Meillä Ryhmä Hau on kova juttu, kuten varmasti todella monessa muussakin perheessä, jossa on pieniä lapsia. Riku-pojan luotsaama pentujen pelastuspartio on pelastanut Jännälahden asukkaita jo ainakin kuuden tuotantokauden verran. Lukemattomien lelujen lisäksi tuoteperheeseen kuuluu myös videopelejä.
Aiemmin olimme lainanneet kirjastosta pelin Paw Patrol: On a roll! joka on ihan kiva, muttajonka perusteella en kovin suuria odottanut jatko-osalta Paw Patrol: Mighty pups save Adventure bay. Täytyy myöntää, että sen suhteen yllätyinkin positiivisesti. Molemmat pelit ovat hienosti uskollisia piirrossarjalle ja ne upposivat ainakin meillä hyvin kohderyhmäänsä. Pelitestaajana on lisäkseni toiminut 5-vuotias tyttäreni.
Nyt aion kirjoittaa pelistä, josta en itse pidä yhtään, mutta johon mieheni tykästyi ja varsinkin lapseni on hullaantunut.
Human: fall flat, tai kuten meillä sanotaan: Ihminen kaatuu naamalleen, päätyi kokeiltavaksi, koska kuuluu Xboxin Game pass -valikoimaan.
Pelin pääjuju on erikoisessa ohjaustavassa ja juuri tämä ydin on mielestäni ihan kamala. Pelihahmot ovat kasvottomia räsynukkeja, jotka liikkuvat kuin, no, räsynuket. vasemmalla tatilla hahmo kävelee aika tavalliseen tapaan, mutta käsien ohjaus on erikoisempi. Kumpikin käsi aktivoituu omasta liipaisimestaan, jolloin käsi ojentuu ja tarttuu. Oikea tatti kääntää kameraa ylös ja alas, jolloin myös kädet liikkuvat ylös tai alas.
Tämän käsittämättömän ohjaussysteemin myötä esimerkiksi oven avaaminen on hankala ja harjoittelua vaativa toimi. Itselleni peli aiheuttaa lähinnä ärsytystä, koska haluaisin tietysti edetä kentässä ja saada jotain suoritettua. Jos kentän tehtävän osaa päätellä ja saa suoritettua, niin kenttä päättyy ja siitä saa saavutuksen. Jokainen kenttä on kuitenkin alusta asti vapaasti pelattavissa, joten tehtävien suorittamista ei varsinaisesti vaadita. Pelissä ei ole lainkaan vihollisia eikä taistelua. (Ellei sitten halua laskea omaperäistä ohjaustapaa viholliseksi.)
Lapseni sen sijaan on löytänyt pelaamisen riemun: hassu liikkuminen, roikkuminen ja toisiin pelaajiin tarrautuminen aiheuttaa kikatuskohtauksia. Ei pienintäkään ajatusta siitä, että haluaisi tai tarvitsisi suorittaa jotain, pääasia on hassutella. Muutaman iltana isän ja tyttären pelihetki olikin yhtä riemunsekaista naurunremakkaa, kun hahmojen liikkuminen näytti lähinnä oudolta tanssilta.
Jos hahmo tipahtaa kentän reunalta alas, se putoaa ilman halki ja lätsähtää takaisin pelialueelle, mistä johtunee pelin nimi.
Nykyään meidän viisivuotias osaa jo sujuvasti liikkua hahmolla ja olen antanut hänen pelata myös satunnaisia moninpelejä verkon kautta. Moninpelissä siis samoissa kentissä pyörii muitakin hahmoja. Välillä kuuluu englanninkielistä lasten juttelua/huutelua muiden pelaajien mikrofoneista, muttei toistaiseksi ole ollut mitään häiritsevää. Ja itse olen kyllä koko ajan samassa huoneessa.
Pelin grafiikka on yksinkertaisen pelkistettyä ja taustalla soi rauhallinen instrumentaalimusiikki muutaman sävelmän sikermänä. Musiikki onkin ehkä ainoa omasta mielestäni positiivinen ominaisuus tässä pelissä. Toisaalta kyllä ymmärrän, että tällainen pelityyppi voi olla monen mielestä todella viihdyttävä.
Tässä jokin aika sitten pelailin siskon Gamecubella Donkey kong Jungle beat -peliä,
jossa ohjaaminen tapahtuu bongorummuilla. Vaikka en juurikaan Nintendon
pelejä pelaile, niin arvostan kyllä heidän innovatiivisuuttaan. Pelillä on jo kiitettävästi ikää, onhan se julkaistu vuonna 2004. Idea on kuitenkin erikoisuudessaan yhä tuore.
Siskoni on hommannut Gamecuben pelkästään tämän pelin takia eikä hänellä muita pelejä sille edes taida olla. Viihtyvyyttä lisäisi huomattavasti, jos konsolissa olisi muistikortti. Tällöin jokaista pelikertaa ei tarvitsisi aloittaa ihan alusta.
Tärkeintä on saada kerättyä mahdollisimman paljon banaaneja.
Tällä kertaa jaksoin rummuttaa ja taputtaa tieni kuuden maailman läpi. Jokaisessa maailmassa on ensin kaksi seikkailukenttää ja lopuksi pomotaistelu. Ohjaaminen tosiaan tapahtuu rumpuja paukuttamalla sekä taputtamalla käsiä yhteen (rumpujen keskellä on mikrofoni, joka reagoi taputuksen ääneen, ei niinkään liikkeeseen). Ohjaus on tavallaan aika nerokas ja luonteva, vaikka alkuun vaikuttaakin tosi oudolta. Kyllähän tämä pidemmän päälle alkaa tuntua kämmenissä.
Jälleen ollaan liikkumassa kohti vuodenvaihdetta. Onkin siis aika katsahtaa menneseen. Perinteiseen tapaan tein vuonna 2016 pelaamilleni peleille oman sivun, jonne pääsee vaikkapa tästä. Siellä onkin tämän päivityksen varsinainen sisältö, eli aakkosjärjestyksessä luetellut pelit sekä lyhyet arviot niistä. Kannattaa katsoa. Mitäpä tässä sen enempää tähän siis jaarittelemaan.
Ammottavan tyhjiön osaan sivulla kuitenkin jäävät Oculus Riftille julkaistut pelit. Haaveilen kirjoittavani niistä joskus jotain ihan oikeasti. Sitä odotellessa, hyvää ja pelirikasta uutta vuotta kaikille!
Mikkisofta keksii aina uutta höpöä vuodenvaihteeseen.
Tällä kertaa pelaajavaakunan. Susi tulee siitä, etten pelaa moninpelejä.
Jostain syystä Gamertag ei näy yläreunassa, vaikka ilmeisesti pitäisi.
trueachievements.com taas tilastoi pelivuottani boxilla näin.
Raamattu - tuo ehtymätön lähde elämään, miksei siis peleihinkin?
Elokuvia, kirjoja, musiikkia, videopelejä, lautapelejä ja vaikka ties mitä Raamatusta on tuotettu paljon ihan hyvälläkin menestyksellä. Ja sitten on myös todella huonoja ja myötähäpeää aiheuttavia uskovien tuotoksia... ja niitä tuotoksia, joita voi kutsua vain inspiraatiota Raamatusta ottaneiksi, ei varsinaisesti kovin raamattu-uskollisiksi. Ja sitten on niitä tuotoksia, joiden pääasiallinen tarkoitus tuntuu olevan lähinnä Raamatun sisällölle irvailu ja halveksunta. Kirja jakaa mielipiteitä ja kohdeyleisöä.
Unravel on alusta loppuun ihastuttavaa tunnelmoivaa silmäkarkkia. Se on myös paikoitellen raivostuttava fysiikkapohjainen tasohyppely.
Yarny lakkasuolla
Viime kesän E3-messujen julkaisuista yksi sulatti sydämeni. Kesken EA:n suureellisten pelijulkaisujen lavalle marssitettiinkin yhtäkkiä ujonpuoleinen ruotsalaismies, joka hieman jännittyneesti takellellen esitteli tiiminsä tulevaa peliä. Sitten hän kaivoi taskustaan itse tekemänsä punaisen pehmolelun ja minä vain mietin, että voiko olla mitään noin söpöä? Siis aikuinen mies, kädet tatuoituna selittämässä herttaisesta pehmo-olennosta ja siitä, miten peli oikein sai alkunsa, kun hän väsäili otuksen ollessaan telttailemassa perheensä kanssa. Pelin esittely sisälsi myös valokuvia, joissa tuo punainen lankakerämäinen pehmo-olento seikkaili pohjoismaisissa maisemissa. Mies oli Martin Sahlin ja siinä hetkessä hän sai kyllä pelin myytyä ainakin minulle. Esittelyn voi yhä katsella youtubesta.
No, parisen kuukautta sitten peli julkaistiin ja melkein heti mekin sen latauskaupasta ostimme. Ja täytyy sanoa, että onhan tämä ihan järjettömän nätti peli. Eikä mikään peli, joka alkaa kohtauksella herttaisesta mummosta voi olla huono, eihän?
Pelissä seikkailee punaisesta villalangasta rautalankaluurangon ympärille kasattu suloinen Yarny. Aloitusruudussa on albumi, josta ovat kaikki kuvat kadonneet ja näitä kuvia lähtee sankarimme etsimään valokuvakehyksiin piilotetuista kentistä. Kuvien kautta kurkistetaan erään perheen elämään ja paikoin tunnelma on hyvinkin haikea. Sanaakaan ei puhuta. Peli ei ole tolkuttoman pitkä, sillä kenttiä on kaikkiaan kymmenen. Eikä kuvia tarvitse varsinaisesti etsiä, ne tarttuvat mukaan sitä mukaa, kun pelaaja etenee kentässä. Ja kentät, ne ovat upeita ja hyvinkin kotoisia, sillä maisemat ovat Ruotsista ja siellähän näyttää (melkein) samalta kuin meillä.
Pilkillä
Voi tosin olla, että ihan joka puolella maailmaa peliä ei oteta vastaan samalla tuttudentunteen palolla: itse hihkuin nostalgisesta riemusta silloin, kun Yarnyn piti käyttää apunaan ruostunutta marjapoimuria.
Peli on ylistyslaulu Pohjoismaiselle luonnolle, mutta ei se pelkkää söpöyttä ole. Välillä liikutaan synkeämmissä saastuneissakin maisemissa.
Pelin jujuna on se, että Yarny purkautuu koko ajan edetessään ja käyttää oman vartalonsa lankaa hyödyksi käytännössä koko ajan. Lankaa voi heittää lassona ja sillä voi tarttua esineisiin. Etenemisessä on pientä pulmallista kulmaa, koska usein tehtävänä on selvittää, miten kentässä ylipäätään pääsee eteenpäin. Välillä lankakin näyttää uhkaavasti loppuvan, mutta onneksi sitä saa välitallennuspisteiltä aina lisää. Tosin joskus pitää muutama solmu purkaa, jotta ylettää tallennuspisteelle asti. Äkkikuolemat ja etenemiseen liittyvät epäselvyydetkin voi melkein antaa anteeksi, sen verran usein näitä välitallennuspisteitä on maisemaan kylvetty.
Kas pikku-Yarny mättähältä mättähälle käy...
Yarny voi keinuttaa itsensä eteenpäin lanka-lassolla, siirrellä esineitä tai solmia niitä toisiinsa ja sitä rataa. Mekaniikat ovat lopulta melko yksinkertaisia ja ajan kanssa eteneminen alkoi minullakin sujua. (ensin Jimin piti kylläkin pitää minulle lyhyt fysiikan oppitunti heiluriliikkeestä...) Unravel panostaa kuitenkin paljon enemmän tunnelmaan kuin millintarkkaan ohjaukseen.
Maisemat ja taustat ovat upeita ja kolmiulotteisia ja niihin sisältyy
paljon liikettä ja hienoja yksityiskohtia. Itse pelaaminen tapahtuu
kuitenkin täysin kaksiulotteisesti.
Pelinä Unravel on
sivusuunnassa rullaava fysiikkapohjainen pulmatasohyppely, joka sai
minut paikoitellen muistamaan, että oikeastaan inhoan tasohyppelypelejä,
varsinkin näitä löllö-ohjattavia fysiikkapohjaisia. Joitain kohtia
nimittäin takkusin varmaan kymmeniä kertoja, kun en ollut ihan perillä
ohjauksesta. Suurin ongelma kuitenkin on upeissa taustoissa: välillä en
ollut ihan varma, minkä kaikkien ympäristön esineiden kanssa voi olla
vuorovaikutuksessa ja mitkä ovat vain koristeita. Monesti
tulkintavirheeni johtikin välittömään äkkikuolemaan. Ensimmäisessa kentässä vastaan tuli siili, jota kauhuissani väistin, vaikka eihän se mitään tehnyt, tassutteli vain taustalla. No tästä viisastuneena päättelin, että kaikki eläimet ovat vain taustagrafiikkaa ja niinpä kakkoskentän rapu pääsikin yllättäen saksimaan minut hengiltä.
Muutenkin tuntuu, että Yarny kuolee koko ajan ja usein ihan vain siitä syystä, että eteen tulee yllättäviä tilanteita, joihin ei ensin osaa reagoida. Moneen kertaan olen toistanut kohtauksia ja sitten oivaltanut, että ah, näinhän tässä pitääkin toimia. Ja moneen kertaan on ärsyttänyt, etten olisi mitenkään ensimmäisellä kerralla edes voinut osata reagoida oikein. Toisaalta välillä yllättävät kohtaukset ovat ihan mukaviakin: esimerkiksi astuttaessa oksan päälle se yllättäen heitääkin Yarnyn ilmaan nätissä kaaressa suoraan seuraavalle tallennuspisteelle. Ehkä pitääkin lähtökohtaisesti asennoitua niin, että ideana onkin ensin kokeilla, epäonnistua ja sitten kokeilla uudelleen.
Tästä ei kyltin mukaan saisi kulkea,
mutta ilmeisesti Yarny ei osaa ruotsia.
En kyllä voi olla pitämättä pelistä. Vaikka se ajoi minut välillä lähes raivon partaalle*, niin on siinä ainakin tunnelmaa jaettavaksi monen muun pelin edestä.
Pelihahmona Yarny on aika ihastuttava. En ole esimerkiksi koskaan pitänyt Mariosta, mutta tästä hahmosta voisin ihan tykätä.
Ja hei, pelin virallisilla kotisivuilla on ohjeet siitä, kuinka jokainen voi askarrella itselleen oman Yarnyn. Sanoinko jo, että tämä on maailman söpöintä? ^_______^
Innostuin vähän hyppelemään, kun löysin pianon. Ei tästä ehkä ihan hittibiisiä syntynyt, mutta ainakin minulla oli hauskaa.
*Sitä paitsi kyllä tasohyppelyiden ainakin ennen kuuluikin ajaa pelaajansa paikoin jauhamaan samoja kohtia uudelleen ja uudelleen, kunnes oikeat liikkeet tulivat selkärangasta tai kunnes elämät loppuivat ja ruudussa irvisti Game Over. Nykypäivän tasohyppelyissä ei yleensä ole enää edes rajattua määrää elämiä. Että mennesyyteen verrattuna tämä peli on kyllä hyvin armollinen ja helppo. Terveisin nimimerkki "Raymanin läpipeluu kesti monta vuotta".
Tällä viikolla Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa oli käsiteltävänä uutinen, jossa tutkimuksessa oli todettu, että pelaajien mahdollinen väkivaltaisuus ei johdu peleissä olevasta väkivallasta, vaan siitä, että pelaaja epäonnistuu tai kokee ettei osaa.
Kyllä täytyy itsekin myöntää, että hyvin vaikeassa tilanteessa adrenaliinin määrä kohoaa huippuunsa. Kun taistelun sitten lopulta kovan tahkoamisen jälkeen HÄVIÄÄ, niin kyllä siinä on vaarassa yhden jos toisenkin esineen lentäminen ikkunasta. Häpeillen tunnustan myös, että tiukka pelihetki vaikuttaa myös tapaani puhua (tiuskia) lähimmäisilleni.
En ehkä oikeasti ole heittämässä tavaroita ikkunasta, mutta kyllä sitä ärtymyksen tunnetta tulee purettua joskus esimerkiksi sohvatyynyihin. "KUN SE OLI VAAN NIIIIIIIN LÄHELLÄÄÄÄRGHH!".
Sitten vaan hermot kerälle ja uudelleen kipuamaan kolossin selkään.
Avaruus. Tuo käsittämättömän suuri maailmankaikkeus, joka avautuu jokaisessa suunnassa ympärillämme. Avaruus voi saada ihmiset ahdistumaan tai innostumaan. Yötaivaan tuijottelu saa ihmisen sisällä jotain liikahtamaan. Nousee mieleen kysymyksiä: mitä kaikkea noiden tähtien takana onkaan? Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Onko tämän kaiken takana Luoja?
Avaruus on aina saanut ihmisen mielikuvituksen liikkeelle. Jo muinaisajan mytologioissa kirjoitetaan avaruudesta. Planeetat tosin nimetään jumaluuksiksi ja tähdistä luetaan tulevaisuutta. Joissain kulttuureissa aurinkoa pidettiin jumalana, elämän antajana. Tätä maailmankuvaa vasten katsottuna Raamatun luomiskertomus on itse asiassa hyvin aikaansa edellä: tähdissä ei nähdä mitään mystistä, vaan niiden kerrotaan olevan vain Jumalan luomia taivaankappaleita. Ajan kuluessa tämän näkemyksen onkin havaittu olevan lähempänä totuutta. Avaruus ei olekaan niin mystinen eivätkä tähdet yliluonnollisia. Avaruutta on mahdollista tutkia. Mutta silti tähtiin ja avaruuteen liittyy yhä paljon selittämätöntä, tuntematonta. Ja juuri tuo suuri tuntematon antaa tilaa ihmisen mielikuvitukselle.
Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, ihmiset jollain tasolla kaipaavat konflikteja. Tarkennan hieman: ihmiset kaipaavat turvallisia konflikteja. Tuskin kukaan toivoo oikeasti elämäänsä menetyksiä, sotaa tai muuta ikävää. Paras tapa kokea konfliktit on turvallisen välimatkan päästä esimerkiksi television tai kirjojen kautta. Kun elokuvan sankari lahtaa vihollisia supertykeillään tai kung fu -potkuillaan oikealta ja vasemmalta, tai kun tarinan paha vihollinen saa vihdoin palkkansa ja putoaa kuolemaan, saa kokea turvallisesti tyydytystä oikeudenmukaisuudesta.
Varmasti lähes jokainen lapsi leikkii jossain vaiheessa elämäänsä
sotaleikkejä. Kyllä minäkin vietin lapsena paljon aikaa läheisellä
soramontulla leikkipyssy kädessä. "PAM!" - Kuolit, laske
viiteenkymmeneen ja herää takaisin henkiin. Ihan sama käytäntö aikuisten
ja teinien videopelikentällä. Sota on hauskaa ja jännittävää, kun se on vain
leikkiä.
Pelien väkivaltaan puututaan herkemmin kuin elokuvien, koska se on jollain tavalla syvällisempää ja suorempaa. Enää et vain seuraa sivusta, vaan olet itse painamassa liipaisinta tai heiluttamassa miekkaa. On hyvin harvoja pelejä, joissa ei ole minkäänlaista taistelua tai vihollisia. Itsekin siedän peliväkivaltaa ja jopa nautin väkivaltapeleistä,
jos ne on toteutettu jotenkin mielekkäällä tavalla.
