Supermarioratikka

 Tampereen ratikoissa on vuosien varrella ehditty nähdä jos minkälaisia mainos- ja taideteippauksia. Tänä kesänä Tampere-talossa järjestettiin videopeliaiheinen kesänäyttely, jota yksi raitiovaunu pääsi manostamaan. Näyttelyn keulahahmoksi valittiin Mario, joka lienee pelihahmoista tunnetuin myös ei-pelaavalle yleisölle. Pitihän näystä pysähtyä ikuistamaan muisto blogiin. Keltainen väri on muutenkin mukavan piristävä katukuvassa.

 

Itse näyttelyssä en kuitenkaan käynyt. 

Minä ja shakki

 Shakki, tuo kenties lautapelien tunnetuin kuningas. Shakkia on pelattu jo satojen (vai tuhansien?) vuosien ajan, mutta omaan elämääni se ei varsinaisesti ole koskaan pelattavana pelinä kuulunut. Toki joskus lapsuudessa opettelin säännöt ja sitä tuli nuorena myös netissä pelailtua, koska netissä pelailu oli uutta ja viehättävää (Pasimaailma ja mitä näitä nyt oli). 

Sitten oli vuosien tauko ja ehdin jopa unohtaa säännöt, kunnes tänä vuonna yksi shakista suuresti innostunut poika opetti ne minulle pyhäkoulussa uudelleen ja häntä vastaan olen muutaman matsin otellut (hävinnyt). Oman lapseni pyynnöstä hankittiin shakki hiljattain kotiinkin. 

Käväistiin äskettäin perheen kanssa Launeen perhepuistossa Lahdessa (tosi kiva leikkipustokohde!) ja siellä tuli vastaan pihashakki, jota yksi erä tyttäreni kanssa pelattiin. Tämä kävi jo urheilusta, koska nappulat olivat yllättävän painavia.

 

 En varsinaisesti koskaan ole pitänyt shakista mitenkään erityisesti pelinä ja olen aika huono miettimään siirtoja pitkälle eteenpäin, mutta visuaalisesti peli on näyttävä, koska pelinappulat ovat persoonallisia ja niistä on olemassa hienoja muunnelmia. Tykkään ihailla erilaisia nappuloita vaikkapa museoissa. Pelimuseossa oli jokin aika sitten näyttely, jossa pääsi näkemään erilaisia shakkinappuloita eri aikakausilta. Tampereella Hiekan taidemuseossa on nähtävillä varsin korea shakkilauta 1900-luvun taitteesta Aasiasta (kuva). Ikimuistoisimmin mieleen jäänyt shakkilauta on varmaankin Harry Potter ja Viisasten kivi -elokuvassa nähty jättimäinen velhoshakki, jossa nappulat liikkuvat itsekseen käskystä ja syödessään kirjaimellisesti hakkaavat toisensa palasiksi.

 Mukavia shakkihetkiä itse kullekin!

 

Yllätyspaketteja

Syksyn alkuun on liittynyt monia asioita, jotka ovat tuntuneet hyppäykseltä tuntemattomaan. Meidän perhe astui ruuhkavuosiin. Olen siirtynyt kotiäitiydestä työelämään. Aloitin paikallisessa vapaaseurakunnassa lapsi- ja varhaisnuorisotyön ohjaajana. Paljon on vielä uutta opeteltavaa ja totuteltavaa, mutta toki myös paljon tuttua, olenhan samankaltaista hommaa aiemminkin tehnyt.

Saa nähdä, mitä kaikkea tästä syksyn yllätyspaketista vielä kuoriutuu. Kotiarjen ja töiden yhteensovittaminen sekä epäsäännöllisen työajan ja lasten hoitovuorojen sumpliminen tuntuu vielä aika kummalliselta. Onneksi mieheni Jimi tekee säännöllistä päivätyötä.

Tänään saapui myös yksi ihan konkreettinen yllätyspaketti.

Aiemmin ihan vaan huvin vuoksi suunnittelin itselleni Xbox-ohjainta Series x:lle, kun netistä voi tosiaan tilata yksilöllisemmän ohjaimen sen perus mustan sijaan. No, en kyllä koskaan tosissani aikonut sellaista tilata, mutta Jimi näki tilaisuuden yllättää. 

Tänään vapaapäivänä piti odotella kotona saapuvaksi jotain mystistä pakettia ja kappas, mitä sieltä laatikosta kuoriutuikaan: torstainvärinen ilopilkku omalla nimimerkillä. Kiitos!

Tarvitsee varmaankin alkaa etsiä kalenterista ihan omaa konsolihetkeä.

Pictionary air (arvostelu)

Pelaajia: 2 joukkuetta
Ikäsuositus: 8 +
Huom: Pelaaminen vaatii älylaitteen

Pictionary, (tai suomalaisittan Piirrä & Arvaa) on saanut uuden ulkokuoren ja hyödyntää nykytekniikan mahdollisuuksia kiinnostavalla tavalla. Nyt mennään kuulkaas sillä rajalla, että onko tämä tuote oikeasti luokiteltavissa lautapeliksi. Siinä kategoriassa Pictionary air on kuitenkin voittanut vuoden 2019 party-pelin tittelin, joten mikä minä olen sanomaan.
No, oli mikä oli, niin tutustutaanpa!

Ulkoinen olemus

Myyntipakkauksen sisältä paljastuu varsinainen pienempi pelikotelo, johon kynä ja kortit mahtuvat hyvin joten isolla pakkauksella ei tee mitään. (muistakaa kierrättää pahvit ja muovit erikseen). Pelissä on fyysiset pelikortit, mutta piirtokynä on oikeastaan peliohjain eikä peliä voi pelata ilman älylaitteelle asennettavaa sovellusta. Peli hyödyntää lisättyä todellisuutta. Kännykästä tai täppäriltä pelikuvan voi myös siirtää älytelevisioon, jos laitteiston kyky riittää.

Varsinainen pelikotelo

Piirtokynä sopii hyvin monenkokoisiin käsiin

Pelaaminen

Pelin säännöt ovat tutut: yksi pelaaja piirtää sanaa, jonka muu joukkue yrittää arvata.

Pelaamiseen tarvitaan kaksi joukkuetta ja yksi älylaite. Peliä varten ladataan sovellus, joka on selkeä ja helppokäyttöinen. Sovellus hoitaa ajanoton ja siihen kirjataan myös pisteet sitä mukaa, kun niitä kertyy. Oman tiimin värin voi valita ja tällä värillä sitten ruudulle piirtyy ruudun edessä ilmaan piirretyn kynän jälki.

Ruudun yläreunassa näkyy ajastin, jonka keston saa itse päättää asetuksista. Oikean arvauksen jälkeen saa klikata alareunan tähdestä joukkueelle pisteen, jolloin ruutu tyhjenee ja voi aloittaa uuden kuvan. Ruudun voi tarvittaessa tyhjentää muutenkin. Piirtäjä saa itse valita, missä järjestyksessä piirtää kortin sanat.

Kuvankaappaus pelisovelluksesta.
Pelaajan rooliin on lavastettu lasten lelu.

Myyntipakkauksen takakannessa
fiilistellään pelin ihanuutta.

Piirtäjän täytyy tehdä melko suuria liikkeitä, jotta homma toimisi. Piirtäjä ei sääntöjen mukaan saa nähdä piirtojälkeään, vaikka se näytettäisiin isolta ruudulta. Kynän kärki hohtaa punaisena taukotilassa. Piirtämisen ajaksi painetaan nappi pohjaan, jolloin kärki muuttuu vihreäksi ja liikkeet tallentuvat viivoina näytölle. Piirtäminen on ainakin aluksi todellisuudessa paljon enemmän sekavaa koheltamista kuin mallivideoiden söpöt ja selkeät sateenvarjokuvat. Puhelinta/tablettia pitää luonnollisesti pitää paikallaan, jottei piirtojälki tallennu minne sattuu.

Suuremmalla joukkueella kuvan tihrustaminen yhdeltä puhelimen ruudulta ei varmaankaan ole mikään sujuva kokemus. Kuvan siirtäminen telkkariin kaikkien nähtäväksi lisää myös pelin hauskuutta, kun molemmat joukkueet voivat ihailla taideteoksia. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että tämä toiminto onnistuu. Sovellus ei itsessään anna tähän kovin tarkkoja teknisiä ohjeita, vaan ne on etsittävä muualta. Joissain älytelkkaireissa peli saattaa toimia suoraan, jos laite tukee näytön peilausta. Toiminto saattaa kuitenkin edellyttää yhteensopivaa suoratoistolaitetta. (iOS- laitteilla tarvitaan Apple TV, Android-laitteilla Chromecast / Roku)  Puhelimen saattaa myös voida liittää sopivalla HDMI-johdolla telkkariin. Meillä kotona suoratoisto (näytön peilaus) onnistui helposti melko uudella älytelkkarilla. Mummolan vähän vanhemmalla mallilla en saanut peilausta toimimaan.

Valitettavasti vallitsevan koronatilanteen vuoksi ei ole nyt tullut järjestettyä illanistujaisia, jossa tätä olisi tullut isommalla porukalla testattua eivätkä omat lapset ole vielä siinä iässä, että varsinaiseen kilpapelaamiseen voisi ryhtyä, joten ollaan lähinnä testailtu tätä hupipiirtelyyn. Ehkä joskus täydennän tekstiä, kun enemmän varsinaisia pelikokemuksia kertyy.

Kaikkiaan peli vaikuttaa hupaisalta ajanvietteeltä, jota voisin kuvitella pelaavani kotosalla kavereiden kanssa, jos ikinä saataisiin tarpeeksi iso porukka kasaan tai vaikka seurakunnassa varhaisnuorten (varkkien) kanssa, jos keksisin, miten tämän voisi liittää videotykkiin. Tähän mennessä on se fläppitaulukin riittänyt ihan hyvin. Viime aikoina on tullut pelattua Piirrä & Arvaa peliä etänä varkkien kanssa Zoomin kautta: yksi jakaa muille oman ruutunsa ja piirtää paintilla tms. piirtosovelluksella ja muut arvaavat. Hyvin toimii niinkin.

Tammikuun treenit: Kinect esiin!

Vuosi vaihtui flunssassa sohvalla maaten. Ilotulituksetkin ihailtiin Youtubesta, mikä toisaalta kruunasi etäyhteyksien ja ruutujen vuoden 2020. Kun flunssat selätettiin, niin on päästy nauttimaan myös lumesta ja pakkasesta, mutta tottakai sisällä tulee yhä kökötettyä paljon, kun menot ovat minimissään.

Välillä tuskailen meidän ruutuajan määrää. Sitten yhtäkkiä katsoinkin meidän olkkaria vähän eri silmällä ja tajusin: koska siirsimme sohvan eri kohtaan, syntyi iso avonainen tila. "Tässähän mahtuisi jopa tekemään jotain muutakin kuin kuivattamaan pyykkiä". Lamppu syttyi: Ruutuaikahan voi tarkoittaa istumisen sijaan myös liikkumista. Nyt voisi pitkästä aikaa kaivaa Kinectin esiin! (Kinect on siis Xbox360-konsoliin kytkettävä monilinssinen kamera.) Tuumasta toimeen, tosin Jimi sai ensin viritellä pelikuntoon vanhan 360-konsolin, sekin kun oli varastoituna.

Jouluinen suklaayllätys (Monopoly Suklaa)

Meidän ikkunan takana kävi tällä viikolla ihan oikea punanuttuinen ja valkopartainen Joulupukki! Ajankohtaisesti hän oli tietysti sonnustautunut myös suu-nenäsuojaan.

Pukki tiputti mukavan peliaiheisen lahjapaketin. Sisällön tiedän jo nyt, koska jätin paketin hetkeksi pöydälle sulkeakseni ikkunan eikä meidän viisivuotias omien sanojensa mukaan mitenkään kestänyt odottaa enää hetkeäkään.

Peliohjaimen muotoisen tyynyn ja karkkien lisäksi paketista löytyi suklainen versio Monopolysta ja koin suorastaan velvollisuudekseni mitä pikimmin testata peliä, onhan tässä tämä lautapelihaaste parhaillaan menossa. ( Ei siis mitenkään sillä, että meidän kenenkään olisi tehnyt mieli suklaata...)

Lautapelit: Muumipeli ja Muumi-muistoja

Tämän päivän Muumipeli innosti minut kirjoittamaan vähän laajemminkin. Ensin tutustutaan vähän Muumipeliin ja sen jälkeen on luvassa muita muumeihin liittyviä muistoja elämäni varrelta.

Muumipeli

Pelaajia: 2-6

Ikäsuositus: 4+ (lukutaitoisen seurassa)

Nykyään markkinoilta löytyy ties kuinka monta erilaista muumiteemaista peliä. Tämän aidon ja oikean Muumipelin ovat kuitenkin suunnitelleet alun perin itse Tove ja Lars Jansson 1950-luvulla. Pelin säännöt on kirjoitettu hauskasti kertomuksen muotoon.

Xbox series x kotiutui tänään

Tervetuloa kotiin, uusi laatikko!

Tänään, laatikon julkaisupäivänä, kotiutui meillekin ennakkotilattu uutuus. Siinä se nyt nököttää vielä pahvilaatikossaan. Ennakkotietojeni mukaan paketista kuoriutuu neliskanttinen melko paksu laite, jota ei voisi kuvitellakaan asettelevansa television eteen, sillä se muodostaisi huomattavan näköesteen. Ehkä se mahtuu telkkarin taakse? Tai kenties pöydän alle turvapahvien taakse? (pahvit ovat siis taaperosuojana.) Kunhan iltatoimet ovat ohi ja lapset unilla, niin pääsemme paremmin testaamaan sijoittelua ja varmaan myös itse laitetta.

Ei nimi konsolia kaunista

En oikein ymmärrä Microsoftin logiikkaa konsolien nimien kanssa. Ensin oli Xbox, sitten Xbox 360, sitten Xbox One, josta meillä versio Xbox One X. Nyt julkaistava uutuus onkin sitten Xbox series X (tai S, jos valitsee pienempitehoisen karvalakkimallin).

Nintendo toisaalta irrottelee konsolien nimillä ehkä eniten. On ollut esimerkiksi Super Nintendo, Nintendo Game Cube, Nintendo Wii sekä Wii-uu ja Nintendo Switch. Jollain logiikalla nimet ovat aina yrittäneet kertoa konsolista jotain olennaista. Nimeäminen ei ole helppoa.

Tai ehkä se voi olla myös helppoa. Sonyn systeemi on äärimmäisen simppeli. Pian julkaistava uutuus on yksinkertaisesti Playstation 5, koska se on viides Playstation. 

Toisaalta en sitten ymmärräkään Sonyn logiikkaa uuden pleikkarin muotoilussa: epäsymmetrisen kaareva konsoli ei edes vaakatasossa pysy pystyssä ilman ruuvilla kiinnitettävää erillistä jalustaa. Tässä suhteessa Xbox on valinnut selkeän ja simppelin linjan.

Nimistä ja ulkonäöstä voi toki nillittää, mutta ehkä tärkeintä on kuitenkin sisältö. Pelitarjonta tietysti itsestäänselvyytenä, mutta lisäksi käyttömukavuus, yhteensopivuus muihin laitteisiin ja nykypäivänä erityisesti myös omien pelikokemusten jakamisen helppous. Xbox hyppää vihdoin myös viimeksimainittuun junaan lisäämällä ohjaimeen share-nappulan. Muuten ohjainta ei sitten juurikaan ole muokattu. Se on aavistuksen edeltäjäänsä pienempi ja sirompi ja tuntumaa on muutettu karheammaksi ja mattapintaisemmaksi, mutta muuten ohjain on lähestulkoon identtinen.

 

Vanha ohjain vasemmalla, uusi oikealla

Tutustutaan hitaasti

Ei minulla itselläni olisi vielä ollut kiire hankkia uutta laatikkoa, koska julkaisupelitarjonta ei ole kovinkaan kiinnostava, enkä muutenkaan pelaa nykyään itsekseni kuin vaihtelevasti noin 0-8 tuntia viikossa. Mutta miehelläni oli kova kiire, kun kesällä tuli 4k-telkku hankittua ja pitäähän senkin ominaisuudet saada täyteen käyttöön. Saa uutuudella nykyisistäkin peleistä väännettyä enemmän irti. Mukavasti konsoli onkin taaksepäin yhteensopiva sekä pelien että ohjaimien suhteen, joten käytännössä hankinta on vain päivitys astetta tehokkaampaan rautaan. Ehkä niitä uusia kiinnostavia pelejäkin alkaa pikkuhiljaa tipahdella.

Ei ole kuitenkaan vielä kiire poistaa vanhaa Xboxia pöydältä, varsinkaan, kun se on myös lapsen ahkerassa käytössä. Jääpähän uuteen laitteeseen enemmän tilaa niille aikuisten peleille. (Pelit muuten vievät nykyisin melkoisen paljon tallennustilaa.)

Kokovertailussa Xbox series x ja Xbox One x

 

Onko väliä, millä alustalla pelaa?

 

Minua ei juurikaan puhuttele pakkauksen Halo-fiilistely

Yksinoikeuspelien suhteen olen yleensä aina ollut enemmän kiinnostunut Pleikkarin (erityisesti japanilaisesta) valikoimasta kuin xboxin (äijäräiskintä)peleistä. Nintendon omalaatuinen tarjonta on myös usein kiinnostava oloinen, mutta itselleni aika vieras maailma, joten sitä en edes yritä kommentoida. Tuntuisi kuitenkin liian vaivalloiselta siirtyä vuosien jälkeen takaisin pleikkarin leiriin, varsinkin kun omistamme boxille niin valtavan määrän niitä vanhempia, yhteensopivia pelejä, joita yhä pelaamme. Eikä kahden kalliin konsolin hankkiminen tunnu oikein millään lailla mielekkäältä. Pleikkakolmosen vielä aikanaan hankin laatikon rinnalle, koska xbox360 ei pyörittänyt bluray-levyjä ja koska Ni no Kuni oli aivan liian kiinnostava peli ohitettavaksi. Onneksi kiinnostavia pelejä tihkuu Japanistakin välillä myös Xboxille ja hyvin usein julkaisut ovat nykyään monialustapelejä. Toisaalta on myös helpottavaa, ettei kaikkea ole edes teoriassa mahdollista pelata, kun käytännössäkään ei oikeasti ole. Maailmassa on ihan liikaa mielenkiintoisia pelejä.

Muokattu: lisäsin vielä pari kuvaa teksteineen laatikon avaamisen jälkeen.

Lautapelit: Lapseni söi Afrikan tähden

Afrikan tähti, tuo suomipelien ikiklassikko, jossa seikkaillaan halki Afrikan etsimässä jalokiviä. Rahalla saa ja lentokoneella pääsee, mutta rosvo voi hetkessä kääntää tilanteen. Voittoon vaaditaan rutkasti hyvää tuuria, taidolla ei tässä pelissä juurikaan ole merkitystä.  Afrikan tähti kuuluu omaan lapsuuteeni ja muutama kerta ollaan sitä jo vanhemman lapsemme kanssa pelattu.

Äidiltä opittuun tyyliin olen päällystänyt paperiset pelirahat kontaktimuovilla ja nyt ne ovatkin mukavat ja kestävät käytössä. Pelilauta ja pyöreät laatat ovat alkuperäisessä pahvikuosissaan ja välillä olen miettinyt, pitäisikö nekin jotenkin suojata ennen kuin on liian myöhäistä. No, enpä suojannut.

Viimeisin pelisessiomme päättyi nimittäin hieman ikävästi: taapero heräsi päiväuniltaan, tepsutteli keittiöön tutkimaan peliämme ja kenenkään huomaamatta onnistui nappaamaan pöydältä Afrikan tähden ja yhden tyhjän laatan suuhunsa. Laatoista tulikin hetkessä muodoton märkä mytty. Onneksi pelin mukana tulee aina kolme ylimääräistä tyhjää laattaa, joten ei kun vaan taiteilemaan uutta tähteä. Nyt entistä vakavammin harkitsen myös laattojen suojaamista jotenkin.

Oman kokemukseni mukaan juuri Afrikan tähti on muutenkin yleensä ensimmäinen laatta, joka pelistä täytyy korvata: innokas lapsi kun monesti pitää sitä kädessään löydettyään sen ja näin ollen nappula kuluu haaleammaksi kuin muut ja on heti tunnistettavissa. Meidän pelisääntöihin kuuluukin, että laatat pidetään pöydällä tai nostetaan heti kääntämisen jälkeen pelilaatikkoon. Olisi ehkä kannattanut nytkin noudattaa tätä jälkimmäistä tapaa.

Peliin on julkaistu myös lisäosa, mutta siitä kirjoitan enemmän toiste.

Söimme ohjaimen

Appivanhemmat toivat Puolasta  tuliaisiksi  niin  hienon suklaa"konvehdin",  että pitäähän  sille  omistaa  yksi blogiartikkeli.  Harvoinpa pääsee upottamaan  hampaansa aidonkokoiseen pleikkariohjaimeen.

 

Makoisaa kesänjatkoa itse kullekin!

Lapsen kanssa: isin ja tyttären Lego-aikaa

Jos joku ei sattunut huomaamaan, niin pari lelukauppaketjua ajautui konkurssiin tässä vuodenvaihteessa. Mekin suuntasimme konkurssimyynteihin ja pari ostoskärryllistä tavaraa tarttui mukaan (toki hamstrasin leluja  kodin  lisäksi myös perhekahvilaan).  Viimeisten  päivien aikana ollut 90% alennus johti tottakai monenlaisiin heräteostoihin. Jono kiersi halki valtavan myymälän ja matka kasalle kesti noin tunnin. Olihan kokemus.

Mieheni sijoitti huikeat 12,5€ Lego dimensions -peliin ja kaikkiin mahdollisiin erilaisiin hyllyssä jäljellä oleviin lisäosiin. Valitettavasti jäljellä ei ollut Xbox one -versiota, joten tulipa taas tuolle vanhemmallekin konsolille käyttöä.

 Pelistä

Vähänkin blogiani  lukenut  tietää,  että  meidän  perheessä on  kulutettu  hyvin  paljon  aikaa Lego-pelien parissa.  Viime  vuosina  ne  ovat  kuitenkin  jäänet  vähemmällä, kun loppui aika ja mielenkiinto,  joten  tämä  Dimensions jäi kokonaan hankkimatta. Muista Lego-peleistä tämä eroaa siinä, että jokainen pelattava hahmo on fyysinen koottava figuuri tai kulkuneuvo, jotka pitää tietenkin kaikki ostaa erikseen. Pelisarja on jo päättynyt eikä lisää sisältöä ole tulossa, mutta kyllä lisäpaketteja ehti hyvinkin paljon ilmestyä. Pelin pääjuonen voi läpäistä kolmella mukana tulevalla perushahmolla (Gandalf, Batman ja Wyldstyle), mutta jopa jokaisen tarinatilassa avatun maailman vapaapelaamiseen tarvitaan kyseisen maailman hahmo. Kuulostaa juuri niin rahastukselta kuin kaikki muutkin figuuripohjaiset pelisarjat ikinä. Tai lelusarjat, mitä näitä nyt onkaan.

Hahmot asetetaan pelialustalle, josta ne siirtyvät "taikaportaalin" avulla peliin. Kerralla alustalle mahtuu seitsemän hahmoa. Yksi uusi pelimekaniika on hahmojen siirtely alustalla, joten tätä peliä ei niin vaan pelatakaan vauva sylissä sohvalla röhnöttäen. Toki alustassa on melko pitkä johto, mutta silti.

Peli on ihastuttava kaaos eri genrejen hahmoja ja tapahtumapaikkoja. Kun samaan aikaan villissä lännessä mellestää Batman, Keskimaan örkkejä, dalek, valomiekkoja, Marty mcFly sekä Homer Simpson, ei voi olla hieman hymyilemättä. Loistavaa koko perheen yhteistä viihdettä, jossa lapsilta menee melkein kaikki viittaukset ohi, mutta onhan legot silti kivoja jo itsessään. Ja tuttuun tapaan peli on suunniteltu kaksinpeliksi.
Ärsyttävästi  peli jäätyy  todella usein,  mihin auttaa vain konsolin resetointi. Lisäksi päivitysten takia peli ei  alkuun suostunut tallentamaan,  mutta  ongelma ratkesi, kun  poisti kaikki päivitykset,  aloitti  pelin ja  vasta  sitten latasi päivitykset uudelleen.

Lapsesta ja vanhemmista

Pelin ikäraja on 7 vuotta. Miten siis voimme antaa 3-vuotiaan pelata tätä? Tarinatilaa en annakaan, sen verran pelottavia kohtia mukana on. Esim. Doctor Who -kentän itkevät enkelipatsaat nostivat  minullekin kylmiä väreitä jopa palikkaversioinaan. Isi ja äiti pelaavat siis iltaisin tarinaa eteenpäin (tai no sen jälkeen kun äiti on nukahtanut ohjain kädessä sohvalle, niin isi pelaa yksin...koettu muutamaan kertaan) Tytär saa sitten isin kanssa seikkailla vapaan maailman kentissä, joissa tytön pääasiallinen hupi on kävellä tai lentää eri paikkoihin ja kerätä aarrepalikoita ja joissa vastaan ei tule pelottavia taisteluita. Yllättävän hyvin hän osaakin jo ohjata, mutta ei tuon ikäinen pelissä osaisi mitenkään itse tavoitteellisesti edetä. Eikä tarvitsekaan, enemmän se on leikkimistä. Ensin hahmot kootaan yhdessä ja sitten niillä leikitään ruudulla. Ajetaan vähän Batmobiilia Oz-maassa ja pyydetään vanhempaa apuun, kun pudotaan veteen.

Tässä kasaantuu taikaportaali

Jos lapsi pelaa, niin olkoon pelaaminen sitten yhteistä tekemistä vanhemman kanssa, mielestäni se on hyvä juttu niin. (Ja kyllä, puhelimestani löytyy silti myös pikkukakkossovellus niitä hetkiä varten, kun itse ei vaan millään enää jaksa.)
Mutta  täytyy sanoa,  että pelaamisen tasapainossa on meillä koko perheenä opettelemista, sen verran iso raivokohtaus ainakin välillä syntyy, kun on aika lopettaa peli. Ollaan käytetty mm. munakelloa ilmoittamaan peliajan loppumisesta, koska lopettaminen on helpompaa, kun siihen osaa vähän varautua. Tässä on myös  hyvä  sauma  aloittaa kellonaikojen opettelu: "Vartti jäljellä, eli peli loppuu sitten, kun iso viisari on tuolla ylhäällä."

Mietin vaan, että jos pelaaminen on jo 3-vuotiaana tällaista, niin miten sitten myöhemmin... Ehkä tärkeää onkin, että elämässä on monia mielekkäitä touhuja, joista pelaaminen on yksi, josta ei tehdä sen suurempaa numeroa kuin muistakaan. Tätä kirjoittaessani (nukkuva vauva sylissäni kirjoitan kännykällä sohvalla) isi ja tytär rakentavat yhdessä pihalla lumilinnaa. Ulkoa sisään siirtyminenkin tehdään välillä itkun kautta, kun ei millään malttaisi lähteä. Elämä on opettelua.

Wanhat fiilistelyssä: Donkey Kong Jungle Beat

Tässä jokin aika sitten pelailin siskon Gamecubella Donkey kong Jungle beat -peliä, jossa ohjaaminen tapahtuu bongorummuilla. Vaikka en juurikaan Nintendon pelejä pelaile, niin arvostan kyllä heidän innovatiivisuuttaan. Pelillä on jo kiitettävästi ikää, onhan se julkaistu vuonna 2004. Idea on kuitenkin erikoisuudessaan yhä tuore.

Siskoni on hommannut Gamecuben pelkästään tämän pelin takia eikä hänellä muita pelejä sille edes taida olla. Viihtyvyyttä lisäisi huomattavasti, jos konsolissa olisi muistikortti. Tällöin jokaista pelikertaa ei tarvitsisi aloittaa ihan alusta.

Tärkeintä on saada kerättyä mahdollisimman paljon banaaneja.

Tällä kertaa jaksoin rummuttaa ja taputtaa tieni kuuden maailman läpi. Jokaisessa maailmassa on ensin kaksi seikkailukenttää ja lopuksi pomotaistelu. Ohjaaminen tosiaan tapahtuu rumpuja paukuttamalla sekä taputtamalla käsiä yhteen (rumpujen keskellä on mikrofoni, joka reagoi taputuksen ääneen, ei niinkään liikkeeseen). Ohjaus on tavallaan aika nerokas ja luonteva, vaikka alkuun vaikuttaakin tosi oudolta. Kyllähän tämä pidemmän päälle alkaa tuntua kämmenissä.

Kuvat otti Jimi

Ensimmäinen Viimeinen Fantasiani (Final Fantasy XIII -trilogia)

Final Fantasy (FF) oli alun perin japanilaisen Square-pelistudion viimeinen oljenkorsi 1980-luvun loppupuolella. Peli menestyi ja lopusta tulikin alku: Tätä kirjoittaessani on hiljattain julkaistu sarjan 15. pääpeli.

Final Fantasy XIII laajeni lopulta trilogiaksi.

Jokainen Final Fantasy on oma kokonaisuutensa ja peleissä on ihan omat maailmankaikkeutensa ja hahmonsa, mutta monet tutut elementit toistuvat pelisarjan osasta toiseen. Pitkään sarja on tunnettu vuoropohjaisesta taistelumekaniikasta, laajastaa tutkittavasta maailmasta sekä eeppisistä tarinakaarista, mutta myöhemmissä osissa taistelumekaniikkaa on muutettu toimintapainotteisempaan suuntaan. Kun tekniikka on kehittynyt pikselimössöstä hieman eteenpäin, keskeisessä osassa ovat olleet 7. osasta alkaen näyttävät välianimaatiot, jotka ovat koetelleet omien konsolisukupolviensa tehoja. Monesti sarjan eri osissa on tuttuja toistuvia elementtejä, joista ensimmäisenä
mieleeni tulevat Chocobo-linnut, ja söpöt Moogle-olennot.

Jrpg-genre (japanilaiset roolipelit) perustuu hahmonkehitykseen, jossa roolipelaaminen ei ole juonellisesti hahmon pelaamista, vaan taistelutyylin hiomista ja kykyjen kasvamista nimenomaan taisteluita varten. Juoni rullaa pääosin omaa rataansa ilman, että pelaaja siihen voisi juurikaan vaikuttaa.

Itselleni Final Fantasy oli pitkään aivan vieras käsite, johon tutustuin alkuun Kingdom hearts pelien kautta (Niissä yhdistellään FF-tyyppistä pelaamista ja hahmoja Disney-elokuvien universumiin). Ensimmäinen hankkimani sarjan peli oli numero 12, jota en edes koskaan pelannut läpi, taisin jäädä johonkin luolastoom jumiin. Sittemmin olen aloittanut yhden jos toisenkin osan (7, 8, 9, 10), mutta lähes aina taival on uuvahtanut kesken. FF7 on ehkä fanien useimmin hehkuttama ja sitäkin pelasin kyllä PC:llä tuntitolkulla, mutta ei sen karu grafiikka ja vanhanaikaselta tuntuva käyttöliittymä nyt niin hehkeältä enää noin 15 vuotta pelin julkaisun jälkeen tuntunut. Sarjan 13. osa on ensimmäinen, jonka olen kunnialla läpäissyt ja sehän venähtikin sitten trilogiaksi asti. Viimeisen osan lainasin tänä vuonna kirjastosta ja sain päätökseen eilen.

13. Fantasia alkoi putkijuoksulla

FF XIII Kannessa pelin päähahmo Lightning

Square Enix lähti irrottelemaan perinteistä ja suuren hehkutuksen kera julkaistiin sarjan 13. osa. (Euroopassa 2010). Se sai fanien keskuudessa melko negatiivisen vastaanoton. Peli oli kieltämättä todella näyttävä ja eeppinen, mutta korean kuoren alta paljastuikin suoraviivainen putkijuoksu, jossa pelaajan tehtäväksi jäi hakata hirviöitä ja seurata äärimmäisen sekavaa ja outoa tarinaa.
Itse lainasin pelin kaverilta (joka pettyi siihen niin kovasti, että pelasi vain vähän eikä halunnut peliä enää takaisin...) Tämä 13. Fantasia sai kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen läpäisemäni FF-peli.
Minulla ei ollut ennakko-odotuksia tai harteillani kymmenien vuosien FF-historiaa, joten pelasin pelin sellaisena kuin se on: taistelupainotteisena pitkänä nättinä elokuvana.

Taival oli paikoin aika puuduttava, mutta tarjosi peli sentään ison tiimin, ihan toimivan taistelusysteemin ja niitä nättejä videoita. Tarina oli vähintäänkin omituinen ja olisi vaatinut kaikkien taustamateriaalien läpilukemista, että maailmankuvasta olisi kaiken tajunnut, sillä juoni keskittyi enimmäkseen hahmotiimin henkilökohtaisiin ongelmiin, mutta olihan se ihan tasaisesti etenevä kokemus sellaisenaan. Muistaakseni tarinassa on taustalla ainakin ihmisiä orjuuttavia jumalhahmoja, joiden armoille pelin päähenkilötkin joutuvat. Jos jumaluuksien antamia tehtäviä ei saa suoritettua määräajassa, ihmiset muuttuvat hirviöiksi tai kivettyvät kristalliin. Peli alkaa tilanteesta, jossa päähahmo Lightningin pikkusisko Serah kivettyy kristalliksi ja kaiken eeppisen sähellyksen syvin motiivi on saada pikkusisko pelastettua. Tiimiin liittyy matkan varrella lisää väkeä ja heidän henkilökohtaisia ongelmiaan päästään puimaan ihan urakalla.
Peli julkaistiin Xbox360:llä yhteensä 3:lla levyllä, joista vasta viimeisellä aukeni ns. vapaa maailma: sielläkin tosin ainoa tehtävä oli hirviöiden metsästys, jonka jätin pääosin väliin ja siirryin loppupomoon, jotta vihdoin pääsisin tarinan loppuun. Pelin läpäisyssä kesti minulla vuoden verran, sen verran pienissä paloissa tätä jaksoin nauttia.

Final Fantasyjen pomoviholliset ovat muuten ihan järjettömiä: Vihollisella saattaa olla viisi eri muotoa (luulet tappaneesi vihollisen, mutta se tekeekin vain muodonmuutoksen ja mätke jatkuu uudelleen ja uudelleen yhä vaikeampana). Energiapalkki voi olla jopa 6 miljoonaa pistettä pitkä. Minä pelaan yleensä helpoimmalla tasolla, ei niin suuria kiksejä tule täydellisestä taisteluiden hiomisesta. Taistelusysteemi ei 13.osassa ole puhtaan vuoropohjainen, vaan jokaisella on reaaliajassa lataava taisteluenergiapalkki, jonka rajoissa hyökkäyksiä toteutetaan. Mekaniikka perustuu oikea-aikaiseen hahmojen vaihteluun. (Esim. suuren iskun tullessa pitäisi osata olla vahvalla puolustushahmolla ottamassa iskua vastaan, ja sitten taas nopeasti vaihtaa taistelijaan.)

 FF XIII-2 (Eu 2012)

FF XIII-2-pelistä hankin keräilyversion (alennuksessa kun oli).
Mukana pelin ohella valikoitu soundtrack,
hahmokortteja, taidekirja ja 3D-kuva Lightningista.

Ensimmäinen osa kannatti kahlata läpi, sillä toinen osa oli jo paljon parempi kokemus. Siinä pikkusisko lähtee vuorostaan isosiskon pyynnöstä pelastamaan maailmaa. Ison ihmisjoukon sijaan pelataan kahdella päähahmolla, minkä lisäksi hirviöitä voi kesyttää mukaan taistelutiimiin, mikä on ihan virkistävää vaihtelua. Tällä kertaa matkustetaan ajassa (eli erilaisissa kentissä) ja yritetään estää maailmanloppua. Samoja alueita kolutaan eri aikakausina, mutta alueet ovat kuitenkin monipuolisia. Nyt on suoritettavana myös laajalti erilaisia sivutehtäviä. Tykkäsin tästä osasta, vaikka onhan tässäkin lopulta hirveän puuduttavaksi käyvää taisteluiden hinkkaamista tasojen nousun toivossa.
Tarina meni vieläkin sekavammaksi kaikkien eri aikalinjojen ja aikavääristymien kanssa, mutta maaliin päästiin. Lopussa pelaajaa odotti surkea kohtalo ja teksti "to be continued". Jotain pelistä ehkä kertoo myös se, että näin muutaman vuoden jälkeen en ihan hirveästi edes muista siitä mitään. Sama pätee ensimmäiseen osaan.
Päävalikossa soiva Serahin teema on mielestäni yksi kauneimmista pelimusiikin helmistä.

Lightning returns: Final Fantasy XIII (2014)

Ei ihan riittänyt tuo 2 viikon laina-aika, pari kertaa piti uusia.

 Viimeisessä osassa Lightning herää kristallin sisästä pari viikkoa ennen maailmanloppua. Hän on tehnyt luojan kanssa diilin: jos hän toimii sielujen pelastajana, hän saa palkkioksi nähdä jälleen siskonsa elossa. Eli jälleen ollaan pelastamassa sitä samaa pikkusiskoa, maailman pelastaminen on tässä vain väline tavoitteen saavuttamiseksi. Juoni on ihan höpsö ja kaikessa vakavassa eeppisyydessään aika koominen. Tällä kertaa hahmot tankkaavat ja kertaavat tapahtumia ja juonen kulkua ääneen koko ajan, joten juuri mikään ei jää epäselväksi, vaikka edellisistä osista ei juuri mitään muistaisikaan. Totta kai kaikki aiemmista peleistä tutut hahmot tulevat vastaan, eihän ensimmäisen osan tapahtumista olekaan kulunut kuin noin 1300 vuotta. Maailma on 500 vuotta sitten romahtanut staattiseen tilaan, jossa kukaan ei vanhene eikä lisäänny, mutta uhkaava Kaaos syö maailmaan pikku hiljaa pienemmäksi ja luoja-jumala on päättänyt tehdä uuden maailman, jonne Lightningin pitäisi siis kerätä mahdollisimman paljon sieluja talteen. Pikkuhiljaa tarina avautuu laajemmaksi, mutta ihan totaalisella uskonnollisella höpöhöpö-tasolla mielestäni mennään. Monenlaista mytologiaa yhdistellään, mutta lopulta kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa, vaikka lopetus nouseekin yli-eeppiseksi.

Tällä kertaa Lightning seikkailee yksin ja muut hahmot tulevat vastaan yksittäisissä tilanteissa. Tutkittavana on neljä laajaa aluetta: 2 kaupunkia ja 2 maaseutua. Taisteluissa ensimmäisen osan hahmojen vaihtelu on muuttunut asukokonaisuuksien vaihteluun. Aiemmista osista tuttuja kykyjä voi liittää Lightningin asusteisiin ja taistelun aikana sitten vaihdellaan kolmen asun välillä sen sijaan, että vaihdettaisiin hahmoja. Taistelut ovat siis käytännössä reaaliaikaisia, aikapalkki vaikuttaa vain siihen, mitkä kyvyt ovat milloinkin käytössä. Itse tykkäsin tämän pelin mekaniikasta: sitä saattoi hioa sopivaksi tilanteiden mukaan ja homma sujui aika jouhevasti. Paras uudistus on siinä, ettei hirviöitä hakkaamalla voi levuttaa eli kasvattaa hahmon tasoa, vaan tasopisteet nousevat vain sivutehtäviä suorittamalla. Toki suurin osa sivutehtävistä vaatii välillisesti hirviöiden kurmotusta, mutta kuitenkin, kiva uudistus.

Pelin  yksi perusmekaniikka on ajankäyttö: pelaajalla on vain tietty määrä päiviä aikaa maailmanloppuun ja peliruudun yläreunassa käy koko ajan kello. Alkuun tämä systeemi tuntui todella ahdistavalta, mutta lopulta pääsin hommasta jyvälle: jokainen pelastettu sielu (ts. suoritettu sivutehtävä) tuo lisää aikaa maailman kelloon. Kunhan keskittyy määrätietoisesti tehtävien suorittamiseen eikä koko ajan haahuile tyhjänpanttina, ehtii hyvin suorittaa kaiken. Taistelemisen aikana kello pysähtyy, joten sitäkin voi harrastaa mielin määrin. Itseltäni jäi lopulta vain kaksi vaikeinta sivutehtävää suorittamatta. Ajankäytössä on tietysti sekin taktinen puoli, että osan tehtävistä voi suorittaa vain tiettyyn kellonaikaan. (Esim. jotkut kukat kasvavat vain päivällä ja jotkut ovet ovat auki vain aamuyöllä.)

Kaiken kaikkiaan ei harmita, että tämä saaga on nyt läpäisty. Se ei ehkä ollut kokemuksena ainutlaatuisen ikimuistoinen,  mutta tarjosi kuitenkin viihdykettä noin 3 x 30-50 tunnin verran usean vuoden ajalle ripoteltuna. Ensimmäinen viimeinen fantasiani, numero kolmetoista, kiitos näistä kokemuksista, vaikka osa niistä onkin jo vaipunut unohduksiin.

Pelit museoon ja museoon pelaamaan!

Pelimuseo avattiin Tampereen museokeskus Vapriikkiin reilu viikko sitten. Teimme sinne parin tunnin vierailun Jimin synttäreiden kunniaksi. Koettavaa olisi ollut pidemmäksikin aikaa. Mielestäni pelimuseon perustaminen on oikea kulttuuriteko (yllättyikö joku, että juuri minä sanon noin ja vieläpä peliblogissa?). Pelimuseo on muuten Suomen ensimmäinen joukkorahoitettu museo.

Pelit ja museo saattaa kuulostaa yhdistelmänä aika tylsältä, sillä kuinka moni haluaisi käydä ihailemassa vitriinissä olevia pelikoteloita? Onneksi sana museo on nykypäivänä saanut vaikka minkälaisia interaktiivisia ilmenemismuotoja ja tästä myös pelimuseo on hieno esimerkki. Lähes jokainen esitelty peli on pelattavissa. Toki esillä on myös esimerkiksi seinällinen erilaisia pelikonsoleita. (Ne on siis kirjaimellisesti ripustettu seinälle, kuten kuvasta näkyy.)

Tässä pieni kurkistus pelimuseon tarjontaan, mutta jos vain mahdollista, kannattaa käydä itse paikan päällä tutustumassa, suosittelen! Vapriikin pääsylippu maksaa aikuisilta 12 euroa ja samalla lipulla pääsee kaikkiin muihinkin näyttelyihin (joita on yhteensä ihan liikaa yhdelle kerralle, mutta ehkä kaikkiin ei tarvitsekaan niin suuresti syventyä).

Oculus Rift

Ovelle saapui juuri paketti, jossa lukee "Oculus Rift"!


Lisäys myöhemmin samana päivänä:

Jimi antoi luvan kuvata sen, kun hän aukoi laatikon. Alla noin 10 minuutin video, jossa pohdintaa laitteesta ja paketin sisällön esittely.

 

Hetkisen testasin itsekin jo laitetta, olihan se ihan uudenlainen kokemus. Jälkiolotila oli hieman samankaltainen kuin eilen astuttuani ulos Powerparkin kieputtimesta... Saapa nähdä, miten tähän laitteeseen tottuu.

Wanhat fiilistelyssä: Bilekonsolien kuningas - Playstation 2!

Sattuipa tässä muutama päivä takaperin, että istahdin koneelle katselemaan valokuvia. Kuvissa oli paljon hyviä ja hauskoja hetkiä. Arvaako joku, mikä yhdistää kaikkia seuraavia tilanteita:

- Opiskeluporukan pikkujoulut kaverin kerrostaloyksiössä
- Kaverin polttarit
- Omat polttarit
- Yliopiston ainejärjestön saunailta
- Mun ja kaverin tuplasynttärit meillä
- Meidän häät
- Uudenvuodenbileet vanhan koulun liikuntasalissa
- sateisen kesäillan viettoa vanhempieni luona
- Liikuntahetki äidin kanssa
- Nuortenillan jatkot
- Seurakunnan lastentapahtumat ja leirit
- Useat tavalliset kyläilyhetket ja spontaanit illanistujaiset?

Laatikko saapui kotiin. Arvio: Xbox One

Xbox One on saapunut kotiin. Ja se on ISO. Tai ainakin isompi kuin edellinen boxi. Kai se on vähän kiinni siitä, mihin vertaa.

Tämän merkittävän tapauksen kunniaksi päätettiin ihan tehdä unboxaus-video. (noin pähkinänkuoressa selitettynä siis vaan avataan paketti ja esitellään ääneen, mitä kaikkia hienouksia sisältä löytyy.)

Joten olkaa hyvät: Torstai-iltainen Xbox One unboxaus:

Seuraavassa vähän sanallista arviointia konsolista:

Pistetään palikoiksi!

Pidämme mieheni kanssa Lego-peleistä. Ne ovat mukavaa, helppoa ja miellyttävää kaksinpeliviihdettä. Ehkä juuri hauska hyväntuulinen huumori, pohjautuminen tuttuihin elokuvasarjoihin ja kaksinpelimahdollisuus tekevät näistä peleistä niin mahtavia. Ja legot. Kukapa ei pitäisi legoista? Voin ihan varauksetta suositella legopelejä niin lapsille kuin aikuisillekin. Ne eivät välttämättä ole ihan niin antoisia, jos ei ole nähnyt alkuperäisteoksia, mutta hauskaa toimintaa ja ihan ymmärrettäviä kuitenkin. En ole tähän mennessä törmännyt yhteenkään genren peliin, jota olisi suomennettu, mutta ehkä sellaisiakin saattaa olla.

Helyjä kerrakseen

Roolipeleissä varusteiden ja asusteiden jatkuvalla vaihtamisella ja valikoissa säätämisellä on iso merkitys. Varsinkin fantasiapeleissä hahmoille voi panssarin lisäksi usein laittaa erilaisia koruja, sormuksia ja asusteita. Viime aikoina olen pelannut Final Fantasy X:ä, eikä ole todellakaan samantekevää minkä niminen rannekoru sankarilla on kädessään taisteluun astuttaessa. "Soft ring" (Pehmosormus) suojaa kivettymiseltä ja "Blue ring" (Sininen sormus) tekee immuuniksi vesitaikoja vastaan, joten valinta on taisteluiden kannalta taktinen.

 Parhaimmassa tapauksessa pelien vaihtuvat varusteet, panssarit ja asusteen vaikuttavat myös pelihahmojen ulkonäköön ja esineiden kuvauksiin on panostettu kirjoittamalla niille jopa taustatarinoita. Yksinkertaisimmillaan vain asusteen nimi ja ominaisuudet vaihtuvat. Joidenkin esineiden nimet on otettu erilaisista tarustoista. Joskus innostuin, kun törmäsin japanilaisessa pelissä esineeseen, jonka nimen tunnistin Kalevalasta.

Tästäpä kehitin oivallisen aasinsillan ja pikku puuhan vapaapäivän ratoksi: Mietin, mitkä kolme kaulakorua ovat minulle merkittävimpiä.  Ajattelin vähän esitellä niiden taustatarinaa ja voisinpa myös koittaa keksiä, mitkä niiden ominaisuudet olisivat, jos ne olisivatkin videopeliesineitä. 

 Lähtökohta on siis seuraava: