XI maistiaisia ja pelikirkko)

Olen joskus vähän ihmetellyt urheilupelejä, joista joka vuosi julkaistaan uusi versio, joka on lähestulkoon sitä samaa kuin edellinen, mutta vähän päivitettynä vaikkapa uusin joukkuein. Kuka muka viitsii ostaa lähes saman pelin uudelleen? No, sen jälkeen, kun olen mieheni kanssa ostanut Skyrimin neljään kertaan eri laitteille, en ole ehkä enää niinkään kyseenalaistanut ajatusta.  Eilen illalla kuitenkin koin ahaa-elämyksen: tämä tuttu kaava hieman päivitettynä itse asiassa pätee oikeastaan mihin tahansa peliin, jolle julkaistaan jatko-osia. Myös vanhojen pelien grafiikkapäivitetyt versiot kalastelevat meitä nostalgiannälkäisiä.

Tarinavetoisissa peleissä toki tarina jatkuu tai on kokonaan uusi, mutta pelimekaniikka pysyy usein yllättävän samanlaisena. Jos ei pysy, niin fanikunnassa saattaa alkaa märinä. Toki aina monet myös ottavat muutokset vastaan ilolla. Esimerkiksi Final Fantasy -sarja luotti alkuaikoina vahvasti vuoropohjaiseen taistelusysteemiin, mutta on muokannut ja muuttanut tätä vuosien saatossa reaaliaikaisempaan ja toimintapainotteisempaan suuntaan. Toiset pelisarjat etenevät kuitenkin tutummalla kaavalla vuodesta toiseen ja ilmeisesti Dragon Quest on juuri tällainen sarja.

Eilen julkaistiin demo pelistä Dragon Quest XI S: Echoes of an elusive age - Definitive edition. Nimihirviön takaa löytyy siis paranneltu versio 3 vuotta sitten julkaistusta pelisarjan yhdennestätoista osasta. Xboxilla peliä ei ole vielä nähty lainkaan. Julkaisupäivä on joulukuussa, mutta demon verran peliin voi jo nyt tutustua ja siirtää sitten tallennuksen kokoversioon. Vähän vasta demoa aloittelin, mutta jo tunnin pelisessio nosti paljon muistoja pintaan. Heti kaikesta kokemastani huomasin todellakin pelaavani Dragon Questia: tutut sävelteemat, mekaniikat, piirrostyyli. Olin heti kotona.

 Opiskelijasolun sohva

Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kosketukseni tähän japanilaiseen pelisarjaan on ollut Playstation 2 -konsolille julkaistu kahdeksas osa Journey of the cursed king, joka taisi muutenkin olla sarjan ensimmäinen Eurooppaan virallisesti rantautunut osa.